Turkkilainen teurastamo

eli

Grigoris Balakian: Armenialainen Golgata

Muistelmat kansanmurhan vuosilta 1914-1916

Vähässä-Aasiassa sata vuotta sitten tapahtuneet hirmuteot ovat jollain lailla jääneet Keski-Euroopan antisemitismin varjoon. Siinä missä saksalaiset ovat jopa hysteerisiä suhteessa pimeään menneisyyteensä turkkilainen lähestymistapa joukkomurhiin on ollut kieltävä. islamilaispainotteisen kansainvaelluksen kourissa Eurooppa vaikuttaa jättäneen taka-alalle sen pohtimisen, mitä Turkki itse asiassa edustaa. Asennoituminen oman historian synkimpiin lukuihin määrittää kuitenkin olennaisesti kutakin kulttuuria. Löydettyäni sattumalta käsiini Grikoris Balakianin muistelmat kuolemanmarssista Vähän-Aasian halki päädyin kauhujen matkalle. Kirjoittajan tarina on kristityn sielunpaimenen tuskainen tilitys ajalta, jolloin kokonainen kansa päätettiin tuhota.

Liki puolentoista miljoonan armenialaisen murhat eivät tulleet yllättävänä, salaperäisenä vihanpurkauksena. Täytyy muistaa, että Osmanien valtakunta oli valloitussotien tulosta. Se koostui lukuisista eri kansoista. Lisäksi valloittajilla oli tyystin eri uskonto kuin alistettujen alueiden asukkailla. 1800-luvulle tultaessa sulttaanien valta alkoi rappeutua. Samaan aikaan kun eri kansanryhmien symbioosi lakkasi toimimasta heräsivät etenkin balkanilaisten kansojen kansallismieliset aatteet, joita ruokkivat ulkovaltojen pyrkimykset päästä saaliinjaolle rappeutuneen valtion haaskalle. Vuonna 1911 aloitti Italia Libyassa sodan Turkkia vastaan, jolloin suursota oli jo lähellä syttyä. Muun muassa Venäjä keskitti tuolloin joukkoja Balkanin vastaisille rajoille. Jo kirkollisesti Venäjä epäilemättä koki intohimoja vapauttaa uskonveljensä, koska Venäjä on katsonut olevansa ainakin uskonnollisesti muslimien valtaan sortuneen Itä-Rooman perillinen. Myös osmanien alaisuudessa elävät kristityt tunsivat venäläiset mahdollisina vapauttajina. Ei ole syytä unohtaa, kuinka Balakian muistelee kirjassaan pariinkin kertaan vierailuaan katolikos Matteos Izmirlianin kirkollisen seurueen jäsenenä vuonna 1909 Pietarissa. Hän oli tuolloin tavannut tsaari Nikolai II:n ja ottanut osaa juhlaillallisille keisarillisessa palatsissa.

Tultaessa 1800-luvulle alkoi Ottomaanivaltion alistamien kansojen kansallistunto heräillä. Armenialaisten
ja Balkanin kansojen tapauksessa juopaa syvensi myös uskonnollinen kuilu. Tässä vuonna 1849 painetussa
kartassa esitetään tilannetta alueella noin vuonna 1140. Keskeisellä paikalla Välimeren pohjukassa erottuu
selkeästi armenialainen Kilikian kuningaskunta. Kirjassaan Balakian mainitsee myös tuon 1100- ja
1300-luvuilla Konstantinopolin, länsieurooppalaisten sekä ristiretkeilijöiden ja islaminuskoisten
valloittajien välissä tasapainoilleen kuningaskunnan merkittävänä armenialaisten kansallistunteen symbolina.
Kuva Wikimedia Commons

Kristityt ja juutalaiset armenialaiset olivat joka tapauksessa Turkissa halveksittuja. Verilöylyjä oli muun muassa jo vuosina 1894-1896 sekä 1909. Islaminuskoiset turkkilaiset eivät arvostaneet heidän sivistysihanteitaan. Voikin kysyä mielessään, oliko mikään ihme, että armenialaiset enemmän tai vähemmän haikailivat itsenäistymistä rappeutuneen sulttaanivallan alta. Traagisesti he kokivat auttavansa niin sanottuja nuorturkkilaisia kumoamaan vanhan hallitusvallan, sillä nämä ottivat tehtäväkseen armenialaisten tappamisen maan päältä jatkaen mahdollisuuksiensa mukaan työtä myös Azerbaidzanissa. Vastavuoroisesti monet armenialaiset liittyivät ensimmäisessä maailmansodassa Venäjän puolelle. Karkotuksensa jo alettua Balakian kuvaa, kuinka sorretut ja kuolemanpelon jäytämät toivoivat ympärysvaltojen aseiden voittoa sekä brittien että venäläisten sota-alusten pommittaessa Bosporinsalmea.

Sisäministeri Mehmet Talat, jota monet armenialais-
johtajista hyväuskoisina pitivät ystävänään. Talat
henkilökohtaisilla käskykirjeillään valvoi joukko-
murhien toteutusta.
Kuva Wikimedia Commons

Balakian oli monessa mielessä kuin luotu kirjaamaan ylös kansanmurhan synkät tapahtumat. Ennen vainoja hän oli korkeassa kirkollisessa virassaan päässyt seuraamaan vaikutusvaltaisten ihmisten tapaamisia. Hän ei säästänyt sanojaan arvostellessaan armenialaisten johtavia älyköitä näiden kuviteltua sinisilmäisesti nuorturkkilaisia ideologisiksi veljikseen. Teloituspartioiden ylin käskynhaltija, sisäministeri Mehmet Talat juonitteli röyhkeästi saaden hyväuskoiset armenialaisjohtajat vielä teloituksensakin edellä uskomaan tämän ystävyyteen. Balakianin sanoin: ” nämä nuorturkkilaiset, jotka tiettävästi toivat vapaudenaatteen Salonikista 1908, olivat varmasti julmimpia ja raaimpia petoja mitä idealistisen liberalismin naamion taakse on kätkeytynyt.”

Balakian oli vuonna 1914 opiskelemassa Berliinin yliopistossa ja sai aitiopaikalta seurata saksalaisten sotahurmosta. Kaikista enteistä huolimatta tai juuri siksi hän päätti palata Konstantinopoliin. Tuon päätöksen olisi kaiken todennäköisyyden mukaan pitänyt maksaa ennen pitkää hänen henkensä. Varsinkin Gallipolin taistelujen aikaan helmikuusta 1915 tammikuuhun 1916 ympärysvaltojen voitto Turkista vaikutti pikaiselta. Konstantinopolin armenialaiset lehdet ylistivät Turkin vihollisten voittoja, mikä tietenkin oli äärimmäisen varomatonta.

Suunnitelma armenialaisten likvidoimisesta oli odottanut ainoastaan tilaisuutta. Sellainen koitti ensimmäisen maailmansodan puhjetessa. Balakian luettelee tekstissään hallinnon menetelmiä armenialaisten eliminoimiseksi.

• Ensinnäkin kaikki 20-46 -vuotiaat miehet kutsuttiin liikekannallepanon varjolla palvelukseen. Vaikka tuhannet asevelvolliset saivat aluksi aseet, ne lopulta heiltä vietiin. Osansas asiassa toki taisi olla pienen joukon loikkaamisella venäläisten puolelle. Aseistariisutut armenialaissotilaat lähetettiin aluksi muka rakentamaan teitä. Olematon ravinto ja terveydenhoito nosti kuolleisuutta ennen kuin turkkilaiset sotilaat tappoivat loput.
• Turkkilaiset pidättivät kerralla kaikki pääkaupungin armenialaiset intellektuellit ja yhteiskunnalliset päättäjät riippumatta puoluekannasta.
• Kaikki pääkaupungin ja sisämaan armenialaiset riisuttiin aseista. Jopa suuret keittiöveitset kiellettiin.
• Vankiloista vapautettiin murhamiehiä ynnä muita rikollisia, joista perustettiin kuolemanpartioita, joista käytettiin nimitystä cete.
• Turkin armenialaisilta kiellettiin tyystin matkustaminen, jopa lähimpien kaupunkien tai kylien välillä.
• Vähän-Aasian armenialaisväestö karkotettiin Deir el-Zoriin. Matkalla karkotetut sylilapsista yhdeksänkymmentävuotiaisiin oli määrä näännyttää kuoliaiksi; viimeistään Deir el-Zorin autiomaassa niin kävi.
• Turkkilaisilla myönnettiin lupa ottaa kauniita armenialaisnaisia haaremeihin.
• Kääntymistä islaminuskoon ei sallittu. Vuosina 1895-1896 turkkilaiset olivat todenneet, etteivät armenialaiset kyenneet vilpittömäsri luopumaan uskonnostaan [silti Balakian raportoi marssiltaan kohdanneensa islamiin kääntyneitä naisia].
• Armenialaisten ja heidän kulttuurilaitostensa varallisuus takavarikoitaisiin kokonaisuudessaan. Yksittäisten armenialaisten omaisuuden haltuunottoa varten perustettiin hylättyjen tavaroiden ja kiinteistöjen komissio.
• Provinssien poliisiviranomaiset laativat erityisiä mustia listoja murhattavista armenialaisista, ikään ja sukupuoleen katsomatta, ja jokaisesta listasta piti lähettää kopio sisäministeriöön Konstantinopoliin. Hallinto tahtoi päivittäin tietää murhattujen ja murhaamattomien armenialaisten lukumäärän.
• Kaikki tappokäskyä noudattamasta kieltäytyvät kuvernöörit, maaherrat ja piiripäälliköt tuli erottaa viroistaan ja korvata kuuliaisilla byrokraateilla.
• Valtaa pitäneen Ittihat-puolueen puoluekokouksen laatiman suunnitelman täytäntöönpanoa valvomaan perustettiin Anatoliaan paikalliskomiteoita laajoin valtuuksin.

Turkkilaiset sotilaat marssittavat Mezirehissä armenialaisia siviilejä kohti vankilaa. Huhtikuu 1915.
Kuva Wikimedia Commons

  

Ennen karkaamistaan Balatian määrättiin kahdelle kuolemanmarssille, jotka veivät hänet kohtalotovereineen Vähän-Aasian halki lähelle nykyistä Pohjois-Syyriaa Islahiyeen. Tällöin heidän elinolonsa vaihtelivat huomattavasti. Olennaista olivat varallisuuden rippeet, joilla saatettiin käydä loppua kohti lahjuksin yhä nöyryyttävämpää kauppaa ruoanmurusista. Vangitsijoiden mielivalta oli ehdotonta. Kerran toisensa jälkeen turkkilaiset ilmaisivat välietapeilla säälimättömän ihmettelynsä, ettei vankikaravaanista ollut kuollut ketään yhtä pakoon yrittäneenä tapettua lukuunottamatta.

Pappina ja sielunpaimenena Balakian sai tietoonsa kauheuksia ihmisten uskoutuessa tapahtumista ja etsiessä hengellistä tukea mielettömyyksien keskellä. Teloittajat myös avoimesti kerskuivat hänelle teoistaan. Näiden selvityksissä oli myös toisinaan erotettavissa jonkinlaista katumusta tai pelkoa muistuttavaakin, vaikka ylivoimaisesti eniten kuulsi läpi vakaa uskomus siihen, että armenialaiset kuului tappaa. Henkisenä selkärankana teurastajat käyttivät ympärysvalloille julistettua jihadia. Yksikään turkkilaisten tavoittelemista 400 miljoonasta ulkomaiden muslimeista ei ilmeisesti kuitenkaan seurannut kutsua, joten sitä käytettiin vain suojattomia armenialaisia vastaan; kokonaiset muslimiyhteisöt ottivat kiihkoissaan osaa verilöylyihin. Musliminaiset kiertelivät vielä päiviä teloitusten jälkeen kalmankentillä puhkoen uhrien kaasujen paisuttamia vatsoja etsien armenialaisnaisten nielemiä arvokoruja. Teloittamisessa turkkilaiset eivät tyytyneet vain ampumaan tai hirttämään, vaan uhrien kuolemaa edelsi kidutusta ja pahoinpitelyä. Kädet, jalat, korvat ja nenä hakattiin usein irti. Ennen hautaamista torso saattoi olla yhä heikosti hengissä tai sitten raadot jätettiin haaskalintujen revittäviksi. Kuuluisimpia kuvia julmuuksista lienee valokuva Deir el-Zorissa ristiinnaulituista naisista. Hautaaminenkin oli ainoastaan tautien leviämisen estämiseksi.

Yhdysvaltain suurlähettiläs Henry_Morgenthau tallensi valokuvia armenialaisten joukkomurhista julkaisten
kertomuksensa vuonna 1918. Tällaisten näkymien ja puoliksi maatuneiden uhrien ohitse joutui myös Balakian
kohtalotovereineen marssimaan ainaisessa kuolemanpelossa.
Kuva Wikimedia Commons

Kertomusta lukiessa jää ihmettelemään, kuinka vainoista saattoi jäädä henkiin ainuttakaan armenialaista. Jos Turkki olisi ollut sodan voittajien puolella, lopputulos olisi epäilemättä ollut entistäkin tylympi. Tärkeäksi oljenkorreksi muodostui saksalaisten kohti Bagdadia rakentama rautatie, jonka työväkeen pelastautui turkkilaisten viranomaisten ulottumattomiin niin turkkilaisia sotilaskarkureita kuin armenialaisiakin. Silti suurin osa 11500 ratatyömaan armenialaisesta kuoli tautien tai joidenkin muiden syiden tähden. Itse ratasuunnitelma oli ennen sotaa tarkoitus ulottaa Persianlahdelle asti, mutta erimielisyydet brittien ja saksalaisten kanssa jarruttivat töiden aloittamista. Muun muassa kautta vuoden 1911 käytiin radasta monimutkaisia ja pitkällisiä neuvotteluja saksalaisten pyrkiessä erilaisin myönnytyksin suostutella britit hyväksymään ja jopa osallistumaan hankkeeseen. Jonkinlainen määräaikainen sopimus ilmeisesti saatiin aikaan juuri ennen sodan syttymistä. Balakian esittää kirjassaan tuosta rautatiestä mielenkiintoisen näkökulman, joka jättää Persianlahden ulottuvaisuuden sivuun ja korostaa saksalaisten pyrkimystä muuttaa Turkki siirtomaakseen.

Balakian otti osaa kahdelle kuolemanmarsille, joilta selvisi hyvän onnensa,
neuvokkuutensa ja etenkin suhteidensa suomien lahjusvarojen turvin kertomaan
maailmalle armenialaisten joukkotujosta ja kärsimyksistä. Pohjana olevalta
kartalta näkyvät kansanmurhan keskeiset tapahtumapaikat. KUVAN VOI SUURENTAA
NAPSAUTTAMALLA.
Pohjana ollut kartta Wikimedia Commons

Vaikka turkkilaiset riisuivat armenialaiset pääosin aseista ja muuan petturi kavalsi armenialaisten aseita keväällä 1915 turkkilaisille, vastarintaa toki esiintyi. Kuuluisin taistelun ilmentymä lienee ollut Vanin kaupungin kapina tai kansannousu vuonna 1915, mikä puolestaan nostatti lisää raivoa turkkilaisissa. Cat-vuorilla kourallinen armenialaisia ryhtyi sankarilliseen vastarintaan kersantti Samueliksi kutsutun miehen johdolla. Vastarintataistelijoiden hallussa kerrotaan olleen jopa tykkejä. Niinpä he kestivätkin aselepoon asti luovuttaen aseensa ja antautuen vuonna 1918 brittikenraali Allenbylle Aleppossa.

Armenialaiset eivät alistuneet aivan ilman  vastarintaa. Kuvassa Vanin kaupungin puolustajia keväällä
1915. Kertomuksissaan Balakian välittää myös turkkilaisten suuttumusta Vanin kapinan johdosta.
Kuva Wikimedia Commons

Käsissäni ollut Balakianin suomenkielinen laitos on ainoastaan englanninkielisen käännöksen ensimmäinen osa ja päättyy kertojan pakoon juuri ennen kuolemanmarssin viimeistä etappia. Esipuhe kuitenkin antaa perustiedot ihmisistä, jotka piilottelivat ja suojelivat Balakiania pakomatkan aikana, jota siis tässä teoksessa ei käsitellä. Kielitaitonsa ja sivistyksensä ansiosta pakenija saattoi tekeytyä saksalaiseksi ratainsinööriksi, sotilaaksi ynnä muihin rooleihin. Lisäksi hänen arvostettu asemansa monien ihmisten keskuudessa ennen vainoja sai nämä tarjoamaan apuaan. Hänen kertomuksensa on karu selvitys niin turkkilaisten julmuudesta kuin armenialaisten johtohenkilöiden hyväuskoisuuden ja idealismi hirvittävistä seurauksista.

Nykyisten kansainvaellusten keskellä EU on antanut sitoa kätensä jonkinlaiseen epäpyhään allianssiin sellaisen Turkin kanssa, joka yhä käy etnistä sisällisotaa itäisissä ja kaakkoisissa osissaan tahtomatta tehdä tiliä politiikastaan, joka konkretisoitui sanoinkuvaamattoman julmalla tavalla sata vuotta sitten. Välähdyksenomaisesti tätä kirjaa lukiessa on saanut uutta näkökulmaa viime vuosisadan lopussa Balkanilla käytyihin sotiin sekä vihaan muslimeja ja turkkilaisia kohtaan. Samalla tämä on varoitus koko Euroopalle idealismin ja hyväuskoisuuden tuhoisuudesta. Uskonnollisen hurmoksen ja poliittisen väkivallan yhdistämisen elementit islamilaisessa maailmassa ovat yhä vahvasti voimissaan. Vähä-Aasia ympäristöineen on kauan sitten ollut ensimmäisiä kristittyjä alueita, itse asiassa uskon sydänmaata. Juuri viimeaikaisten Syyrian ja Irakin konfliktien yhteydessä on maailmalle tihkunut tietoja paikallisten kristittyjen yhteisöjen kohtaamasta säälimättömästä vainosta. Egyptin koptikristitytkin ovat joutuneet keskelle kiihtynyttä väkivaltaa. Vastakkaisten uskonnollisten yhteisöjen rinnakkaiselo on johtanut murhenäytelmiin, joita ei suinkaan estä armenialaisten joukkomurhien kaltaisten tapahtuminen kategorinen kieltäminen tai vähätteleminen.

Juuri kristittyjen vaino Lähi-idässä on kohdannut kirkkojemme taholta korostunutta hiljaisuutta. Olemmeko rakentamassa jälkipolville uutta Golgataa?