Brysselin synkät haamut

Kyseessä on tarina henkilökohtaisesta suuruudenhulluudesta ynnä omien ja vieraiden varojen sotkemisesta keskenään. Samalla se on kertomus ihmisten hyväuskoisuuden häikäilemättömästä hyväksikäytöstä ja vallan alle jääneiden ihmisten raa´asta orjuuttamisesta, mutta myös julistus muutamien vahvojen persoonien taistelusta suurta koneistoa vastaan.Tutustuin ensimmäistä kertaa melkein kymmenen vuotta sitten Adam Hochchildin teokseen Kuningas Leopoldin haamu, joka on karu selvitys Belgian Kongon vaiheista. Analogia nykypäivän Euvostoliittoon lyö niin kasvoille, etten ole saanut muistikuvia mielestäni.

Bryssel on rakastunut tähtiin.

Lähtökohdat Belgian siirtomaavallalle olivat sangen kehnot, sillä pikkuvaltio itsenäistyi vasta 1830 oltuaan vuoroin Espanjan ja Itävallan omaisuutta. Länsimaat olivat jo siihen mennessä ehtineet jakaa kaikki mainittavat maa-alueet keskenään. Monarkin asema Belgiassa oli koko lailla valtaa vailla, eikä kansa vaikuttanut järin innokkaalta mihinkään seikkailuihin ulkomailla, joten imperialismi oli alkuvaiheessa tuleva olemaan jokseenkin kuninkaan oma henkilökohtainen liiketoimi.

Jo prinssinä ennen nousuaan kuninkaaksi 1865 Leopold kiersi paljon maailmalla tehden muistiinpanoja ja puhuen Belgian potentiaalista maailmankaupassa. Hän etsi jatkuvasti tilaisuutta perustaa oma imperiumi. Egyptin varakuninkaalta hän sai oikeuden tulla mukaan perustamaan höyrylaivayhtiötä liikennöimään Aleksandrian ja Antwerpenin välillä. Hän aikoi myös hankkia Niilin suistomaalta järviä kuivataakseen niistä siirtokuntia. 1864 hän tutustui myös tilanteeseen Ceylonilla, Intiassa ja Burmassa. Itä-Intiaa hallinnoi hänen suureksi harmikseen Alankomaat. Suurin osa belgialaisista vastusti aikeita osin siksikin, ettei Belgialla ollut kauppalaivastoa tai merivoimia. Tätä kuningas piti sietämättömänä saivarteluna.

Kuningas löysi kuitenkin John Rowlandissa henkilön joka omien riivajaistensa vallassa oli oivallinen apuväline tavoitteiden saavuttamiseksi. Erotetun sisäkön äpärälapsena Walesissa vuonna 1841 syntynyt Rowland loi itselleen tahtomansa identiteetin vaihdellen nimiään ja syöksyi maailmalle toimien aluksi puuvillameklarin apulaisena, taisteli Yhdysvaltain sisällissodassa molemmilla puolilla karatakseen sanomalehtimieheksi ja ryhtyäkseen syntyperäiseksi amerikkalaiseksi. Maailma tunsi hänet pian nimellä Henry Morton Stanley, joka oli jättävä pysyvän jäljen Afrikkaan.

Henry Morton Stanley vuonna 1872.
Kuva Wikimedia Commons

Stanley löysi muutakin kuin kadonneen Livingstonen, hän tarjosi Leopoldille suunnattoman, eurooppalaisille tuntemattoman maa-alueen, joka oli jäänyt vanhojen siirtomaavaltojen omistusten väliin. Hänen matkoistaan ja vaiheistaan voisi kirjoittaa omia tekstejään, mutta tässä mainittakoon vain, että seuraavien vuosikymmenten aikana hänellä oli oleva tärkeä osuutensa kuninkaan imagokampanjoissa.

Kuten jo on tullut mainittua, Belgian valtiolla ei ollut aikeitakaan pyrkiä siirtomaavallaksi. Lisäksi Iso-Britannia ja Ranska vahtivat tarkasti valtauksiaan. Yleinen mielipide oli myös voitettava hankkeen puolelle aivan eri tavalla kuin vanhojen imperialistien levittäytyessä merten taakse. Kuninkaan aloittamassa mielipidekampanjassa Stanleyn tutkimusmatkoilla oli keskeinen merkitys. Alue on määrittynyt mahtavan jokensa kautta. Itse asiassa joen alkuperäinen nimi Nzadi tai Nzere tarkoittaa ”joki joka nielee kaikki joet”. Kukin sivujoista on satojen metrien levyinen. Pelkästään Kasai-sivujoki kuljettaa enemmän vettä kuin Volga ja on pituudeltaan puolitoista Reiniä. Ubangi on vieläkin pidempi. Eurooppalaisten varhaisimmat tutkimusretket olivat kilpistyneet valtavaan koskialueeseen ja viidakkotauteihin. Stanleyn matkat synnyttivät legendan ja nostattivat innostusta. Kuninkaan oli vain keksittävä oikea tapa lähestyä parlamentteja niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa saadakseen oikeutuksen valtauksilleen. Kuninkaan sanoin:” Belgia ei käytä maailmaa hyväkseen. Meidän on saatava se innostumaan asiasta”.

Perustuslaillisena monarkkina Leopold II ei voinut painostaa Belgiaa, mutta Kansainvälinen Afrikka -yhdistyksen kautta hän julisti kamppailevansa arabien harjoittamaa orjakauppaa vastaan ja tuovansa sivistystä. Pelätessään Ranskan tai Britannian tulevan apajille hän lähetti asiamiehensä Henry Shelton Sanfordin lobbaamaan asiaansa Yhdysvaltoihin. Tuo aiemmin USA:n lähettiläänä Belgiassa toiminut liikemies epäonnistui kaikissa omissa liiketoimissaan, mutta hyödytti suuresti Belgian kuninkaan asiaa. Tarkoin toteutetun kampanjan tuloksena Yhdysvallat tunnusti 22.4.1884 ensimmäisenä maana Leopold II:n valtauksen Kongossa.

Stanley asetettiin 1879 viideksi vuodeksi kuninkaan palvelukseen perustamaan tukikohdan lähelle jokisuuta ja rakentamaan tien ohi Kongo-joen jyrkän koskiosuuden tulevan rautatien pohjaksi. Samoihin aikoihin kuningas perusti uuden peitejärjestön nimeltä Kansainvälinen Kongo, jonka nimi piti tarkoituksella sekoittaa ihmisten mielissä Kansainvälinen Afrikka-yhdistykseen.

Jeff Israelin laatima kartta Afrikan
esikoloniaalisista valtakunnista.
NAPSAUTA KUVAA SUURENTAAKSESI SEN.
KUVA Wikimedia Commons

Taitavan ja häikäilemättömän toimintansa ja valikoitujen alaistensa tuella Leopold II oli saanut haltuunsa suunnattoman alueen, joka Euroopan alueella olisi ulottunut Zürichistä Moskovaan ja Keski-Turkkiin, yhtä suuren kuin Yhdysvallat Missisipistä itään. Valtaosin sademetsistä ja savanneista koostuneella alueella oli myös tuliperäisiä kukkuloita ynnä lumipeitteisiä vuoria, joista jotkut kohosivat Alppeja korkeammalle. Selvää oli, että löydettävissä oli suunnattomia luonnonvaroja, joiden toimittaminen maailmalle oli haasteellista. Samoin alueella oli lukemattomia heimoja, joista joillakin oli jopa tietyn tason saavuttaneita valtioita. Eurooppalaiset suhtautuivat kuitenkin alueiseen ajan tavan mukaan aivan kuin ne olisivat olleet yhtä tyhjiä kuin hetkeä aiemmin kartalla valkeita. Leopoldin lähettiläs oli välittänyt Yhdysvaltain presidentille kuninkaan kirjeen, jonka mukaan ”Täysivaltaisten heimopäällikköjen luovuttamista maista on meidän toimestamme muodostettu itsenäisten valtioiden liitto”. Mustat tuskin ymmärsivät, mitä kaikkea kuninkaan asiamiesten laatimat sopimukset merkitsivät takaamalla tälle kaupankäynnin monopolioikeudet [vrt. Euvostoliitossa laaditun Lissabonin sopimukset monimutkaisin pykälin ja niiden seurauksia].

Vastustus herää

Vastarinta keihäin ja vanhoin musketein oli turhaa Leopoldin siirtomaahallintoa, ForcePubliqueta vastaan, jonka alkuasukasjoukkoja komensivat eri eurooppalaisista maista virkavapaalle taistelukokemusta saamaan lähteneet ammattiupseerit. Moni eurooppalainen löysi viidakossa oman synkän, pimeän puolensa. Léon Rom keräili päitä seipään nokkaan puutarhansa koristeiksi, Léon Fiévez upotutti mustia verkossa jokeen, Albéric Detiège pakotti mustat syömään kumia, johon oli sekoitettu likaa ja hiekkaa. Ajan myötä kumiköynnöksistä valutetun kumin kerääminen kävi entistä hankalammaksi, koska saadakseen mahdollisimman paljon köynnöksen mahlaa joutui samalla tappamaan kasvin. Keräyskiintiöiden alittamisesta rangaistiin katkomalla jäseniä, käsiä ja jalkoja niin lapsilta kuin aikuisiltakin. Useat eurooppalaisista kuitenkin järkyttyivät näkemästään ja kokemastaan.

Kumin lateksia Lusambon viidakossa ennen vuotta 1905.
Kuva Wikimedia Commons.

Hochschildin ensimmäiseksi kerettiläiseksi kuvaama George Washington Williams oli yhtä epätavallinen ilmestys kuin John Rowland. Mustana amerikkalaisena hän oli syntynyt Pennsylvaniassa 1849 ja jäänyt aluksi täysin vaille kouluopetusta. 1864 hän liittyi alaikäisenä, lähes luku- ja kirjoitustaidottomana väärällä nimellä pohjoisvaltioiden armeijaan. Sisällisodan jälkeen hän taisteli Meksikon tasavaltalaisjoukoissa Maksimilianin kukistamiseksi. Meksikon jälkeen hän värväytyi Yhdysvaltain armeijaan, josta erottuaan opiskeli Howardin yliopistossa ja Newtonin teologisessa instituutissa, joissa hänestä kehkeytyi loistava kirjoittaja. Sittemmin hän käytti itsestään nimitystä eversti.

Vuonna 1889 Williams sai tehtäväksene kirjoittaa artikkelisarjan Euroopasta. Haastateltuaan myös Leopold II:a hän joutui tämän lumoihin. Hän suunnitteli mustien amerikkalaisten lähettämistä töihin Afrikkaan. Aikeisiinsa liittyen hän tapasi myös Yhdysvaltain presidentin ja rautatiepohatta Huntingtonin, joista jälkimmäisen avustuksella hän pääsi tutustumaan henkilökohtaisesti Afrikkaan. Niin hänen käsityksensä Leopoldista hyväntekijänä murenivat lopullisesti, ja ensimmäiset järjestelmällisesti yksilöidyt tiedot Kongon julmuuksista tulivat kirjatuiksi avoimessa kirjeessä kuninkaalle. Kolme kuukautta tuon kirjeen jälkeen Williams kirjoitti myös Yhdysvaltain presidentille ja ulkoministerille. Hän oli jo sairas mies ja kuoli tuberkuloosiin 2.8.1891.

Höyryalus Kongo-joella noin 1890.
Kuva Wikimedia Commons

Elokuussa 1890 puolalaissyntyinen Konrad Korzeniowski teki matkaa kapteeniharjoittelijana Kongoa ylös Edestakainen matka joella sai Korzeniowskin harhaluulot karisemaan. Maailma oli tunteva hänet nimellä Joseph Conrad, ja matka oli vuosia myöhemmin suodattuva teokseen Pimeyden sydän. Vaikka Conrad piti itseään kiihkeänä imperialistina, teos oli vahva hyökkäys sortoa vastaan.

William Sheppard, musta presbyteeri lähetyssaarnaaja asui vuosikausia Kongossa toimi tärkeänä todistajana. Leopoldin vastaisen liikkeen varsinainen organisaattori oli Edmund Dene Morel, joka alkujaan liverpoolilaisen Elder Dempster -varustamon palkkalistoilla valvoi laivakuljetuksia Antwerpenin ja Kongon välillä. Hän kiinnitti huomiota Eurooppaan tuotujen lastien ja Afrikkaan vietyjen tarvikkeiden epäsuhtaan miettien, maksettiinko afrikkalaisista tuotteista lainkaan. Samalla hän pani merkille suuret Euroopasta kuljetetut aselastit. Ennen pitkää Morel erosi varustamon palveluksesta ja alkoi kirjoittaa täysipäiväisesti. Hän perusti 1903 julkaisun, West African Mailin, saatuaan rahoitusta mun muassa liverpoolilaiselta liikemieheltä John Holtilta.

Leopoldin päävastustaja. E. D. Morel, uupumaton epäkohtien ja julmuuksien julkituoja, noin 1900-1915.
Kuva Wikimedia Commons

Eri teitä kantautui kauhistuneiden Kongossa toimineiden virkamiesten ja lähetystyöntekijöiden raportteja Morelin käsiin. Tarvittiin vielä yksi tärkeä mies särkemään informaatiosodan tasapaino. Morelin liittolaisineen onnistuttua 1903 nostamaan Kongon-kysymyksen Britannian parlamenttiin Britannian konsuli Kongossa määrättiin tutustumaan tilanteeseen. Konsuli Roger Casement oli jo 1880- ja 1890-luvuilla matkannut Kongossa. Astuessaan 1900 konsulin virkaan hän oli saanut myös kutsun Leopoldin luokse. Tutkimusmatkoillaan hän vältteli virallisia reittejä ja kuljetuspalveluja, joten paikalliset viranomaiset eivät voineet varautua hänen saapumiseensa. Belgialaiset pyrkivät sittemmin vesittämään hänen selontekonsa yrittäen turhaan löytää niistä virheitä. Silti alkuperäinen versio onnistuttiin mitätöimään ennen sen julkaisua vuoden 1904 alussa.

Todisteiden seuratessa vääjäämättä toisiaan Leopoldin oma kasvanut vainoharhaisuus ja huikentelevan tuhlailevainen elämäntyyli alkoivat rapauttaa monarkin kansansuosiota. Valtavat rakennusprojektit ja hyvin nuori rakastajatar imivät yhä enemmän varoja. Vuonna 1908 Leopold oli vastentahtoisesti kypsä luovuttamaan Kongon Belgian valtiolle kalliiseen hintaan. Kauppaan kuului muun muassa obligaatioita, joita kuningas oli jakanut rakastajattarelleen ja suosikeilleen. Osa Belgian valtion vastattavakseen ottamista lainoista oli sen itsensä alkujaan kuninkaalle myöntämiä.

Kaukaisen Kongon tapahtumista kirjoitettiin myös Suomessa.

Kaukaisesta Kongosta kirjoitettiin myös suomalaisissa sanomalehdissä. Kaiku-lehti Oulussa kuvasi vielä vuonna 1889 vapaavaltiota sangen kiiltokuvamaisesti:

”Kymmenen vuotta on siitä kulunut kuin Kongon vapaavaltio Afriikassa perustettiin. Muuan virkamies tästä nuoresta valtiosta äsken julistanut kertomuksen tämän vapaavaltion vaiheista ja millä kannalla asiat siellä nykyään ovat. Kongon vapaavaltion läpi juoksee, kuten tunnettu, mahtava Kongo-joki, joka on tehty laivakululle kelvolliseksi; koskipaikkoihin on kaivettu kanavia, niin että joen suusta Boma nimiseen asemaan asti on laivain helppo kulkea. Koko valtiossa on säännöllinen oikeuden käynti ja tasapuolisesti kohdellaan kaikkia alamaisia kuulukootpa mihin kansaan hyvänsä. Neekereitä ei kohdella pahemmasti kuin europalaisiakaan. Yleinen postilaitos toimittaa huokealla kirjeenvaihtoa valtakunnan eri osien välillä. Samassa kirjassa ilmoitetaan myöskin tilastollisia tietoja syntyneistä, kuolleista, avioliittoon meneistä y. m. europalaisten kesken. Hyvän järjestyksen ylläpitoa varten on olemassa neekerisotajoukko, jossa on kuitenkin europalaiset upseerit. Sairashuoneita taitavain lääkärein johdolla on Banamassa, Bomassa ja Leopoldwillessa. Muuan säännöllisesti järjestetty neekerijoukko auttaa kauppamiehiä kantamalla tavaroita paikasta toiseen. Kongo-joella välittää liikettä suuret lastilaivat. Karjanhoitoa on paarannettu kaikin puolin. Todistukseksi että Kongon vapaavalta on edistymässä mainittakoon että europalaiset rahamiehet ovat uskoneet sille isot rahalainat. Valtiolaina on jo 150 miljoona frankkia ja monet yksityisten yhtiöt ovat hallituksen takuulla alkaneet toimia käyttääkseen hyväksi maan runsaita tulolähteitä. Kertomuksen laatija on kuten nöhty hyvässä toivossa että Kongon valtio on edistymään päin.”

28. kesäkuuta 1905 Karjala-lehti otsikoi jo Kongo-valtion olevan jo syytettyjen penkillä:

Kolme poikaa joiden kädet on katkottu noin 1900.
Käsien katkomista käytettiin muun muassa rangais-
tuksena kuminkeräyskiintiöiden alittamisesta.
Kuva Wikimedia Commons

” Tuo kummallinen vapaavaltion ja osakeyhtiön välinen laitos, jonka luojana ja yliherrrana Belgian kuningas Leopold on, on jo aikoja sitten vetänyt epämiellyttävän huomion puoleensa. Yhä lukuisammiksi karttuvat ne äänet, jotka ovat ruvenneet pitämään sitä Euroopan häpeäpilkkuna, kun sen silmissä noin iso ja rikas maa – Kongo-valtion asukasluku lasketaan 30 miljoonaksi – jätetään avuttomaksi saaliiksi hävittömille eurooppalaisille nylkyreille, jotka aikeittensa toteuttamiseksi eivät välitä mistään keinoista.

  Äskettäin on muuan englantilainen lähetyssaarnaaja antanut räikeän kuvauksen siitä: ihmisiä metsästetään raivoavia petoja, kidutetaan keksityillä julmuuksilla ja piestään kuoliaaksi, jolleivät kykene keräämään riittävää määrää gummia – naisilla ei ole mitään oikeutta.

    Ja näitä tämmöisiä rosvotöitä tehdään Kongo-hallituksen eurooppalaisten upseerien johtamain sotilaitten turvista!

     Joku aika sitten esitettiin Kongo-valtion olot Italian edustajakamarissa kerrassaan kamalassa valossa. Konservatiivinen edustaja Santini vaati hallitukselta selitystä sen johdosta, että suuri joukko italialaisia upseereja sotaministerin luvalla pestautuivat Kongo-valtion armeijaan.

  Asiasta keskustellessa tuli todistetuksi joukko raskauttavia syytöksiä Kongo-hallituksen _”sivistytyttämistyötä” vastaan.

    Eurooppalaisille upseereille anetaan toimia, joilla ei ole mitään yhteyttä sotilaspalveluksen kanssa ja jotka ovat sitä laatua, ettei kukaan kunnon mies, jolla on vähänkin kunniantuntoa, ottaisi sitä suorittaakseen.

    Upseereita käytetään usein välikätenä alkuasukkaita katalasti ryöstettäessä, tarkastusmiehinä ja raakamaisen kapitaalijärjestelmän kätyreinä.

Punch Congo rubber cartoon  on 28 November 1906.
Pilapiirros alkuasukasta ahdistelevasta kuningas
Leopoldista.
Kuva Wikimedia Commons

   Olkoonpa asia kuinka arkaluontoinen tahansa, on ilmeinen tosi kaikissa tapauksissa, että ulkomaalaisten upseerien, ennenkuin heidän hyväksytään palvelukseen, tulee allekirjoittaa eräs kaava, jossa sitoudutaan ankarimpaan vaitioloon kaiken sen suhteen, mitä he Kongossa saavat havaita. Ja vaiteliaisuusvelvollisuus koskee aivan erityisesti heidän maansa hallituksiin nähden.

   Lisäksi kerrottiin Kongo-valtion Italiassa harjottavan järjestettyä kiristyslahjoamista. Sanomalehti _”Corriere della Sera” selittää sille tarjotun rahaa kirjoittaaksensa Kongo-hallituksen eduksi.

    Kongo-valtion pääkonsulia Genovassa Eliaa vastaan esitti Santini mitä raskauttavimpia syytöksiä. Hänen väitetään saavan 1000 mk toimituspalkkiota jokaisesta upseerista, jonka hän on onnistunut pestaamaan Kongo-valtion palvelukseen, jonka tähden hänen sanotaan harjoittavan tätä tointansa tavattomalla julkeudella. Lisäksi on hänellä omallatunnollaan tunnoton lahjomissynti. V. 1903 oli nim. Kongo-hallitus koettanut raivata tietä italialaisille maatyöntekijöille n. k. Siirtokuntaan. Italian siirtolaistoimisto lähetti siitä syystä meriväen lääkärin Baccarin tutkimaan olosuhteita Kongossa. Kaikin tavoin petkutettuna – kerran yritettiin häntä myrkyttääkin – palasi Baccari Italiaan. Pääkonsuli Elia vuokrasi sitten erään höyrylaivan ja astui Italian rannikolla siihen höyrylaivaan, jolla Baccari oli palannut. Hän ilmoitti olevansa Belgian lähettiläs Italiassa ja tarjosi Baccarille suurta rahasummaa jos hän sitoutuisi pysymään vaiti kaikkeen siihen nähden mitä hän Kongossa oli kokenut.

     Esille tuoden sen seikan, että Italian kansalliskunniaa kovin loukataan sen kautta, että hallitus lainaa upseereja mokomalle valtiolle, ehdotti Santini seuraavan ponnen:

   _”Kamari vaatii hallitusta hetimmiten takaisin kutsumaan varsinaiseen palvelukseen kuuluvat upseerit Kongosta ja poistamaan Kongo-hallituksen edustajilta toimivallan”.

    Tähän ehdotukseen arvellaan sekä oikeiston että vasemmiston yhtyvän. Jos se tulee otaksutuksi, sisältää se semmoisten epäkohtain poltinraudalla merkitsemistä, jotka tähän saakka julkisesti ovat saaneet tapahtua.

   Melkein samaan aikaan on Englannissakin, vaikka ei viralliselta taholta, hallitusta kehotettu astumaan väliin. Tuolla muutamia vuosia sitten Kongo-asian tarkkaa tutkimista varten muodostetulla _”Congo reform association” oli joku aika sitten kokous, jossa sen sihteeri E. D. Morel terävin sanoin arvosteli asemaa Ylä-Kongossa, jota hän piti pahempana kuin koskaan ennen, sekä esitti yksityiskohtia niistä hirmuisuuksista, joita siellä harjoitetaan. Kokous teki semmoisen päätöksen, että hallitusta on vaadittava ottamaan huomioonsa vallitsevat räikeät epäkohdat Kongo-valtiossa.”

Leopold II.
Kuva Wikimedia Commons

Wiipurin Sanomat jaksoi vielä 28. joulukuuta 1909 hehkuttaa kuningas Leopoldin kykyjä:

”Kuningas kerrassaan mainio liikemiesnero.

Tanskalaisen kaptenin Albert Tillyn mukaan, joka on kauemman aikaa oleskellut Kongossa, antaa Naionaltidende seuraavat hauskat tiedot Leopold toisen valtiollisesta ja taloudellisesta suurtyöstä: Kongovaltion luomisesta ja sen keinottelemisesta Belgian haltuun.

    Ei ole vähintäkään syytä uskoa sitä olettamusta, huomauttaa kapteni Tilly, että kuningas Leopold oli ainoa europalainen hallitsija, jolla oli synnynnäiset liikemieslahjat, joka oli todellinen kauppanero. Hänellä oli kauasnäkevä silmä toisille mahdollisuuksille, hänellä oli vastustamaton halu laajentaa Belgian valtakunnan alueita ja syventää niitä lähteitä, mistä tuo pieni valtakunta ammensi rahavaransa. Senpävuoksi oli hän jo aikaisin kiinnittänyt huomionsa siihen, että Belgialle oli hankittava alusmaita ja hän katseli eräänlaisella kateudella niitä rikkauksia, jotka siirtomaavallan kautta virtasivat pieneen naapurivaltioon, Hollantiin.

     Mutta siirtomaan täytyi olla sellainen, että se antoi takasin siihen sijotetut rahat. Hän ei välittänyt saksalaisesta Afrikasta. Hän ei tahtonut tuhlata miljonia ja taaskin miljonia pohjattomaan kuiluun. Ei saanut viipyä kauan, enenkuin lasku tuli täyteen, ja rahoja alkoi virrata takasin päin.

     On tunnettu asia, että juuri Stanley kiinnitti hänen huomionsa Kongoon. Totta on myöskin se, että Leopold avusti sitä retkikuntaa, joka lähti etsimään Emin pashaa.

Mitenkä hienosti kuningas menetteli saadakseen Kongon.

      Suurta huomiota ja hämmästystä herätti aikanaan se, että pikku Belgia sai tosiaankin valtaansa mahdottoman rikkaan Kongon, tuon avonaisen kultakaivoksen, joka oli niin helposti ranskalaisten ja englantilaisten saatavissa ja sijaitsi heidän alueidensa keskellä. Belgia saa kiittää Leopold-kuninkaan verratonta neroa siitä, että se onnistui. Hän ei suinkaan kuuluttanut maailmalle Belgian nyt löytäneen paikan, missä miljardit vain odottelivat hakijaansa. Ei, hän menetteli hyvin varovasti, teeskenteli, kuin olisi koko yritys tuskin ottamisen vaivan veroinen ja kuin siihen olisi joka tapauksessa sidottu niin paljon vaikeuksia, osaksi voittamattomiakin, että voi asettaa kysymyksen alaiseksi koko rikkauksien kotiatuonnin.

    Ja samaan aikaan ryhtyo hän päämääränsä hyvin tietäen hommiin. Jo heti näyttäytyi hyvin vaikeaksi saada sivistyneitä belgialaisia lähtemään niille soille, jommoinen Kongo oli, mutta Leopold puolestaan ei taas tahtonut päästää liian monen suurvallan alamaisia maahan, jonka hän aikoi anastaa. Hänen katseensa kääntyi silloin aivan luonnollisista syistä pikkuvaltoihin ja ensi kädessä Tanskaan.

     Se oli heimoa, joka oli kuin luotu tukemaan hänen suunnitelmiaan, sanoo tanskalainen kapteni, sivistynyttä, vahvaa kansaa, jolla oli sekä edesvastuu- että velvollisuudentuntoa ja jota eivät liian korkeat palkat kotimaassa olleet pilalle hemmotelleet, niin että se, mitä hän voi tarjota, tuntui nuorista miehistä houkuttelevalta. Aluksi palkkasi hän muutamia kauppalaivojen upsereja, ja se sopikin mainiosti yhteen hänen suunnitelmiensa kanssa. Maa oli alettava järjestää rannikolta, sieltä käsin tahtoi hän syöpyä syvemmälle sisämaahan.

Mitenkä järjestämistyö pantiin käyntiin.

      Senvuoksi tarvitsi hän ensikädessä meriväkeä. Niitten oli kuljetettava laivoja ja tarveaineita ja -kaluja ylös sisävesiin, ja missä ne vaan kulkiva, siellä oppivat maan alkuasukkaat kyllä taipumaan välttämättömyyden pakosta. Merimiesten jälkiä seurasivat maaupserit. Kuningas Leopold huomasi vallan hyvin, että sotilaallisen vallan oli kuljettava tietä valmistaen ennen siirtomaajärjestelytyötä. Vasta sitte kun oli saatu rauha ja järjestys johonkin määrään palautetuksi, vasta sitte saattoivat muut tunkeutua maahan. Mutta hän ei pitänyt yksipuolisista sotilashenkilöistä, hän toivoi, että niillä olisi myöskin käytännöllisiä taipumuksia, että he osaisivat kohdella alkuasukkaita , opettaa niille maanviljelystä ja heitä tuntemaan maan arvotavarat, opettaa heille, että he voivat hankkia niiden avulla itselleen muita tavaroita, jotka eivät tosin kuningas Leopoldille maksaneet paljon, mutta joista alkuasukkaat pitivät ja joita he halusivat.

_”Hän tunsi ihmisyöjäin muotimaun”.

     Hän piti itse huolta siitä, että vaihtotavarat olivat alkuasukkaitten maun mukaisia. Hän pani käyntiin eräänlaisten lasisten helmien valmistamisen, samoinkuin hän mitä tarkimmin tiesi alkuasukkaitten maun heidän muihinkin mielirihkamiinsa nähden. Eräs ranskalainen retkikunta Urezin herttuan johdolla oli vähällä joutua tuhon omaksi syystä, ettei sillä ollut selvää tästä mausta. Sillä oli vaihtotavaroina esineitä, joita alkuasukaat eivät tahtoneet ja joita vastaan he eivät halunneet luovuttaa ruokavaroja.

Huoli alkuasukkaista ja heidän kasvattamisestaan.

     Kuningas Leopoldin nimenomainen tahto oli myöskin se tapa, millä alkuasukkaita oli kohdeltava ja miten heistä oli kasvatettava parempi ihmisrotu. Hän antoi ostaa ihmissyöntiä harjottavain heimojen keskuudesta joukottain orjia, jotka sitte kuljetettiin rannikolle tuhansien peninkulmien päähän entisistä isännistään. Sitten laskettiin he vapaiksi, heille annettiin lahjaksi pieni maatilkku ja niin saivat he käydä viljelemään kahvia. Samalla tavalla kohdeltiin myöskin sotavankeja. Lapset vietiin kauaksi synnyinseuduiltaan siirtoloihin, missä heitä pidettiin roomalaiskatolilaisten lähestyssaarnaajien silmälläpidon alaisina. Ja näistä tällä tavoin eristetyistä lapsista on sittemmin kasvanut jotensakin tunnollinen ja hyödyllinen siirtolaisväestö.

     Hän tahtoi kernaasti, että me koettaisimme muuttaa ihmissyöjien käsitystä siitä, mitä makealle maistuu syödessä, mutta se ei saanut tapahtua raa´alla tavalla. Hän tiesi, että jokaisella ihmishengellä valtiossa on arvonsa ja hänestä tuntui huonolta taloudelta vapauttaa ihminen ottamalla toisen kanssaihmisen hengen. Me olemme useasti vapauttaneet orjia, jotka on määrätty syötäväksi, mutta säännöllisesti ilman verenvuodatusta. Että kuningas voi niin tarkalleen seurata kaikkia Kongovaltion asioita riippui siitä, että hänellä olim ensimmäisen asteen tarkastajia, joitenka kanssa hän perusteellisesti harkitsi asioita.

Sukkelaa keinottelua.

    Jos hän huomasi jonkun ajatuksen tai suunnitelman hyväksi, ei hän suinkaan surkeillut kiinnittäessään rahoja sen toteuttamiseksi. Suurin osa hänen omaisuudestaan lienee sijoitettu osakeyhtiöyrityksiin Kongossa. Hän tiedusteli oloja kaikilta, jotka saavuttivat jonkinlaisen huomattavan aseman siellä alhaalla. Viimeisinä vuosinaan, kun olot olivat muuttuneet, näki hän ilolla, että insinörejä kaikista kansallisuuksista asettui sinne. Hän voi esim. hovitanssiaisissa lausua jollekin upserille, joka ei ollut koskaan ollut edes ajatellutkaan Kongoa: _” Minua ilahduttaa suuresti kuullessani, että teillä on palava halu mennä Kongoon, minä olen asettava asiat siten, että saatte siellä hyvän toimen.” Tai jollekin kauppiasylimykselle: _”Niin hauskaa, että te aijotte sijoittaa rahaa Kongoyritykseen. Se tulee aivan varmaan menestymään hyvin, minä seuraan suurella mielenkiinnolla sen kulkua”.

Raahen Lehti kertoi 12.11.1904 Morelin
hyökkäyksestä Leopoldia vastaan.

Kongovaltio mallisiirtola

     Ei ole lainkaan ihme, sanoo kapteni Tilly, että onnistuttiin luomaan mallisiirtola, kun kerran sellainen mies kuin itse kuningas Leopold otti sen tehdäkseen. Minä en luule, että missään ulkopuolella Preussia vallitsee sellainen kuri ja järjestys kuin niillä seuduin Kongossa, mitkä ovat kokonaan joutuneet Belgian valtaan. Myöskin europalaisten keskuudessa vallitsee mitä moitteettomin kuri ja järjestys. Kaikki käy kuin nuorasta vetäen , kun sen sijaan esim. Ranskan Kongossa olosuhteet ovat vallan toiset, minkä vuoksi huonot alkuasukasainekset Belgian Kongosta useasti muuttavat Ranskan alueelle.

Huhut väärinkäytöksistä englantilaisten levittämiä.

   Kapteni Tilly ei sano tietävänsä Kongossa koskaan tapahtuneen minkäänlaisia väärinkäytöksiä. Hän on taipuvainen uskomaan, että ne ovat peräsin lähetyssaarnaajien, etenkin protestanttisten, jutuista. Sillä nämä ovat useasti huvitetut politikasta, ja silloin aina Englannin politikasta. Heiltä saamiensa tietojen perusteella on englantilaisilla ollut erittäin mieluista sekaantua Kongovaltion asioihin, sillä nyttemmin ovat hekin huomanneet, että maa on rikas.”

Siirtomaakauden loppuselvityksiä

Morel liittolaisineen tiesi, etteivät vallanvaihtoseremoniat Kongon Bomassa marraskuussa 1908 merkinneet olojen paranemista. Ennen vallanvaihtoa Leopoldin käskyläiset olivat kahdeksan päivää polttaneet asiakirjoja sekä Kongossa että Brysselissä. Kuninkaan sanoin hänen Kongonsa voitiin ottaa, muttei saada tietää, mitä hän oli tehnyt. Kansainvälinen yhteisö menetti pian kiinnostuksensa. Vuotta myöhemmin Leopold kuoli. Edesmenneen kuninkaan tytärten lakimiehet jatkoivat vuosikausia monarkin jälkeenjääneiden papereiden setvimistä. Paljastui muun muassa, että Leopold oli salassa omistanut suuren osan Ranskan puolen Kongon kuminkeräysyhtiöistä. Ennen kuin selvitystyö saatiin päätökseen 1920-luvulla oli välissä käyty katkera ensimmäinen maailmansota. Moni siirtomaaupseeri oli ansioitunut eurooppalaisilla taistelukentillä. Kaikkinensa sodassa pahoin raadellun Belgian vanhojen tekojen nostamista esille ei pidetty asiallisena.

Julmaa sortoa oli harjoitettu joka puolella Afrikkaa. Leopoldin Kongoon keskittymällä britit ja amerikalaiset saivat yleisen mielipiteen ohjattua omalta kohdaltaan vaarattomimmalle suunnalle. Saksan Lounais-Afrikassa hererokansa nousi 1904 kapinaan, ja kenraaliluutnantti Lothar vonTrotha antoi tuhoamiskäskyn, Vernichtungsbefehlin, jonka mukaan jokainen Saksan rajonen sisällä tavattu aseellinen tai aseeton, karjaa omistava tai karjaton herero oli ammuttava. Yli 75% 80 000 hererosta sai surmansa.

Leopoldin Kongon tapahtumat ja niiden synnyttämä liikehdintä vaikutti lähtemättömästi tapahtumiin kietoutuneiden ihmisten elämään. Afrikan pimeän sydämen koura jätti prosessin merkittävimpään kaksikkoon Casementiin ja Moreliin lähtemättömät jäljet. Salatun homoseksuaalisuutensa riivaama Casement löysi tarvitsemansa uuden tehtävän ja tarkoituksen Irlannin vapaustaistelusta hakien apua saksalaisilta. Hänet teloitettiin 1916. Morel nousi pasifistisen liikkeen johtohahmoksi ja päätyi vankilaan. Ennen kuolemaansa 1924 Morel ehti muun muassa nousta parlamenttiin työväenpuolueen listoilta. 1922 hän oli päihittänyt vaaleissa Winston Churchillin, miehen joka oli passittanut hänet vankilaan.

Leopoldin Kongon reinkarnaatio?

Belgian Kongon keltainen tähti sinisellä pohjalla saattoi alun perin viestittää mitä tahansa, mutta käytännössä se tuli symboloimaan julmaa, säälimätöntä siirtomaahallintoa ja alkuperäisten kansojen alistamista merentakaisten liikeyritysten valtaan. Toiminta alkoi härskin valehtelun ja propagandan voimalla. Orjuuden vastustamisen nimissä synnytettiin valtaisa orjavaltio. Oikeastaan tuon tähtilipun pitäisi olla nykyhumanistien silmissä saastunut hakaristin tavoin, mutta sen sijaan he kumartavat nyt samaa lippua, johon on vain lisätty joitain tähtiä lisää. Jälleen kerran Brysselin hallintotoimistoista on tullut kunnianhimoisten hallintoihmisten urakehityksen tähtäin. Lissabonin sopimuksen kaltaisten päätösten pakkosyöttö eurooppalaisille ”heimopäälliköille” on kenties vasta nyt alkanut näyttää tuhoisuutensa koko mantereen ollessa avuttoman toimettomuuden vallassa kansainvaellusten ja oudon uskonnon hyökyessä rajojen ylitse. Salassa neuvotellut vapaakauppasopimukset ovat pahaenteisiä pyrkimyksiä asettaa kokonaiset valtiot ulkopuolisen, yksityisen ohjauksen alaisiksi. Samalla Brysselin komissaarit pyrkivät häivyttämään vanhat kansalliset instituutiot.

Europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen esitti taannoin eräässä sanomalehdessä ajatuksen, että Euvostoliitto voisi päättää muun muassa rahoista, jotka on varattu nimenomaan kulttuuriin ja sen opetukseen. Kiihkeänä euvostouskovaisena hän toki ei näe siinä mitään merkillistä, että päätösvalta kulttuuriasioissa kiskoutuisi Brysseliin.

Vertailun Brysselin aikakausista voi itse kukin tehdä hiljaa omassa mielessään. Eräs kommentti maahantunkeutuvista ihmismassoista on ollut väite työvoimapulan ehkäisystä. Onpa joku suoraan todennut tulijoiden tyytyvän vähäisempään kuin kantaväestö. Mitä muuta tuo olisi kuin orjayhteiskunnan kaipaamista ja hädänalaisten hyväksikäytön suunnittelua? Samalla oletetaan muukalaisten muitta mutkitta tyytyvän toisen tai kolmannen luokan asukkaiden rooliin. Uskonnollisten ja taloudellisten olosuhteiden mullistuksen salliminen jonkin tahon liiketoiminnan tähden on täyttä siirtomaapolitiikkaa sovitettuna 2010-luvun olosuhteisiin. 

Nälänhätä Suomeen?

Kirjoitan tätä sateen iskiessä ikkunaan läpi syksyisen pimeän. En uskalla edes arvioida, montako hehtaaria pelloista on saatu joten kuten korjuukuntoon veden vellottua vainioilla suurimman osan kesää. Nykyään vouhotetaan ilmastonmuutoksesta, vaikka sääolot maailmassa ovat iät ajat vaihdelleet. Suuret tulivuorenpurkaukset ovat vaikuttaneet rajusti vallinneisiin olosuhteisiin, muun muassa Krakataun tulivuorenpurkaus 1883 aiheutti pitkäkestoisia haittoja ja viilensi maapallon keskilämpötilaa. Myös itse auringon aktiivisuuden muutoksilla on oma dramaattinen vaikutuksensa elinolosuhteisiimme. Nykyisessä tiedeuskoisessa ajassamme ihmisille on iskostunut lapsellinen vakaumus ympäristömme hallinnasta direktiivein ja lakipykälin. Samalla huonolla omalla tunnolla on oikeutettu mitä merkillisimpiä veroja ja maksuja.

Mitä ilmeisimmin elämme Suomessa jälleen katovuotta. Muistan lapsuudessani lukeneeni tekstin, jonka mukaan ammoisina aikoina ennen suurta katoa ilmasto olisi ollut niin sekaisin, että mansikoita olisi saanut joulukuussa ja kesällä olisivat vedet olleet jäässä. On kerrottu vuosista, jolloin eteläisessäkin Suomessa jäät olisivat viipyneet järvissä juhannuksen tienoille. Pohjoinen Suomi on kautta ihmisaikain ollut maatalouden äärialueilla. Niin sanottu pikku jääkausi koetteli meitä noin vuosina 1450–1850. Erityisen kylmää oli 1690-luvulla, jolloin Suomessa olivat suuret kuolonvuodet 1695–1697. Juuri ennen Ruotsin suurvalta-aseman romahdusta Suuressa Pohjan sodassa etenkin Suomi oli vasta toipumassa katastrofista, joka tappanut noin 28 prosenttia Suomen väkiluvusta.

Nykypäivien globalisaatio on turruttanut meidät näkemästä nälän uhkaa. Päinvastoin meidät on saatu uskomaan julmaan, väistämättömän ylikansalliseen velvollisuuteen ylläpitää muuta maailmaa. Aivan oppineet ihmiset ovat eläneet niin kuin meillä olisi rajattomat resurssit kaikissa olosuhteissa ei vain ruokkia oma kansamme vaan myös jokainen rajoillemme päätynyt muukalainen. Antautuessamme Brysselin ylivallan alaisiksi olemme saaneet monta kertaa havaita erinäisten direktiivien kautta, kuinka vähän siellä ymmärretään ankaria olojamme. Suomi on kantokyvyltään huomattavasti pinta-alaansa pienempi osavaltio. Suurin osa maa-alasta on karua metsää, heitteistä suota tai vain louhikkoa. Lisäksi etenkin Etelä-Suomessa laajat alueet parasta peltomaata on uhrattu asuntoalueslummeille.

On totta, että maatalous on Suomessa kehittynyt valtavasti 1800-luvulta, jolloin olivat viimeiset suuret nälkävuodet 1866-1868. Silti olemme nykyään paljon haavoittuvaisempia nälälle kuin 1900-luvulla. Maatyöväkeä on nykyään dramaattisesti vähemmän kuin viisikymmentäkin vuotta aiemmin. Suuret yksiköt on seisautettavissa polttoainepulan ynnä muiden poikkeustilojen kautta sangen helposti. Kotirintaman tilanne 1939-1945 kuvastaa hyvin ongelmiemme laatua: miesten päädyttyä rintamalle ruoantuotanto jäi naisten ja lasten varaan. Rintamatilanteet maailmalla estivät suurelta osin viljatoimituksia, joiden suhteen olimme riippuvaisia Saksasta. Nykyään ei toistaiseksi ole rintamaa, joka olisi vienyt miehet. Meiltä yhteiskunnan kehitys on vienyt ne miehet, jotka voisivat tarttua kuokkaan.

Merenkulkijat sanovat Suomen olevan saari. Poikkeusoloissa kauppalaivastomme on yhä liian pieni, vaikka pientä kasvua onkin viime vuosina tapahtunut. Etenkään kemikaalialuksia on kuulemma liian vähän. Nykyisin tuonnista 40% hoidetaan omilla laivoilla, viennistä 20%. Vuosikymmeniä sitten venäläisten aloittaessa Suomen pommitukset Shellin tankkeri kuulemma kääntyi oitis pois Helsingin edustalta toimittamatta öljylastiaan. Nykyaikainen merenkulku on monimutkainen kokonaisuus, jota EU kuulemma paimentaa. Lainsäädännöllisesti kalusto on ennenkokemattomien paineiden edessä. Tästä ja paljon muusta keskustelivat Ylen Mikä maksaa? -sarjassa heinäkuun alussa Suomen varustamot ry:n toimitusjohtaja Olof Widen ja merenkulun talouteen perehtynyt johtava analyytikko Hannu Hernesniemi Huoltovarmuuskeskuksesta. Toimittajana oli Juho-Pekka Rantala.

Nykyisinä kansainvaellusten aikoinakin siis Suomen ruokahuollon asema on uhanalainen. Merenkulun säätelymekanismi saattaa Euvostoliiton taholta mennä epäkuntoon. Varustamot kansainvälisinä toimijoina ovat herkkiä reagoimaan. Laivojen ylikapasiteetista johtuneiden konkurssien vuoksi rahoituslaitosten taholla on sanottu olleen häiriöitä. Yllättävien ketjureaktioiden mahdollisuutta ei voi kiistää, koska esimerkiksi tanskalaiset hoitavat suuren osan USA:n viennistä ja tuonnista. Kansainväliset häiriötilat voivat siis laukaista täyden kuljetusten hätätilan.

Entä sitten Suomi vuonna 2015? Pikaisesti selaamalla löytyy karua tarinaa kuluneesta kesästä. Elokuun 27. päivänä kirjoittivat Farmit uutiset, että Hyvistä säistä huolimatta sadonkorjuu venyy. Edelleen 26.8.kertoi Kouvolan Sanomat sadonkorjuun venyvän lokakuun puolelle. Tänään Maaseudun Tulevaisuus ilmoittaa tuottajien evästäneen ministeri KimmoTiilikaista Brysseliin kriisitunnelmissa. Niinpä MTK vaatii varautumaan kadon yleiskorvauksiin. Aivan aiheellista on tiedustella, mistä osavaltiomme aikoo nyhtää lähikuukausina lankeavat moninaiset kuluerät. Tässä kokonaisuudessa pitää arvioida myös kykymme toimia maailman sosiaalivirastona ja ylijäämäväen loppusijoituspaikkana. Jokaisen ikkunastaan syyskuiseen vesisateeseen katsovan on pakko todeta, ettei näillä ilmoilla pelloilta ole enää paljon mitään saatavissa. Pahimmillaan huoltoreittimme joutuvat lähikuukausina kaaostilaan ihmisvyöryn rikkoessa eri maissa yhteiskuntarauhan. Teoreettiset laskelmat tämän maan kantamasta ihmismäärästä ovat tainneet tyystin unohtaa luonnon lahjomattomat olot, joita ei voi direktiiveillä säätää.

Ruoka riittää lähikaupan hyllyillä vain niin kauan kuin sitä kyetään sinne toimittamaan ja ihmisillä on varaa maksaa kohonneita kustannuksia. Nälänhädän mahdollisuus ei ole mitään tarua, vaikka se kuinka kaukaiselta siististä toimistosta vaikuttaakin.

Pettuleivän käyttö Suomessa 1830-luvulla. Sinisellä merkityillä alueilla
osa väestöstä söi pettuleipää jopa normaaleina vuosina. Mustilla alueilla
suurin osa väestöstä söi pettuleipää jopa normaaleina vuosina. Tämä kartta-
kuva havainnollistaa  selkeästi sen, missä itse asiassa sijaitsevat maamme
ankarimmat ilmasto-olosuhteet ja hankalimmat viljely-ympäristöt.
Kuva Wikimedia Commons

Lotta Svärd ja naisen asevelvollisuus

Sota tuo esille kansakunnan kyvyn yhtenäisyyteen. Silloin nähdään lopullisesti, kokeeko valtio itsensä kansalliseksi, taistelemisen arvoiseksi kokonaisuudeksi. Kirjoittaessaan pamflettiaan M. Lausalla oli käytössään ankara vuosien 1940-1941 perspektiivi, joka korosti jokaisen kansalaisen velvollisuutta osallistua ponnistuksiin itsenäisyyden säilyttämiseksi. Tuolloin ei ollut epäselvyyttä, että tavoitteena oli säilyttää itsenäinen, omista rajoistaan ja laeistaan päättävä valtio. Maamme valtiollisen terveyden ja puolustuskyvyn säilyttämiseksi olennaista on ollut asevelvollisuus, mikä ei ole merkinnyt ainoastaan varautumista sota-ajan olosuhteisiin.

Lotta harjoituksissa kenttäkeittiöineen Sortavalan
harjoituksissa 1924.Naisten merkitystä armeijan
huollossa ynnä valvontatehtävissä Lausakaan ei
kiistänyt.
Kuva Wikimedia Commons

Sota-aikojen poikkeuksellisissa olosuhteissa sijansa Lausan tekstissä saivat myös Lotta Svärd -järjestö ja naisen asevelvollisuus. Tässä yhteydessä ei ole tarkoitus paneutua sinällään ensin mainitun rakenteeseen tai historiaan, vaan pamfletistin havaintoihin aikansa näkökulmasta. Hän myöntää naisten suuren merkityksen muonituksen ja huollon tehtävissä vapauttamassa mahdollisimman paljon miehiä aseidenkäyttöön. Sen sijaan hän epäilee lottatyön viemistä liian lähelle rintamaa:

” - - - että lotat pitävät itseään jo melkeinpä sotilashenkilöinä ja monet heistä avoimesti väheksyvät rintamantakaista työtä, puhumattakaan työstä kodin ja perheen hyväksi. Amatsonit ovat kansan rappeutumisen oireita ja Suomen naisella on hyvin paljon amatsoniverta – kaikkein huonoimmassa merkityksessä – suonissaan. Kansakokonaisuuden voimistuminen vaatisi kokonaan toisenlaista naistyyppiä: perheenäitiä, lastenkasvattajaa. On aivan varmaa, että Lotta Svärd-yhdistys tässä kohden ennemmin tai myöhemmin joutuu ratkaisun eteen, tienhaaraan, jolloin on valittava.”

Suomessa ei ollut ollut toista naisjärjestöä, jonka toiminta lepäisi niin laajalla ja yleistä suosiota nauttivalla pohjalla. Notkea toiminta oli vailla virastomaisuutta. Puhumisen ja turhan kirjeenvaihdon sijasta toimittiin ja saatiin aikaan. Pienen ja köyhän Suomen kansallisiin perinteisiin oli kuulunut vapaaehtoisuuden tie. Työ pikkulasten kuolleisuuden vastustamiseksi ja lapsirikkaiden köyhien perheiden tukemiseksi maaaseudulla samoin kuin äitiyshuolto olisivat vaatineet ehdottomasti lottia suorittajakseen.

Lotta ilmavalvonnan tehtävissä. Suomen taivasta valvottiin naisten silmin.
Kuva Wikimedia Commons

Yhtäkkiä sodan jalkoihin joutuneiden lähtiessä pakoon vihollista kuoli pikkulapsia joukottain. Sanomalehdissäkin kerrottiin tapauksesta, jolloin kaksi äitiä rukoili, että he saisivat lapsineen asettua linja-autoon oven viereen, jotta lapset eivät menehtyisi bensiininkatkuun. Siirron järjestänyt kyläpoliisi kielsi moisen tarpeettomana konstailuna seurauksella, että kummankin äidin lapsi menehtyi. Jos talvisodan puhjetessa olisi ollut erityisiä lastensuojelulottia, jotka olisivat avustaneet tällaisissa siirroissa, ei mitään tällaista olisi tapahtunut. Mainittu toiminta ei rajoittuisi vain sota-aikaan. Jokaisen pitäjän Lotta Svärd -yhdistykseen olisi siis kiireimmiten perustettava lastensuojelulotat.

***

Naisen asevelvollisuus

Vihollisen hyökätessä yli rajojen lähtee mies vainolaista vastaan jättäen rauhallisen työnsä. Jos vaaditaan, hän suunnattomien kärsimysten ja jopa henkensä hinnalla turvaa maalleen ja tuleville polville vapaan tulevaisuuden. Pystyäkseen tähän hänen on harjaannuttava aseiden käyttöön ja kestämään rasituksia ja alistuttava kuriin.

Olisi silti väärin luulla miehen asevelvollisuuden rajoittuvan vain sota-aikaan. Juuri kautta elämän jatkuvaan taisteluun miestä asevelvollisuusaikana opetetaan. Eikö nainenkin tarvitse vastaavanlaista koulutusta?

Luonnontilassa tai hyvin lähellä luontoa elävien kansojen naisilla on luonnon säätämä asevelvollisuus. Synnyttämällä, hoitamalla ja kasvattamalla lapsia he lisäävät kansansa lukumäärää ja samalla sen elin- ja puolustusvoimaa. Sivistyksen viedessä ihmiskuntaa yhä etäämmälle luonnosta on tämä naisen asevelvollisuus rappeutunut, jopa periaatekin himmentynyt. Käsitteet yhteiskunta ja koko kansakunnan etu ovat nykyajan sivistyneelle naiselle enää juhlakäsitteitä, jotka arkielämässä peittyvät minä-keskeisyyden ja oman itsensä palvonnan taakse.

Erääseen kuukausilehteen päässyt selostus selostus naisten työpalvelun tuloksista ei ole ollut omiaan herättämään tyytyväisyyttä Lausassa. Teksti on ollut sisänsä asiallista, sen kirjoittaja tarkoittanut totta,  mutta 

”esitystä valaiseva kuva oli aivan päinvastainen. Se esitti miehenpukuun pukeutuneita nuoria naisia tukka ilkeästi pöyhötettynä, paperossit hampaissa ja kädet syvään taskuihin painettuina. Ellei kuvan alla olisi ollut selostusta, olisi luullut näkevänsä ryhmän noita nykyään niin tavallisia miestä apinoivia maultaan ja ajatustavaltaan rappeutuneita naisia.”

Seuraavaksi Lausa hahmotteleekin naisille suunnatun palveluajan, joka jakaantuisi kahteen osaan eli teoreettiseen opetus- ja valmennuskauteen ynnä varsinaiseen työpalveluun. Kumpikin kausi kestäisi 6 kuukautta.

Teoreettisen opetus- ja valmennuskauden esikuvaksi kelpaa lähes kaikessa miehen asevelvollisuusjärjestelmä. Nykyaikainen nuori nainen tarvitsee tällaista kasarmimaista oikaisevaa ja parantavaa luonteenkasvatusta vielä enemmän kuin nuori mies. Asuminen suurissa kasarmimaisissa monen hengen huoneissa pakottaa sopeutumaan ja avaa silmät kodin arvolle, niin että osaa kotinsa pitää ja säilyttää. Ajan vierähtäminen vailla alituista oman itsensä tarkkailemista on vapauttavaa, sokea totteleminen monelle aivan uutta. Täsmällinen nouseminen aamulla ja pidättyminen iltajuoksuista kehittää luonnetta. Oppiaineina olisivat yhteiskuntaoppi, kasvatusoppi, terveysoppi ja kenties muutakin. Ruumiinkulttuurista huolehtiminen monin tavoin olisi myös olennaista laulun ja soiton ohessa.

Asevelvollisuusajan toinen ja viimeinen kausi olisi yksinomaan työpalvelua eli työskentelyä perheissä, kodeissa, joissa muodossa tai toisessa naisapua tarvitaan. Tänäkin aikana he olisivat tarkan valvonnan alaisina.

Brittiläisiä naisia maanviljelystöissä ensimmäisen maailmansodan aikana. Naisten työvelvollisuus sota-
aikana oli itsestäänselvyys. Entäpä jos sukupuolten tasa-arvoisuutta maansa puolustamisessa ja yleisessä
kehitystyössä olisi lähdetty viemään miesten yleisen asevelvollisuuden ja naisten työvelvollisuuden
kautta? Samalla olisi luotu selkeä täysivaltaisen kansalaisuuden tutkinto eikä olisi ajauduttu nykyiseen
miesten ja naisten eriarvoiseen asemaan asevelvollisuuden suhteen.
Kuva Wikimedia Commons

Huolimatta alkuvaiheen kuluista järjestelmä olisi tuottanut suuresti hyötyä valtiolle. Harvaan asuttujen, köyhien seutujen pikkulasten hoito, äitiyshuolto ja monet muut pikaista ratkaisua vaativat ja suuria kustannuksia aiheuttavat sosiaaliset ongelmat olisivat helpottuneet suuresti, kenties suureksi osaksi ratkenneet tällaisen oppi- ja valistuslaitoksen syntyessä. Päällystön hankkimisessa Lausa ei uskonut olevan hankaluutta. Hän oletti pätevää alipäällystöä olleen saatavilla Hämeenlinnan naiskuritushuoneen vartijoista, joiden kykeneväisyys ja kunto olivat laajalti tunnetut. Sairaanhoitajia kuulemma ja eri alojen opettajattaria olisi heti alkuun ollut saatavilla riittävästi, ja järjestelmälle olisi perustettu ajan myötä oma opettajien valmistuslaitos.

Itse olen tuuminut, että toteutuessaan Lausan järjestelmä olisi johtanut kautta kansan ulottuneen jonkinlaisen kansalaistutkinnon syntymiseen, jolla miehet asevelvollisuuden ja naiset työvelvollisuutensa kautta olisivat lunastaneet täysivaltaiset kansalaisoikeutensa osallistumalla isänmaansa rakentamiseen ja turvaamiseen.

Yhteiskunnan rakentaminen pohjaa koulutukseen. Pamfletin kirjoittajan tausta opettajana näkyy selvästi hänen hahmotellessaan Suomelle 1941 toivomaansa suuntaa nimenomaan koulutuksen kautta. Siksi seuraavaksi tarkastelenkin koulutusta. Samalla on mielenkiintoinen mahdollisuus kurkistaa Lausan näkemyksiin koulutusoloista 1940-luvun alussa ja sitä ennenkin. 

Maailmanvaltion ruokapolitiikan uhka

Kaukana tuntuvat olevan ne ajat, jolloin agraaritalous huolehti perhekuntien ruokahuollosta alusta loppuun eläen tiiviisti kunkin vuodentulon mukaan. Elämisen ehdot olivat veitsenterällä pitkään senkin jälkeen kun havahduttiin vilja varmuusvarastointiin ja perustettiin 1700- ja 1800- luvuilla pitäjänmakasiineja. Viimeiset nälkävuodetkin sijoittuivat vuosiin 1867-68. Tärkeässä osassa niiden traagisten seurausten synnyssä on kerrottu olleen valtiovallan liian hitaan reagoinnin. Vilja-apua ei toimitettu maahan ennen meren jäätymistä. Nykyään elää tietyissä piireissä vahvana uskomus suuresta maailmankylästä ja sokea luottamus ankeiden aikojen palaamattomuuteen. Onpa varmuusvarastojakin karsittu.

Raha on jo saatu kulkemaan sähköjohtoja pitkin. 3 D -tulostimilla kerrotaan voitavan pian valmistaa ties mitä. Aikovatkohan myös pian yrittää viljan siirtämistä?

Lisko tomaattitölkissä. Birminghamilaisen perheenäidin
taannoinen ruoanlaitto keskeytyi ikävään löytöön. Eri-
laiset vierasesineet ja elukat ovat toistuvia yllätyk-
siä ruoka-aineiden kulkiessa yhä pidempien ketjujen
kautta suurina tuotantoerinä halki maailman.

Jos jätetään tieteiskuvitelmat sikseen, päädytään pohtimaan rakenteilla olevan maailmanvaltion ruokahuollon ominaispiirteitä. Vaikka tavis joutuukin tarkastelemaan kokonaisuutta muodollisesti ulkopuolisen mutu-tuntumalta, jokainen lähikaupan asiakas on tietyllä tasolla loppukäyttäjänä ravintopolitiikan asiantuntija. Poimiessaan hyllyiltä entistä eksoottisempia tuotteita hänen käsiinsä päätyy pitkien tuotantoketjujen kautta kulkeneita ravintoaineita. Vaikka lähiruoka ja luomu ovat olleet viime vuosina jonkinlaisena trendinä, hankintahinta vaikuttaa ratkaisevasti yhä useamman kuluttajan valintoihin yleisen talouden syöksyessä kohti kriisiänsä. Sekä ostovoiman hupeneminen että valvontaviranomaisten byrokraattiset, kuluja nostavat päätökset käännyttävät euvostokansalaisia terveellisen lähiruoan piiristä. Kerrostaloista lopetetut kylmäkellarit estävät ruoka-aineiden pitkäaikaisen varastoinnin poikkeusoloissa. Toki nekin olisivat olleet kylmävarastoina paljolti sähköstä riippuvaisia. Uusavuttomuudeksikin kutsuttu ilmiö on näkynyt einesten käytön lisääntymisenä. Koko ruokailukulttuuri on pyritty pirstaloimaan osana työelämän kulkemista kohti 24/7-yhteiskuntaa. Viimeisin osoitus tavoitteista lienee EK:n Häkämiehen suulla esitetty luopuminen lepopäivän pyhittämisen viimeisistä symboleista eli sunnuntaikorvauksista, mikä on lopullinen vaatimus muun muassa  perheiden yhteisten ruokahetkien lopettamiksesta.

Ruokaturvallisuus on muutakin kuin pelkästään itse tuotteen saamisen varmistamista. Silloin tällöin uutisoidaan erilaisista löydöksistä, joita ruoanlaittajat tekevät avatessaan säilykepurkkeja, pakasterasioita jne. Liskot, torakat ja kuolleet rotat pistävät väistämättä miettimään, ovatko kaikki tarinat totta. Vierasesineitä on kuitenkin tuntenut suussa varmaan joskus itse kukin. Eri asia toki, milloin kyseessä on luunsiru, hiekanjyvä tai metallisiru. Mammuttitehtaiden tuotteet ovat väistämättä turvallisuusriski, jolta kukaan ei täysin kykene suojautumaan. Oman maapläntin viljeleminen nimittäin alkaa olla pian ylellisyyttä, mikäli maailmanhallituksen asiamiesten pyrkimykset toteutuvat. Jotkut ”häiriöt” tuotantoketjussa saattavat jopa olla hikitehtaiden alistettujen työläisten vastalauseita. Lisäksi robotitkin vaativat huoltoa, edes joskus.

Omaa maata ja omaa ruokaa viljelevä ihminen on liian omatoiminen ja riippumaton niin ajatuksiltaan kuin kulutustottumuksiltaan. Tätä Euvostotaivas on jo käsitellytkin tekstissä Siemenet- oikeus ruokaan. Niinpä maailman ihmiset on talouden harmaisiin verhoihin kätkeytyneiden todellisten hallitsijoiden päätösten mukaan ahdettava maailman kaupunkeihin. Kaupunkilaisten uusavuttomuus lämmityksensä ja ruokahuoltonsa suhteen on ollut selkeä tavoite, jota vihreästi ajattelevat ovat ”hyödyllisinä idiootteina” tukeneet väistyen syntyvyyden säännöstelemisen painottamisesta.

Hiljattain Ylenantokanava esitti mielenkiintoisen dokumentin [ Urban Food Growing in Havana, Cuba ], jossa esiteltiin kuubalaisia kaupunkipuutarhoja, joissa on viljelty etupäässä hyötykasveja. Kaiken takana ovat olleet Kuuballe julistetut pakotteet ja Neuvostoliiton talousavun päättyminen. Kuljetusketjut siellä ovat olleet nykymaailman aikaan suhteutettuna suorastaan hämmästyttävän lyhyitä. Viime kuukausina on uutisoitu Yhdysvaltain ja Kuuban normalisoivan suhteitaan. Kyynikko osaa jo aloittaa lähtölaskennan Nestlen ja Monsanton kaltaisten ruokajättien esiinmarssista. Mitä tapahtuukaan kuubalaisten esimerkilliselle ruohonjuuritason ruokahuollolle? Tuhoutuuko tuo vaihtoehtoinen tapa tuottaa ruokaa maailmanhalltuksen paineessa?

Only Electricity We Trust – Sähkön herruus

”Only God We trust”. Yksi jos toinenkin on varmaan joskus törmännyt nuoruutensa viihtyisän kapakan seinälle tuijottaessaan edellä mainittuun toteamukseen siitä ainoasta, jolla on ollut varaukseton luotto. Nykypäivänä tosin mielipiteiden muokkaajat voisivat vaihtaa tunnuslauseen muotoon ”Only Electricity We Trust”. Niin hyödyllisiä ja tarpeellisia kuin sähkövempaimet nykypäivinä ovatkaan niitä ei olisi syytä nostaa millekään jalustalle tai itsetarkoitukseksi.

Vanha kymppi ajalta, jolloin asointi ei ollut riippuvaista
sähköstä tai tietoverkoista. Kansa luotti paasikiviinsä ja
rakensi kehittyvää maatansa.
Kuva Wikimedia Commons

Vuositolkulla mediamme on julistanut esimerkiksi käteisen rahan katoamista. Jälleen kerran esimerkiksi Helsingin Sanomat on lähtenyt julistamaan tätä muutosta. Meille on noussut jo sukupolvi, joka on tuskin kahisevaa käsissään nähnyt. Heidän varallisuutensa on vain sähköä pistokkeesta, näkymätöntä ja nappia painamalla hävitettävissä. Samalla saatetaan heidän työnsä tulokset mitätöidä milloin tahansa. Rahan kantaminen taskuissa pyritään esittämään typeräksi ja aikansa eläneeksi. Päätyessään ravintolapäivien kaltaisiin lyhytkestoisiin tapahtumiin, asemien vessoille ja raha-automaateille tuo nuori polvi on ihmeissään. Toisaalta kehitellään kaikenlaisia laitteita, joilla tehdään mahdolliseksi bittien siirtely kenttäolosuhteissa. Luonnollisesti samalla kuluttajat alistuvat elättämään povellaan kokonaista välistävetäjien leegiota ja kasvattavat elinkustannuksiaan (esim Mobile Pay tai iZettle). Entäpä pitkäaikaisen sähkökatkon koittaessa? Ellei pidä tiettyä summaa käteistä jatkuvasti taskussaan ei kykene yllättävissä tilanteissa joustavasti hankkimaan palvelua tai hoitamaan pienimuotoista kaupankäyntiä. Itse liikkeissä sulkeutuvat kassakoneet ja ovet lakkaavat toimimasta.

Kun Neuvostoliitto aikanaan romahti, kerrottiin kaikenlaisten hyödykkeiden kananmunista autonrenkaisiin tulleen vaihdantavälineiksi. Vaikka vanhanaikainen kunnon rahakin saattaa menettää tyystin arvonsa, silti se on paljon konkreettisempi väline säilöä työnsä tuottoa kuin bitit avaruudessa. Nykyaikainen tietotyöläinen työskentelee lähes yksinomaan sähköisessä maailmassa. Niinpä kärjistäen hänen koko olemassaolonsa voidaan yhdellä magneettipiikillä pyyhkäistä pois.

Ennen aikaan uskottiin turvattavan omistusta sijoittamalla maahan ja kiinteistöihin. Asiakirjojen muuttuessa biteiksi on täytynyt kehittää vankkumaton luottamus tietokonejärjestelmien kykyyn keskustella keskenään ja viranomaisten taitoon säilöä sähköisiä aineistoja. Miten käy omistusoikeuden todentamisen? Tarkkaan asiaa pohtien voi kuitenkin esittää omat epäilynsä esimerkiksi aktiivikäytöstä poistuneiden järjestelmien ylläpidosta. Kuinka käyttökelpoisina säilyvät noiden ikääntyneillä formaateilla tuotetut tiedot? Eikö ole inhimillistä keskittää voimavarat ja aika uusien uljaiden järjestelmien sisäänajoon?

Tietoyhteiskunnan elämän estettä, verisuonistoa. Krusebergin muuntamoasema heinäkuussa 2002.
Kuva Wikimedia Commons

Käteisen katoamisen ohella toimittajat ovat puuhailleet kuluneina vuosina ahkerasti sähköisten kirjojen lobbareina. Toistaiseksi kuluttajien into ei ole ollut järin pontevaa. E-kirjojen kehittelyn sivussa on pystytetty erinäisiä pilvipalveluja. Yhä enemmän materiaalia siirtyy tuonne jonnekin, mistä niiden yhteydet käyttäjiinsä on persoonattomasti ja pikaisesti katkaistavissa. Kuka takaa sen tekstin pysyvyyden, joka kerran toisensa jälkeen on ladattavissa luettavaksi ja ainoastaan luettavaksi vedoten monimutkaiseen tekijäinoikeusjärjestelmään? Vanha kunnon kirja on esine, josta on selkeästi luettavissa julistetun sanoman ajankohta. Painettukaan sana ei ole aina ehdottoman totta, mutta jopa valheellinen sanoma on siitä ajoitettavissa ja todennettavissa. Historian uudelleenkirjoittaminen ja yksinoikeus tietoon on hankalammin toteutettavissa painetussa sanassa kuin istumalla sähkökatkaisijan äärellä. Emme siis saa ihastua liiaksi käyttämiemme verkkojen vaivattomuuteen ja nopeuteen. Parhaimmillaan verkoissa leviävät tiedot kiertävät viranomaisten pystyttämät sensuurimuurit, mutta samalla ne ovat poikkeusoloissa äärimmäisen haavoittuvia ja heikkoja pitkäaikaisessa tiedonsäilyttämisessä. Lyhytkäyttöinen bulkkiteksti soveltuu hyvin sähkölle, mutta tieteellinen tutkimus ei saisi pohjata yksinomaan verkkoihin.

Lopuksi koetan hahmottaa sieluni silmiin erään historiaa ja fantasiaa yhdistelleen kirjailijan lukijan eteen levittämää aistimaailmaa. Modernista ajastamme menneisyyteen tempaistu päähenkilö seisoi keskellä maisemaa, jossa oli tietty lähes musertava piirre: lähes rikkumaton hiljaisuus. Nykypäivän luonnon taustalla humisee etenkin asutuilla alueilla Keski-Euroopassa alituinen liikenteen humina. Parisen sataa vuotta aiemmin satunnaista villieläimen huutoa lukuunottamatta maisema oli äänistä autio ennen kuin kulkija päätyi vaikkapa kosken partaalle. Oman kolkkoutensa ympäristöömme iskisi myös kaikkien sähkölaitteiden seisahtuminen.

Uusi jumalamme kuolisi.

Siemenet - oikeus ruokaan?

Monsanto kaltaisineen alkaa olla yhä laajemmin maailmalla voimakas kirosana, ihmisten ylle langennut vitsaus. Siementen jalostus on synnyttänyt ihmiskunnalle vakavan ongelman tekijänoikeuksien muodossa. Mikäli ruoankasvattamisessa aletaan laajasti noudattaa tietotekniikasta tuttua lisenssijärjestelmää, käytäntö muuttuu vakavaksi ihmisoikeusrikokseksi.

Fields in Berezhany, Ternopil oblast, western Ukraine. Berezhanyn peltoja, Temopilin Oblast, Ukraina.
Kuva Wikimedia Commons

Ajatellaanpa köyhää maanviljelijää, joka esi-isineen on vaivoin elättänyt perheensä karusta maastaan. Ajoittain hänen olisi suosuisina vuosina mahdollista omalla ahkeruudellaan saada tavallista runsaanpi sato. Arkijärki toki sanoo, että hänen olisi mahdollista säästä ylijäämä ja yrittää seuraavana vuonna vaikkapa kylvää hiukan enemmän kuin aiemmin. Nytpä se ei sitten enää kävisikään. Paikalle marssisivat ylikansallisten yritysten lakimiehet, eikä siinä armoa tunnettaisi. Suuryritykset saattavat jopa kehittää sellaisia lajikkeita, joiden tuottamat siemenet eivät enää idä. Puutarhakasveissa sellaisia taitaa jo ollakin olemassa.

Tämä on geenimanipulaation huomattavimpia seurauksia. Vaikka tuotteet osoittautuisivatkin vaarattomiksi, ihmisiltä varastetaan teikijänoikeuksiin vedoten vapaus. Ruoantuotanto on kaiken elämän perusta. Sen kahlitseminen lisensseihin tuo mukanaan orjuuden. Aivan samoin kuin hengittämiselle säädettäisiin vero. Kasvien perimän sorkkimista on perusteltu maapallon kasvavan väestön ruokkimisella. Lähtökohta on perustavalla tavalla väärä, sillä vain syntyvyydensäännöstely tuottaisi ratkaisun liikakansoitukseen.

Viime vuosina niin sanottu puhdas tuotanto ja luomu ovat olleet jonkinlaisena trendinä. Vähintäänkin omalaatuiseen valoon ne asettuvat, mikäli ylikansalliset viljayhtiöt pääsevät valtaamaan markkinat siemenillään, joihin ne myöntävät ainoastaan käyttöoikeudet. Pienviljelmät pyritään tappamaan markkinoilta, jolloin tuotanto keskittyy. Koska haavoittuvuus kasvitautien osalta näin kasvaa, on sitten löydetty perustelu yhä pidemmälle viedylle geenimanipulaatiolle. Koska joissain maissa on siementen säästäminen tullut jo rikolliseksi toiminnaksi, ei ole vähäisintäkään epäselvyyttä, etteikö Monsantolla kumppaneineen olisi globaaleja tavoitteita. Ahneus on vienyt agribisneksen vakavien ihmisoikeusrikosten tielle, vaikka monet saattavat siis yhä oikeuttaa itselleen tuon toiminnan kasvitautien ja nälän voittamisella.

Suurilla viljajäteillä on mahtavat resurssit edistää tuotteittensa menekkiä. Monsantolla on vahvasti näppinsä mukana myös Ukrainassa. Se ei ole mitenkään ihmeellistä, sillä Ukrainan suurin rikkaus on sen pellot. Jo ensimmäisen maailmansodan aikaan Saksa havitteli Ukrainaa nimenomaan vilja-aitakseen. Harva varmaan nykyään oivaltaakaan, kuinka oivallinen Brest-Litovskin erillisrauha vastasyntyneen Neuvostoliiton kanssa Saksalle olikaan antaessaan Ukrainan sen käyttöön. Tuo rauha vain tuli saksalaisten kannalta liian myöhään. Kun nyt toisaalta Euvostoliitossa on runnottu läpi jäsenmaiden vapaa suhtautuminen GMO-tuotteisiin eli siis mainittujen suuryritysten lanseeraamiin ja tekijänoikeuksin valvomiin lajikkeisiin ja toisaalta Ukraina halajaa väkisin mukaan Euroopan ”kansojen liittoon”, kuvio alkaa selvitä, mikäli tarkkailija vain kykenee hyväksymään lukemansa ja näkemänsä. Periaatteessahan Ukraina siis tulisi olemaan Euvostoliitolle päättymätön rahareikä, huikea musta-aukko. GMO-tuotteiden pumppaamiseksi eurooppalaisille markkinoille tuo vilja-aitta olisi sen sijaan pitelemätön.

Toivoa siis sopii, että yksilönvapautta ajavat tahot eri puolilla maailmaa havahtuisivat entistä enemmän huomaamaan sen suunnattoman vaikutusvallan, jota Monsanto kumppaneineen on kaappaamassa maailmassa. Enää ongelma ei tule jäämään muun muassa niille intialaisille maanviljelijöille, jotka ovat joutuneet lakimiesten jyrän alle naapuripeltojen GMO:n pölytettyä omaa satoaan. Lisenssien tekijänoikeudet suuryritysten käsissä eivät tunne mitään inhimillisyyttä tai sääliä.

Geenimanipulaation ei siis tarvitse sinänsä olla terveydelle vaarallista tuhotakseen tulevaisuutemme. Se on avaamassa ovet hirviömäiselle ahneudelle.

Lisää luettavaa muun muassa:

http://elamakasissamme.blogspot.fi/2010/08/geenimanipulaatiosta-roundupista-ja.html

Mummo hukassa

Taannoin oli Riihimäen Prismaan hukattu mummo. Mummo oli Alzheimerinsa kanssa puuhastellut lehtihyllyllä ja tunkenut aviisin kassiinsa. Siinäpä sitten oli potra vartija pinkaissut paikalle ja kiskonut hämmentyneen mummon takahuoneeseen.

Siellä näytelmä oli ainakin neljä tuntia jatkunut mummon syytäessä juttua evakkomatkoista huomautuksiin taukotilan epäsiisteydestä. Vartijat olivat kuulemma neljä kertaa soittaneet poliisia paikalle. Kun poliisi oli viimein raahautunut paikalle oli kauppa jo sulkeutunut, ja mummoa oli pidetty vielä parkkipaikalla. Ei ollut omaisille kuulutettu liikkeessä, ei ollut kutsuttu sosiaaliviranomaisia. Liikkeenjohto totesi myöhemmin, ettei ollut käytetty pelisilmää, vaikka toki kaikki olivat huomanneet, ettei mummolla ollut enää kaikki muumit matkassa.

Mitäpä väki kommentoi? No, sitä ettei mummoa olisi pitänyt ottaa liikkeeseen mukaan, muun muassa niin. Vaan missäpä kohta ovat ne hoitolaitokset, joihin mummon voisi parkkeerata? Tähänkö ollaan tultu? Yhteiskunta alkaa olla yhä enemmän AHDH. Kiireestä on tehty tarkoitus ja tehokkuuden mitta. Samalla vanhusten ja muistisairaiden määrä ympärillämme kasvaa. Vuorovaikutus ihmisten kanssa korvataan salasanojen ja koneiden viidakkolla. Kansainvälistyneessä maailmassa uusien ja outojen kielten sekamelska sysää vanhat entistä omituisemmille vesille. Kyltitkään eivät ole enää aina tutulla kielellä. Riihimäen Prisman tapahtumat ovat selkeä oire siitä, mitä on tulossa, kun tarpeelliset laitokset lakkautetaan ja ihmiset sysätään sukulaistensa vastuulle aikakaudella, joka ei enää noudata vanhaa, agraarikauden yhteisöllisyyttä. Entisaikaanhan suku saattoi asua jokseenkin suppealla alueella työn siitä kärsimättä. Stressaantuneiden omaisten kaiketi pitää tulevaisuudessa raahata mummoja ja pappoja mukana, sillä eihän heitä voi yksin jättää.

Tapauksen vuoksi ei ole reilua syyttää ainoastaan Prismaa, sillä samoin olisi voinut käydä missä tahansa – ja myös tapahtuu. Esimerkiksi verkkoon siirtyvissä valtion virastoissa tullee olemaan ihmisiä eksyksissä kaikesta opastuksesta huolimatta. Kaupat sinänsä ovat arkipyhien aikoihin kaoottisia paikkoja väen lappaessa kärryihinsä tavaraa ikään kuin olisi viimeinen mahdollisuus hankkia apetta. Siinä kyllä eksyy helposti paremmassakin kunnossa oleva kulkija kuin muistisairas. Uusi uljas maailma on konsulttien ja ikinuorten virittämä. Siinä puhinassa on tainnut unohtua, että itse kukin tulee vanhaksi, mikäli tarpeeksi kauan elää.