torstai 25. kesäkuuta 2015

Taakanjakoa suomalaisittain?

Kyllä kirveellä olisi töitä...Tämä vanha sanonta pyrkii pakosta mieleen seuratessa nykypäivän menoa maassamme. Ikääntyneiden suomalaisten koettelemukset byrokratian kourissa puistattavat. Ilta-Sanomat on juuri kertonut, kuinka vanha sotaveteraani on joutunut hoitamaan sairasta vaimoaan. Vanhalle naiselle on turhaan koetettu saada tehostettua palveluasumista. Samasta lehdestä olemme saaneet lukea, että tamperelainen palvelutalon henkilökunta on vaatinut vanhuksen yöllisestä vessakäynnistä 15 euroa ylimääräistä!

Mikäköhän siinä on, että nykypäivien suomalainen käsitys taakanjakamisesta vaikuttaa perin kieroutuneelta?
Monelle sotaveteraanille ja muulle vanhukselle tuota taakkaa tunnutaan byrokratian ja toimimattomien pal-
velujen muodossa jaettavan yhä sangen avokätisesti.

Mainitusta vessamaksusta nousseen kohun vuoksi mainittu palvelutalo on kiistänyt moisen maksun. Mikä onkaan totuus? Monenlaisia vanhustenhoitoon liittyviä merkillisyyksiä nousee esille tasaisin väliajoin. Tämäkö on sitä ihmisarvoista vanhuutta? Missä ovat olleet ne maailmanparantajamme Martti Ahtisaari ja Tuomioja etunenässään, jotka ovat vollottaneet taakanjaon ja suomalaisten velvollisuuksien perään? Suomessa kunnat tarjoavat vanhainkoteja pakolaiskeskuksiksi samaan aikaan kun omat vanhukset kituvat ”kotihoidossa”. Yhdenkään vanhuksen asuessa epäasiallisesti ei ole syytä jakaa hoitopaikkoja maahanmuuttajien majoitukseen. Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta jotenkin ovat arvot päättäjiemme päässä kieroutuneet.

Vasta tämän kuukauden alussa kerrottiin maamme noin 350 000 omaishoitajasta ainoastaan 40 000:lla olevan omaishoitosopimus. Melkein jokaisen tuntiessa jonkun läheisistään huolehtivan asettuvat myös poliitikkojen vaatimukset työvoiman liikkuvuudesta omaan vähintäänkin omituiseen valoon. Kommentoitaessa mainittuja odotuksia työn perässä juoksemisesta muistetaan kyllä mainita aviopuolison töiden vaikutus, mutta aktiivisesti unohdetaan, että yhä kasvava määrä työikäisistä huolehtii tavalla tai toisella ikääntyneiden omaistensa hyvinvoinnista. Tuo omaishoito ja huolenpito ei järin hyvin onnistu toiselta puolelta Suomea. Yhteiskunta on pyrkinyt eroon laitoshoidosta ja panostanut aivan riittämättömästi niin sanotun avohoidon toteutumiseen. Aikanaan mielisairaaloiden suljettua ovensa alkoivat hoidokit harhailla kaduilla, ja nyt kaiketi lähtevät itsensä hukanneet vanhukset hoipertelemaan samoille kujille?

Elämä saattaa tuoda kenelle tahansa milloin vain vakavien ratkaisujen paikkoja ja yllättäviä vastuita. Siksi onkin käsittämätöntä, että nykytekniikan aikana yhä vaaditaan väestöä massoittain muuttamaan työn perässä, vaikka työ voitaisiin yhä useammin tuoda ihmisten luokse. Tällöin voitaisiin myös pohtia erilaisia omaishoidon ja työelämän yhdistäviä ratkaisuja. Ristiriitaista on vaatia jonkin ”kansainvälisen vastuun” kantamista ventovieraiden ja tuntemattomien ihmisten suhteen ja vaikeuttaa omasta perheestä ja suvusta huolehtimista. Ei ole ihme, että tämä nykysuomalainen vastuunkantokulttuuri vaikuttaa sangen hullulta ja lähes sydämettömältä.

Niin kuin Ilta-Sanomiin haastateltu vanhus toteaa vanhaksi tulleen toivomukset eivät ole enää suuren suuret, mutta niidenkin säädyllinen toteuttaminen tuntuu ilmeisesti olevan byrokraateille ylipääsemätöntä. Muukalaisten palvelemisessa sen sijaan tuntuu notkeutta riittävän ja määrärahoja löytyvän. 


tiistai 23. kesäkuuta 2015

Maksuautomaatti Suomi

”- Siellä on kipeitä päätöksiä liittyen koulutukseen, opiskelijoihin, työttömiin ja lapsiperheisiin. Oikeastaan mikään toimi lukuunottamatta turvallisuuden peruspilareita ei ole jäänyt osattomaksi, tuleva pääministeri Juha Sipilä (kesk) sanoi keskiviikkona.

Sipilän hallituksen on tarkoitus raapia kasaan vuoteen 2019 eli vaalikauden loppuun mennessä yli neljän miljardin euron suuruiset säästöt.

Holtiton meno euvostojunassa jatkuu. Eliittimme tahtoo
pitää meidät väkisin kyydissä, joten meiltä vaaditut
maksut ovat vasta todenteolla alkamassa. Kuinka kauan
me tätä kyytiä sallimme?
Kuva Wikimedia Commons
Esimerkiksi näin kirjoitti Iltalehti toukokuun lopussa. Muun muassa opintotuesta sekä lääke- ja matkakorvauksista on ollut tarkoitus lohkaista 800 miljoonan säästöt. Meille on kerrottu, että valtiontalous on mennyt niin kuralle, että ruoskan on purtava Suomen kansan selkää. Kun ottaa huomioon vuosia jatkuneen tukipakettisirkuksen ja Kreikkaan kompastuneen poliittisen valuuttamme, talouden sekasorrosta ei ole mitään epäselvyyttä. Silti vastaansanomattomasti mieleen nousee kysymys, kuinka meiltä kerätyt varat on lopultakin käytetty.

Suomi kuuluu osana Euvostoliiton eurooppalaisten kansojen liittoon. Brysselin politrukit pääsevät lihapatojensa äärelle nimellisesti euvostokansalaisten äänestäminä, jolloin heidän luulisi ajavan ensisijaisesti näiden työnantajiensa etuja. Sen sijaan suurin osa heistä on julistautunut etupäässä ”Euroopan” asioiden ajajiksi. Ennen euron kroonisen kriisin viime vuosien kärjistymistä muuan suomalaispoliitikko totesikin radiossa suoraan ajavansa nimenomaan EU:n asiaa Suomen asemesta. Tuo lausuma sivuutettiin aikanaan ilman sen suurempia kommentteja. Vanhojen puolueiden ryvettyneille edustajille pääsy Brysseliin on ollut palkinto pitkästä poliittisesta lehmänkauppojen säätämisestä ja oman kansan kurjistamisesta. Muuten ei voi ymmärtää heidän korkeapalkkaisia virkojaan, vaikka nimenomaan Suomen asioiden hoito heiltä on mennyt päin seiniä.

Koska Euvostoliiton on ollut tarkoitus olla koko Euroopan kattava liittovaltio, mantereen koostuminen lukuisista eri kansoista on ollut politbyroolle hankala, lähes kiusallinen ongelma. Unelmana on ollut luoda jonkinlainen yhteiseurooppalainen ”kansa”. Siksi mantereen eri kulmien asukkaiden omia, perinteisiä oikeuksia korostaneet pyrkimykset on koettu pahaksi äärinationalismiksi. Euvostoeliitin kammoksumasta paikalliskulttuurista on pyritty eroon näennäisen paradoksaalisesti korostamalla kaikkien kulttuuria, on syntynyt kultti monikulttuurisuuden autuudesta.

Ja miten tämä sitten liittyy Suomen ristiriitaiseen maksupolitiikkaan? No, koska paikalliskulttuuri on koettu häivytettäväksi nationalismiksi ja vanhojen perinteiden käytännön säilyttäminen vaaralliseksi globalisaation vastustamiseksi, on kaikin tavoin pyritty lisäämään kansojen sekoittumista ja tukemaan liikkuvuutta rajojen ylitse liikkuvuuden itsensä vuoksi. Sen tähden euvostoliittolaiset direktiivit ovat sitoneet provinssinsa valuttamaan varallisuuttaan omien rajojensa ulkopuolelle samaan aikaan kun omien kansalaisten etuisuuksien tasoa on pyritty karsimaan.

Suomessa on leikattu lapsilisiä osana säästötalkoita.

Suomalaisten lapsilisien taso ilahduttanee silti edelleen ainakin niitä virolaisperheitä, joille Suomi maksaa lapsilisiä sillä perusteella, että toinen perheen vanhemmista käy Suomessa töissä.
Kaksilapsiselle perheelle maksetaan Suomessa lapsilisiä kuukausittain noin 200 euroa, kun Virossa kaksilapsinen perhe joutuu tyytymään noin 90 euroon. Ennen vuoden alussa voimaan astunutta korotusta Virossa maksettiin lapsilisää perheen ensimmäisestä lapsesta vain 19 euroa kuussa.

Suomi maksaa EU-lainsäädännön nojalla lapsilisien välisen erotuksen, joten kaksilapsinen virolaisperhe saa kuukausittain noin 110 euron rahallisen hyödyn siksi, että perheen toinen vanhempi työskentelee Suomessa.”, kirjoittaa Iltalehti.

Niin Tuomioja kuin Ahtisaarikin ovat painostaneet uutta hallitusta korostamalla Suomen ja Euroopan ”vastuuta” mantereelle pyrkivistä ihmisistä. Suomen kehitysapua on pidetty loukkaamattomana, vaikka kaikkialla muualla on pyritty leikkaamaan. Henkenä on tuntunut olevan, että vaikka suomalaisilta vanhuksilta vietäisiin viimeisetkin vaipat, kehitysapuun ei sovi kajota, koska me suomalaisetkin olemme olleet joskus yksiä saatanoita (?) Afrikan mustille.

Vaikka uuden hallituspohjan myötä on alkanut nousta esille harjoitetun politiikan kestämättömyys, ovat virkamiehet ilmeisesti jatkaneet muun muassa maahanmuuttopoliittisia ohjelmiaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Myös Etelä-Hämeessä kunnat tarjoavat tulijoille ensivaiheen tiloja. Ylenantokanava kertoo, että esimerkiksi Hämeenlinna on tarjonnut Hauholta tyhjäksi jäänyttä Mäntykodon vanhainkotia. Tässä yhteydessä herää kysymys, mitä on tapahtunut suomalaisille vanhuksille. Ovatko he loppuneet? Minne heidät on tyrkätty?

Sinänsä erityismajoitukseen soveltuvien tilojen kartoitus on toki asiallista, mutta tässä yhteydessä yle jättää ilmeisen tarkoituksellisesti mainitsematta valtion tarjonneen porkkanarahoja niille kunnille, jotka tarjoutuvat ottamaan pakolaisia vastaan. Lisäksi valtio on ollut notkea säätämään lisäkorvauksia taivutellakseen vastentahtoisia lisämajoituksen järjestämiseen. Valtion omin toimin kurjistetut kunnat ovat ymmärrettävästi tarttumassa täkyyn, vaikka mainitut korvaukset vaikuttavat sivullisen näkökulmasta lähinnä housuun kusemiselta talvipakkasella. Eiväthän korvaukset varmaan juokse loputtomiin. Näin suomalaisetkin osallistuvat täyttä päätä yleiseuvostoliittolaiseen vastuunkantoon, vaikka Ahtisaaret sun muut muuta höpöttävätkin. Olemme Brysselin maksuautomaattina unohtaneet tyystin oman kokomme ja sehän on ollut tarkoituskin, sillä meistä on määrä tehdä maattomia euvostokansalaisia, joiden ”syyllisyys” kenties päättyy vasta menetettyämme kaiken omaisuutemme ja isiemme uskomukset.



maanantai 22. kesäkuuta 2015

Mölinää Liisan loorasta

Kuluneet viikot ovat olleet epäilemättä tuskallisia tietyille piireille eu-kriittisten nostaessa päätään. Nyt on kantautunut puhinaa Liisa Jaakonsaaren suunnasta. Hänen sarkasminsa Timo Soinin ansioista vain kumisee onttouttaan. Jo vuosikausien ajan Jaakonsaari on profiloitunut Euvostoliiton kritiikittömäksi kannattajaksi, joka on kantanut syvää huolta niiden kannanotoista, jotka ovat kehdanneet epäillä Brysselin alamaisuuden autuutta.

Hei, se on maapallo! Kannattaisi etsiä sieltä se Suomi ja ottaa
selville, kuinka paljon meitä suomalaisia onkaan ennen kuin
aletaan höpöttämään äärinationalismista ja muukalaisvihasta.
Viime vuodet Jaakonsaari on profiloitunut jyrkkänä euvosto-
politrukkina ja kannattanut tukipaketteja.
Kuva Wikimedia Commons
Vuosi 2011 oli ratkaiseva eteemme rakennetun ahdingon kannalta. Nimenomaan Liisa Jaakonsaari on ollut mukana painostamassa päättäjiämme hyväksymään maamme talouden kannalta tuhoisia tukipaketteja. Vuonna 2011 Jaakonsaari opasti SDP:ä hyväksymään Portugali-tuen vaikka ilman puolueen aiemmin asettamaa sijoittajavastuuta. Vaikka SDP:n tuolloin esittämä kritiikki oli hänen mielestään perusteltua, paketti oli kuulemma aika hyväksyä. Samassa yhteydessä muuten Heidi Hautala arveli perussuomalaisten jäävän pois hallituksesta oman kielteisen kantansa vuoksi ja patisti vihreitä ministeripaikoille.

Muutama vuosi sitten juuri Jaakonsaari oli haikailemassa kokoomusta, keskustaa ja sosiaalidemokraatteja liittoon perussuomalaisia vastaan. Vaikka Aamulehti on ilmeisesti jo poistanut alkuperäisen artikkelin, kommentit ovat yhä löydettävissä. Samoihin aikoihin Jaakonsaari myös väitteli Heinäluoman kanssa maahanmuuttajapolitiikasta. Kyseessä on siis henkilö, jolla vuosikaudet on ollut tietty kiihkoeuvostoliittolainen agenda, missä kaikkinainen arvostelu on koettu poispyyhittäväksi antieuvostoliittolaiseksi revisionismiksi. Tätä taustaa vasten voitaneen puhua henkilöstä, jossa suurelta osin ruumiillistuu koko puolueen alamäki ja tuho.

Hän ottaa nyt arvostelunsa haarukan piikkiin eu-kriittiset ja pyörittelee semanttista rulettia euvosto-opposition päämäärillä. Brysselin politbyroota voi toki kenties varovaisesti arvostella, muttei - herra paratkoon – pyrkiä ajamaan provinssien itsenäistymistä eli eroa. Niin sitoutunut Brysselin valtaan Jaakonsaari on, että hänen täytyy mieltää ja alleviivata kriittisyyttä tuhovoimana ja tarjota sallittuna nimityksenä skeptismiä eli epäilyä. Kriitinen eli arvosteleva, tutkiva ote kehitykseen ei siis euvostopolitrukeille sovellu, sillä se saattaa myös pitää sisällään vaihtoehdon eu-harvainvallalle, jonka epädemokraattiset toimintatavat ynnä jäsenvaltioiden itsemääräämisoikeuksia polkevat käytännöt ovat jo julkista tietoa. Paradoksina hän esittää skenaarion Suomen eduskuntaa vastustavan ryhmittymän esiintymisen eduskuntavaaleissa. Mikäli edustuslaitoksemme ryhtyy entistä avoimemmin ajamaan euvostoasiaa oman kansansa sijasta, tuollainenkin asetelma on täysin mahdollista!

Aatetoveriensa tapaan Jaakonsaari myös niputtaa populismin, nationalismin, äärioikeiston sekä rasismin ja muukalaisvihan. Poliitikkona hän kuitenkin haistaa mielipideilmaston muutokset ja koettaa kietoa Soinia ja perussuomalaisia kohtaan tuntemansa antipatiat peitellymmin kuin vuonna 2010. Kartalle ovat ilmestyneet pehmeät eli ”maltilliset populistit” alkuperäisten kovan linjan ”pahisten” rinnalle. Soini saa eteensä virtuaalisen houkutusluun, jotta viimeisetkin antieuvostoliittolaiset äänenpainot etulinjan persupoliitikoilta hälvenisivät ja näistä tulisi poliittisesti uudelleenkoulutettuja toimijoita.

Entä sitten? Eu-uskovaiset saattavat elää kuplassaan ja onnistuakin käännyttämään osan oppositiosta ja houkuttelemaan selkeimmät opportunistit takaisin ”oikeauskoiselle” tielle. Samalla he kuitenkin sulkevat silmänsä siltä, että vastarinta etsii väistämättä tiensä purkautua. Jaakonsaari kumppaneineen ei ole vielä edes nähnyt oikeata äärinationalismia tai muukalaisvihamielisyyttä – mitä se nyt sitten onkaan. Ääni etsii tiensä purkautua ja hakee väylänsä niin kuin vesi murtuvan padon läpi. Demarisuvaitsevaiston pahin virhe saattaa olla se, että ummistamalla silmänsä tehdyiltä vääryyksiltä ja polkemalla kansallisia etuja he kenties lopulta tulevatkin herättäneeksi sen pedon, jota ovat nyt kurkku suorana huutamassa.


tiistai 16. kesäkuuta 2015

Maailmanvaltion ruokapolitiikan uhka

Kaukana tuntuvat olevan ne ajat, jolloin agraaritalous huolehti perhekuntien ruokahuollosta alusta loppuun eläen tiiviisti kunkin vuodentulon mukaan. Elämisen ehdot olivat veitsenterällä pitkään senkin jälkeen kun havahduttiin vilja varmuusvarastointiin ja perustettiin 1700- ja 1800- luvuilla pitäjänmakasiineja. Viimeiset nälkävuodetkin sijoittuivat vuosiin 1867-68. Tärkeässä osassa niiden traagisten seurausten synnyssä on kerrottu olleen valtiovallan liian hitaan reagoinnin. Vilja-apua ei toimitettu maahan ennen meren jäätymistä. Nykyään elää tietyissä piireissä vahvana uskomus suuresta maailmankylästä ja sokea luottamus ankeiden aikojen palaamattomuuteen. Onpa varmuusvarastojakin karsittu.

Raha on jo saatu kulkemaan sähköjohtoja pitkin. 3 D -tulostimilla kerrotaan voitavan pian valmistaa ties mitä. Aikovatkohan myös pian yrittää viljan siirtämistä?

Lisko tomaattitölkissä. Birminghamilaisen perheenäidin
taannoinen ruoanlaitto keskeytyi ikävään löytöön. Eri-
laiset vierasesineet ja elukat ovat toistuvia yllätyk-
siä ruoka-aineiden kulkiessa yhä pidempien ketjujen
kautta suurina tuotantoerinä halki maailman.
Jos jätetään tieteiskuvitelmat sikseen, päädytään pohtimaan rakenteilla olevan maailmanvaltion ruokahuollon ominaispiirteitä. Vaikka tavis joutuukin tarkastelemaan kokonaisuutta muodollisesti ulkopuolisen mutu-tuntumalta, jokainen lähikaupan asiakas on tietyllä tasolla loppukäyttäjänä ravintopolitiikan asiantuntija. Poimiessaan hyllyiltä entistä eksoottisempia tuotteita hänen käsiinsä päätyy pitkien tuotantoketjujen kautta kulkeneita ravintoaineita. Vaikka lähiruoka ja luomu ovat olleet viime vuosina jonkinlaisena trendinä, hankintahinta vaikuttaa ratkaisevasti yhä useamman kuluttajan valintoihin yleisen talouden syöksyessä kohti kriisiänsä. Sekä ostovoiman hupeneminen että valvontaviranomaisten byrokraattiset, kuluja nostavat päätökset käännyttävät euvostokansalaisia terveellisen lähiruoan piiristä. Kerrostaloista lopetetut kylmäkellarit estävät ruoka-aineiden pitkäaikaisen varastoinnin poikkeusoloissa. Toki nekin olisivat olleet kylmävarastoina paljolti sähköstä riippuvaisia. Uusavuttomuudeksikin kutsuttu ilmiö on näkynyt einesten käytön lisääntymisenä. Koko ruokailukulttuuri on pyritty pirstaloimaan osana työelämän kulkemista kohti 24/7-yhteiskuntaa. Viimeisin osoitus tavoitteista lienee EK:n Häkämiehen suulla esitetty luopuminen lepopäivän pyhittämisen viimeisistä symboleista eli sunnuntaikorvauksista, mikä on lopullinen vaatimus muun muassa  perheiden yhteisten ruokahetkien lopettamiksesta.

Ruokaturvallisuus on muutakin kuin pelkästään itse tuotteen saamisen varmistamista. Silloin tällöin uutisoidaan erilaisista löydöksistä, joita ruoanlaittajat tekevät avatessaan säilykepurkkeja, pakasterasioita jne. Liskot, torakat ja kuolleet rotat pistävät väistämättä miettimään, ovatko kaikki tarinat totta. Vierasesineitä on kuitenkin tuntenut suussa varmaan joskus itse kukin. Eri asia toki, milloin kyseessä on luunsiru, hiekanjyvä tai metallisiru. Mammuttitehtaiden tuotteet ovat väistämättä turvallisuusriski, jolta kukaan ei täysin kykene suojautumaan. Oman maapläntin viljeleminen nimittäin alkaa olla pian ylellisyyttä, mikäli maailmanhallituksen asiamiesten pyrkimykset toteutuvat. Jotkut ”häiriöt” tuotantoketjussa saattavat jopa olla hikitehtaiden alistettujen työläisten vastalauseita. Lisäksi robotitkin vaativat huoltoa, edes joskus.

Omaa maata ja omaa ruokaa viljelevä ihminen on liian omatoiminen ja riippumaton niin ajatuksiltaan kuin kulutustottumuksiltaan. Tätä Euvostotaivas on jo käsitellytkin tekstissä Siemenet- oikeus ruokaan. Niinpä maailman ihmiset on talouden harmaisiin verhoihin kätkeytyneiden todellisten hallitsijoiden päätösten mukaan ahdettava maailman kaupunkeihin. Kaupunkilaisten uusavuttomuus lämmityksensä ja ruokahuoltonsa suhteen on ollut selkeä tavoite, jota vihreästi ajattelevat ovat ”hyödyllisinä idiootteina” tukeneet väistyen syntyvyyden säännöstelemisen painottamisesta.

Hiljattain Ylenantokanava esitti mielenkiintoisen dokumentin [ Urban Food Growing in Havana, Cuba ], jossa esiteltiin kuubalaisia kaupunkipuutarhoja, joissa on viljelty etupäässä hyötykasveja. Kaiken takana ovat olleet Kuuballe julistetut pakotteet ja Neuvostoliiton talousavun päättyminen. Kuljetusketjut siellä ovat olleet nykymaailman aikaan suhteutettuna suorastaan hämmästyttävän lyhyitä. Viime kuukausina on uutisoitu Yhdysvaltain ja Kuuban normalisoivan suhteitaan. Kyynikko osaa jo aloittaa lähtölaskennan Nestlen ja Monsanton kaltaisten ruokajättien esiinmarssista. Mitä tapahtuukaan kuubalaisten esimerkilliselle ruohonjuuritason ruokahuollolle? Tuhoutuuko tuo vaihtoehtoinen tapa tuottaa ruokaa maailmanhalltuksen paineessa?

torstai 11. kesäkuuta 2015

Pyhän lehmän nillitys

Kevyttä on leikkiä maailmanpelastajaa jaellessa toisten rahoja. Tämä totuus nousee väistämättä mieleen luettuaan entisen ulkoministerimme Erkki Tuomiojan valitusta Aamulehden verkkosivuilta. Tuomiojan vollotus edustaa selkeästi sitä kuplaa, jossa eliittimme on viime vuodet elänyt. Katkennutta yhteyttä reaalimaailmaan kuvastelee väite, ettei hallituspuolueilla olisi näkemystä Suomen asemasta ja paikasta maailmassa.

Savolainen perhe kuorii puuta pettuleipää varten sisällissodan
jälkeen vuonna 1918
. Kehitysaputoiminta ei voi olla kansainvä-
linen missikisa, vaan suhteutettava kansojen kantokykyyn.Suomi
on kautta aikojen ollut pienen populaation henkiinjäämiskamppai-
lua ankarassa ilmastossa. Koko kehittyneen maailman syyllisyyden
kumoaminen pienen maan niskaan on oman olemassaolon realiteettien
unohtamista. Ei ole ihme, että monia arveluttaa luonnonoloiltaan
huomattavasti lempeämmillä seuduilla asuvien päättymätön avusta-
minen ottamatta huomioon oman maan taloudellista tilannetta.
Kuva Wikimedia Commons
Tuomiojamainen maailmankatsomus kieltäytyy ilmeisesti itse näkemästä köyhän Suomen paikkaa maapallolla. Usealta taholta on viime vuosina kantautunut tietoja suomalaisen infrastruktuurin rapistumisesta. Kovin kummoista katovuotta ei tarvita ennen kuin olemme tyystin ulkomaisen ravintotuotannon varassa. Niin sanottua hyvinvointivaltiota on voimakkaasti ajettu rahapulassa alas. Nykyiset oppositiopuolueet ovat näkyvästi olleet ajamassa veropohjaa kestämättömään jamaan. Budjettien rakentamisesta on tullut aukkojen paikkaamista. Ilmeisesti demarit Tuomiojan johdolla kieltäytyvät näkemästä olleensa ajamassa Suomea itseään kohti kehitysmaatasoa ja räjähtäneitä tuloeroja.

Kasvavan työttömyyden ja rikkoutuvien perusrakenteidemme keskellä Tuomiojan kaltaiset suhtautuvat kehitysapuun jonkinlaisena ylikansallisena imagokilpailuna, globaalina anekauppana, jossa meidän pitäisi olla varauksetta mukana ummistaen silmämme yhä kasvavalta kotimaiselta hädältä. Kysymys kuuluu, puhuuko ex-ministerimme hädissään enemmän kehitysmaabisneksen välistävetäjien kuin vastaanottajien suulla. Elämme aikoja, jolloin kaikilta tavallisilta suomalaisilta vaaditaan suuria taloudellisia uhrauksia. Kokonaisia tuotannonaloja on kadonnut viime vuosina maastamme eikä loppua näy. Taloudellisesti olemme kuuluneet huonoimpiin koko maanosassamme. Silti runsaan viiden miljoonan ihmisen kansamme pitäisi kilvoitella sarjassa, jossa pian kuuluisimme ennemmin vastaanottajiin kuin jakajiin. Menneiden polvien raskain uhrauksin pystytetty hyvinvointimme on antanut liian ruusuisen kuvan todellisuudesta.

Tuomioja on jossain myös oikeassa. Hän sanoo poliittisten päätösten olevan arvovalinta. Sopiikin kysyä, millaisia arvoja suureellinen jeesustelu maailmalla onkaan edustanut. Mitä on kertonut kansainvälisten irtopisteiden keräily oman kansan edun kustannuksella? Mitä tietämystä on edustanut sitoutuminen täysin keinotekoiseen päästökauppaan kulujen rahoittamisessa? Tuomiojan edustamat piirit ovat liikkuneet maailmalla ideologia edellä järjen kustannuksella. Heidän sukupolvensa on onnistunut taloudellisesti lähes tuhoamaan sen menestystarinan, joka köyhä ja ankarasta ilmastosta ponnistanut Suomi kerran oli.

Nyt on havahduttu vaatimaan myös kehitysavun suhteuttamista kansakuntamme oikeiden voimavarojen mukaan kansainvälisten oikeassaolijoiden teoreettisten laskelmien sijasta. On kysytty, kuinka paljon voidaan vaatia suomalaista pieneläkeläistä ja sairasta vanhusta tinkimään toimeentulostaan kajoamatta velkarahoin ulkomaille syydettäviin varoihin. Vuosikausia jauhettu mölinä vinoutuneesta huoltosuhteesta on muun muassa demareiden taholta sivuutettu haalittaessa maahamme yhä enemmän ihmisiä, joiden työllistyminen on lähes mahdotonta kantasuomalaistenkin entistä sankemmin joukoin päädyttyä liikaväestön parjattuu paarialuokkaan.

RKP:n ja demareiden joutuminen oppositioon on ollut niille rankka kokemus. Silti ne ovat yhä suu vaahdossa julistaneet omalle kansalleen sitä sanomaa, joka on niiden kannatuksen laskun saanut aikaan. Olisiko heidän liian vaikeata ymmärtää, ettei kehitysavun leikkaaminen ole kaiken avun poistamista, vaan kotimaan ja oman kansan kurjan tilan myöntämistä sekä kulujen sovittamista maksukykyyn?

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Koirien kuusi tuntia

Yhä merkillisemmäksi käy nykyihmisen mieli hänen kohdatessaan toiset elolliset oliot. Helsingin Sanomien mukaan Ruotsista kantautuu koirien kannalta merkittäviä uutisia. Siellä laki kuulemma kieltää kieltää niiden jättämisen yksin yli kuudeksi tunniksi. Uutista voisi olettaa myöhästyneeksi aprillipilaksi, mutta kyseessähän on Ruotsi. Meillä puolestaan apinoidaan lahden takaa lähes kaikkea. 

Koirien hoidon järjestämiseksi ruotsalaisille jää siis kolme vaihtoehtoa:

  1. koira otetaan töihin mukaan
  2. pistäydytään hoitamassa sitä kotona kesken työpäivän
  3. lemmikki viedään hunddagikseen eli koirien päiväkotiin


Ruotsalaiset ovat kehittäneet erityisiä koirapäiväkoteja, joissa hoito maksaa suurin piirtein yhtä paljon kuin lastenhoito. Työpaikoilla puolestaan on koirahuoneita. Aivan oikein on pyritty ottamaan huomioon laumaeläimen perusluonne. Vaikuttaa asialliselta lähestymistavalta sen lisäksi, että luodaan uutta lakisääteistä yritystoimintaa...

Mutta, mutta... Joskus seurattuaan vierestä muutaman koiran lauman ahtamista kerrostaloon on joutunut pohtimaan ihmisten maailman kieroutunutta suhdetta luontoon. Siirryttyään agraaritaloudesta betonilaatikoihin ihmiset ovat säilyttäneet tarpeen kotieläimiin ja päättäneet tunkea ne mukaansa kaupunkeihin. Samalla he ovat luopuneet yhä enemmän entisaikojen kylien yhteisöllisyydestä. Ihanteeksi on nostettu valtiovallankin taholta juureton sukuyhteisöstä irtaantuminen lyhytkestoisten työsuhteiden perässä sen sijaan että työt tuotaisiin ihmisten luokse. Ihanteeksi on myös nostettu kaikkinaisen inhimillisen kanssakäymisen korvaaminen automaatiolla. Se taas korostaa lemmikkien merkitystä.

Nykyihminen on laatinut jatkuvasti tarkempia ohjeita ja määräyksiä suhteelleen eläimiinsä. Tuotantoeläimien minimineliömäärät, normit koskien ruokailua ja ulkoilua ovat ilmeisesti verrattomasti tarkempia kuin vanhustenhoidossa. Olen monta kertaa pohtinut, miksi vangeillakin on tarkemmat säädökset esimerkiksi ulkoilusta kuin vanhuksilla. Kenties tuossakin tapauksessa yhteinen tekijä on ollut kohteen alkuperäinen status häkkiin suljettuna epäihmisenä? Mikäli on syntynyt epäjohdonmukaisuutta sallittaessa koiralaumojen sijoittaminen ahtaisiin kerrostaloasuntoihin, taustalla saattaakin olla liian pitkälle edennyt luontokappaleiden inhimillistäminen perheenjäseniksi? Ehkäpä yhteiskunnassa on mennyt tarkkojen säädösten laatiminen helpommin lävitse selkeästi esineellistetyille olennoille kuin kanssaihmisillemme tai heihin yhä enemmän verratuille olennoille, kotieläimille.

Kuuden tunnin enimmäisaika yksinololle lakisääteisenä juuri koirille ennen vanhuksiamme kuvastelee selkeästi modernin yhteiskunnan arvoasetelmia. Toisesta näkökulmasta katsoen pohjoismainen oikeassaolokulttuuri ja kaikenymmärrys on tuottanut jälleen uuden tärkeän palikan säädösviidakkoon, jota päinvastoin pitäisi purkaa. Kuvaavaa epäkuntoon menneille yhteiskunnille on tällainen lakipuuhastelu perusteiden natistessa kansainvaellusten, jäteongelmien ja kulttuurien yhteentörmäysten keskellä.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Kaupunkimaniaa

Ylenantolaitoksemme Ajantasassa pohdittiin [9.6.2015] juuri muun muassa MERS-tartuntoja idässä ynnä kaupungistumista. Kaupungistumiskehitystä olivat pohtimassa maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen ja vanhempi tutkija Charly Salonius-Pasternak. Mainitut aiheet onnistuttiin ohjelmassa niputtamaan yhteen melkein tyystin kiinnittämättä huomiota niitä yhdistäviin tekijöihin. Ainoastaan kysymykseen kaupungistumisen suunnan mahdollisuuteen kääntyä saatiin vastaukseksi kaksikin eri kertaa jonkin katastrofin vaara.

Suurissa maailmankaupungeissa yhdistyvät kansainväliset
uhat ja globaali hallinta.
Kuva Wikimedia Commons



Lähetyksen pohjavireenä kuitenkin vaikutti olevan pyrkimys levittää sanomaa vastuuntuntoisen ihmisolennon asettumisesta asumaan lähekkäin ja päällekkäin tuhansien ja miljoonien kaltaistensa kanssa. Tyystin sivuutettiin maapallon väestöräjähdyksen ulottuvuus. Maaseutukaupunkeihin uskottiin voitavan parhaimmillaankin houkutella ainoastaan kansainvälisiä toimijoita eikä kotimaisia yrityksiä. Tekniikan antamat mahdollisuudet vapauttaa yhä useammat tietyn toimipaikan vaatimuksista jäivät nekin käsittelemättä. Agendana oli tuoda esille jakoa maaseutu- ja kaupunkilaisihmisiin, joista arvostetta-vimmiksi koettiin kasvukeskuksiin pakkautuvat höttöteknopropellit.

Edellä mainittua sivulauseenomaista viittausta lukuunottamatta ei siis lainkaan kosketeltu riskejä, joita populaation pakkautuminen väistämättä tuo mukanaan. Suomalaisia koskettelevia esimerkkejä hajalleen levittäytyneen asujaimiston eduista voi hakea historiasta. Ruotsin suurvaltasotien aikana suuri osa Eurooppaan viedyistä sotilaista kuoli tauteihin ja suurten väkijoukkojen tuomiin komplikaatioihin edes näkemättä vihollista. Vaikka johtopäätöksiä voi tehdä toisinkin päin vastustuskyvyn puutteesta, väki eli siis jonkinlaisessa osittaisessa karanteenissa. Suuret kaupungit ovat valtavia potentiaalisia tautipesiä ja Suomen sinänsä pienet kaupungit prosentuaalisesti väestömäärään nähden huomattavia nekin.

Maaltamuutto ei ole suinkaan viime vuosikymmenten tuotoksia. Euvostotaivas palannee joskus myöhemmin siihen, kuinka sitä pohdiskeltiin jo 1940-luvun alussa ja varmasti sitä aiemminkin. Maaseudun liikaväestön piti purkautua johonkin kuolleisuuden laskiessa suhteessa syntyvyyteen. Tuotantomenetelmien kehityskin vapautti väkeä etsimään uusia keinoja elättää itsensä.

Liekö syynä juuri käytyjen vaalien tulos, radiomme esille nostama jako kaupunki- ja maaseutuihmisiin pyrkii seurailemaan suomalaisten aatteellista jakautumista. Suvakkieliitti tahtoo jakaa väen pääkaupunkiseudun monikansallis-suvaitsevaistoon ja heidän vastapainokseen kuviteltuun homogeeniseen impivaaralaisagraariin kurjalistoon, joka ei ymmärrä raahautua urbaaniin unelmaan. Riittävän vakavasti ei kysytä, mikseivät nykytekniikkaa hyödyntävät yritykset asetu ihmisten luokse. Studioon kutsuttujen asiantuntijoiden kokoonpano kuvastelee selkeästi tuota agendaa: hyvin toimeentulevat oppineet luettelevat pitkän litanian ulkomaiden kaupunkeja. Ainuttakaan ikänsä suomalaisella maaseudulla asunutta ei toki ollut päästettyä kertomaan omasta elämästään. Lima, Barcelona ja Rio de Janeiro ovat toki paljasjalkaisen härmäläisen korvissa eksoottisia kohteita, mutteivät sinänsä kerro syytä, miksi esimerkiksi pudasjärveläisen olisi pakko rikkoa juurensa, hylättävä vanheneva sukunsa muuttaakseen vantaalaiseen lähiöön.

Tsernobyl 2013. Hiljennyt kaupunki on  kaupunkien kohtaa-
mien uhkakuvien ja kaupunkilaisen elintavan haavoittuvuuden
symboli. Kuva Wikimedia Commons


Jälleenrakennuksen vuosien jälkeen Suomi on kiihtyvällä tavalla menettänyt otettaan elämän perusedellytysten tuottamisesta talonpoikien lukumäärän alati vähetessä. Jäljelle jäänyt tuotanto on keskittymässä yhä harvempiin käsiin suurtiloille. Itse kaupungeissa rakennukset eivät ole enää keskenään itsenäisiä yksiköitä. Kun poikkeusolosuhteissa lämpövoimala poksahtaa tai joku sulkee venttiilin, sadat ja tuhannet asunnot kylmenevät. Kylmäkellarit on poistettu yhä useammista vanhoistakin kerrostaloista. Kaupunkilaiset asuin-kopeissaan, yhä kasvavien asutuskeskustensa uumenissa ovat poikkeusolosuhteissa entistäkin haavoittuvaisempia.

Terveydenhoito on koettu ongelmaksi. Mikäli maaseutu päästetään taantumaan jonkinlaiseksi ”villiksi länneksi”, pääsy sieltä ajoissa asianmukaiseen hoitoon on toki kyseenalaista. Ilkeästi sanottuna köyhimmille kaupunkilaisillekin saattaa kynnys naapurikorttelin Mehiläiseen olla kovin korkea. Siinä on yhdyttävä radion asiantuntijoihin, että valitessaan asuinpaikkansa maaseudulta kukin valitsee sen vaihtoehdon, etteivät palvelut ole lähellä.

Kiihtyvä kaupungistuminen ei ole niinkään pelkkä jännä trendi. Taustalla on selkeä pyrkimys ahtaa suurin osa maapallon väestöstä karjan lailla hallittaviksi aitauksiin. Väestönkasvu on huomattava globaali ongelma. Väen pakkautuminen suurkaupunkeihin on vakava oire ja seuraus epäterveestä kehityksestä. Kansallisvaltiot ovat nykyajattelijoille kirosana. Siksi he eivät juurikaan näytä kavahtavan kaupungistumisen vaikutusta valtakunnanpolitiikkaan. Ihmiset eivät huomaa, millaisia alustoja radikaaleille väestökokeiluille kaupungit ovat. Ihmiskunnan historia vain odottaa seuraavaa suurta väestökatoa. MERS ja kaupungistumisen ylistys samassa paketissa on järkyttävän paradoksaalista. Sekakulttuurien paineissa hämmentyneitä ja toistensa päälle kasattuja on monikansallisten tahojen helppoa ohjailla luiomalla uusia tarpeita ja rajoittamalla aiemmin omattuja resursseja. Tuollaiset kaupungit ovat käytännön hajottamista ja hallitsemista.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Huomioita ensimmäisiltä hallituspäiviltä

Tuskin on uusi hallitus saatu nimitettyä ennen kuin on alkanut armoton nillitys kansan kurittamisesta. Luonnollisesti kritiikin välittäminen oppositiolle kuuluukin, mutta viime päivien itkupotkuraivarit ovat olleet tragikoomisia. Jospa demarit ja vihreät kumppaneineen katsoisivat hiukan ympärilleen, millaisen Euvosto-Suomen entiset hallituspohjat ovat meille jättäneet rapistuvine maanteineen, pystyyn homehtuneine kouluineen, loputtomine sote-vatvomisineen ja niin edelleen. Rahaa on löytynyt ulkomaille kuin hanasta vetämällä, mutta Lastensairaalaa varten on tarvittu keräyksiä ja kansanhuveja. Alansa huippua edustanut Heinolan Reumasairaala piti lopettaa, koska kahta miljoonaa ei löytynyt. Ovia on avattu kaikelle maailmalle astua veronmaksajiemme elätettäväksi työttömyyden räjähtäessä silmille.

Lehdistö on myös ilkamoinut tiettyjen ministerien ”sooloilusta”, vaikka onhan tuota yksityisajattelua harrastanut aikanaan myös muuan Vanhanen hiihtoladullaan. Toisaalla EK:n Häkämies vuodattaa oman jättipalkkansa takaa säännöllisesti omaa eekoolaista jumalansanaansa, viimeksi sunnuntailisistä.

Politiikka on täynnä ristiriitaisia viestejä. Oma mielenkiintoinen ulostulonsa oli tuoreen työ- ja oikeusministerin Jari Lindströmin toteamus siitä, että työnantajien Kela-maksu olisi ehkä syytä palauttaa, jos yhteiskuntasopimusta ei synny. Täytyy muistaa, että kyseisen maksun poistamisella ei suinkaan ollut täyttä tukea nykyisten hallituspuolueiden keskuudessa. Lisäksi sitä perusteltiin hurskaalla toiveella, että työnantajat vastineeksi työllistäisivät lisää ihmisiä. Pahin virhe on ollut lahjoittaa maksun poisto käytännössä täysin vastiikkeetta ja samalla synnyttää budjettiin jättiaukko. Tämä on ollut suuri keskisormen osoittaminen niitä vähävaraisia kohtaan, joille suotujen tukien kohdalla kyllä huudetaan suu vaahdossa vastikkeellisuutta. Niin kuin tuossa ei olisi tarpeeksi EK on jälleen ollut kukkona tunkiolla vaatimassa hallitukselta ja kansalta sitä ja tätä. Kenties tuota arroganssia hillitäkseen Lindström on ottanut esille mainitun KELA-maksun.

Oma keitoksensa on nieltävänä myös ay-liikkeellä ja vihervasemmistollakin. Ensin mainittu on keskittynyt lähinnä pitämään kiinni hyvin palkattujen jäsentensä eduista sopeuttamatta niitä vallitseviin oloihin. Työttömät ovat suoranaisesti tuosta asenteesta kärsineet muun muassa kansalaispalkkakeskusteluna ilmenneen etuisuus- ja tukikäytäntöjen yksinkertaistamiseen pyrkimisen yhteydessä. Vihreiden alkuperäinen ideologia toki ilmeisesti pitääkin eläimiä ja luontoa itse ihmiskuntaa tärkeämpinä, joten sen ilmenemismuodot eivät sinänsä ole yllätys. Hekin voisivat kyllä hivenen enemmän pohtia ikänsä Suomessa eläneiden köyhien maalaisten näkökulmasta tätä elämää maailmanhalailun sijasta.

No niin, nyt ollaan tultu tilanteeseen, jossa kansa tahtoo muutosta. Siihen ei ole ratkaisu rinnemäinen höpötys ”äijäfeminismistä”. Verta ja hikeä ollaan valmiita vuodattamaan, mikäli näköpiirissä on selkeä tavoite. Sellaista vasemmisto ei ole kyennyt tai tahtonut suomalaisille tarjota. Mikään maailmankylä ei tarjoa apua töiden loppuessa, verojen noustessa ja itsekunnioituksen kadotessa aikuisten ihmisten menettäessä oman elämänsä hallinnan tyystin.

Koska edellisten hallitusten aikana on päästetty niin sanotusti huonot housuun, vaatteet on vain pestävä. Tehtävä ei ole helppo eikä ilmainen. Eliitti osaa aina keplotella itsensä vähäiselle vastuulle. Takiaispuolueiden myötä hallituksessa möyrisi yhä entinen meno, eikä edes toivetta muutoksesta olisi. Siitä huolimatta kipeät maksut olisivat edessä. Persujen aikana on edes toiveita oman maan kansalaisten ja ikänsä tässä maassa elämäänsä raahautuneiden etujen huomioimisesta sen sijaan, että kaikki ukset ulkomaalaisille olisivat velkarahoin avoinna. Paljain persein vain kaistapää luulee voivansa pelastaa maailman.

"Vähävaraisten tukeminen" tasamaksuja korottamalla ja laatimalla erinäisiä haittaveroja omantunnon puhdistamiseksi globaalista syyllisyydestä on toki absurdia, mutta sehän on palvellut tiettyjen piirien taloudellisia etuja. Vanhalla pohjalla sekin olisi jatkunut entiseen tahtiin. Oma lukunsa on ollut jokaikisen direktiivin pilkuntarkka nuoleminen oman väen turmioksi, vaikka suuret kansat koko asialle nauravat. Kenties uusi hallituspohja tuo asiaan muutosta? Ainakin mahdollisuus on olemassa.

Yksi esimerkki vanhan hallituspohjan toivottomuudesta riittänee. Miten Rinne kommentoi heti tuoreeltaan puolueensa edesottamuksia vaalitappion jälkeen? Näkyikö itsekritiikkiä? No ei, samalla vanhalla linjalla ilmoitti SDP:n jatkavan. Kansa vain oli äänestänyt "väärin". Häntä ovat tukeneet monet palstoille päässeet

Euvostoliitosta ei kenties ihan äkkiä päästä vapautumaan, mutta kriittisempi ote siihenkin voitaisiin ottaa. Eu-fanaatikot istuvat niin lujissa asemissa, ettei pikainen irtautuminen ole mahdollista. Kompromisseja on toki tehtävä niin kuin Bobrikof-Rehnin ministeriys ja kikkareet hallituksessa. Juuri aloittanut hallitus ei ole mikään riemuvoitto uutta alkua havitelleille. Jonkinlaiseksi torjuntavoitoksi sitä silti voidaan kutsua. Tulevaisuus riippuu äänestäjistä itsestään eli nukkuvien puolue ei ole mikään ratkaisu. Poliitikot täytyy saada uskomaan, että heidän on ansaittava pestinsä yhä uudelleen, päivästä toiseen.

Perintöäänien aikojen pitäisi lopullisesti olla ohitse!