keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Kuinka kuskien käy?

Insinöörien toiveunissa kuskittomat autot sahaavat kaupunkien väliä. Elottomat laitteet hurisevat suunnattomissa halleissa. Metallivarret siirtelevät tavaroita paikasta toiseen. Mistä enää löytäisit ihmisen arkisten askareitten pikkuoivalluksista loistavat silmät? Mistä tavallinen ihminen enää saisi töitä, joista maksetaan?

Onkohan tämäkin teksti pian nähtävis-
sä ainoastaan viivakoodina tai muulla
optisesti luettavalla tavalla?
Kuva Wikimedia Commons
Toisinaan lukee uutisia, joiden edessä toivoisi näkevänsä vain unta. Toimittajat suoltavat intoa puhkuen tekstiä uusista laitteista, joiden kehitys tulee mullistamaan ihmiskunnan tulevaisuuden. Nyt muun muassa MTV on julkaissut sivuillaan Trafin sallivan automaattiautojen kokeilun liikenteessä. Aivan kuin monissa muissakin kyseenalaisissa ja usein tuomittavissakin tieteellisissä kokeiluissa oppineet voivat perustella toteutusta sillä, että viimeinkin sovellus on ollut mahdollista kehittää.

Ajatellaanpa nyt hetki vakavasti, mitä automaatio liikenteessä merkitsee. Kaikki tekniikka on altista häiriöille, jotka voivat seisauttaa koko systeemin. Sinällään autojen seisahtuminen ei ole ongelma, mutta niiden päätön törmäily paikasta toiseen olisikin jo toinen juttu. Toisaalta voidaan todeta, etteivät koneet väsy. Niin ehkä onkin, mutta koneiden osat ja niiden materiaalit toki väsyvät. Lyhyellä tähtäimellä kuitenkin hallitsevat tahot toteuttavat automaation uudella aluevaltauksella massiivisen ihmistyövoiman tarpeen vähennyksen. Mihin päätyvät taksi-, bussi- ja rekkakuskit? Häviävätkö pitsakuskit? Trukkikuskit ovat ilmeisesti jo hyvän aikaa olleet katoamassa teollisuushalleista. Sokeat voivat toki tulevaisuudessa istua yhä kyydissä, mutta heitä eivät autoissa palvele ihmiset.

Liikennettä Grafton Bridgellä Uuden-Seelannin Auckland
Cityssä. Pian ilmeisesti pyritään siihen, että tuoltakaan
maantieltä on turha ammattikuljettajia etsiä.
Kuva Wikimedia Commons
Parisen vuotta sitten tuli tietoisuuteen ruotsalainen tieteissarja Hubotit, jossa yhä inhimillisemmät robotit alkoivat perätä omia oikeuksiaan. Teema on tuttu muutamista muistakin tieteissarjoista. Euvostotaivas on käsitellyt asiaa jo aiemmin kirjoituksessa Älyn ihmisoikeudet. Ruotsalaisversiossa käsiteltiin selvästi sitä ongelmaa, joka koituu koneiden syrjäyttäessä ihmiset tuotannosta. Huboteissa kuvattu ruotsalaisyhteiskunta oli lievästi sanoen kummallinen. Robotit hoitivat työt tehtaissa ja miltei kaikkialla muuallakin. Keskushenkilöinä olleista ihmisistä ainoastaan kaksi oli tuotannollisessa työssä ja heistäkin toinen, keski-ikäinen nainen oli johtajana korvaamassa viimeisen työntekijäihmisen, keski-ikäisen miehen uudella robotilla. Toiset ihmiset olivat joko lapsia, nuoria tai lakimiehiksi ynnä muiksi sellaisiksi kohonneita nuoria aikuisia. Yleensä ihmisten ammatteja ei taidettu sen kummemmin esitellä.

Olen katsonut ruotsalaissarjan pari kertaa. Ehkä siinä on taustalla viihteen lisäksi yhteiskunnallinen sanoma. Olen silti pohtinut, kuinka moni on seisahtunut ihmettelemään tarinan yhteiskunnan absurdiutta. Mielettömyys syntyy nyky-yhteiskuntamme jakomielitautisuudesta, jonka uutena symbolina voimme pitää vaikkapa juuri automaattiautojen hehkuttamista. Insinöörit näyttävät sulkevan tajuntansa ulkopuolelle keksintöjensä sosiaaliset vaikutukset. Tässä yhteydessä on vähemmän kauniisti todettava heidän kylmästi sivuuttavan sen tosiasian, että suurin osa populaatiosta on yksinkertaisesti... no... tyhmiä. Euroopassakin älykkyysosamäärän on todettu alkaneen yhä jyrkemmin laskea. Suunnittelijat ovat kyhäämässä maailmaa, jonka asukkaiksi kelpaavat yhä harvemmat. Toisaalta on sula mahdottomuus, että suuret massat voisivat toimia ydinfyysikkoina tai minä tahansa ruudinkeksijöinä.

Tässä kohdin tullaankin sitten prioriteettien asettamisen virheisiin. Tiettyyn rajaan asti tekniikan kehittäminen on ollut asiallista tavoitteena vähentää vaarallisten ja kuluttavien ihmistöiden tarvetta. Nyttemmin kehitystyöstä on tullut itsetarkoitus, yhä kiihkeämmin eteenpäin marssiva prosessi, joka ei anna ihmisille aikaa sopeutua. Insinöörit ovat olleet oivallisia renkejä, joista on tullut ahnaita isäntiä. Insinöörien ohjaama maailma ei inhimillisyyttä hehku. Siellä voivat ihan yhtä hyvin käyskennellä pyörille nostetut leivänpaahtimet. Tuollainen maailma vaatii kuitenkin toimiakseen huomattavasti pienempää populaatiota kuin nykyisellä maapallolla, sillä sinällään ilman työn käsitteen perusteellista uudelleen määrittelemistä se ei ratkaise lainkaan liikaväestön, syntymästään asti tarpeettoman ihmiselämän pulmaa.

maanantai 25. toukokuuta 2015

Only Electricity We Trust – Sähkön herruus

Only God We trust”. Yksi jos toinenkin on varmaan joskus törmännyt nuoruutensa viihtyisän kapakan seinälle tuijottaessaan edellä mainittuun toteamukseen siitä ainoasta, jolla on ollut varaukseton luotto. Nykypäivänä tosin mielipiteiden muokkaajat voisivat vaihtaa tunnuslauseen muotoon ”Only Electricity We Trust”. Niin hyödyllisiä ja tarpeellisia kuin sähkövempaimet nykypäivinä ovatkaan niitä ei olisi syytä nostaa millekään jalustalle tai itsetarkoitukseksi.

Vanha kymppi ajalta, jolloin asointi ei ollut riippuvaista
sähköstä tai tietoverkoista. Kansa luotti paasikiviinsä ja
rakensi kehittyvää maatansa.
Kuva Wikimedia Commons
Vuositolkulla mediamme on julistanut esimerkiksi käteisen rahan katoamista. Jälleen kerran esimerkiksi Helsingin Sanomat on lähtenyt julistamaan tätä muutosta. Meille on noussut jo sukupolvi, joka on tuskin kahisevaa käsissään nähnyt. Heidän varallisuutensa on vain sähköä pistokkeesta, näkymätöntä ja nappia painamalla hävitettävissä. Samalla saatetaan heidän työnsä tulokset mitätöidä milloin tahansa. Rahan kantaminen taskuissa pyritään esittämään typeräksi ja aikansa eläneeksi. Päätyessään ravintolapäivien kaltaisiin lyhytkestoisiin tapahtumiin, asemien vessoille ja raha-automaateille tuo nuori polvi on ihmeissään. Toisaalta kehitellään kaikenlaisia laitteita, joilla tehdään mahdolliseksi bittien siirtely kenttäolosuhteissa. Luonnollisesti samalla kuluttajat alistuvat elättämään povellaan kokonaista välistävetäjien leegiota ja kasvattavat elinkustannuksiaan (esim Mobile Pay tai iZettle). Entäpä pitkäaikaisen sähkökatkon koittaessa? Ellei pidä tiettyä summaa käteistä jatkuvasti taskussaan ei kykene yllättävissä tilanteissa joustavasti hankkimaan palvelua tai hoitamaan pienimuotoista kaupankäyntiä. Itse liikkeissä sulkeutuvat kassakoneet ja ovet lakkaavat toimimasta.

Kun Neuvostoliitto aikanaan romahti, kerrottiin kaikenlaisten hyödykkeiden kananmunista autonrenkaisiin tulleen vaihdantavälineiksi. Vaikka vanhanaikainen kunnon rahakin saattaa menettää tyystin arvonsa, silti se on paljon konkreettisempi väline säilöä työnsä tuottoa kuin bitit avaruudessa. Nykyaikainen tietotyöläinen työskentelee lähes yksinomaan sähköisessä maailmassa. Niinpä kärjistäen hänen koko olemassaolonsa voidaan yhdellä magneettipiikillä pyyhkäistä pois.

Ennen aikaan uskottiin turvattavan omistusta sijoittamalla maahan ja kiinteistöihin. Asiakirjojen muuttuessa biteiksi on täytynyt kehittää vankkumaton luottamus tietokonejärjestelmien kykyyn keskustella keskenään ja viranomaisten taitoon säilöä sähköisiä aineistoja. Miten käy omistusoikeuden todentamisen? Tarkkaan asiaa pohtien voi kuitenkin esittää omat epäilynsä esimerkiksi aktiivikäytöstä poistuneiden järjestelmien ylläpidosta. Kuinka käyttökelpoisina säilyvät noiden ikääntyneillä formaateilla tuotetut tiedot? Eikö ole inhimillistä keskittää voimavarat ja aika uusien uljaiden järjestelmien sisäänajoon?

Tietoyhteiskunnan elämän estettä, verisuonistoa. Krusebergin muuntamoasema heinäkuussa 2002.
Kuva Wikimedia Commons

Käteisen katoamisen ohella toimittajat ovat puuhailleet kuluneina vuosina ahkerasti sähköisten kirjojen lobbareina. Toistaiseksi kuluttajien into ei ole ollut järin pontevaa. E-kirjojen kehittelyn sivussa on pystytetty erinäisiä pilvipalveluja. Yhä enemmän materiaalia siirtyy tuonne jonnekin, mistä niiden yhteydet käyttäjiinsä on persoonattomasti ja pikaisesti katkaistavissa. Kuka takaa sen tekstin pysyvyyden, joka kerran toisensa jälkeen on ladattavissa luettavaksi ja ainoastaan luettavaksi vedoten monimutkaiseen tekijäinoikeusjärjestelmään? Vanha kunnon kirja on esine, josta on selkeästi luettavissa julistetun sanoman ajankohta. Painettukaan sana ei ole aina ehdottoman totta, mutta jopa valheellinen sanoma on siitä ajoitettavissa ja todennettavissa. Historian uudelleenkirjoittaminen ja yksinoikeus tietoon on hankalammin toteutettavissa painetussa sanassa kuin istumalla sähkökatkaisijan äärellä. Emme siis saa ihastua liiaksi käyttämiemme verkkojen vaivattomuuteen ja nopeuteen. Parhaimmillaan verkoissa leviävät tiedot kiertävät viranomaisten pystyttämät sensuurimuurit, mutta samalla ne ovat poikkeusoloissa äärimmäisen haavoittuvia ja heikkoja pitkäaikaisessa tiedonsäilyttämisessä. Lyhytkäyttöinen bulkkiteksti soveltuu hyvin sähkölle, mutta tieteellinen tutkimus ei saisi pohjata yksinomaan verkkoihin.

Lopuksi koetan hahmottaa sieluni silmiin erään historiaa ja fantasiaa yhdistelleen kirjailijan lukijan eteen levittämää aistimaailmaa. Modernista ajastamme menneisyyteen tempaistu päähenkilö seisoi keskellä maisemaa, jossa oli tietty lähes musertava piirre: lähes rikkumaton hiljaisuus. Nykypäivän luonnon taustalla humisee etenkin asutuilla alueilla Keski-Euroopassa alituinen liikenteen humina. Parisen sataa vuotta aiemmin satunnaista villieläimen huutoa lukuunottamatta maisema oli äänistä autio ennen kuin kulkija päätyi vaikkapa kosken partaalle. Oman kolkkoutensa ympäristöömme iskisi myös kaikkien sähkölaitteiden seisahtuminen.

Uusi jumalamme kuolisi.

perjantai 22. toukokuuta 2015

Siemenet - oikeus ruokaan?

Monsanto kaltaisineen alkaa olla yhä laajemmin maailmalla voimakas kirosana, ihmisten ylle langennut vitsaus. Siementen jalostus on synnyttänyt ihmiskunnalle vakavan ongelman tekijänoikeuksien muodossa. Mikäli ruoankasvattamisessa aletaan laajasti noudattaa tietotekniikasta tuttua lisenssijärjestelmää, käytäntö muuttuu vakavaksi ihmisoikeusrikokseksi.

Fields in Berezhany, Ternopil oblast, western Ukraine. Berezhanyn peltoja, Temopilin Oblast, Ukraina.
Kuva Wikimedia Commons
Ajatellaanpa köyhää maanviljelijää, joka esi-isineen on vaivoin elättänyt perheensä karusta maastaan. Ajoittain hänen olisi suosuisina vuosina mahdollista omalla ahkeruudellaan saada tavallista runsaanpi sato. Arkijärki toki sanoo, että hänen olisi mahdollista säästä ylijäämä ja yrittää seuraavana vuonna vaikkapa kylvää hiukan enemmän kuin aiemmin. Nytpä se ei sitten enää kävisikään. Paikalle marssisivat ylikansallisten yritysten lakimiehet, eikä siinä armoa tunnettaisi. Suuryritykset saattavat jopa kehittää sellaisia lajikkeita, joiden tuottamat siemenet eivät enää idä. Puutarhakasveissa sellaisia taitaa jo ollakin olemassa.

Tämä on geenimanipulaation huomattavimpia seurauksia. Vaikka tuotteet osoittautuisivatkin vaarattomiksi, ihmisiltä varastetaan teikijänoikeuksiin vedoten vapaus. Ruoantuotanto on kaiken elämän perusta. Sen kahlitseminen lisensseihin tuo mukanaan orjuuden. Aivan samoin kuin hengittämiselle säädettäisiin vero. Kasvien perimän sorkkimista on perusteltu maapallon kasvavan väestön ruokkimisella. Lähtökohta on perustavalla tavalla väärä, sillä vain syntyvyydensäännöstely tuottaisi ratkaisun liikakansoitukseen.

Viime vuosina niin sanottu puhdas tuotanto ja luomu ovat olleet jonkinlaisena trendinä. Vähintäänkin omalaatuiseen valoon ne asettuvat, mikäli ylikansalliset viljayhtiöt pääsevät valtaamaan markkinat siemenillään, joihin ne myöntävät ainoastaan käyttöoikeudet. Pienviljelmät pyritään tappamaan markkinoilta, jolloin tuotanto keskittyy. Koska haavoittuvuus kasvitautien osalta näin kasvaa, on sitten löydetty perustelu yhä pidemmälle viedylle geenimanipulaatiolle. Koska joissain maissa on siementen säästäminen tullut jo rikolliseksi toiminnaksi, ei ole vähäisintäkään epäselvyyttä, etteikö Monsantolla kumppaneineen olisi globaaleja tavoitteita. Ahneus on vienyt agribisneksen vakavien ihmisoikeusrikosten tielle, vaikka monet saattavat siis yhä oikeuttaa itselleen tuon toiminnan kasvitautien ja nälän voittamisella.

Suurilla viljajäteillä on mahtavat resurssit edistää tuotteittensa menekkiä. Monsantolla on vahvasti näppinsä mukana myös Ukrainassa. Se ei ole mitenkään ihmeellistä, sillä Ukrainan suurin rikkaus on sen pellot. Jo ensimmäisen maailmansodan aikaan Saksa havitteli Ukrainaa nimenomaan vilja-aitakseen. Harva varmaan nykyään oivaltaakaan, kuinka oivallinen Brest-Litovskin erillisrauha vastasyntyneen Neuvostoliiton kanssa Saksalle olikaan antaessaan Ukrainan sen käyttöön. Tuo rauha vain tuli saksalaisten kannalta liian myöhään. Kun nyt toisaalta Euvostoliitossa on runnottu läpi jäsenmaiden vapaa suhtautuminen GMO-tuotteisiin eli siis mainittujen suuryritysten lanseeraamiin ja tekijänoikeuksin valvomiin lajikkeisiin ja toisaalta Ukraina halajaa väkisin mukaan Euroopan ”kansojen liittoon”, kuvio alkaa selvitä, mikäli tarkkailija vain kykenee hyväksymään lukemansa ja näkemänsä. Periaatteessahan Ukraina siis tulisi olemaan Euvostoliitolle päättymätön rahareikä, huikea musta-aukko. GMO-tuotteiden pumppaamiseksi eurooppalaisille markkinoille tuo vilja-aitta olisi sen sijaan pitelemätön.

Toivoa siis sopii, että yksilönvapautta ajavat tahot eri puolilla maailmaa havahtuisivat entistä enemmän huomaamaan sen suunnattoman vaikutusvallan, jota Monsanto kumppaneineen on kaappaamassa maailmassa. Enää ongelma ei tule jäämään muun muassa niille intialaisille maanviljelijöille, jotka ovat joutuneet lakimiesten jyrän alle naapuripeltojen GMO:n pölytettyä omaa satoaan. Lisenssien tekijänoikeudet suuryritysten käsissä eivät tunne mitään inhimillisyyttä tai sääliä.

Geenimanipulaation ei siis tarvitse sinänsä olla terveydelle vaarallista tuhotakseen tulevaisuutemme. Se on avaamassa ovet hirviömäiselle ahneudelle.


Lisää luettavaa muun muassa:

maanantai 18. toukokuuta 2015

Ne mystiset 2 astetta

Jos monikansallisten suuryhtiöiden toimissa onkin yhä uudelleen paljon korjattavaa, saavat ne runsaasti ideologista moskaakin niskaansa. Royal Dutch Shell on nyt saanut ympäristösuojelijat takajaloilleen kun on ilmennyt, että erään sisäisen asiakirjan mukaan maapallon keskilämpötilan nousuksi tulisi 4 astetta raja-arvona pidetyn kahden sijaan. 

The silent highwayman (1858). Kuolema Thamesilla vaatimassa itselleen niitä, jotka eivät ole huolehtineet joen
siisteydestä. Kuva Wikimedia Common

IPCC:n raportin (v. 2013) mukaan maapallon keskilämpötila voi nousta vuosisadan loppuun mennessä lähes viisi astetta. Jonkinlaisena raja-arvona on pidetty kahta astetta, jonka ylitse ei olisi syytä mennä. Ilmatieteenlaitos julkisti sivuillaan viime vuoden lopussa Suomen keskilämpötilan nousseen 166 vuoden aikana yli kaksi astetta. Sivullisen on mahdotonta arvioida otoksen luotettavuutta, varsinkaan vanhimpien vuosien suhteen. Sen sijaan meistä jokainen saa nahoissaan kokea ilmastolainsäädäntömme ohjauksen.

Tämän vuoden alussa hyväksytyn lain mukaan jokaisen hallinnonalan on kerättävä vuosittain tiedot ilmastovuosikertomukseen ilmastopolitiikan suunnittelun pohjaksi. Virkamiestyötä tarvitaan pitkän ja keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikan suunnitelmien sekä ilmastonmuutoksen sopeutumisohjelman tekoon. Valtioneuvosto hyväksyy sopeutumissuunnitelman sekä pitkän aikavälin ilmastopolitiikan suunnitelman vähintään kerran kymmenessä vuodessa ja keskipitkän aikavälin suunnitelman kerran vaalikaudessa. Lainsäädännöllä on siis luotu jälleen uutta byrokratiaa ja hallinnon kuluja. Merkillepantavaa on, että suunnitelmat koskevat ainoastaan päästökaupan ulkopuolista sektoria eli liikennettä, maataloutta ja asumista. Vaikutus tulisi siis kohdistumaan nimenomaan kansalaisten elinoloihin vaikuttaviin tekijöihin. Varsinaiseksi teollisuudenalaksi saattaa katsoa vain yhä enemmän teollistuvan ja entistä isompiin yksiköihin keskittyvän maatalouden.Valtaosan energiantuotannosta ja energiavaltaisesta teollisuudesta kuuluu päästökaupan piiriin, joita nämä suunnitelmat eivät siis koske.

Kuva Wikimedia Commons
Sinänsä kinastelu keskilämpötiloista vaikuttaa akateemiselta näpertelyltä. Kiistää ei voi muutosten vaikutusta maapallon olosuhteisiin. Sen sijaan ihmisen vaikutuksen merkityksestä on eri käsityksiä. Voimakasta ihmisen vaikutusta korostava katsantokanta tukee sopivasti tulonsiirtoja kansalta valtaapitävälle eliitille ollen pahan omantunnon selkänoja erilaisia ilmastoveroja varten.

Mielenkiintoista on, ettei ilmastonmuutosuskontona ilmeneviä tavoitteita ole selkeästi kytketty ihmiskunnan jätekysymykseen, vaikka taivaalle tupruteltavat pakokaasut ja ihmisten vapauttama hiilidioksidi olisi miellettävä samanlaiseksi jätteeksi kuin muovipussit ja hammasharjatkin, jotka lilluvat maapallon jätepyörteissä perin ikävin seurauksin. Kenties syynä näkökohdan häivyttämiseen yleisestä tietoisuudesta on, että ylistetty globalisaatio tulisikin nähdä maailman pahimpana saastuttajana. Pieni paikallinen tuotanto on helpommin sovitettavissa edistykselliseen, vähän saastuttavaan tuotantotapaan jo siksikin, että suppeampi tuotanto on paremmin sopeutettavissa lähikulutukseen kuin valtavilla laivoilla maailman toiselta puolelta kiskottavan rojun kasaaminen. Kuljetusmatkojen, säilytysaikojen ja uusien hygieniamääräysten vuoksi erilaiset muoviset pakkaukset ovat tunkeneet kaikkialle. Kaiken logiikan mukaan ympäristöihmisten tulisi olla barrikadeilla lähituotantoa tukevan verotuksen puolesta. He ovat asiasta haudanhiljaisia, mutta elämöivät rasitusta suuryhtiöiltä köyhälle kansalle siirtävän tasaverotuksen puolesta tai ajoivat hehkulamppujen korvaamista ympäristömyrkkyjä sisältävillä energiansäästölampuilla, joita on siitä asti saanut ojista nostella.

Vieraantuminen luonnosta on mennyt niin pitkälle, että ihminen tahtoo unohtaa luonnon olevan lähtökohtaisesti vihamielinen elinympäristö, johon eliöt ovat vuosimiljardien kuluessa sopeutuneet. Taisipa happikin aluksi olla alkuolennoille myrkkyä, kunnes siihen sopeuduttiin. Maapallon oletetaan jonkin kerran kokonaan jäätyneenkin. Eriasteisia jääkausia ja lämpimiä kausia on vaihdellut ikiajat. Kerrotaanpa esimerkiksi alkuvuodesta 1930, että Suomessakin saatiin lunta vasta tammikuun lopussa. Siinä vaiheessa oli selviä ”kevättulvia” monissa jokilaaksoissa ennen kuin talvi tuli. Niin sanottujen epätyypillisten säiden kerrotaan olleen myös Suomessa koettujen suurten nälkävuosien laukaisijoina eri vuosisatoina. Nyt kun tekniikka ja tietämys on syrjäyttänyt jumalten vihan katastrofien syiden selittäjinä, olemme silti yhä oman tajuntamme vankeina. Emme voi millään lailla liikaa korostaa syntyvyydensäännöstelyn merkitystä saastumisen torjunnassa. Vanha sanonta kuuluu katastrofista jokaisen kiinalaisen saadessa käyttöönsä auton. Muun muassa Tyynellämerellä voimme todeta seuraukset ihmiskunnan kasvun ja hammasharjojen suhteen. Kylmässä ilmanalassa ihmisen perusoikeuksiin kuuluu sytyttää tuli tarvittavin keinon ja vasta hengissä säilymisen varmistuttua pohtia kokonaisuuden kannalta parasta mahdollista tapaa.

Väestönkasvun sääteleminen on maailmanlaajuinen agenda, josta on oltu liian vaiteliaita. Aikamme uudet kansainvaellukset ovat osoittaneet, kuinka paljon meitä oikeastaan on. Pysyvä epätasa-arvoisuus resurssien hallinnassa korostaa tarvetta siirtää syntyväisyyden käsitteleminen uudelle vuosituhannelle, mikäli tahdomme jatkaa valitsemallemme tiellä tieteen ja tekniikan saralla. Teoriassa maapallo saattaisi vielä elättää jonkin verran enemmän ihmisiä, mutta eliitti tahtoo haalia pelimerkkejä entistä enemmän itselleen. Jo automatisaatio ja robotiikka sanelevat ihmismäärän vähentämisen tarpeen. Muutos on suunnaton haaste uskonnoille ja uskoville ihmisille. Jollain tasolla olen vuosikausia pyrkinyt määrittelemään ihmisen tavoitteet eriytyä kuppikunniksi luonnon meihin syvälle rakentamaksi mekanismiksi koettaa hallita liian suureksi kasvavia populaatioita. Äärimmilleen vietynä tuo mekanismi on synnyttänyt sotia. Ristiriita ikivanhan perimämme ja modernin ajan ”humanismin” välillä vaikuttaa liki sovittamattomalta.

Puhuminen kahden asteen ylittävän ilmaston keskilämpötilan noususta on siis mihinkään viemätöntä syyllistämistä. Mikäli esimerkiksi vesi nousee ja ihmiset joutuvat vaikeuksiin joidenkin saarten huuhtoutuessa veden alle, pääongelma on populaation liian suuri koko ja elinkelpoisten maa-alueiden puute kaiken ollessa jo varattua ja yhä suuremman osan viljelysmaistakin vääjäämättä köyhtyessä. Ihmiskunnalla on sylissään epämiellyttävä ongelmien pallo - väestönkasvu, saastuttaminen ja ahtaaseen tilaan tungetut toisilleen vihamieliset aatteet, jotka heikentävät sopeutumista alati vaihteleviin olosuhteisiin ympärillämme. 





 

maanantai 11. toukokuuta 2015

Annetaan niille oma maa!

Juncker on käytännössä julistamassa eurooppalaisille sotaa. Ylhäältä tuleva määräys ”taakanjaosta” on osoitus euvostotasavaltojen itsemääräämisoikeuden olemattomuudesta.

Ulpiano Cheka (1860-1916). Hunnit hyökkäävät Attilan johdolla Italiaan.
Kuva: Wikimedia Commons

”Jo muinaiset roomalaiset” on ikivanha sanonta, joka ei valitettavasti ole menettänyt merkitystään. Imperiumi sortui kansainvaellusten ja sisäisen rappion paineessa. Eurooppa elää nyt samanlaista kuohuntavaihetta. Toisten (vero)rahoilla häärivät ideologit jakelevat poliittisia aneita vaatimalla yleiseurooppalaista Taakanjakoa eli ihmismassojen levittämistä kautta mantereen. Matemaattisesti tuo todennäköisesti esitettävä 20 000 turvapaikanhakijan kiintiö saattaa vaikuttaa tasapuoliselta, mutta sivuuttaa tyystin kulttuuriset ja uskonnolliset eroavaisuudet.

Oikeutetusti Unkarin pääministerin Viktor Orbánin on kerrottu TT:n mukaan kommentoineen suunnitelmaa sanalla ”hullu”. Muuan euvostolähde on todennut Junckerin kiintiöt käytännössä sodanjulistukseksi. Valitettavasti Bryssel on jo monta kertaa vaatinut vasallivaltioitaan toimimaan tavalla, joihin ne eivät vielä vuosisata aiemmin olisi ilman sotaa alistuneet. Euvostotaivaskin on aikaisemmin todennut, etteivät nämä pakolaistoimet ole minkäänlainen askel kohti itse ongelman ratkaisua. Hätäisesti kursittu rakennelma sortaa kaikkia osapuolia. Eurooppa on kiistämättä tällä hetkellä auringonlaskun manner, joka on henkisesti ja taloudellisesti taantumassa. Sen kyky huolehtia aiemmistakin kansoistaan alkaa kriittisesti heiketä.

Lukujen armottomuutta. Sen sijaan että niiden annettaisiin
johdattaa meidät oivaltamaan ihmisvirran kestämättömyys
Bryssel pyrkii kasvattamaan kollektiivista pahaa omaatuntoa
ja jatkamaan epäonnistunutta politiikkaa.
Älymystön hehkuttama monikulttuurisuus ja tapojen sekoitus on tarkoituksellinen yritys luoda jonkinlainen uusi ihminen. Käytännössä se on vaikeata, koska sekä tulijat että vastaanottajat lähtökohtaisesti tahtovat säilyttää tapansa ja uskontonsa oman identiteettinsä rakennusaineina. Lisäksi eurooppalaiset ovat kokeneet, että juuri heidän on pitänyt sopeutua. Ratkaiseva ero aiempiin muuttoliikkeisiin on pakolaisvirran massiivisuus ja paikallisen väestön kykenemättömyys sitä hallitsemaan. Muutamassa vuodessa olisi euvostotasavaltojen omaksuttava jonkinlainen multikulttuurinen elämäntapa, jollainen normaalisti muovautuu vuosisatojen kuluessa – mikäli muovautuu. Henkilökohtaisesti kirjoittaja sai runsaat parikymmentä vuotta aiemmin tarkkailla elämää tietyssä Lähi-Idän valtiossa, jossa pankit olivat auki tiettyinä päivinä viikossa. Kaupat olivat myös joinain päivinä auki, mutta tällöin kenties pankit olivat kiinni ja toisin päin. Taustalla oli valtion uskonnollinen ja kulttuurillinen cocktail. Eri kulttuurien rinnakkainelo oli arkipäivää, mutta se oli veristä.

Maahanmuuttajien välittäminen eri euvostotasavaltoihin on ihmiskauppaa, jota älymystö suu vaahdossa väittää vastustavansa. Ihmisiä siirrellään massoina maihin, joihin heillä on erittäin heikot mahdollisuudet sopeutua. Suomessakin kuntia on houkuteltu porkkanarahoin ottamaan muuttajia vastaan. Entä rahojen loppuessa? Jokaista tikulla kaivettua ”menestystarinaa” kohti on taatusti lukemattomia surullisia esimerkkejä. Mitä voisimme sitten asialle tehdä, mikäli istuisimme sitä pohtimaan ilman naapurien rahoilla toteutettua ”hyvän ihmisen” syndroomaa?

Perusasia olisi toki välttää oman länsimaisen ideologiamme pakkosyöttöä maihin, jotka ovat rakentuneet erilaisille arvoille. Libya, Syyria, Irak ja Afganistan ovat hyviä esimerkkejä ikävästi kaaokseen vaipuneista alueista. Lähempänä Ukraina muistuttanee samaa kaavaa. Lähetyssaarnaajan tyyli niin uskonnossa kuin talouspolitiikassakin on siis pakolaisvirran alkusyy. Turvattomuutensa lisäksi muukalaiset on saatu uskomaan, että Euroopassa heitä odottaa Onnela, mikä heidän kohdallaan lyhyellä tähtäimellä totta onkin. Heidän on vain päästävä hengissä perille. Siirtymisen väliportaaseen on annettu syntyä ihmiskauppiaiden organisaatio, joka pysyy niin kauan kuin väkeä tänne vastaanotetaan.

On esitetty erityisten vastaanottoleirien perustamista Euroopan ulkopuolelle. Itse asiassa kansainvälisen yhteisön olisi syytä mennä ajatuksessa hiukan pidemmälle. Aasiaan tai Afrikkaan tulisi perustaa kokonainen valtio, jonka tarkoituksena tulisi olla maattomien ja paperittomien sijoituspaikkana. Yhteiset kehitysprojektit suunnattaisiin tuon valtion kehittämiseen. Mikäli tuosta Uudesta Liberiasta tahtoisi jatkaa matkaa Eurooppaan tai muualle eteenpäin, tulisi kunkin hakijan osoittaa henkilökohtaisesti kouluttautuneensa ja tutustuneensa kohdemaahan sekä voivansa sinne työllistyä. Pääsykokeet Eurooppaan pääsemiseksi olisivat olennainen osa prosessia. Kuten sanottua, olemassaolevien pakolaisten ylläpito ja vastaanotto eivät voi olla kuitenkaan mikään ratkaisu. Eurooppa itsessään kykenee ja tahtoo lähinnä automatiikan, robottien ja lisääntyneen byrokratian vuoksi elättämään entistä vähemmän väkeä. Täytyy olla synnyttämättä uusia pakolaisvirtoja. Samoin nuoret, parhaassa iässä olevat muukalaismiehet tulisi velvoittaa pysymään lähtömaissaan ja kamppailemaan sikäläisten olojen parantamiseksi. Samalla syntyvyydensäännöstely on nostettava tärkeimmäksi tavoitteeksi.

Huonon omantunnon viljelyn sijasta tulisi eurooppalaisten olla valmiita vaatimaan itsensä sijasta myös muilta käytännön toimia ja vastuun kantamista. Jokainen parhaassa työiässä oleva muukalaismies on poissa oman synnyinmaansa rakentamisesta.

torstai 7. toukokuuta 2015

Syntipukkiviikot

Vaalipuheet on pidetty. Nyt puhutaan, mitä kukin tahtoo tehtävän. Höpistään siis teoista. Kyllä me mutta kun nuo toiset...

New Deal -aika, 1930-luvun Yhdysvallat.
Civilian Conservation Corps koefarmilla,
Beltsville, Maryland.Meilläkin ovat
edessä kovat ajat. Pohtia sopii, kuka
lopulta saa kansan liikkeelle yhdessä vai
onko jo liian myöhäistä.
Kuva Wikimedia Commons










Aikojen kuluessa vaaliprosessista on tullut valtava taloudellinen ketjureaktio avustajineen, taloudellisine tukijoineen, mainostoimistoineen ynnä muine imagonhöylääjineen. Ison meren takana täytyy olla miljardeja taskussa ennen kuin pääsee Isoksi Päälliköksi. Meillä kuviot ovat kaiketi jonkin verran pienemmät, mutta silti taloudellisesti raskaat. Kun nyt uudet jaot on poliittisesti tehty, alkavat kulisseissa ja osin kulissien ulkopuolellakin selitysten ajat. Kuka on kompuroinut pahiten ja kuka olisi ohjannut vankkurit parhaiten perille.

Jotkut ovat saaneet panostuksilleen kohtuulliset tuotot ja toiset taas joutuvat luopumaan osasta poliittisesta rahoituksestaan. Vanha valta on vuosikymmenien kuluessa luonut kiveenhakatut toimintamallinsa ja rahanjaon kanavat. Niille apajille on alkanut ilmestyä uusia poimijoita, joiden vaikuttimia on pyritty mahdollisimman tehokkaasti demonisoimaan. Vallanpitäjien ohjastamat tiedotusvälineet ovat hyvin ohuesti jos lainkaan ruotineet poliittisen ilmastonmuutoksen perimmäisiä vaikuttimia. Luonnollisesti yhteiskuntamme kohtaamissa haasteissa on sekä ulkosyntyisiä että sisällisiä osasia. Tarkkailijan silmiin ja korviin on pistänyt kovin selvästi, kuinka vahvasti julkisella tasolla on pyritty suhtautumaan katastrofeihin samaan tapaan kuin maanjäristyksiin ja tulviin – eli niihin ei juuri olisi voitu vaikuttaa.

Vasemmisto on kerännyt sodanjälkeisen historiansa huonoimman vaalituloksen. Itseään vasemmistolaiseksi kutsuneen SDP:n johtaja kiirehti oitis toteamaan, ettei linjan pidä muuttua. Selkeämpää tilausta kohti marginaalipuolueen asemaa ei ole annettavissa. Tässä yhteydessä ei ole tarkoitus pohtia, onko vasemmistolla enää tilausta vai ei. Jotain sen laidan puolueet ovat kuitenkin tehneet eri lailla kuin ennen, mikä ei ilmeisesti ole ollut ihmisten mieleen. Ulkopuolinen voi vain arvailla sikäläisen syntipukkijahdin laajuutta.

Suurten puolueiden kannanotoissa loisti poissaolollaan vakava eu-kritiikki. Tätä kirjoitettaessa Britanniassa käydään vaaleja, joiden yhtenä teemana on ollut, tuleeko tulevaisuudessa kansanäänestys eu:sta. Tämä ero maidemme välillä on silmiinpistävä sikälikin, että kuluneiden vuosien aikana on käynyt selväksi, että juuri Euvostoliitto ja sen poliittinen valuutta vaatimuksineen ovat sitoneet Suomenkin sellaisiin taloudellispoliittisiin sitoumuksiin, jotka ovat suoraan velkaannuttaneet meidät. Monista niistä hankalista välikäsistä olisimme säästyneet pysyttäytymällä itsenäisinä. Nyt meillä yksi poliittisen valuutan vaikeuksien pääarkkitehdeista, keskustan Olli Rehn on julistettu jo keltaisimman lehdistömme toimesta ministeriehdokkaaksi!

Euvostoliittolaisen yhteistyön tulevaisuudesta on tosin yleisellä tasolla todettu pyrkimys kääntää liittovaltiokehityksen suunta. Olli Rehnin kummitellessa hallituksen kynnyksellä julkilausuma ei mitenkään vakuuta. Kansalta ei kuitenkaan voi enää salata maamme taloudellista ahdinkoa. Mikäli maahanmuuttopolitiikan radikaaliin muutokseen ei vieläkään valtiojohdossa koeta tarvetta tai kehitysyhteistyötoiminnan uudelleenarviointia ja sopeuttamista todelliseen varallisuuteemme ei kyetä toteuttamaan, on poliittisen johtomme pakko kääntää rahvaan katse toisaalle.

Yhä elää vahvana usko euvostojäsenyyden lopullisuudesta. Tahdotaan sulkea silmät Brysselin vaikutusvallan epärealistisesta ja vastuuttoman nopeasta laajemishalusta, joka on kiedottu yksittäisten ihmisten unelmia hiveleviin kääreisiin. Meillä se oli aikanaan ruoan halpeneminen, mikä viime viikoina onkin duopolisten vähittäiskauppaketjujemme alennusten muodossa viimein alkanutkin – vaikkakin johtuen lähinnä asiakkaiden talouden romahtamisen pelosta. Näinä päivinä äänestäjille on levitetty uhkaavaa sanomaa niskaan pian satavista ruoskaniskuista, koska EK:n sanelemaa yhteiskuntasopimukseksi kutsuttua ohjelmaa ei ole kuulemma saatu ajettua lävitse.

Näin on synnytetty suurin poliittisen kevään tarvitsema Syntipukki, mahtimääkijä valmiina ottamaan kantaakseen sarvissaan kaiken syntyvän älämölön. Kansalle tuskin on syntynyt selkeätä kuvaa, mitä tuo sopimus olisi käytännössä tarkoittanut muuta kuin samalla rahalla olisi tarvinnut notkua entistä kauemmin kustannuspaikalla, vaikka ympärillä jo nyt on viuhunut YT-kirves pelottavaa tahtia. Lähinnä suuret työnantajat ovat jo hyötyneet tiettyjen työntekijämaksujen pienentämisestä. Hallitus on väittänyt toivovansa sen heijastuvan työllisyyteen. Lähinnä vaikutusta on tainnut olla omistajien taskuihin, toivoa toki on sopinut. Olisi tarvittu siinäkin paljon puhuttua vastikkeellisuutta. ALV-korotukset puolestaan ovat olleet isku pienyrittäjiä vastaan. Hiljaa mielessään on voinut laskeskella, että pienempi porukka kantaa muutama sata laatikkoa paikasta A paikkaan B saadessaan käyttöönsä enemmän aikaa.

Olisiko tuo yhteiskuntasopimus tarkoittanut työntekijän kannattelemien pikkupomojen vähentämistä? Olisiko kuopan kaivamiseen tarvittavien lupien ja raporttien määrää vähennetty? Entä vapaaehtoinen osallistuminen maailmanparantamiseen? SOTE-sekoilun lopettaminen ja kansalaisten terveydenhoidon turvaaminen ennen lääkärien tyrkyttämistä paperittomille, joista muuten ei maailmassa loppua tule? Olisiko aika jo säätää eläkekatto? Entä työn jakaminen niille, joilta se on evätty? Valtion virastojen hajasijoittamisten ja yhdistämisten etujen ja haittojen puolueeton tarkistaminen? Milloin on aika kielipolitiikan järkeistämisen aika? Kuka ottaa vakavasti puheeksi omantunnon keventämiseksi säädettyjen moninaisten maksujen vaikutuksen elämisen peruskustannuksiin?

Kyllä palkka voisi olla vaikka 400 euroa kuukaudessa, jos vuokra ja sähköä olisivat samassa suhteessa halvempaa. Suomi on yksi kalleimmista maista elää, vaikka jokin huokeakin (ehkä?) kustannus löytyisi. Jotta palkkatason todellinen laskeminen olisi muuta kuin väkivaltaa, olisi karsittava kiinteiden kulujen viidakkoa; euro poikineen juoksee tililtä toiselle, vaikka ihmispolo lojuisi jo kuolleena ja unohdettuna jossain loukossa.

Jokainen ajatteleva toki ymmärtää, että maamme on ahdingossa. Jonkinlainen jälleenrakennussopimus tarvitaan. Peiliin katsomista on syytä harjoittaa sekä työnantaja- että työntekijäpuolella. Kumpikaan niistä ei voi asettua hallituksen asemaan. Taloudellinen tilanteemme kuulemma on verrattavissa sota-aikaan. Tinkiä täytyy jokaisen, mutta osattomin kansanosa on jo rajalla, jolta ei ole kohta enää kuin matka saunan taakse. Asiaa ei ole ymmärretty niin kauan kun osalle väkeä keskustelu kulkee sillä tasolla, kuinka monta ulkomaanmatkaa vuodessa on varaa tehdä. Nykyisiä ongelmia ei libertaarien yltiöindividualismin fantasioinneilla ratkaista. Toisaalla taas on hämärtynyt valtion perimmäinen tarkoitus. Alamaiset ovat luovuttaneet olennaisen osan itsemääräämisoikeudestaan luvattua fyysistä ja taloudellista turvaa vastaan välttääkseen anarkian. Ihmiskunta on kasvanut liian suureksi, jotta se voisi enää toimia pieniin vaeltaviin yksiköihin jakaantuneena.

Tarkasti valvottua ja hallittua valtiota tarvitaan turvaamaan jäsentensä eli omien kansalaistensa turvallisuus ja elinehdot. Tapahtumat Syyriassa ja Välimerellä osoittavat mitä tapahtuu keskushallinnon romahtaessa maailmassa, jossa vain yksinkertaisesti ei ole enää tilaa suurille joukkomuutoille ilman kammottavia murhenäytelmiä. Estääksemme oman yhteiskuntamme romahtamisen tarvitsemme sitä rajumpia ratkaisuja, mitä kauemmin jatkamme lillumista yltiöliberaalien maailmanhalaamisen ideologioiden suossa. Meitä on vain viitisen miljoonaa. Ennemmin tai myöhemmin täälläkin asettavat jotkut tiukan järjestyksen. Vielä sanamme on sanottavana meilläkin – muttei enää kauan.


maanantai 4. toukokuuta 2015

Lisää työtä yhä harvemmille!

Vaalit on käyty. Valtakunta pidättelee henkeään odottaen, mitä ehdotuksia kalifiksi kalifin paikalle äänestetyllä Sipilällä on sanottavana työttömyyden ja velkaantumisen runteleman maan kohottamiseksi uuteen nousuun. Tuottavuutta on parannettava, hihkuvat kepulit. Kun yli puolelle miljoonalle suomalaiselle ei ole osoittaa tuottavaa työtä, yhä työn syrjässä roikkuville pitää päättäjien mukaan sälyttää lisää hommia. Näin varmistetaan, ettei kadulle jäänyt kaveri todellakaan saa sitä työtä, joka muuten hänelle olisi voitu jakaa.

Publicité des savons des Trois Huit pour 8 heures de travail,
8 heures de loisir et 8 heures de sommeil.
8 tuntia työtä, 8 tuntia vapaa-aikaa ja 8 tuntia unta. Plakaatti
1800-luvulta.
Kuva Wikimedia Commons
Olennaista ei sinänsä ole puhua siitä, kuinka kenkkua on nähdä tiettyjen ammattiryhmien lojuvan lomalla muutaman viikon enemmän vuodessa kuin toiset. Toki se on epäoikeudenmukaista, ja sitä sopii ehkä kadehtia. Näkökulma maailmaan on hiukan erilaisen sillä, joka on peruuttamattomasti syrjäytetty työelämän ulkopuolelle. Kivaa ei tule olemaan työpaikoillakaan, missä aloitetaan oitis uudet tuolileikit. Ajatuksena esitys kuuluu samaan aivopierujen sarjaan kuin mahdollinen oletus, että työurien pidentäminen sinällään loisi ainuttakaan uutta työpaikkaa ja siten lievittäisi lisääntyvää köyhyyttä tai valtion kassakriisiä.

Idea talouden nostamisesta työaikaa pidentämällä vaikuttaa sumuiselta dogmilta aivan kuin vannominen litteän Maan nimeen. Otetaanpa yritys A, joka saa tulonsa tuottamalla tuotetta X, jota ostaa joukko ihmisiä B henkilökunnallaan C. Porukka C maksaa palkoistaan joukolle B tiettyjä palveluja vastaan. Kun yritys A saa tarvitsemansa määrän tuotetta X aiempaa vähemmällä työläisten joukolla C, näiden määrä vähenee. Samalla siis ryhmän B asiakkaiden määrä vähenee. Siten myös tuotteen X kulutus laskee, sillä löytyy yhä vähemmän maksukykyistä B-joukkoa. Vaikkei kuluttajien määrä heti rajusti laskisikaan, tuotteita ei voi rajattomasti tuottaa. Kukin perhe tarvinnee vain yhden pesukoneen eikä varaton perhe kykene ostamaa sitä yhtäkään. Massatuotannon aikaan sopii erittäin huonosti feodaalimaisen jyrkkä jako pieneen varakkaaseen ja suureen varattomaan väkeen.

Keskusta ajaa ehdotuksellaan juuri päinvastaista kuin tolkullinen työnjako edellyttäisi. Tinkimällä tuloistaan sekä työnantajat että työntekijät voisivat ottaa tuotantoon mukaan kokonaan työtä vaille jääneitä ihmisiä, joista siis tulisi esimerkin mukaisia C-ryhmän kuluttajia pitämään hengissä lisää B:ä. Toimeliaisuuden kasvaminen korvaisi näennäiset tulonmenetykset sen sijaan, että Sipilä kumppaneineen tahtoo kansalaisille sekä tulonmenetyksiä että yhä harvemmille entistä enemmän työtunteja. Kun työsaleihin vielä raahataan uusin tietotekniikka ja robotit, yhtälö on kaikessa mielipuolisuudessaan valmis.

Suostuessaan jättityöttömyyden aikana entistä pidempiin työpäiviin työntekijä samalla varmistaa joko itsensä tai naapurinsa potkut. Samalla myös sulkee ovensa kahvila tai parturi kadun toisella puolella. Ihmisten ostovoiman romahtaessa rysähtää alas myös tuotteiden menekki. Mitä varten nykyisiä päättäjiä on koulutettu? Hautaamaan terve järki jonnekin maan kätköihin?