maanantai 31. elokuuta 2015

Rikkaruohojen valtakausi

Euvostoliiton kaaosta katsellessaan ja oman kansansa rappeutunutta itsesäilytysvaistoa havainnoidessaan suomalainen saa väistämättä mieleensä tiettyjä kysymyksiä.

  • Miten hänet on saatu houkuteltua tämän mantereenlaajuisen kolhoosin tahdottomaksi jäseneksi?
  • Kuinka yhä useampi hänen naapureistaan saattaa uskoa sinisilmäisesti kaikkien muukalaisten vilpittömyyteen?
  • Kuinka pitkälle suvaitsevaisto onkaan valmis uhraamaan oman kansan heikoimmat näyttääkseen ulkomaalaisten silmissä ”hyviltä ihmisiltä”?
  • Onko hänellä enää tässä maassa mitään puolustettavaa?
  • Milloin yhteiskuntarauha lopullisesti murtuu?
  • Eikö ”monipuolisen kielitaidon” oleminen edellytyksenä täysin suomalaisissa työyhteisöissä tarkoita, ettei mitään kieltä osata tarpeeksi hyvin?

Iltarusko Suomen yllä. Seuraammeko yhden kansan
sekoittumista historian hämärään? Onko takanamme
loistava tulevaisuus?
Niin, mitä maallemme ja kansallemme onkaan tapahtunut? Eikö Suomi olekaan suomalaisten maa, jossa tarkoituksena on noudattaa etupäässä suomalaista tapaa elää? Mistä kumpuaa välinpitämättömyys uskontosuhteiden vaikutuksista arkielämään tai eettisiin arvoihin?

Kysymyksiä on paljon eikä useimmista sallita asiallista keskustelua. Tämä toteamus on valitettavasti kasvanut jo fraasiksi. Muutamalla hillityllä sanalla on mahdollista saada itseään sivistyneinä pitävät hyppimään seinille ja huutamaan naama punaisena tyrmistystään. Viimeisimpiä esimerkkejä on ollut ns. Putkosen lista. Elämme aikoja, jolloin dogmina on synnyttää Euroopan kattava Baabelin torni – samalla lailla taivaita kohti kurottelee euvostoliittolainen ”kansojen yhteinen rakennustyö”, jota epädemokraattisesti valitut Brysselin hallintoelimet ohjastavat.

Kaiken pohjana on koulutus. Jo M. Lausa vertasi 75 vuotta sitten moneen otteeseen opetuskenttää peltoon, jossa elintilasta kamppailevat niin rikkaruohot kuin hyötykasvitkin. Ensin mainitut varttuvat ja vankistuvat aivan omin neuvoinkin ja monet niistä jopa kasvattavat suloisia kukkia. Yhtä kaikki, rikkaruohot tukahduttavat istutettujen taimien elinvoiman eikä niillä ole käytännön tekoa, vaan opettajien tehtävänä on raivata tietä ihmistaimille. Näinä päivinä me näemme, kuinka rikkaruohot ja vaurioituneet taimet ovat varttuneet maiseman pimentäväksi kasvustoksi, joka tukahduttaa valtiorakenteen välttämättömän elinvoiman.

Nyt voimme seisahtua ja todeta Lausan olleen jokseenkin oikeassa varoittaessaan oppineen köyhälistön synnyttämisestä. Aivan hirvittävänä virheenä on ilmennyt viime vuosina yliopistojen rahoitusmalli, jossa on palkittu valmistuneiden maisterien ja tohtorien määrän mukaan. Maailmaan on leivottu tolkuttomasti oppineita, joiden on täytynyt kaikenlaisilla nollatutkimuksilla oikeuttaa olemassaolonsa, niin sanotusti keksiä pyörä yhä uudelleen. Heillä ei ole ollut muuta mahdollisuutta kuin tonkia ja kyseenalaistaa jokainen eteensä tullut yhteiskunnan peruspilari. Näin on ollut laita esimerkiksi naispuolisten ”nukkekotitohtorien” laita, ja heitä ovat seuranneet ne miehet, jotka ovat feministisessä aallokossa uiskennelleet kerjäten armoa ja siunausta omilla raflaavilla tutkimustöillään tai väitteillään.

Olen kuluneen kuukauden aikana käsitellyt sangen pitkästi M. Lausan pamflettia, koska olen tahtonut tuoda esille, ettei nykyinen hätätila ja moraalinen rappio ole suinkaan kahden viimeisimmän vuosikymmenen tulosta. Tuhoisien ajatusten läpilyönti on vain vaatinut kokonaisten sukupolvien kasvattamista ja varttumista valheellisessa turvallisuudentunteessa ja entisaikojen koettelemusten haihtumista mielistä. Vääristynyt individualismi vaatii itsekkyyttä, jota varten on vähin erin täytynyt tunkea esille yltiökansainvälisyyttä.

Mukavuudenhalu on ruokkinut henkistä laiskuutta, joka on sallinut poliitikkojemme salassa kabineteissa allekirjoittaa sopimuksia, jotka sitten ovat velvoittaneet luovuttamaan itsenäisyyden euvostoliittolaiselle yhteisölle, jonka kutsuminen liittovaltioksi riippuu enää semantiikasta. Olemme suostuneet luopumaan omasta rahasta pelkällä ilmoituksella eduskunnassa, vaikkemme ole saaneet edes keskustella tai tienneen asiasta kyseisiä edustajia valittaessa. Tänä kesänä olemme antautuneet muukalaisvyöryn alla euvostoliittolaisen lammaslauman mukana ja nielleet siimaa myöten propagandan hädänalaisista lapsista ottaaksemme vastaan asekuntoisia miehiä. Olemme kauhistellen nähneet kuvia teloituksista ja kuulleet kristittyjen vainoista Lähi-Idässä, mutta otamme silti vastaan juuri muslimimiehiä.

Kuten olen jo todennut, kaikki lähtee koulutuksesta. Saksan sotaretki itään päättyi vieläkin onnettomammin kuin on ymmärretty. Eurooppalaisen kulttuurin kuolema oli alkanut jo ensimmäisestä maailmansodasta ja täydellistynyt vuonna 1945. Tilanne nosti Jean Monnet`n kaltaisia teoreetikkoja, joilla oli nykyiseen kaaosmaiseen multikulttuuriunelmissa vääntelehtivään Eurooppaan johtaneita mullistavia ajatuksia. Kulttuuri on nykyään poliitikoille enää samanlainen juhlapuheiden iskusana kuin demokratiakin. Kuin pisteenä kehitykselle oli taannoin keskustelua historian osuudesta oppiaineena uusissa opetussuunnitelmissa. Maallikkona on hankala päätellä tarkasti lopputulemaa, mutta keskustelu jo itsessään kertoo paljon tarpeesta kirjoittaa - tai vaieta – historia uudestaan.

Nykyinen verkottunut maailma on paradoksaalista kyllä myös ongelma Uuden maailmanjärjestyksen harmaille eminensseille. Kaukaisilta turuilta kantautuu hämmentäviä kaikuja ohitse tiukasti talutetun mediamme. Eräs tyystin vaiettu näkökulma on suuren agri- ja torjunta-ainejätin Monsanton toiminta Ukrainassa. Se taas viittaa ylikansalliseen ohjaukseen, johon isot pojat kulisseissa tahtovat maapallomme ravinnontuotannon. Lausan hahmottelema mahdollisimman omavarainen agraarivetoisesti kehittyvä tasavalta olisi ollut jotain muuta kuin nykyinen suurtilojen Suomi. Siinäkin on yksi kutkuttava pohdinnan aihe.

Monessa mielessä Suomi on valtiona jo kuollut. Suvaitsevaisto ei sitä edes älyä surra, tanssiessaan hurmaantuneena etnofestariensa pyörteissä. Meille on iskostettu ajatusta, ettei muukalaisella saata olla ikäviä taka-ajatuksia. Silti elämä pallollamme on ennen kaikkea taistelua raaka-aineista ja resursseista. Me suomalaiset itse asiassa istumme yhden tärkeimmän resurssin päälle. Meillä on puhdasta vettä. Saamme päättää tavastamme toimia täällä nykyiselläänkin enää hyvin rajoitetusti. Kulissit kaatuvat viimeistään päätyessämme vähemmistöksi, minkä ajankohtaa laskutaitoiset voivat arvioida. Olemme antaneet rikkaruohojen vallata kansanpeltomme ja luovuttaneet turvallisuutemme ja lapsiemme tulevaisuuden niiden haltuun. Pöyhkeästi ne koreilevat omine kukintoineen eli kansainvälisine urineen hylättyään kylmästi mökin ukon ja akan kitumaan käsistä hupenevine, leikattuine eläkkeineen ja työttömät vihaisten, syyllistävien solvausten kera.

Kuluneet vuosikymmenet ovat olleet täynnä valintoja. Vaaran vuosina 1940-luvun lopulla oli erittäin vähän vaihtoehtoja, mutta Euroopan mullistusten alettua ovat päättäjämme tehneet lähes yksinomaan vääriä ratkaisuja. Onko aika nostaa ankkurit? Pitääkö itse kunkin liittyä mukaan kasvavaan pakolaisbisnekseen? Vai olisiko aika nousta puolustamaan sitä, mitä meillä yhä on jäljellä? Elämme kansamme kannalta ratkaisevia hetkiä. Historia on pienille kansoille erityisen ankara. Nähtäväksi jää, onko sisu ja elämäntahto nyhdetty täydellisesti suomalaisista. Juuri näinä aikoina.

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Kuri, järjestys ja verotus

Pamfletissaan M. Lausa palaa yhä edelleen kansan kurinalaisuuden ensisijaisuuteen. Hänen näkemyksensä mukaan itsenäisyyden turvaaminen vaati perusteellisia yhteiskunnallisia muutoksia. Niin yksityisen ihmisten kuin valtioidenkin voimaa arvioitiin niiden kyvyllä kestää ja kantaa rasituksia. Lausa uskoi verotuksen olevan tärkeimpiä ja laajakantoisimpia yhteiskunnallisia kysymyksiä, jonka mahdollisimman tasapuolinen ja oikeudenmukainen toteuttaminen kuului selviämisemme edellytyksiin. Urheilun tehtävä puolestaan oli vahvistaa kansanliikettä, edistää raittiutta ja estää tapojenturmellusta, minkä onnistumista hän epäili jo omana aikanaan vaatien kiinnittämään asiaan huomiota.

Niin kuin Lausa totesi, tarkoituksena ei ollut lähteä selostamaan rikosta ja rangaistusta syvältä filosofiselta pohjalta. Hän oli etenkin opettaja, ja se näkyi aatteellisissa painotuksissa. Rikoksilla piti olla selvät seuraukset ja rangaistusten tuntu. Päätavoitteena oli estää ihmisiä joutumasta rangaistuslaitoksiin. Jo mainittujen laitosten ylläpitäminen maksoi tuolloin sen verran, että yhteiskunnankin etu oli saada langenneet ihmiset mahdollisimman hyvin palautettua tuottavaan työhön.

Sörnäisten vankila 1894, vankeja työpajoissaan.
Kuva 1800-luvun Suomea esitelleestä suomalaisten taiteilijoiden kuvittamasta teoksesta.
Wikimedia Commons


Rikollisille teille vaipumisten ehkäisemiseksi tuli harjoittaa sosiaalista parannustyötä, jollaisena kautta yhteiskunnan käyneenä tavoitteena voidaan pitää pamflettia, jonka kohtaloksi siis tuli joutua kielletyksi pian jatkosodan jälkeen ja tulla kerätyksi pois saatavilta. Koska tietty joukko kansasta joka tapauksessa valitsee lavean tien, heidän sulkemisensa laitoksiin on väistämätöntä. Tällöin tuli kiinnittää huomiota siihen, kuinka heitä niissä säilytettiin. Piti opettaa oikea asenne työntekemiseen. Vankiloissa ja työlaitoksissa piti tehdä ankarasti työtä. Kuritushuoneissa onnistuttiin tuolloin parhaiten, sillä niissä oli erilaisia verstaita ja tehtiin etenkin puusepän alaa. Naiset kutoivat, kehräsivät ja ompelivat. Liian usein vankilat kuitenkin olivat rikollisten talvisäilytyspaikkoja. Sakkolaisten ja muutaman kuukauden tuiomioiden saaneiden askareet olivat kelvottomia ja teennäisiä, kuten lattian ja pihamaan lakaisu, katukivien hakkaaminen jne. Vankiloissa opittiin lisäksi kaikki metkut. Monta kertaa puusepänverstaisiin ohjatut osasivat jo ennestään mainitun ammatin.

Konnunsuon vankila Joutsenossa kuvattuna 2003. Vanki-
siirtolana 1918 aloittanut vankila lakkautettiin 2011. Perustet-
tuna ei minnekään soitten keskelle se ainakin teoriassa siis
palveli hyvin tarvoitetta saada vangit kuokkimaan suota.
Nykyään laitokseen on rahdattu turvapaikan hakijoita.
Kuva Wikimedia Commons
Vankilatyö kuului ns. kaupunkiammatteihin, mikä ei palvellut tavoitteena ollutta agraaripainotteista mahdollisimman omavaraista yhteiskuntaa, joka Lausan tavoitteena siinsi. Kuntien pakkotyölaitokset olisi pitänyt yksinomaan ohjata raivaustyöhön. Soita ja rämeitä piti muuttaa pelloiksi tai metsämaaksi. Hänen ajatuksenaan oli jopa säätää laki, joka olisi velvoittanut maanomistajat raivaamaan mainitut maansa määräajassa välttääkseen luovutuksen asutustarkoituksiin. Mainittakoon tässä, että vaatimuksen taustalla on varmaan ollut muun muassa kokemus evakkojen asuttamisen vaikeuksista ja tietoisuus maanhankinnan esteistä. Lisäksi vangeille oli näiden halutessa suotava mahdollisuus rangaistusajan lopussa uudistilaan, jonka raivaamiseen ja valmisteluun he olisivat osallistuneet valvottuina ja opastettuina kärsittyään ensin muuten määrätyn osan tuomiostaan. Entisiä rikollisia ei saanut pelkästään työntää vankilan portista vailla mahdollisuutta työllistyä.

Rikollisten tulevasta yhteiskuntakelpoisuudesta Lausalla oli selvät näkemykset. Jäykät ja suorat luonteet saattoivat joutua kärsimään petosta ja kavaluutta päätyen tekemään verisiä tekoja. He saattoivat juovuspäissään vaikkapa mustasukkaisuudesta pikaistuksessa tehdä tekonsa. Myös kasvaminen saattoi tasata monia ”siveellisyysrikollisia”, monet heistä olivat ahkeria. Sen sijaan naisvankeja kohtaan Lausa ei ollut yhtä armollinen. Etenkin ensikertalainen lapsensamurhaaja tuskin oli palautettavissa yhteiskuntaan. Tässä näkyi pamfletistin perhettä ja lapsia painottanut katsantokanta.

Viipurin lääninvankila 1918 punaisten hirmutöiden jäljiltä. Vankilat voivat olla osa yhteiskunnan hallintaa,
mutta niillä ei toki tyystin estetä tai korjata yhteiskunnallisia epäkohtia, joiden kerääntyneiden paineiden
purkautumisena sisällisotaa voidaan pitää. Lausakin näki vankiloiden ensi sijaisena tehtävänä palauttaa asuk-
kinsa yhteiskuntakelpoisiksi tuntuvan rangaistuksen kärsittyään. Yhteiskunta oli vain rakennettava sellai-
seksi, ettei muurien ulkopuolella odottanut sosiaalinen ja taloudellinen tyhjyys. Se oli sosiaalipoliitikkojen
työnä ja toteutettava vankiloiden ulkopuolella.
Kuva Wikimedia Commons

Verotus ja tasapuolisuus

Valtion ja kuntien välillä vallitsi tietty työnjako kansakokonaisuuden varjelemisessa. Niiden tuli siis pyrkiä turvaamaan kansakunnan yhteinen etu. Verotuksen oikeudenmukaisuus olisi ollut vaivatonta, mikäli jokainen kansalainen olisi voinut olla tasaväkinen ja palkannauttija. Niin ei toki ollut, joten verotaakan jakaminen pysyi vaikeana ja yhteiskunnan eheyden ja rauhan kannalta pulmallisena. Lausa kiinnitti huomiota verotuksen tasapuolisuuteen, verojen keräämiseen ynnä poikkeusolojen tilapäiseen verotukseen.

Tuolloin 1940-luvun alussa hänen esimerkikseen epätasaisuudesta nousivat osuusliikkeet, joiden erikoisasema hiersi. Verotuksessa nauttivat erikoisasemaa myös yksityisyrittäjät ja ennen kaikkea maanviljelijät. Viimeksi mainittujen verotusta pamfletisti kuvaa leikittelyksi. Valtion tulo- ja omaisuusvero ei ollut tarpeeksi progressiivinen, mikä aiheutti tyytymättömyyttä ja turhaa rasitusta keskiluokalle ja sitä varattomammille. Suurpääoman suhteellisen vähäisen verotuksen johdosta suuria määriä verotuloja jäi valtiolta saamatta. Maanviljelijöiden verotuksen taso oli paljastunut muun muassa Karjalan siirtoväen esittäessä menetyksiään korvauksia varten. Arviosummien vertaaminen maksettuihin veroihin oli paljastanut epäsuhtaa maksettuihin omaisuusverosummiin nähden. Verotusolojen korjaamiseksi Lausa vaati erityisen verotusviraston perustamista.

Helsingin kokoisessa kaupungissa jäi joka vuosi suuret summat veroja saamatta. Palkannauttijoilta ynnä vakituisessa virassa ja toimessa olleilta oli saatavat pakko-otettavissa suoraan palkanmaksajalta. Ongelmia tuottivat yksityisyrittäjät ja tilapäistoimissa olleet. Ratkaisuksi Lausa ehdotti lakia, jonka mukaan työnantajan on joka kuukausi vähennettävä työläisensä tilistä määrätyn taulukon mukaan laskettu summa tämän verojen maksua varten. Yksityisyrittäjien verotuksen toimitttamisen varmkistamiseksi hän pohti kirjanpidollisia keinoja ja etenkin jo mainitsemaansa verotusvirastoa.

Juuri niin sanottujen tilapäisverojen suhteen jokainen nykypäivän kansalainen tietää, ettei mikään määräaikaiseksi säädetty vero jää vakinaistamatta. Niin oli myös 1940 säädetyn liikevaihtoveronkin laita. Alun perin sekin syntyi täysin ymmärrettävästi poikkeusaikojen kulujen kattamiseksi. Tilapäisenä ja oloihinsa sidottuna se oli erittäin käyttökelpoinen kulutukseen sidottu vero. Vuonna 1942 se muutettiin pysyväksi, uusittiin vuonna 1964 ja korvattiin 1994 arvonlisäverolla. Jo pamfletisti näki selvästi aikanaan mainitun veromuodon haitat huolimatta sen kiistattomista eduista. Ei voitu sivuuttaa sitä, että niin köyhä kuin rikaskin maksoi saman summan veroa esimerkiksi lastensa jalkineista. Oli syntynyt tasavero. Sodan poikkeusoloissa se oli hyväksyttävissä, vaikkakin karvaasti. Nyttemmin olemme saaneet kokea, että tasaveroa on ajettu pontevasti sisään aivan toisenlaisissa oloissa kuin tuolloin.

Lausa piti liian matalan ja liian korkean elintason tasoittamista oleellisena asiana. Hänen sanomansa pohjasi ennen kaikkea kansakunnan säilymiseen ja moraaliseen terveyteen. Hän ei suoraan maininnut siinä yhteydessä verotusta, mutta sijoitti tekstissään ongelman esittelyn heti verotuksen perään. Hän painotti säästäväisyyden ja vaimon osuutta perheen taloudellisen selviämisen ehtoina. Miehen suurikin palkka hupeni turhan helposti tuhlaavaisuuden vuoksi. Toisaalta liian korkean elintason aviovaimo oli varsinainen loisolio rakennellessaan kodistaan epäyhteiskunnalliseen ja epäkansalliseen tapaansa arki- ja perhe-elämään soveltumattoman, luonnottoman, kääpiömäisen loistokodin. Tässäkin yhteydessä tekstistä paistoi selkeä kurinäkökohta, prameilu oli selkeätä kurittomuutta. Asiaa on nykyihmisenkin hyvä pohtia seikkailessaan kaiken maailman asuntomessujen ihmeiden keskellä.



Urheilu – kohti tervettä sielua ja ruumista, irti juoppouden kiroista


Lausa näki selvästi Suomen kansan mieltymyksen urheiluun, etenkin miesten intohimon kyseistä elämänalaa kohti. Hän totesi suoraan, että:

Kun muistamme tämän sekä urheilun suuren päämäärän:terve sielu terveessä ruumissa”, merkitsee tämä urheilun kansanomaisuus, kansantajuisuus äärettömän paljon, se merkitsee sitä, että urheilusta oikeaan suuntaan kehitettynä ja oikein ja tarkoituksenmukaisin toimintamuodoin voi kehittyä vertaansa vailla oleva mahtitekijä kansan ja rodun jalostamis- ja suojelemistyössä. Ja juuri tällaista tekijää meillä kipeästi kaivataankin

Saksan joukkue Berliinin olympialaisissa. Historian tapahtumista johtuen kansallismielisyys urheilussa on
joutunut monien mielessä ansaitsemattomaan pannaan. Lausan kirjoittaessa pamflettinsa aikakauden synkimmät
vaiheet olivat vasta edessä. Hän saattoi vapaasti hahmotella urheilun osana suomalaisenkin kansan henkistä
ja fyysistä rakentamista osana valtakunnan kamppailua olemassaolosta.Voimme hiljaa mielessämme pohtia, mitä
onkaan nykymaailman itsekeskeinen ja ylikansallinen urheilubisnes meille tehnyt liikutellessaan miljardeja
rajojen ja mantereiden ylitse. Entäpä se, että pelkkä harrastaminenkin on tehty monelta osin pelkäksi kalliiksi
puuhasteluksi muotilajien parissa, missä perheen käytettävissä oleva varallisuus ratkaisee toimintamahdolli-
suudet?
Kuva Wikimedia Commons

Sanomana oli siis siekailematta urheilun asema kansallistunnon ja -kuntoisuuden kehittäjänä. Se on miltei häkellyttävää lukea maailmanaikana, jolloin urheilusta on tullut ylikansallista miljardibisnestä, urheilutähdistä miljönäärejä ja itse urheilulajeja rasittaa itsepintaisena vitsauksena doping-kilpavarustelu. Kun nykypäivänä tietyt tahot tahtovat kieltää kansallisuudenosoitukset ja jopa kansallislaulut ja liput urheilutilaisuuksissa, ei voi kuin ihmetellä, kuinka kauaksi ajatusmaailma onkaan 75 vuodessa erkaantunut. Kuri ja järjestys on etääntynyt yhä kauemmaksi meistä. - senhän huomaa oitis avatessaan television tai sanomalehden.


On aika tullut astua kohti yhteenvetoa...

lauantai 29. elokuuta 2015

Uusitut opiskelukäytännöt

Lausan hahmottelema uusi järjestelmä olisi vapauttanut oppikoulun sen tarkoitusperiin soveltumattomasta oppilasaineksesta. Koulun kolmella alimmalla luokalla tätä karsintaa piti vielä jatkaa määrätietoisesti ja teräväkatseisesti. Oppilasaineksen lisäksi puhdistustyön tuli ulottua kaikkeen muuhunkin huonoon ja kelvottomaan, jota vuosikymmenien vieriessä on kertynyt suuret määrät.
 
Teuvo Pakkalan koulu Oulussa edustaa aikakautta heti sodan jälkeen. Wikipedian mukaan sen rakentaminen
aloitettiin 1947, mutta rakennusainepulan vuoksi se valmistui vasta 1950. Saman tyyppisiä koulurakennuksia
kohosi joka puolelle Suomea toivuttaessa sodista ja uusien ikäluokkien tarvitessa yhä enemmän opetustiloja
Lausa ja hänen ajatuksensa oli kuitenkin kiellletty heti vuoden 1945 alussa, joten hänen oppinsa eivät ole
kaikuneet tämänkään rakennuksen seinien sisällä.
Kuva Wikimedia Commons

Ankara uudistus vaati taloudellisesti riippumatonta, yksinomaan opetustoimintaan keskittynyttä laitosta, mikä oli mahdollista vain valtion täydelleen omistamassa koulussa. Siksi yksityiskoulujen oli hävittävä. Opettajien virat piti täyttää ansioiden eikä monien yksityiskoulujen tapaan tuttavuussuhteiden perusteella. Valtion oppikoulumenot eivät tästä kuitenkaan olisi paisuneet, koska oppikoulujen lukumäärä olisi vähentynyt suurten nuorisojoukkojen ohjautuessa ammattilyseoon ja tulvan maaseudulta lakatessa.

Uudistettu oppikoulun tuli olla kummallekin sukupuolelle täysin erillinen. Mahdoton yhteiskasvatusaate johti kummankin sukupuolen rappeutumiseen ja eksymiseen omasta olemuksestaan. Tämä oli selvää sekä silloisten ilmiöiden valossa että sen tosiasian perusteella, että kummallekin sukupuolelle on Luoja antanut tarkoin määrätyn elämäntehtävän. Lausa suunnitteli poikakouluista 8-luokkaisia lyseoita, tyttöoppilaitoksista 9-luokkaisia tyttölyseoita. Oli aivan turha pyrkiä supistamaan kouluaikaa, koska seurauksena oli tiheä luokalle jääminen ja vajavainen kehitys. Myös sellaisia poikalyseoita oli perustettava, joissa jonkin maailmankielen opiskelu olisi aloitettu heti ensi luokalta ja muuttunut kokonaan tai osaksi opetuskieleksi kolmella ylimmällä luokalla.

Keskikoulut ja tyttökoulujen oli määrä lakata kokonaan ja siirtyä ammattilyseoihin. Siihen oli mahdollista järjestää erikoinen linja pääpainonaan yleissivistävät aineet, kielet, taideopetus jne.

Sellaisessa maassa kuin meillä, missä luonteita ja persoonallisuuksia on vähän ja kotikasvatus täydelleen rappiolla, niitä erityisesti kaivattaisiin. Kummallekin sukupuolelle olisi perustettava sisäoppilaitoksia, jotka eivät saisi paisua liian suuriksi. Oppilaista olisi 1/3 yläluokan, 1/3 keskiluokan ja 1/3 työväestön lapsia. Viimeksi mainitut olisivat vapautettuja kaikista maksuista, kuitenkin vain lukuaineiden keskiarvon ollessa vähintään 8,2. Tällä tavoin lahjakkaiden köyhien oppilaiden oppikoulukysymys saisi oikean ratkaisun. Jotta tällainen koulu vastaisi tarkoitustaan, tulisi siinä vallita kireä, spartalainen henki. Johonkin laitokseen voitaisiin valita henkisesti ja ruumiillisesti erittäin kehittyneitä, jolloin koulu olisi eräänlaisena rodullisena jalostuslaitoksena.”

Ylioppilastutkinto piti ehdottomasti säilyttää ja vaatimuksia korottaa oppineen köyhälistön synnyn välttämiseksi. Ylioppilaslakin käyttäminen suoritetun tutkinnon näkyvänä todisteena oli ehdottomasti hylättävä ja käytännössä poistettava. Lakki edusti hukkaan menneen tai turhuuteen kulutetun elämän romanttisuutta.

Oppikoulusta oli juurineen hävitettävä siellä rehottanut epärehellisyyden ja etuilemisen henki. Sen oli määrä onnistus ottamalla käyttöön kadettikoulussa noudatettava järjestyssääntö, jonka mukaan vilpinyrityskin johtaa heti erottamiseen. Lausa vertasi tilannetta saksalaisessa yhteiskunnassa vallinneeseen lainkuuliaisuuteen ja mallikelpoiseen kuriin. Kurittomuus oli ilmennyt monella tavoin. Suuret joukot oppilaita saattoi yhtä mittaa luokalle jäämällä vetelehtiä koulussa vuosikausia yli normaaliajan. Ehtolaiskuulustelu oli ollut leväperäistä. Ehtojen saamisesta ja antamisesta oli myös alettu lyödä rahoiksi. Oli syntynyt jokakesäiset markkinat ehtolaiskursseineen ehtojen antajien hääriessä ylimpänä.

Lukukausimaksujen tarkka säännösteleminen on välttämätöntä. Valtion kouluissa myönnettiin vapaapaikkoja liian löyhästi. Valtion tilintarkastajat olivat hiljaittain moittineet erästä ruotsinkielistä tyttöoppilaitosta vapaapaikkojen myöntämisen väärinkäyttämisestä. Koulun oppilaista runsaasti yli 90 % oli vapaaoppilaita. Jo oppimisen ja opetuksen aatesisältö vaatii, että lukukausimaksun tuli olla suhteellisen korkea. Oppi, taito ja tieto on aarre, josta ei koskaan maksa liikaa, vaan maksaessaan oppii sitä kunnioittamaan ja panemaan sille arvoa.Yksityisoppilaiden tutkintojen suorittaminen

Noin 90% yksityisoppilaista oli sellaisia, joille tie vakinaisessa koulussa oli noussut pystyyn joko kolmannella tai neljännellä luokalla. Monet olivat jääneet kolmeksi vuodeksi samalle luokalle ja heidän oli ollut pakko erota. Yksityisoppilaina he kävivät jollakin kurssilla muutaman kuukauden ja menevät sitten tenttimään johonkin kouluun saaden tyydyttävän tai loistavan tuloksen. Vakinaisena oppilaana saavuttamattomaksi tullut keskikoulutodistus tuli kuin aivan itsestään. Suurten oppilasjoukkojen kuulusteleminen oli ollut tuottoisaa sivuhommaa. Kuulustelumaksuna oppilaalta ainetta kohden perittiin näet 50 mk. Siksi monet koulut suorastaan kilvoittelivat yksityissuorittajista.

Koska kukaan ei voi koulunpenkillä varmasti tietää tulevia olojaan, on nuorena totuttauduttava nuorena säästäväisyyteen ja yksinkertaisuuteen. Rikkaiden ja köyhien välinen juopa oli joka hetki silmien edessä vaikeuttaen opetustyötä ja kärjistäen luokkavastakohtaisuutta, etenkin tyttöoppilaitoksissa ja yhteiskouluissa tyttöjen kesken. Kaikille oppilaille olisi määrätty erityinen yksinkertainen ja koreilematon koulupuku.

Oikein periaattein ja oikealla tavalla opiskeltaessa kaikki oppi on tärkeätä ja kaikki oppiaineet hyödyksi. Tietyt oppiaineet voittavat tärkeydessä muut. Sellaisina Lausa näki kansallista näkökantaa tai luonnetta ja tapoja kehittävät aineet, samoin valtiollisen ja maantieteellisen asemamme vaatimat ja pakottamat oppiaineet. Uskonnonopetus olisi saattanut kehittyä luonnettaluovaksi. Siinä suhteessa 1940-luvun alun uskonnonopetus ei tyydyttänyt vaatimuksia. Alaluokilla luettiin liiaksi kertomuksia juutalaisten historiasta. Ensin nämä kertomukset luettiin jo kansakoulussa, sitten samoja kertomuksia yhä edelleen oppikoulussa. Näin uskonnonopetus muodostui liian paljon ulkoluvuksi.

Sanomalehdissä ja varsinkin oppikouluissa vallinnutta äidinkielen huonoa asemaa oli parannettava. muiden aineiden opettajien sallittua oppilaiden käyttää kirjallisissa kokeissa millaista kieltä tahansa. Suuri määrä hyväksyttyjä ylioppilasaineita on sekä kieliasunsa että sisältönsä puolesta sellaisia, ettei olisi luullut kirjoittajien istuneen koulunpenkillä 8-10 vuotta.

Historia on kuvastin, josta kukin kansa näkee menneisyytensä, esi-isiensä teot, mutta myös sen velvoituksen, jonka ne ovat laskeneet nykyisten polvien hartioille. Oman maan historia on ehtymätön voimanlähde, josta juuri nuorison tulisi oppia ammentamaan voimaa ja viisautta. Yleinen historia taas on kuin akkuna, josta näkee, mitä naapurissa on puuhailtu. Tällainenkin tieto on hyvin tarpeen, senhän me suomalaiset, jos kutka, kokemuksesta tiedämme.”

Hajanainen ja rikkinäinen aika ynnä Suomen vaaranalainen asema vaativat apua, jota kodit eivät kyenneet antamaan unohtamatta maanpuolustuksen alkeisopetuksen aloittamista, sotilashenkilöiden määrittelemällä tavalla. Raittiustyön merkitystä ei saanut unohtaa, sillä

Mitä hyötyä on ihmisellä siitä, että hän hankkii itselleen tietoa ja taitoa ja näkee usein suurta vaivaa sen hankkimisessa puhumattakaan suurista taloudellisista uhrauksista, joita se kaikki aiheuttaa ja sitten tuhoaa tai ainakin turmelee itsensä?

***

Taiteenopetus ja asennekasvatus

Maan korkeimmain sivistyksen saaneella nuorisolla on suuret velvollisuudet kansallista taidetta kohtaan. Sen tulee käytännössä osoittaa ymmärtävänsä taiteilijoiden työn merkityksen, kannattaa ja kannustaa sitä. Jotta nuoriso siihen pystyisi, on sen silmät ja sydän avattava näkemään taiteen kauneus, välttämättömyys. Tähän päästään vain kasvatuksen avulla. Taidekasvatus olisi kuitenkin pintapuolista eikä täysin toteuttaisi tarkoitustaan, elleivät oppilaat jo kouluaikanaan pääsisi elävään kosketukseen esittävän suuren taiteen kanssa. Tähän päämäärään pääsemiseksi Lausan mukaan olisi kaikkien oppikoulujen ollut liityttävä taideyhdistykseksi, johon myös muuntyyppisillä kouluilla olisi ollut tilaisuus yhtyä.


Piirustuskoulun kuvanveistohuoneessa muovaillaan savesta. Opettaja Teodor Schalin tarkastelee
lampun alla seisovan nuoren miehen oppilastyötä. Kuvanveiston opetus aloitettiin 1920-luvun
lopussa, mutta opetus muuttui vakinaiseksi vasta vuonna 1967.
Kuva ja teksti Wikimedia Commons

Ihmiselämän herkin ja parhain aika kuluu koulussa. Silloin ihminen on vastaanottavaisin, kuin pelto, josta monien eri siemenien oraat nousevat pinnalle ja jatkavat kasvuaan. Näiden oraiden joukossa tulisi olla usko, että oikeamielisyys johtaa ihmisten tekoja, että vääryys ja puolueellisuus, kostonhalu ja alhainen ilkeämielisyys eivät voi määrätä. Todellisuus on usein jotain muuta.”

Paljon riippui opettajasta ja hänen persoonallisuudestaan kurin ja järjestyksen ylläpidossa. Rangaistusjärjestelmä piti saada sellaiseksi, että oppilas siten oppi yksilönvastuuseen ja huomasi, että rikosta seuraa todellinen rangaistus.

Näin on laita esim. sotaväessä. Ei siellä huudeta ja rähistä ja pistellä ja kanneta vihaa vuosikausia. Rikkonut saa rangaistuksen, joka tavallisesti tuntuu hyvinkin. Kun hän on rangaistuksensa kärsinyt, on asia unohdettu. Jotain tällaista on saatava aikaan oppikouluissakin ja kaikissa muissakin kouluissa. Täydelliseen päämäärään ei tässä suhteessa tosin päästä ilman perinpohjaista opettajien kasvatusjärjestelmän muuttamista. Yhtä ja toista parannusta olisi keksittävä jo ennen sitä.”

***

Työpäivien pituus

Oli pidettävä mielessä, ettei oppikouluun sopimaton aines olisi enää ollut häiritsemässä tai jarruttamassa. Läksyjä olisi voitu pidentää huomattavasti. Entistä pienemmät luokat olisivat temmanneet oppilaat helpommin mukaansa. Tunti olisi käytetty tarkkaan opetustyöhön. Normaalioppilas työskennellessään oikein suorittaa kotitehtävänsä yläluokilla 2-21/2 tunnissa. Tämä on silloin tehtävä heti koulusta tultua eikä vasta myöhään illalla väsyneenä ennen levolle menoa. Jos koulutyö olisi alkanut kello 8, kuten sen pitäisi alkaa, ja jatkunut yhtäjaksoisesti esim. puoli kahteen, silloin jäisi oppilaille aivan tarpeeksi aikaa erikoisharrastuksiin ja läksyt tulisivat myös kunnolla luetuiksi.Puhe koulutyön rasittavuudesta johtuu siitä, että työtä suorittaa sellainen, jolla siihen ei ole edellytyksiä tai joka ei osaa tai ei tahdo näitä edellytyksiä oikein ja järjestyksessä käyttää.

***

Lomat ja vapaahetket

Kaupunkioppikoulua voitiin kutsua luonnonvastaiseksi koulumuodoksi. Se istutti oppilaat suurimmaksi osaksi elottomien teorioiden tai sitten tiedon museoaineksen ääreen. Kaupunkiympäristössä luononvastaisuus oli vain kaksinkertaistunut. Epäkohtaa saatettiin lieventää sopivien, tarkoituksenmukaisesti järjestettyjen lomien avulla.

Koska ulkomaiden kouluissa ei ollut niin pitkiä lomia kuin meidän kesälomamme, oli jo se muka merkkinä liianpitkästä lomasta. Suurin osa viettää tämän aivan väärin: joutilaisuudessa tai muussa turhuudessa ja epätarkoituksenmukaisuudessa Olikin päätetty, että kesäloma lyhennettiin syksynpuoleisesta päästä aloittamalla siis syyslukukausi aikaisemmin kuin tähän saakka. Tämä päätös oli kuitenkin aivan väärä ja perustui vääriin olettamuksiin ja on kokonaan vieras todellisuudelle ja sen vaatimuksille. Ensimmäisenä ratkaisevana seikkana lomien määräämisessä oli otettava huomioon ilmastomme. Kun esimerkiksi Wienissä kukkivat sireenit ja ilma on lämmin kuin meillä parhaana kesäaikana, on meillä maa vielä lumen ja jään peitossa ja ulkona on liikuttava talvivaatteissa. Ilmastollinen kehitys oli edellisinä vuosina ollut sikäli erikoinen, että kesämme suvisin aika oli siirtymistään siirtynyt yhä syksymmäksi elokuun puolelle, jopa aivan sen loppuun.

Oppikoulunuorisolle oli määrättävä yksi iltapäivä viikossa vapaaksi. Täksi iltapäiväksi sopi parhaiten lauantai. Se olisi siis ollut vietettävä retkeillen, urheillen. Samassa yhteydessä oli säädettävä, että seuraavana maanantaina ei olisi saanut pitää mitään kokeita ja siksi päiväksi olisi pyritty saamaan ainakin yläluokilla mahdollisimman paljon harjoittelutunteja. Tällöin sunnuntaikin olisi säilynyt lepopäivänä.

Kuukausilomapäivän sai kokonaan poistaa. Pitkän kesälevon jälkeen ei sitä lainkaan kaivattu, ja ilman sitä tultiin hyvin toimeen kevätkaudellakin.

Joululoman oli määrä alkaa vasta joulukuun 22. päivänä ja loppua niin, että koulunkäynti aloitettaisiin heti uudelta vuodelta.

Pääsiäisloma olisi ollut yhtä pitkä kuin aiemminkin.

Merkkipäivälomat; suurmiesten syntymäpäivinä ja valtakunnallisina merkkipäivinä ei pitänyt antaa mitään erikoisia lomia. Niiden parhain viettotapa on työnteko. Viimeisen koulutunnin jälkeen opettajakunta voisi valmistaa oppilaille lyhyen juhlahetken.

Hiihtoloma; Suomen koululomista kaikkein teennäisin ja hullunkurisin, vaati erityistä järjestelemistä. Ensiksikin se oli ollut aivan kohtuuttoman pitkä. Sen tarkoitus, hiihdon edistäminen, olisi saavutettu paljon lyhyemmässä ajassa. Suurimmassa osassa Suomeahan oli oppilailla tilaisuus hiihtää joka päivä pitkän talven ajan. Jos hiihtoloma olisi aloitettu keskiviikkona koulutyön loputtua ja jatkunut seuraavaan maanantaiaamuun, olisi siinä ollut tarpeeksi. Tällöin olisi siihen uhrattu 21/2 koulupäivää. Tahdottaessa säilyttää hiihtoloman olisivat luokat opettajien johdolla ollut vietävä hiihtämään. Ainakin poikalyseoiden yläluokkalaisten olisi tällöin ollut leiriydyttävä metsään perehtyäkseen niihin vaatimuksiin, joita talvisota heille asettaa. Varakkaiden oppilaiden tapa matkustaa matkailuhotelleihin tanssimaan tai kylmillään oleviin kesähuviloihin rymyämään, piti poistaa kokonaan.

Kesäloma olisi alkanut kesäkuun ensimmäisenä ja loppunut syyskuun 14. päivänä, sen pituus tuli siis olemaan 31/2 kuukautta. Aikaa ei olisi tuhlattu joutilaisuuteen tai muuhun turhuuteen. Koska ehtoja ei koulussa lainkaan olisi annettu, niiden lukeminen olisi ollut poissa laskuista. Kesälomaohjelma olisi ollut seuraavanlainen:

Jokaisen oppikoululaisen tuli viettää kesälomastaan vähintään 8 viikkoa erityisessä nuorisoleirissä, yhteen soveliaiksi katsotut ikäluokat aina samanlaatuisessa leirissä. Leirissä olisi oltu majoitettuina telttoihin, ja leiriläiset huolehtineet itse kaikesta ja suorittaneet kaikki työt ja toimet vaatteidenpesusta ruoanlaittoon. Leiriläisille olisi vakioitu muutamia äärimmäisen yksinkertaisia, mutta terveellisiä ruokalajeja, jotka he itse olisivat valmistaneet ja joita käyttäen tottuneet yksinkertaiseen ruokaan ja juomaan. Samoin olisi määrätty kaikille samanlainen, kustannuksiltaan mahdollisimman halpa leiripuku.

Ikään kuin rungon leiriohjelmassa olisi muodostanut ruumiillinen työ. Keski- ja yläluokkien pojat olisivat kuivanneet soita, kaivaneett viemäreitä, rakentaneet teitä. Alaluokkalaiset olisivat peranneet metsää, koonneet risuja, taittaneet lehdeksiä jne. Erittäin sopiva ruumiillisen työn muoto tytöille olisi ollut työpalvelu maalaisperheenemäntien apuna, puutarhatyö jne. Työpäivät olisivat olleet enintään 8-tuntisia ja viikossa olisi ollut vain neljä tällaista työpäivää.

Vapaahetkien vieton ja harrastusten merkitystä ei voi kyllin tähdentää. Ihmisen ja ennen kaikkea nuoren ihmisen vapaat harrastukset, kun niitä ohjataan, ovat eräänlainen näkymätön yliopisto, suoja ja vahva varustus turhuuden, tyhjänpäiväisyyden ja niiden maaperässä kasvavien paheiden hyökkäyksiä vastaan. Jostakin asiasta innostunut ihminen on kuin sokea, joka ei näe mitään muuta kuin tuon innoituksensa aiheuttajan. Onnellinen nuoriso se, jonka tällainen hyvien asioiden aiheuttama innostus on sokaissut.

***

Opettajakunnan osuus muutoksessa

Nykyään tuskin enää voidaan sanoa opettajan tekevän koulun. Tähän on monia syitä. Sekä syystä että syyttä on opettajan valtuuksia oppilaisiin nähden kavennettu.Koska opettajatkin ovat vain oman rappeutuneen aikansa ja rappeutuneitten kotien kasvatteja, ei heillä ole ollut mahdollisuutta ja voimakeinoja voittaa uudelleen menetettyä arvovaltaansa ja pakottaa usein aivan epäasiallisia arvostelijoita laskemaan aseitaan. Se tappio, jonka he ovat kärsineet, on ollut sekä pakollinen että ansaittu.

Lausa ei juuri arvostanut silloista opettajainvalmistusta, vaan piti sitä kierona ja kaikkea todellisuutta vierovana. Kaikkinainen teoreettinen päähänpänttäys raskautti sitä. Uuden opettajakoulutuksen pohjan hän olisi laatinut käyttäen hyväkseen upseerien koulutusta, sillä olivathan upseeritkin opettajia, armeijan opettajia.

Niin kansa- kuin oppikoulunopettajiksi aikovat saisivat valmennuksensa erityisissä kasvatusopillisissa seminaareissa, sisäoppilaitoksissa, joiden perustamisessa ja järjestelyssä pidettäisiin esikuvina kansakouluseminaarien sisäoppilaitoksia ja kadettikoulua. Eri sukupuolten opetus olisi täydellisesti erillään erillisissä laitoksissa. Oppikoulunopettajiksi aikovien tulisi ensin opiskella vähintään kolme vuotta tällaisessa seminaarissa, vasta sitten he voisivat jatkaa nykyisen tapaan yliopistossa. Opetus seminaarissa tapahtuisi osaksi luentoja kuuntelemalla, samaan tapaan kuin yliopistossakin, suurimmaksi osaksi perehtymällä käytännölliseen opetustyöhön ja suoranaisesti osallistumalla siihen. Tästä syystä tällaisen seminaarin yhteydessä pitäisi olla harjoituskoulu: sekä kansakoulu että oppikoulu, koska opettamisesta kummassakin on sekä vaihtelua että suurta hyötyä.”

Kurin oli oltava erityisen ankara ja suurimman osan kesälomastaan opettajakokelaiden oli määrä viettää oppikoululaisten kesäleireillä, jolloin heillä olisi ollut tilaisuus harjaantua johtamaan ja valvomaan ja perehtyä tulevien oppilaidensa harrastuksiin, kehitystasoon jne. Opettajiston naisistuminen oli ongelmana jo 1940-luvun alkaessa. Lausa katsoi, että oppilailla ei pitänyt olla opettajanaan eri sukupuolta oleva henkilö.

***
Oppikirjat

Suomen oppikoulujen oppilasmäärä nousi moneen tuhanteen. Oppikirjojen kirjoittaminen sellaiselle joukolle oli taloudellisesti hyvin tuottavaa. Opettajat ja kouluneuvokset kilvan laativat oppikirjoja, jotka heidän mielestään merkitsivät suurta edistysaskelta alallaan. Mutta kun uusi oppikirja ilmestyi ja otettiin käyttöön, huomataankin, että se ei ole kummempi kuin entinenkään, vaikka siinä oli vain jotain pieniä, vähäpätöisiä muutoksia. Alati uusien oppikirjojen ostaminen merkitsi vanhemmille suunnatonta rasitusta. Lausa vaati kouluhallituksen toimesta kokoon erityistä oppikirjakomitea, joka joko olisi valinnut sopivan oppikirjan jo ilmestyneistä tai määrännyt suuntaviivat, joiden mukaan uusi oppikirja olisi kirjoitettu. Tämä oppikirja olisi otettu sitten käytäntöön kaikissa samantyyppisissä kouluissa ja pysynyt voimassa vähintään kymmenen vuotta, jonka jälkeen se olisi tarvittaessa uusittu. 

Tässä ovat olleet pääpiirteissään M Lausan hahmotelmat koulutuksen uusimiseksi. Niiden jälkeen on syytä vielä käsitellä kuria ja järjestystä, veroja ynnä urheilua...






Kaupunkien uusi koulujärjestelmä

Kaupunkien oppikouluista oli karsittava kaikki muu kuin virkamieskoulutus. Virkamiestehtäviin hakeutumattomille oli perustettava heille soveltuvia kouluja. Kaupunki- ja maalaisnuorison yhdestä yhteisestä oppikoulusta oli tullut kaaosmainen.

Kaupunkikansakoulut

Liiallista teoreettisuutta oli poistettava ja annettava tilaa käytännöllisyyden vaatimuksille ja ammattiopetuksen alkeille. Lausan mallissa olisi noudatettu yleensä maalaiskoulujen linjaa poikkeuksena maatalouskerhotoiminta, jonka paikan olisi ottanut eri ammattien alkeiden käytännöllinen opetus. Metallialan, puusepän, maalarin, kirjansitojan, vaatturin, sähköalan jne työpajoissa puuhailu olisi tapahtunut kolmena viimeisenä vuotena. Kolmen kuukauden kuluttua tai ehkä aikaisemmin oppilas olisi saanut harkita, haluaako hän jatkaa sillä alalla. Ellei, hän olisi siirtynyt kokeilemaan jonkin toisen alan työpajaan. Tässä esitetyt olivat kaikki poikien aloja. Pakolliseksi katsotun perheenemännän ammattivalmennuksen edistämiseksi annetun opetuksen lisäksi tyttöjä olisi tutustutettu koru- ja muotiompeluun, konekirjoitukseen jne.

Tietoja kaupunkien kouluista vuosina 1909-1939. Suomen tilastollinen vuosikirja 1940. NAPSAUTA KUVAA.
Doria.fi
***


Ammatillinen iltakoulu

Heti kansakoulun läpikäytyään eri alojen työpajoihin ja toimipaikkoihin oppilaiksi meneville tarvitsi perustaa valtion puolesta erikoinen iltaisin toimiva ammattikoulu, jossa kaikki mahdolliset alat olisivat olleet eri linjoina edustettuina. Koulu olisi ollut maksuton ja oppilaat saaneet ilmaiset tarveaineet. Opetusta piti antaa myös tärkeissä käytännön vaatimissa oppiaineissa, lisäksi luonnetta kehittävissä aineissa kuten laulussa, soitossa, voimistelussa, urheiluleikeissä jne. Tällainen opetus olisi korvannut jatko-opetuksen, joka siis olisi jäänyt pois.

***

Tärkeä koetutkinto

Kansakoulu ei kelvannut oppikoulun eikä muunkaan kehittyneen koulun pohjakouluksi. Muussa koulussa jatkamaan aikovien oli parasta jättää kansakoulu neljänneltä luokalta. Oikean jatkokoulun valitsemiseksi oli määrä menetellä seuraavasti:

Kaupunkikansakoulun neljänneltä luokalta olisi pyritty 8-luokkaisiin lyseoihin, lopetettu kansakouluissa kevätlukukausi 6 viikkoa tavallista aikaisemmin. Valtion toimesta ja valtion määrämien valtionkoulujen opettajien johdolla olisi pidetty tänä 6 viikon aikana koekoulua, jonka tarkoituksena olisi ollut määrä ottaa selville oppilaan sopivaisuus oppikouluun. Kokeen läpäisseiden saama todistuksen olisi oikeuttanut pyrkimään mihin oppikouluun tahansa. Hylätyt olisivat pyrkineet varta vasten heille perustettuun yleissivistävään ammattilyseoon.

Näin olisi estetty se häikäilemätön menettely, jolla yksityiskoulut haalivat oppilaita lukukausimaksuja maksamaan. Kun valmistava koulu lisäksi aivan tarpeettomana ja kelpaamattomana olisi lakkautettu, olisi houkutus eksyä väärään suuntaan ja varsinkin väärälle alalle suuresti pienentynyt. Karsintaan piti edelleen pyrkiä sopivin toimenpitein jatkamaan oppikoulun kolmella ensimmäisellä luokalla.

***



Ammattilyseo

Joka vuosi pyrki oppikouluun vilkaita ja toiminnanhaluisia poikia ja tyttöjä. Oppikirjojen ääressä istumiseen ei heillä ollut halua eikä niihin syventymiseen ja niiden oppitietojen käsittelemiseen taipumuksia. Käytännön töihin taipuvien ihmiset olisi hyvä saada jo lapsesta pitäen harjaannuttaa näitä lahjojaan suuntautuen ja valmistuen niiden edellyttämille ammattiurille,.Tällaisia lapsia ei ollut ainoastaan työväestön ja ns. ”oppimattomien” perheissä, vaan niitä löytyi aivan yhtä paljon tai vähän kaikissa yhteiskuntaluokissa.

Ammattilyseon oli määrä olla erikseen pojille ja tytöille. Kouluaika pojille 6 ja tytöille 7 vuotta. Oppisuunnitelmasta Lausa hahmotteli kaksisärmäistä: yleissivistävä ja ammattiin valmistava. Suuri paino oli annettava luonnetta kehittäville ja mieltä virkistäville aineille kuten laululle, soittolle, urheiluleikeille, voimistelulle, taideopetukselle jne. Niiden samoin kuin maanpuolustuskuntoisuuden ja sosiaalisuuden opetus piti saada kaikille pakolliseksi. Ammattiopetusta varten on pieniä kaikkien ammattialojen työpajoja. Kolmena ensimmäisenä vuotena oppilas itselleen mielenisensä ja taipumuksiaan vastaavan vastaavan ammattialan ellei se ole jo heti selvillä. Yleissivistäviä aineita luetaan tietenkin koko kouluaika.

Ammattityttölyseoissa olisi tietenkin ollut naisten ammattialoja vastaavia linjoja: koru- ja muotiompelun, liikealan, taideteollisuuden jne. Pakollisena kaikille olisi ollut kodin- ja lastenhoidon opetus sekä ruoanvalmistus, pukuompelu ja kankaankudonta. Viimeinen lukuvuotensa ja sitä edeltävä kevät ja kesä jokaisen tytön olisi tullut viettää erikoisessa suljetussa oppilaitoksessa käytännöllisinä aineina puutarhanhoito ja kotitalousalan eri aineet ja yleisivistävinä aineina pääasiallisesti luonnetta kehittävät ja elämänsuuntausta ja -tarkoitusta selventävät aineet.

Poikien viimeistä lukuvuotta edeltävä kesäloma olisi kulunut harjoittelijana oman alansa työpajassa. Tällaista harjoittelutoimintaa varten koulu tarvitsi yhteistoimintaa liike- ja teollisuuspiirien kanssa.

Oppilaat olisivat lopettaneet tämän koulun 17-18 vuoden iässä ja saavuttaneet riittävän yleissivistyksen, mutta samalla myös sellaisen ammattitaidon, että olisivat pystyneet suoraan koulusta astumaan toimipaikkoihin ansaitsemaan leipänsä. Teknilliseen korkeakouluun ja kauppakorkeakouluun aikovien reitti olisi kulkenut myös tämän koulutyypin kautta.

Koska ammattialoja on paljon, ei kaikkia työpajoja oli turha kuvitella sopimaan samaan koulurakennukseen. Riippumatta käytännön opintolinjojen sijainnista yleisivistävä opetus oli toteutettavissa samana.

***

Ammattiyliopisto

Jos ammattitaito todella halutaan kehittää huippuunsa ja ammattisivistys täysin tasa-arvoiseksi opillisen sivistyksen kanssa, on ammattiyliopisto välttämättömyys, totesi Lausa. Vasta ammattikoulujen kohottaessa ammattisivistyksen tarvittavalle tasolle, olisi selvinnyt ammattiyliopistojen luonne.

***

Sekalaisia korkeakouluja

Ainakin toistaiseksi ammattikoululaitoksen rinnalle tarvittiin muun muassa musiikkiopisto, Sibelius-akatemia jne. Niiden yhdistämistä ammattiyliopistoon oli syytä harkita rahoituksenkin vuoksi.

Tiedot oppikoulujen oppilasmääristä 1931-1937 niin maaseudun kuin kaupunkien
oppikouluissa kertovat muutosten olleen vielä sangen pieniä. Siinä mielessä
Lausan pamfletin vaatimiin toimiin olisi voitu ryhtyä ennen aika vakaan tuntuisesta
tilanteesta ennen kuin lähtökohdat muuttuivat sotien jälkeen. NAPSAUTA KUVAA.
Tilastollinen katsaus oppikoulujen tilaan ja toimintaan lukuvuonna 1936–1937.
Doria.fi




Seuraavaksi vielä työskentelystä uusituissa kouluissa...



perjantai 28. elokuuta 2015

Maaseudun koulu-uudistus

Lausa näki suomalaisten huomattavimpina alkuperäisi ominaisuuksina sitkeyden, lujuuden, vaatimattomuuden, vähään tyytyväisyyden, herkkyyden ja raskasmielisyyden. Aikansa tavan mukaan hän käytti vaarallista sanaa rotu. Koulun oli vapautettava kasvattinsa vieraitten esikuvien jäljittelystä, joka usein on johtanut mainittujen rotuominaisuuksien kieltämiseen ja niiden halveksimiseen. Oli herkistettävä korvansa kuulemaan kansallinen alkuperämme, kansanluonteemme ja ominaisuuksiamme, sivistysperinteitä, maantieteellistä sijaintiamme eli ilmastoa ja maanlaatua, valtiollista eli kohtaloasemamme ynnä kuuluvaisuuttamme tiettyyn sivistyspiiriin. Lyhyesti sanoen meidän tuli pysyttäytyä suomalaisina.



Viitasaaren Suomalainen Yhteiskoulu 1908. Vuonna 1905 perustettu koulu tunnetaan nykyään nimellä
Viitasaaren lukio. Se on Suomen vanhimpia maaseutuoppikouluja.
Kuva Wikimedia Commons


Maaseutu tarvitsi oman, omalaatuisen koulunsa ensinnäkin jo puhtaasti ammatillisista syistä. Maaseutuhan oli maa- ja metsätalouden, koko maan pääelinkeinon, työpaja. Tämän elinkeino hallussa oli maan kallis kansallisvarallisuus: metsät ja pellot. Tämän elinkeinon tehtävänä on [niin kuin yhä nykypäivinä] kasvattaa maalle elintarvikkeita. Lausa toivoi pula-ajan avanneen silmät huomaamaan taitavan ja tarmokkaan maanviljelijäin ammattikunnan arvon. Maamies ei kuitenkaan oppinut itsestään ammattiaan Kuten kaikki muutkin ammatit kehittyi maamiehen ammattikin, ja parina edellisenä vuosikymmenenä oli sen piiriin tuotu paljon uutta tietämistä ja taitamista, ja tämä tuominen kaikesta päättäen yhä kiihtyi. Maanviljelys oli tullut entistä tieteellisemmäksi. Myös emännältä vaadittiin paljon, etenkin hänen jäädessään leskeksi. Maaseudun kauneusarvojen vaaliminen edellytti niiden merkityksen ja arvon ymmärtämistämistä.

Kaupunkihenkinen koulu väläytteli kasvattiensa silmiin kaiken luotaantyöntävyyden eli likaavan, raskaan ja kiittämättömältä tuntuvan työn, lokaiset tiet, syksyn harmauden ja pimeyden. Maalaisnuoriso vaati koulua, joka joka hetki kiinnitti sen juuret yhä syvemmälle maaseudun todellisuuteen.


***


Maalaiskansakoulu

Silmiinpistävin monista maalaiskansakoulun puutteellisuuksista oli liiallinen teoreettisuus, kirjaviisauden jakaminen. Yritettiin antaa tietoja mahdollisimman monesta asiasta, oppiaineesta, koska muka nykyaika vaati kansanlapseltakin näiden seikkojen taitamista. Ne eivät kuitenkaan tulleet edes lähelle heidän jokapäiväistä elämäänsä. Ansaitakseen leipänsä [maalaislapsi] tarvitsi harjaantumista ja tottumusta työhön ja ainakin vähän ammattitaitoa. Kellä oli halua, ehti myöhemmin hankkia itselleen kirjatietoa kuinka paljon tahansa.

Luvunlaskutaidon opetuksen tasoa oli saatava nostettua, muina lukuaineina olisivat olleet uskonto, äidinkieli, hyvin rajoitettu maantiedon oppikurssi, viimeisellä luokalla hyvin rajoitettu kurssi yhteiskuntaopissa ja isänmaan historiassa. Hyvin tärkeätnä Lausa piti myös kaunokirjoitusta. Käsityönopetusta olisi pitänyt lisätä. Kansakoulun käyneen tytön olisi pitänyt kyetä valmistamaan itselleen kaikki tarvitsemansa vaatteet; pojan oli pystyttävä valmistamaan yksinkertaisia huone- ja tarvekaluja. Piirustuksen opetus olisi liitetty käsityön opetuksen yhteyteen täydentämään sitä.

Laulun ja liikuntakasvatukseen olisi pantava pääpaino. Joka päivä tuli oppilaiden laulaa yksiäänisesti puoli tuntia suomalaisia isänmaallisia lauluja, tietysti myös kansanlauluja ynnä muita sopivia ja arvokkaita. Jokaiselle koululle olisi ollut hankittava pari kolme uudenaikaista, vanhasta suomalaisesta kanteleesta kehitettyä niin sanottua konserttikanteletta. Niiden soitto olisi ollutkuitenkin vapaaehtoista.

Liikuntakasvatuksessa etusijalle olisi pantu urheululeikit, ennen kaikkea pesäpallo. Oppilaat olisi opettu marssimaan kauniisti ja sotilaallisesti, asettumaan asentoon, riviin ja suorittamaan muita sotilasalokkaalle tärkeitä liikkeitä. Retkeily ja liikehtiminen erilaisessa maastossa kuuluisivat ohjelmaan. Ainakin kahdella viimeisellä luokalla pojat ja tytöt urheilisivat erikseen.

Pian jokaisessa Suomen kansakoulussa täytyi olla koulukeittiö. Tyttöjen kotitalousopetus olisi yhdistetty niihin. Ruoanvalmistuksen opetuksen yhteydessä viimeisen luokan tyttöoppilaiden pienissä ryhmissä vuoron perään koulukeittiössä valmistama oppilasruoka olisi ollut merkittävä osa koulutusta. Ruokalistassa olisi ollut 10-12 yksinkertaista, terveellistä ja äärimmäistä säästäväisyyttä noudattaen valmistettua ruokalajia. Erityisen asiantuntijakomitean (mm. lastenlääkäri, ravintofysiologi ynnä perheeneäntiä) tehtäväksi jäi vakioida nämä ruokalajit.

Olennainen maataloudellinen harjoittelu tapahtuu kerhotoiminnan muodossa ja on vilkkaimmillaan keväällä ja kesällä.



Maailmalla maatalouskoulutukseen on liitetty oheistoimintana niin ruumiinkulttuuria kuin taidepedagogistakin
ulottuvuutta. Lausan ohjelmassa tätä toimintaa olisi viety maaseudulla aivan alkeiskoulutukseen asti. Niin
ennen maailmansotia kuin sen jälkeenkin tätä on harjoitettu ainakin juutalaisessa maailmassa.Vas. kuvassa
näemme voimistelutuokion amerikanjuutalaisten 1800-luvun lopulla perustamasta Woodbinen maatalouskoulusta,
kuva vuoden 1900 tienoilta. Oikealla puolestaan lasten musiikkihetki Israelissa Kibbutz Haemekissa vuonna
1956. Jos jätämme tässä yhteydessä jälkimmäiseen ympäristöön alkuvaiheissa kuuluneen sosialismin näköpiiris-
tämme taaemmaksi, kibbutz-liike oli olennaisessa osassa uuden valtion rakentamisessa ja ruokkimisessa
puhumattakaan nuorison kouluttamisesta yliopistoa myöten.
Kuvat Wikimedia Commons


***
Kunnallinen yleissivistävä maatalouskoulu

Kansakoulussa annettava ammattiopetus ei olisi riittänyt nuorten pyrkiessä aikuisten töihin. Tarvittiin erityinen ammatillinen koulu kansakoulun läpikäyneelle maalaisnuorisolle, unohtamatta yleissivistystä. Koulu olisi sijainnut peltoalaltaan tarpeeksi suurella koulutilalla ja toiminut täydelleen sisäoppilaitoksena.

Pojat tarvitsivat perinpohjaiset tiedot kaikessa, mikä koski maanmuokkausta, karjanhoitoa, metsänhoitoa sekä kaikkia maatalouden sivuhaaroja. Oppilasta olisi pyritty harjaannuttamaan tulemaan toimeen mahdollisimman paljon omin neuvoin, pääpaino kädentaidoille. Kaikki kirjatieto oli määrä kokeilla oikeaksi ja toteutettaa käytännöllisellä harjoittelulla.

Tytöille olisi annettu välttävät alkeistiedot maanmuokkauksessa ja taito suunnitella ja johtaa maanviljelystöitä. Jatkoksi olisi liitetty perusteellinen puutarhanhoidon opetus, tarkka ja kokemusperäinen perehdyttäminen karjanhoitoon ja muihin tätä alaa lähellä oleviin haaroihin. Pääala opetuksessa piti tietenkin olla kodin- ja lastenhoidon sekä ruoanvalmistuksen opetuksessa. myös kankaankudonnassa ja käsitöissä.


***


Yliopistoon johtava maatalouskoulu

Maaltapaon tyrehdyttäminen ja maaseudun oman sivistyneistön tarpeisiin perustettava oma koulutyyppi olivat Lausalle olennaisen tärkeä tavoite korvaamaan maaseudun keskikoulut ja muut kaupunkihenkiset koulut. Uuden koulun nimi olisi tullut maatalouslyseo ja maataloustyttölyseo.

Koulujen oli määrä sijaita koulutiloilla ja ne olisivat olleet täysin sisäoppilaitoksia: poikalyseo 8-luokkainen, tyttölyseo 9-luokkainen. Kummassakin koulussa olisi alusta lähtien tarvittu A- ja B-linja. A-linjaan olisivat tulleet ne, jotka eivät aio yliopistoon. Linjalla ei olisi merkinnyt keskikouluastetta, kouluaika tytöille 5 ja pojille 4 vuotta. Pääsyvaatimuksena uudesti muovailtu kansakoulukurssi.

B-linjalle olisivat hakeutuneet yliopistoon aikovat ylemmän kansakoulun toiselta luokalta. Siirryttäessä keskikoulusta lukioon oli määrä suorittaa kypsyyskoe. Siinä hylätty oppilas olisi saanut muodollisen erotodistuksen. Kaikki agronomeiksi, metsänhoitajiksi ym aikovat olisivat kulkeneet juuri tätä tietä. Tavoitteena oli myös saada maalaisvirkamiehet laittamaan lapsensa tähän kouluun, joten B-linjalle olisi muodostettu myös suurimmaksi osaksi maatalousoppiaineiden opiskelusta vapautettuja linjoja.

Lausa ei pitänyt hyvänä antaa teoreettista opetusta yhtään enempää kuin silloisessa oppikoulussakaan. Pikemminkin olisi aikaa voinut lyhentää vuosittain kuukaudella , ehkäpä puolellatoistakin. Kesälomat olisivat lyhentyneet huomattavasti tuolloisista ja kaikki tuo aika olisi käytetty käytännölliseen harjoitteluun.

Lopettamalla maaseudun monet kymmenet yksityiskoulut oli määrä saada varat kyseisen koulutyypin ylläpitoon. Mainittuja kouluja ei sitä paitsi olisi tarvittu kuin vain jokunen sinne tänne eri osiin maata, ei ainakaan pitkiin aikoihin.



***


Erilaisia ammattikouluja

Eräät maaseudun ammattiryhmät tarvitsivat sangen perusteellistakin erikoisopetusta ja harjaannuttamista, kuten karjan-, sian- ja siipikarjanhoito, meijerit, puutarhat ja kengittäjät. Tällainen ammattiopetus oli mahdollista järjestää joko yleisivistävän kunnallisen maatalouskoulun jatkokursseina tai erillisin yleisivistävin ammattikouluin. Maaseutu kaipasi myös eräitä korkeakoulutyyppisiä oppilaitoksia, esim. puutarhanhoito. Käsi- ja kotiteollisuus, taideteollisuus ynnä muut sellaiset ammattialat vaativat osansa. Maaseutu tarvitsee oman musiikkiopistonsa.



Maaseudun eri opinahjojen opettajien kouluttamiseen tarvittiin myös koulu.

Seuraavaksi kaupunkien uusi koulujärjestelmä...