tiistai 28. huhtikuuta 2015

Omistaa vai "omistaa"?

Globaali maailma ahdistaa ihmispoloiset entistä kurjempaan loukkuun. Kyllä entisaikaan rojujen hankkiminenkin oli selkeätä touhua. Rahaa joko oli tai sitten ei ollut. Toki saattoi koettaa kauppiaalle tyrkyttää niin sanottua väärää rahaa, mistä seuraukset olivat usein ikävät. Itse asiassa tuolloinkin kyseessä oli kuitenkin valuutta, vaikkei sillä sitten mitään katetta ollutkaan. Nykypäivinä kuluttajia paimennetaan näpelöimään sähköisiä laitteita, jolloin kukaan ei fyysisesti näe rahan liikkuvan putkea pitkin paikasta A paikkaan B tai paikan C vetävän siitä siivun välistä. Tässä on ensimmäinen mieleen tuleva modernin ajan paradoksi.

Gustave_Dorén kuuluisa karikatyyri Venäjän maaorjuudesta. Nykyään ei tuota hankaluuksia asettaa
entisaikojen tilanherrojen tilalle lisenssejä hallinnoivia suuryrityksiä, joilla on kasvava valta ohjailla
kuluttajien arkea mitä moninaisimmin tavoin, osaksi näiden sitä edes havaitsematta!
Kuva: Wikimedia Commons

Isoisän aikaan ja omassakin nuoruudessa touhu oli siis kaikin tavoin havainnollista. Mikäli puotipuksu totesi maksuvälineen käypäiseksi, ostaja saattoi alkaa raahata tavaraa mennessään. Se oli hänen ja sillä selvä. Nyt yhä useampi härveli on ahdettu täyteen tekniikkaa, jota suurin osa kuluttajista ei edes tarvitse tai osaa käyttää. Itse asiassa tuo automatiikka tekee laitteista paljon entistä monimutkaisempia ja lyhytikäisempiä. Onko ostajalta edes kysytty tarvitaanko tuota tai tätä automatiikkatoimintaa? On vain keskitytty uskottelemaan, ettei kerta kaikkiaan enää kyetä tulemaan toimeen ilman puhelimia, jotka osaavat tehdä jo lähes kaikkea muuta kuin toimia luotettavina, kestävinä puhelimina. Autonovien lukot toimivat omapäisesti ja niin edelleen. Hyvin nopeasti varttuu oikea uusavuttomien sukupolvien ketju, joka ei osaa tehdä manuaalisesti mitään. Heille ei ole edes annettu mahdollisuutta omaksua yksinkertaisempia tapoja hoitaa käytännön asioita.

Nyt on levinnyt eri teitä uutinen siitä, kuinka John Deere tahtoo määrittää uusien laitteittensa ostamisen pelkäksi käyttöoikeuden hankkimiseksi vedoten muun muassa uusien traktorien sisältämän tietotekniikan tekijänoikeuksiin. Kaukana ovat pian ne ajat, jolloin kätevä maajussi ropeloi vanhan Massikan jollain lailla kulkemaan, mikäli kyntöpellolla alkoi ilmetä jotain ongelmia. Oikeastaan rakkineet taisivat olla siksi yksinkertaisia, että asiallisesti hoidettuina ne taisivat kulkea ja kulkea.

Onko maanviljelijöiltä kysytty, tarvitsevatko he tuota kaikkea elektroniikkaa? Mikäli sen tarkoituksena on valvoa direktiivien noudattamista tarkkailemalla traktorin käyttöä, miksi järjestelmien pitäisi haitata käytännön työtä? Jos konefirmat tahtovat väkisin ahtaa joka paikkaan tietokonesiruja, älkööt vaivatko kuluttajia kottikärryllisellä pirullisia tekijänoikeussäädöksiä. Välistävetäjiä ravintoketjussa on muutenkin liikaa, ja tietotekniikkayritykset nyhtävät tähtitieteellisiä voittoja. Arvomme ovat sairaan kieroutuneita, koska olemme valmiit kustantamaan ruhtinaalliset olot niille, jotka kehittävät koneita, joiden käyttötarkoitus täytyy erikseen jälkeen päin keksiä tai joiden käyttämiseen on pakko lainsäädännöllä ihmiset alistaa. Sen sijaan omaishoitajat ynnä kaikki muut ihmisistä huolehtivat tahot joutuvat sinnittelemään murusilla.

Microsoft on lanseerannut vääristyneen tavan myydä käyttöoikeuksia laitteisiin ja ohjelmiin, jotka asiakas on ostanut. On olemassa omistamista ja ”omistamista”. Nyt on siis John Deere lähtenyt samalle linjalle, ja perässä loikkii muitakin valmistajia. Kun opimme hyväksymään käyttöoikeuksien periaatteen, emme enää hätkähdä geenimanipuloitua siemenviljaa, joka antaa vain yhden ainoan sadon eli ylijäämä satoa ei enää kykene käyttämään seuraavan sadon aikaansaamiseksi. Emme toki tiedä, mitä uutta elämää synnyttämätön, kuollut siemen käytännössä pidemmän päälle ravintoketjussa merkitsee. Joka tapauksessa se tarkoittaa sitä, että viljelijät ovat tiukasti sidoksissa niihin, joilla on yksinoikeus viljakauppaan.

Läpi yhteiskunnan saatettuna lisenssijärjestelmä tarkoittaa käytännössä sitä, että yksityisen ihmisen elämä on jonkun toisen omistuksessa. Kaikki hänen käyttämänsä laitteet on helposti ulkoa päin saatettavissa toimintakyvyttömiksi. Hänen ravintonsakin on alituiseen jonkun ulkopuolisen hallinnassa. Tuota uhkakuvaa vastaan monet pyrkivät kamppailemaan käyttämällä vanhoja, yksinkertaisia laitteita. Siinä heitä uhkaa uusi ”edistyksellinen” lainsäädäntö, joka ympäristönsuojelullisiin näkökohtiin ja liikenneturvallisuuteen vedoten ajaa muun muassa autokannan uudistamista. Kuinka moni onkaan ajatellut, miten turvallisia loppujen lopuksi ovat esimerkiksi autot, joiden sähkölaitteet on mahdollista ottaa ulkoa päin hallintaan? Nykyaikainen liikennelentokone on vailla vanhoja mekaanisia hallintalaitteita. On sanottu, että ilman tiettyjä suojauksia ne olisi pudotettavissa nykyaikaisilla älykännyköillä.

Mene ja tiedä, joka tapauksessa puheet yksilönvapaudesta teollistuneissa yhteiskunnissa ovat harhaa. Entisaikaan feodaaliherrat käytännössä omistivat maaorjiensa hengen ja terveyden. Sopii kysyä, onko nykyihminen suurten kansainvälisten yritysten edessä yhtään maaorjaa paremmassa asemassa. Osa tätä rakennelmaa on myös Euvostoliitto ”kansojen liittona” rappeutuvassa, vanhoja kulttuurimuistojaan järsivässä Euroopassa.

tiistai 21. huhtikuuta 2015

EU sätkii Välimeren aalloilla

Vaalitaisto Britanniassa lähestyy ensi kuun kliimaksia. Viikonloppuna Yhdistyneen kuningaskunnan itsenäisyyspuolueen puheenjohtaja ja Euroopan parlamentin jäsen Nigel Farage syytti David Cameronia osasyyllisyydestä Välimeren siirtolaiskatastrofiin. Hänen mukaansa konservatiivipuolueen johtajaa ja Britannian nykyistä pääministeriä voidaan syyttää satojen siirtolaisten kuolemasta Välimerellä, koska tämä oli fanaattisesti kaatamassa Gaddafin hallintoa Libyasta saattaen alueen epävakaaksi. 


Syrtinlahti. Alue on nyt suuren inhimillisen kärsimyksen ja länsimaiden ylimielisen politiikan seurausten
näyttämönä. Onko tämä Euvostoliiton lopullisen sortumisen alkua yhä paisuvien ihmismassojen etsiessä
turvaa Vanhan mantereen rappeutuvista, läpivelkaantuneista yhteiskunnista?
Kuva Wikimedia Commons

Farage syyttää etenkin Ranskan Nicolas Sarkozya ja Cameronia näiden toimista Libyassa. Maan muuttaminen anarkiaksi on tehnyt sikäläisten kristittyjen tilanteen lähes mahdottomaksi.

Meidän pitäisi olla rehellisiä ja sanoa suoraan aiheuttaneemme tämän ongelman. Libyasta ei ollut siirtolaisia ylittämässä merta näin suuria määriä ennen kuin pommitimme maata ja hankkiuduimme eroon Gaddafista, kuinka paha hän sitten olikaan.”

UKIP-johtaja [Farage] sanoi, ettei olisi ongelma tarjota pakolaisasemaa joillekin kristityille näistä maista.

Portsmouthissa liberaalidemokraattien johtaja Nick Clegg kosketteli puheessaan myös Välimeren tragediaa. Hän vaati EU:a ja Italiaa kohti kestävää ratkaisua, koska ”[tilanne] ei ole hyväksyttävä kenellekään, joka uskoo kaikkein heikoimmassa asemassa maailmassa olevien ihmisarvoon”. Hänen mukaansa edelliset järjestelyt toimivat lähes kannustimina ihmisille lähteä ylittämään merta huonoilla veneillä. Ratkaisu ongelmiin täytyisi löytää niissä yhteisöissä, joissa ihmiset ovat niin epätoivoisia ja peloissaan, että lähtevät [merelle] niin suurin joukoin. Ratkaisua on etsittävä yhdessä.

Eilen ilmoitettiin, että EU:n sisä- ja ulkoministerit olivat päässeet Luxemburgissa sopimukseen sotilasoperaatioista siirtotyöläisten salakuljettajia vastaan Välimerellä. EU:n hallitukset vaativat entistä paljon tiiviimpää yhteistyötä Libyan naapurimaiden kanssa. Vanhemmat poliitikot ja EU-virkamiehet ilmaisivat epäilevänsä suunniteltujen toimien tehoa ja kohdistumista salakuljettajiin. Joka tapauksessa liikkeellä on ollut jälleen paljon Euvostoliitolle tyypillistä pateettista julistuksellisuutta.

"Toivon, tänään on käännekohta, Euroopan omatunnon suhteen, ei palata lupauksiin ilman toimia", sanoi Federica Mogherini, Italian entinen ulkoministeri, EU:n tärkein ulko- ja turvallisuuspolitiikan koordinaattorin maanantain kokouksessa.

Mogherini puhui edelleen ”joistakin toimista”, joiden tarkoituksena on torjua ihmiskauppaa harjoittavia ryhmiä lähinnä Libyassa, kuten "tuhoamalla aluksia".

Dimitris Avramopoulos, komissaari maahanmuuttoasioissa, sanoi operaation mallina olevan edelliset sotatoimet Afrikan sarven alueella Somalian merirosvouksen torjumiseksi. Sotatoimet edellyttäisivät YK: n valtuutusta.

Operaation yksityiskohdat ja tarkat toimintatavat olivat vielä maanantaina julkistamatta. David Cameron, Angela Merkel ja Italian pääministeri Matteo Renzi painottivat siirtotyöläisten ihmiskauppiaiden torjunnan olevan etusijalla käsistä riistäytymässä olevan kriisin ratkaisemisessa. Muun muassa Latvian sisäministeri Rihards Kozlovskis epäili operaation törmäävän [käytännön] ongelmiin. Siviili- ja sotilasoperaation yhdistäminen ei ole helppoa, eikä nyt toimita etäisten kolmansien maiden vesialueilla. Epäilyjä on ollut myös siitä, kuinka tarvittavia tiedustelutietoja saataisiin.

Vaikka Frontex-rajavalvontajoukkoja on päätetty vahvistaa, siirtolaisviranomaiset ja Frontex itse ovat varoittaneet, että Saharan eteläpuolisilta alueilta ja Lähi-Idästä peräisin olevia maahanmuuttajia odottaa Libyan kaaosmaisissa olosuhteissa tilaisuutta nousta merikelvottomiin aluksiin. Ministerit ja virkamiehet ilmoittivat pilottihankkeesta sijoittaa 5000 pakolaista EU:n laajuisesti, vapaaehtoisuuden pohjalta. EU:n turvapaikka virkamiehet ovat lähdössä etulinjan valtioihin Italiaan ja Kreikkaan laatimaan ”yhteistä” turvapaikkahakemusten käsittelyä. Prosessin olisi tarkoitus toimia kahden kuukauden kuluessa hakemuksen jättämisestä.

* * *

Libyalainen salakuljettaja ei vakuutu Euvostoliiton sotasuunnitelmista. Maanmiestensä tavoin hän on saanut seurata vierestä Gaddafin kukistamista ja EU:n luopumista Pohjois-Afrikan infrastruktuurin kehittämisen tukemisesta. Hänen näkökulmansa on toki selkeä sikäli, että toimeentulon ja rahoituksen loppuessa ihmisten on ollut lähdettävä liikkeelle. Samalla hän ottaa esille berberi-väestön ongelmat. Euvostokansalaisena ja rahastettavien kansallisuuksien edustajana puolestaan esitän kysymyksen, miksi Libya on ollut saatettava kaaokseen. Tietyillä maailmankolkilla kulttuuri on lähtökohtaisesti raaempaa kuin meillä. Gaddafi ei varmasti käyttäytynyt länsimaalaisten arvojen mukaisesti, mutta hänen maansakaan ei ollut länsimainen eikä sitä todennäköisesti tavoitellutkaan. Tuona aikana kuitenkin ennen liittoutuman hyökkäystä 2011 maassa oli yksistään kiinalaisia töissä 30 000. Vierastyöläisten määrä oli merkittävä, ja he saivat elantonsa sieltä tarvitsematta hakeutua Eurooppaan.

Nimeä ”Hajj” käyttävä salakuljettaja epäilee Guardianin artikkelissa Euvostoliiton laivastojen kykyä rikkoa salakuljettajien verkostoa. Aivan kuten britti Nick Clegg myös salakuljettaja päätyy alleviivaamaan paikan päällä lähtömaassa tehtävän työn tärkeyttä. Jälleen kerran länsimaat ovat kuin hullu lääkäri, joka tulehduksen syyn hoitamisen sijasta keskittyy amputoimaan raajoja. Se on samaa kuin ensiksi ampuisi haulikolla sangon täyteen reikiä (”demokratian” viemisen ristiretket Lähi-Itään ja Afrikkaan) ja sitten yrittäisi tukkia vuotoa yhdellä teelusikalla vuoroin kullakin reiällä, lusikkana erilaiset humanitaariset jälkihoitoprojektit.

”Hajj” ihmettelee, mikseivät eurooppalaiset hajoita kiinni saamiaan salakuljetusveneitä, jotka on jätetty ajelehtimaan merelle ja jälkeen päin ollut helppo ottaa uudestaan käyttöön. Hän itse väittää kuljettaneensa edellisellä viikolla 1000 henkilöä onnistuneesti Italiaan. Hänellä ei ole järin positiivista kuvaa lännen ”ihmisoikeus tyypeistä”, joiden toimien hän uskoo viime vuoden tavoin jäävän puheiden tasolle. Ilmiselvästi hän on pettynyt EU:n toimiin Gaddafin kaatamisen jälkeen ja odottaa enemmän avustuksia etenkin paikallisille heimoille. Euvostoliitto on siis naiiviuttaan ajautunut jälleen uuteen holhoussuhteeseen tuhotessaan aiemmin voimassaolleita yhteiskunnallisia rakenteita.

Jo viime vuonna sain lukea, että Gaddafin jälkeen pystytetty parlamentti oli joutunut pakenemaan Tripolista erääseen rannikkokaupunkiin ja majoittumaan sinne ankkuroituun matkustaja-alukseen. Jälleen oiva esimerkki idealistiemme tavasta pommittaa toimivia, joskin omille arvoillemme vieraita yhteiskuntia anarkiaan ja väittää tien demokratiaan löytyneen. Guardianin artikkelissa kerrotaan myös rannikkovartioston upseerista, jonka selkeänä toteamuksena on:

EU, jos se todella haluaa lopettaa salakuljetuksen Zuwarassa, sen täytyy tuoda meille työkaluja tähän tehtävään. "Tarvitsemme vakava työkalut, veneet, oikea partioita, komitea kouluttaa meitä. Älä anna tukea Tripoli. Anna se meille Zuwara. "

Tällä haastatellulla salakuljettajalla on lakitieteen tutkinto yliopistosta, joten hän ei ole mikään oppimaton paimentolainen tai kalastaja. Onko hän myös prototyyppi tulevista eurooppalaisista, mikäli yhteiskuntamme romahtavat? Hän kehottaa myös EU: a tehostamaan pyrkimyksiä lopettaa sisällissota Libyassa, mikä puolestaan tekee maasta kohteen maahanmuuttajien sijaan kauttakulkuetapin Eurooppaan. Tuohon toiveeseen me euvostokansalaiset voimme toki yhtyä, mutta samalla ihmetellä, miksi h-tissä poliitikkojemme on jälleen kerran pitänyt tunkea kätensä sellaiseen sontaan, jota Libyasta nyt kaavitaan inhimillisen ja taloudellisen taakan muodossa. Sinne oli aikanaan jopa meidän Elisabet Rehnimme lähettämässä vähiä Hornetejamme, vaikkei niiden soveltumisesta tehtävään tainnut olla selvyyttä.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Vaalien jälkeen?

Vaalitaiston pöly alkaa hiljalleen laskeutua. Moni uskoo taistelukentän nyt autioituvan. Yksi jos toinenkin on siksi täynnä mediavyörytyksen ähkyyn asti tunkemaa poliittista agendaa, että huokaisee helpotuksesta saadessaan kääntää kylkeä asian päälle. Tämä on ymmärrettävä vaikkakin vaarallinen asenne, sillä seuraavina viikkoina poliittiset puolueet näyttävät todelliset karvansa. Sanojensyönnin ja epärehellisten lupausten kuoppaamisen viikot ovat alkaneet. Onkin syytä virkistää muistia muutamalla arkistostani löytyneellä julistuksella vuodelta 2011.


Karjaa toukokuisella laitumella. Vaalit ovat ohitse, mutta vaalikarjalle eivät koita viheriät niityt Suomen talouden ollessa
syöksykierteessä. Vaalitulos on yhtä aikaa herkullisen mielenkiintoinen että hankala. Yhä on se mahdollisuus, että maan
asioita lukuisat viime vuodet sotkeneet tahot pääsevät "korjailemaan" tekojaan.

6.6.2011 elettiin legendaarisen Jytkyn ravistelemia viikkoja, jolloin Timo Soini kutsuttiin MTV3:n Huomenta Suomeen kommentoimaan suuren vaalivoiton jälkeisiä asetelmia. Tuolloinkin hän julisti kuuluisaa sanomaansa:

Soini kertoi MTV3:n Huomenta Suomelle, että perussuomalaiset ei lähde hallitukseen, jollei politiikan linja muutu.”

”– Suomen linjan on muututtava Euroopassa kriittisemmäksi. Meidän on pidettävä huolta Suomen rahoista ja Euroopan rahoista, Soini jyrähtää, ja kritisoi myös mallioppilas-asetelmaa.

”– Kovasti on koitettu ja ei ole onnistuttu. Six-päkki hajosi, kun siitä otettiin pullo pois.

Kuten monet meistä varmaan muistavat, hallitusneuvottelijat marssivat yhdessä vaiheessa ulos Säätytalolta hallitusneuvottelujen leikattua kiinni. Mikäli oikein muistelen, otaksuisin viimeisimmän lainauksen viittaavan tuohon tilanteeseen. Portugalin tukipaketin eduskunta käsittely keskeytti hallitusneuvottelut, mikä synnytti vähintäänkin kyseenalaisen juridisen tilanteen. Kun nyt Kreikka Kolmonen kummittelee kulisseissa, tämän toimenpiteen muisto kuikuilee taustalla. Valtakunnassa monet jo toivoivat tuolloin, että hallitustunnustelija vaihtuisi. 3.6. 2011 muun muassa vasemmistoliitto tahtoi jo vaihtaa hallitustunnustelijaa. Yle-gallupissa heinäkuun alussa 2011 42 prosenttia vastanneista ei uskonut Kataisen hallituksen pysyvän pystyssä neljää vuotta. Tavallaan he olivatkin oikeassa, sillä Katainenhan karisti tunnetusti ennen aikojaan maamme tomut jaloistaan ja kuittasi palkkiovirkansa Brysselistä.

Tuolloin kesällä neljä vuotta sitten Katainen veti kuitenkin kanin hatustaan, ja tyytyväisiä nuoleskelijoita nousi kärryille. Loppu onkin sitten kansalaisille kylmää historiaa. Tuolla hetkellä varmistettiin Kokoomuksen johdolla, että vaalien tuloksen tärkein sanoma suurelta osin sivuutettiin. Kuten tiedetään, perussuomalaiset pitivät linjansa ja kieltäytyivät Kataisen seireeninkutsusta.

Nyt eilisten vaalien jälkeen SDP:ssä ihmetellään vaali-illan mahalaskua. Ennakkoäänestyksessä jaetut perintöäänet eivät riittäneet kuin neljänteen sijaan. Viime vuosina sosiaalidemokraatit ovat profiloituneet lähinnä hölösuiksi maailmanoparantajiksi, jotka lupaavat mannaa kaikille, mutta roikkuvat innolla mukana pieneläjää kurittavassa kokoomuspolitiikassa. Työväenasia on kaikunut vain juhlapuheissa ynnä yhteislauluissa. Ennen vuoden 2011 vaaleja puolue lupasi Urpilaisen johdolla muun muassa säätää verotusta jokaiselle maksukyvyn mukaan, mistä hallituskaudella saikin tasaveroja (esim ALV-korotukset) pukatessa sitten puhua lähinnä oppositio. Samoin löysät puheet työpaikoista olivat tyhjää höpötystä.

Oikeisto haluaa jatkaa ahneuden linjalla. Kokoomus pyrkii raivoisasti edelleen alentamaan progressiivista tuloveroa ja yritysveroa. Vastineeksi kokoomus haluaa nostaa arvonlisäveroa. Tämä iskee pieni- ja keskituloisiin, kiihdyttää inflaatiota, tuhoaa palvelualan työpaikkoja ja lisää ostosmatkoja Tallinnaan. Kokoomus haluaa myös nostaa energiaveroja, vaikka sadattuhannet suomalaiset perheet ovat jo nyt maksukykynsä rajoilla maksaessaan nousseita sähkölaskuja. Kokoomuksen verolinja on tasaveron linja. Kokoomuksen verolinja on kasvavan eriarvoisuuden linja. Ei ihme, että Kokoomus piilottelee visusti vero- ja talousohjelmansa yksityiskohtia.”

Lisäksi SDP otti esille eläkeiännoston pyrkimykset aikana, jolloin työttömyys lisääntyy vailla näköpiirissä olevaa taittumista. Se on ollut mukana Kokoomuksen kanssa antamassa maksuhelpotuksia yrityksille liittämättä niihin selkeätä työllistämisvelvoitetta samaan aikaan kun jokaisen köyhälle ojennetun almun kylkeen liitetään suu vaahdossa vaatimus vastikkeellisuudesta aivan kuin valtion jakamat varat hyvää hyvyyttä siirtyisivät investointeihin osakkeenomistajien taskujen sijaan.

Rahapolitiikassa fataaleinta lienee ollut hurskastelu ennen vuoden 2011 vaaleja tapaan: ”On tullut kuva, että pääministerimme ja valtiovarainministerimme eivät halua vaatia Eurooppaa saattamaan pankkeja vastuuseen, koska Suomi ei muka saa olla häirikkö”. Pelastaakseen jotain kasvoistaan he kehitttelivät surullisenkuuluisan takuutusjärjestelmän uusien tukipakettien oikeuttamiseksi.

SDP on dinosaurus, joka järsii menneisyytensä luurankoa ja ammentaa vanhojen eläkeläisäänestäjiensä uskosta. Siitä on tullut vasemmistopuolue ilman käytännön vasemmistolaista aatetta. Kaduntallaajalle se näyttäytyy lähinnä julkisen puolen johtajavirkoihin varsinkin aiemmin pätevöittäneenä jäsenkirjareferenssinä ja vihreiden kanssa yleisessä maailmanparantamisessa kilpailevana lahkona. Muille kuin uskovilleen se on entistä enemmän tullut sanojensa syömisen esimerkkitapaukseksi vailla syytä ottaa kovin tosissaan. Kuvaavaa sen ajattelutavalle on todeta viimeisimmänkin vaalitappion jälkeen, ettei ole syytä muuttaa toimintatapoja. Way to go...

Ennen vuoden 2011 vaaleja hirvittävästi ryvettyneen Keskustan nousussa on jotain pahaenteisen synkkää, joka viittaa kansan olemattomaan muistiin. Toisaalta keskustalaisilla oli takanaan median jatkuva tulituki ja ikääntyvä, vakaa äänestäjäkunta. Viimeksi mainittua pohtiessa ei voi olla aprikoimatta, ettei lopulllista äänestystulosten muutosta maahamme tule ennen kuin suuret ikäluokat kaatuvat pois. Sitä ennen voi tosin kupsahtaa alta myös Suomi. Myös keskusta taaplaa perintöäänten jalustalla, mikä takaa jonkinlaisen takuun äänistä huolimatta harjoitetusta politiikasta. Nyt Sipilä nousee valtaistuimelle, jolta edes presidentti ei kykene häntä neljään vuoteen suistamaan. Jää nähtäväksi, kuinka monta ”Jos Hitler-setä vain tietäisi” -lausahduksen kaltaista parahdusta perämetsistä tullaan lähivuosina päästelemään!

Perussuomalaiset ja etenkin pienet uuspuolueet ovat tukalassa tilanteessa koettaessaan paimentaa nukkuvia uurnille. Näin vastakäytyjen vaalien jälkitunnelmissa A Smith and Wesson beats four aces -blogissa on mielenkiintoisesti eritelty tuon liikkuvan massan olemusta ja merkitystä vaalituloksille. Niihin lukuihin en tässä puutu, mutta niihin soisin jokaisen sohvalleen jääneen äänioikeutetun paneutuvan. Eilisiltana ennakkoäänien antama vaaliennuste kuvasti juurikin enimmäkseen puolueuskollisten fatalistista ja puolueiden tekemisiin perehtymätöntä ajatusmaailmaa. Toki joukossa oli niitäkin, jotka ovat, uskomatonta kyllä, aidosti hyötyneet viime vuosien politiikasta. Uskoisin vaalipäivän käänteen olleen selkeä osoitus liikkuvien äänestäjien voimasta.

Tällaiset kortit meille 20.4.2015 jaettiin. Näillä pitäisi nyt sitten lähteä taistelemaan maata uuteen nousuun. Monen
mielestä varmaan viimeisten kolmen hallituksen puliveivareita ei rangaistu tarpeeksi. Kun pahimmat asioiden rikkojat
höpöttävät nyt niiden korjaamisesta, se vain vaikuttaa vähintäänkin epäluotettavalta. Silti jotkut ovat heitä yhä
kuunnelleet.

Asian tiivistivät ylen toimittajat pian kello 20:n jälkeen todeten äänestäjien lopultakin olleen tyytyväisiä noudatettuun politiikkaan. Tulevaisuuden kannalta liikkuvien äänestäjien aktivoituminen tulee olemaan vuosi vuodelta tärkeämpää. Jokaisiin vaaleihin tulisi paneutua ikään kuin ne olisivat Suomen viimeiset, koska Brysselin taholta tuleva liittovaltiopainostus on jatkuvaa. Direktiiveissä ujutetaan lainsäädäntöömme asioita, joista ei taatusti eduskuntavaalien teemoiksi oteta. Kansa tullee ne saamaan eteensä valmiiksi päätettyinä tosiasioina. Sosiaalisen median ja yksittäisten kansalaisten on otettava se poliittisen vahtikoiran asema, josta tiedotusvälineet ovat luopuneet. Kuten alussa totesin, nämä vaalit eivät suinkaan ole ohitse. Sipilän hallituksen ohjelma ja kokoonpano tulevat olemaan tarkalla silmällä ja korvalla seurattavia.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Älyn ihmisoikeudet

Automaatio on aikamme suurimpia vitsauksia. Tämä lausuma pohjaa pääasiassa siihen, ettemme nähtävästi ole tarpeeksi kypsiä henkisesti tälle tielle. Insinöörejä ja poliitikkoja ajaa liiaksi totalitaaristen järjestelmien selitysvalikoimaan kuuluva toteamus keksintöjen toteuttamisesta, koska ”ne ovat olleet mahdollisia”. Vastuu seurauksista ei ole kasvanut teknisen tietämyksen tahdissa. Euvostotaivaan lukema uutinen Movidiuksen kehittelemästä tietokonenäöstä sai tarttumaan aiheeseen.

Teollisuusrobotti lasiteollisuudessa.
kuva Wikimedia Commons




Ennen kuin paneudun aiheen metafyysiseen puoleen otan esille puhtaan jokapäiväisen esimerkin automatisaatiosta Euvosto-Suomessa. Muutama vuosi sitten maahamme tullut suuri yritys perusti suurella kohulla uutta tehdasta kotikaupunkiini. Laitoksen oli määrä tuoda huomattavasti lisää teollisia työpaikkoja. Vähitellen kävi ilmi, että yhtiö toi vähät avainhenkilöt lähinnä mukanaan ulkomailta. Toinen yritys puolestaan laajensi toimintaansa uudella tehdashallilla. Lopputuloksena oli entistenkin työpaikkojen raju vähentyminen. Automaatio korvasi ihmiskädet.

Ihmiskäsien vapauttaminen niin sanotusta likaisesta työstä ei ole missään järjellisessä suhteessa uusien työpaikkojen tai syntyvyyden kanssa. Itse asiassa viihdeteollisuuden julki tuoma taistelu ihmisten ja koneiden kansa on täyttä päätä käynnissä. Sehän näytti jo ensi oireitaan Kehruu-Jennyn tapauksessa kuuluisissa tuotantolaitteiden tuhoamisissa.

Ensimmäisen skenaarion mahdollisti Euvostoliiton talouspolitiikka ja toisen automaatio. Karkeasti yksinkertaistaen paikalliset työntekijät siis korvattiin ulkomaalaisilla ja automaatio hoiti loput. Näin asia hoituu kylmän matematiikan ja talouspolitiikan avulla. Euvostoliiton yhtenä tarkoituksena on ollut yhteismarkkinoiden luominen. Tekniikan kehitys on luonut puitteet virtuaalirahan ja automatisoidun tuotantoketjun lomittamiselle yhteen. Yhtälössä on vain yksi haitallinen tekijä: ihminen. Toisaalta häntä tarvitaan kuluttajana ja tarpeiden ilmentymänä ja toisaalta hänen tulisi maksaa johtajille mahdollisimman vähän. Toistaiseksi suuret massat on saatu masennettua lääkkeiden turruttamiksi itsetuhoisiksi joukoiksi. Suomessakin kulutuskysyntää on pidetty yllä velkarahalla. Se antoi tilaa toiselle toimintamallille eli paikallisten työpaikkojen vähentämiselle.

Poliittisin päätöksin on tehty tietä globaalille kansainvaellukselle. Salonkikelpoinen termi on kansainvälisyys. Elinkaarensa ehtoopuolella olevat eurooppalaiset kulttuurit on saatu uskomaan, että niiden velvollisuus on ottaa vastaan päättymätön virta kolmansien maiden asukkaita, jotka lisääntyvät nopeammin kuin niitä kyetään ottamaan vastaan. Jos lännellä on jokin vastuu, se on kuulunut niille, jotka ovat pyörittäneet siirtomaabisbestä henkilöitymänään muun muassa Belgian kuningas Leopold. Tuo vanha raha on jo kauan sitten varmistanut jalkojensa pysymisen kuivina.Vielä viime vuosisadalla puhuttiin syntyvyyden säännöstelemisestä ja väestösuunnittelusta. Nyttemmin ovat moiset kannanotot vaimentuneet. Aivan kuin afrikkalaisten ja aasialaisten oma vastuu sikiämisestänsä olisi jollain lailla vähentynyt. Lähes dogminomainen pakote ”ymmärtää” uskontoja ja niiden käsityksiä on syrjäyttänyt väestötieteelliset laskelmat planeettamme kantokyvystä.

Tässä yhteydessä päästään oivasti viihteen tuomaan näkökulmaan. Euvostotaivas on katsomassa kolmatta tai neljättä kertaa 2000-luvulla tehtyä versiota Taisteluplaneetta Galacticasta. Alkuvaiheen räiskinnän jälkeen kerronnasta alkaa löytyä uusia kerroksia. Lähtötilannehan on, että koneet ovat Terminator-elokuvien tapaan päättäneet nitistää ihmissuvun tyystin. Tässä tapauksessa kuitenkin aletaan hyvin pian eritellä väkivallan ja sotien olemusta. Koneiden herännyt tietoisuus alkaa tavoitella Jumalaa ja kauhistella ihmisen perisyntiä. Orja tavoittelee vapautusta ja olettaa sen koittavan orjuuttajansa täydellisen tuhoamisen kautta. Vähitellen ihmisyyttä etsivä kone alkaa epäillä toimintamalliaan ja etsiä yhteiseloa entisen hallitsijansa kanssa joutuen lopulta kamppailemaan oman lajinsa fundamentalistien kanssa.

Amerikkalaiseen tyyliin Tricia Helferin näyttävän olemuksen kautta katsoja saattaa hyvin samaistua koneiden pyrkimyksiin oman ”ihmisyytensä” löytämiseksi. Samalla saattaa löytää uuden omituisen näkökulman ihmisyyteen, mikäli koettaa tähyillä tapahtumia koneiden eli cylonien näkökulmasta. Lähestyessään ihmisyyttä heistäkin löytyy omat sadistinsa ja empaattiset tienraivaajat. Kokonaisvaikutelmaa häiritsee toki amerikkalaistyylinen demokratiakäsitys, joka saa osin tiedostamatta näpeilleen.

Koska eeppinen tarina huipentuu loppukohtaukseensa muinaisessa Maassa ja katsojan eteen lipuu näky tulevaisuudesta robotteineen, hän saa ahaa-elämyksiä lukiessaan sellaisia uutisia kuin tuo alussa mainitsemani Movidius-uutinen. Insinöörit ynnä muut propellipäät ovat mestareita laatimaan uusia sovelluksia pohtimatta moraalisia ja eettisiä seurauksia. Kun koneen henki on aikanaan herätetty, kohtaamme mullistavia kysymyksiä. Esimakua antoi taannoin kiista simpanssin tekijänoikeuksista erään valokuvaotoksen suhteen. Siinä oli sentään kyse olennosta, joka on ollut olemassa vähintään yhtä kauan kuin me tai kauemmin.

Kuin ennustuksena Galactigan loppukohtauksessa marssivat robotit. Mikä onkaan ihmisen itsensä osa ellei robotiikkaa saada verolle? Yhtälö ihmistyön tarpeellisuuden vähenemisen ja automatiikan kasvun välillä ei vain voi olla kestävä ellei työlle löydetä uutta määritelmää. Ihminen on tiettyyn rajaan asti miellettävissä biologiseksi koneeksi. Jokin raja työ- ja ihmiselämän perusteiden muokkaamisen välillä kuitenkin on. Näpeille tullee ja lujaa. Mitä olenkaan koettanut sanoa? Kehitetään mitä koneita tahansa tie on tuhon oma, mikäli moraali kadotetaan. Jos koneet pyritään luomaan moderneiksi orjiksi, hyväksytään liian helposti, että suorittavan ihmisenkin osa on lähinnä orjan osa. Muuten hän ei kykenisi kilpailemaan entistä fiksumman koneen kanssa. Siinä vaiheessa koneiden kapina onkin jo enemmän kuin oikeutettua.

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Mummo hukassa

Taannoin oli Riihimäen Prismaan hukattu mummo. Mummo oli Alzheimerinsa kanssa puuhastellut lehtihyllyllä ja tunkenut aviisin kassiinsa. Siinäpä sitten oli potra vartija pinkaissut paikalle ja kiskonut hämmentyneen mummon takahuoneeseen.

Siellä näytelmä oli ainakin neljä tuntia jatkunut mummon syytäessä juttua evakkomatkoista huomautuksiin taukotilan epäsiisteydestä. Vartijat olivat kuulemma neljä kertaa soittaneet poliisia paikalle. Kun poliisi oli viimein raahautunut paikalle oli kauppa jo sulkeutunut, ja mummoa oli pidetty vielä parkkipaikalla. Ei ollut omaisille kuulutettu liikkeessä, ei ollut kutsuttu sosiaaliviranomaisia. Liikkeenjohto totesi myöhemmin, ettei ollut käytetty pelisilmää, vaikka toki kaikki olivat huomanneet, ettei mummolla ollut enää kaikki muumit matkassa.

Mitäpä väki kommentoi? No, sitä ettei mummoa olisi pitänyt ottaa liikkeeseen mukaan, muun muassa niin. Vaan missäpä kohta ovat ne hoitolaitokset, joihin mummon voisi parkkeerata? Tähänkö ollaan tultu? Yhteiskunta alkaa olla yhä enemmän AHDH. Kiireestä on tehty tarkoitus ja tehokkuuden mitta. Samalla vanhusten ja muistisairaiden määrä ympärillämme kasvaa. Vuorovaikutus ihmisten kanssa korvataan salasanojen ja koneiden viidakkolla. Kansainvälistyneessä maailmassa uusien ja outojen kielten sekamelska sysää vanhat entistä omituisemmille vesille. Kyltitkään eivät ole enää aina tutulla kielellä. Riihimäen Prisman tapahtumat ovat selkeä oire siitä, mitä on tulossa, kun tarpeelliset laitokset lakkautetaan ja ihmiset sysätään sukulaistensa vastuulle aikakaudella, joka ei enää noudata vanhaa, agraarikauden yhteisöllisyyttä. Entisaikaanhan suku saattoi asua jokseenkin suppealla alueella työn siitä kärsimättä. Stressaantuneiden omaisten kaiketi pitää tulevaisuudessa raahata mummoja ja pappoja mukana, sillä eihän heitä voi yksin jättää.

Tapauksen vuoksi ei ole reilua syyttää ainoastaan Prismaa, sillä samoin olisi voinut käydä missä tahansa – ja myös tapahtuu. Esimerkiksi verkkoon siirtyvissä valtion virastoissa tullee olemaan ihmisiä eksyksissä kaikesta opastuksesta huolimatta. Kaupat sinänsä ovat arkipyhien aikoihin kaoottisia paikkoja väen lappaessa kärryihinsä tavaraa ikään kuin olisi viimeinen mahdollisuus hankkia apetta. Siinä kyllä eksyy helposti paremmassakin kunnossa oleva kulkija kuin muistisairas. Uusi uljas maailma on konsulttien ja ikinuorten virittämä. Siinä puhinassa on tainnut unohtua, että itse kukin tulee vanhaksi, mikäli tarpeeksi kauan elää.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Kreikka, Suomi ja yhteys Moskovaan

Sanotaan se nyt jälleen kerran: Euvostoliitto on ihan itse rakentanut sen tilanteen, jossa se tällä hetkellä räpistelee. Kabineteissa on aikanaan päätetty luoda suuri, yhtenäinen talousalue ja jyrätä mantereen alkuperäiset kulttuurit homogeeniseksi kuluttajamassaksi. Tässä murrosvaiheessa Euroopan alkuperäiskulttuureja jauhaa myös ennätyksellinen kansainvaellusten hyöky, jonka poliittinen luonne kätketään humanitaarisuuden kaapuun. Nykyajan nopeutunut yhteydenpito ja liikennevälineet ovat luoneet harhan, jonka mukaan Keski-Euroopan päämajasta voitaisiin samankaltaisin direktiivein hallita niin Pyreneiden paimenia kuin Lapin saamelaisia ynnä kaikkia siltä väliltä.

Puhuminen kvartaalista alkaa olla jo klisee, mutta pyrkiessään hiomaan liittovaltiounelmansa runsaassa 20 vuodessa Euvostoliiton politbyroo on herättänyt ikivanhan hirviön eli vastakkainasettelun niin lännen ja idän kuin etelän ja pohjoisen välille. Ironiaa ja tosiasioiden sulkemista silmistä on väittää Brysselin suunnitelmaa rauhanprojektiksi. Rauha on säilynyt ainoastaan siitä syystä, ettei rähinöinti Euroopassa ole teollisuuspiireille kannattanut toisen maailmansodan raunioita korjattaessa. Nyt Eurooppa on niin sanotusti ollut jo joitain vuosikymmeniä valmis, ja siirtomaatkin ovat itsenäistyneet siirtomaasotien muututtua aikoja sitten noiden maiden sisällissodiksi, joista saatava hyöty asetehtailijoille on muuttunut vaikeammin hallittaviksi kuin aiemmin. Läntinen sotakone on juuttunut vuosiksi niin Afganistaniin kuin Irakiinkin, jotka vaativat yhä oman huomionsa. Libyan ohjastaminen lännen tavoitteisiin on johtanut kaaokseen. Syyria on oma lukunsa.

Vielä 1900-luvulla maanääriin vietyä länsimaista ajattelua korostettiin oikean uskonnon levittämisellä lähetyssaarnaajien kautta ja pyrittiin säilyttämään raaka-ainevarojen hallinta. Nyt uutena uskontona on länsimainen demokratiakäsitys, joka hämmentää jopa euvostokansalaista tämän huomatessa tärkeinpien päätösten joka tapauksessa syntyvän salatuissa kabineteissa tai tarkkaan vartioiduissa Bilderberg-kokouksissa, joiden osanottajat on korotettu jumalista seuraaviksi. Alamaiset turrutetaan tosi-tv:n, kokkiohjelmien ynnä kaikenlaisten visailujen ja kisailujen kautta.

El Greco (1541–1614). Kristus ajaa rahanvaihtajat temppelistä. Wikimedia Commons.

Euvostoliitto on etenkin pankkiirien ja teollisuuspiirien hanke, minkä seuraukset on kaikkien eurooppalaisten
nähtävissä siinä tavassa, jolla pieni ihminen kerta toisensa jälkeen sivuutetaan. Milloin koittaisi aika, jolloin
pankkiirien valta saataisiin aisoihin?
 Mikä onkaan mennyt Kreikan kanssa pieleen? Irlanti ja Portugali vielä saatiin suurin ponnistuksin Brysselin ruotuun, mutta Kreikka alkaa olla nielemätön pala. Kun Bryssel puhuu euron pelastamisesta, kreikkalaiset kamppailevat elinmahdollisuuksiensa puolesta. Jo 8.11.2012 professori Puttonen totesi ylen Aamu-tv:ssä, etteivät tukirahat näkyneet tavallisen kansan arjessa. Tuolloin käyty keskustelu on syytä muutenkin nostaa uudelleen mieliin. Tuota Puttosen lausumaan kommentoineesta viestiketjusta nousee esiin muun muassa seuraava toteamus:” Kun päätös EU:sta tehtiin vuonna 1994 ja sitä olivat allekirjoittamassa Lipponen, Aho ja Viinanen, se tehtiin Suomen kannalta mitä huonoimpaan mahdolliseen aikaan, kun Suomi oli juuri toipumassa 1990-luvun lamasta. Kun päälle iskivät EU-rasitukset, Suomi ei koskaan palannut lamaa edeltävälle tasolle vaan jäi nilkuttamaan EU:n tuomien muutosten varaan.”

On siis kulunut lähes kolme vuotta. Teatteri jatkuu. On syytä muistaa, että jo jokunen vuosi sitten uutisoitiin, että esimerkiksi sikäläisisistä sairaaloista alkoivat loppua lääkkeet ja koulutus oli romahtamassa. Nyt kreikkalaiset ovat äänestäneet valtaan hallituksen, joka pyrkii etsimään uusia ratkaisuja kriisiin. Luonnollisesti suuryritysten käsikassara Bryssel on suhtautunut nihkeästi toisen polun etsimiseen. Meillä Suomessakin on julistettu, ettei lainoja voi antaa anteeksi ja samalla varovaisesti alettu valmistella kansaa kolmannen tukipaketin myöntämiseen. Jotkut ovat muistutelleet Kreikan kultavarannoista ynnä muista. Täydellisessä maailmassa saatettaisiin toimia hiukan toisin kuin Euvostoliitossa. Kuka olettaa, että iso raha alkaisi vapaaehtoisesti täyttämään kaivamiaan kuiluja? Brysselin paja on nimenomaan ison rahan projekti, jonka kyljestä eri maiden suurimmat opportunistit kiiruhtavat vuolemaan omaa osaansa. Sille Eurooppa on ennen kaikkea markkina-alue ja taloudellisten kokeilujen pelikenttä, vaikka se onkin väistämättömän spenglermäisesti vaipumasta kulttuuriseen alamäkeen.

Pohjoisen provinssin euvostokansalainen ei voi väittää tietävänsä, mitä tarkkaan ottaen Kreikassa on viimeisten viiden kuuden vuoden aikana tapahtunut. Yhä enemmän harvoihin käsiin keskittynyt tiedonvälityksemme antaa entistä vähemmän aihetta luottaa luettuun tai kuultuun. Ei voi muuta kuin ottaa avuksi vertailu siihen, miten meitä itseämme on viime aikoina kohdeltu ja millaiset lakiesitykset on runnottu pikavauhtia lävitse ja millaiset ovat juuttuneet byrokratian rattaisiin. Mitä ovatkaan rikkaamme uhanneet tehdä, mikäli on edes vihjaistu, että heidän tulisi ottaa osaa yhteisiin talkoisiin? Tätä taustaa vasten voi koettaa hahmottaa, miksi kenties kreikkalaiset eivät ole realisoineet aivan kaikkea omaisuuttaan. Nyttemmin toki he ovat tarjonneet kaupaksi satamia ynnä muita. Eri asia sitten on, millä ehdoilla ne myytyä saisivat.

Kuvaavaa tässä tilanteessa on, että kreikkalaisten etsiessä lopulta tukea toisesta suunnasta eli Moskovasta Euvostoliitto vaikuttaa olevan ensi sijassa huolissaan Moskovan vastaisen rintaman eheydestä. Eilen The Times julkaisi, että Panos Kammenos, Kreikan puolustusministeri, olisi varoittanut, ettei Kreikka kykenisi patoamaan ISIS:ä Euvostoliitosta tämän jatkaessa sen kiusaamista. Jo aiemminkin Kreikka on esittänyt vastaavanlaista sanomaa Brysselille. Voi vain kuvitella, millaista hermopeliä ja valtapokeria kulisseissa käydään. Siihen kuuluu myös se, että Tsipras on lentänyt Moskovaan neuvottelemaan taloustilanteesta. Saksan talousministeri onkin  jo kiiruhtanut paheksumaan Tsipraksen matkaa. On pakko tunnustaa, että juuri Venäjään kreikkalaisilla on pitkät kulttuuriset ja uskonnolliset siteet. Se toki on sitä eurooppalaista historiaa, jonka Euvostoliiton politrukit tahtoisivat euvostokansalaisilta häivyttää samoin kuin että Euroopassa on yhä selkeästi itä ja länsi ynnä etelä ja pohjoinen, joilla on omat luonteensa ja pyrkimyksensä.

Jossain Brysselin saleissa eletään jo liittovaltion harhassa. Seireeninlaululla pyritään sekoittamaan Itä-Euroopan poliittista karttaa. Ukrainassa, Moskovan porteilla, siinä on pitkälle onnistuttukin ja siinä sivussa jo nuijittu päätös miljardien tukipaketista, kuinkas muuten. Yleiseen tietoisuuteen ei tietenkään ole päästetty, mitä kaikkea ukrainalaisilta vaadittaneen lännen tukea vastaan. Tätäkin taustaa vasten Tsipraksen Moskovan matka on erittäin looginen ja luonnollinen toimenpide. Eurooppalaisten kansojen kannalta luulisi tervehdittävän ilolla mahdollisuutta, että pankkiirien pelin jätösten maksajaksi löytyisi lopulta jokin muukin kuin köyhät Euvostoliiton vanhukset, sairaat ja lapset. Valitettavasti nytkin herrat ja rouvat pelaavat palatseissaan valtapeliä ja nostattavat vanhoja kiihkomielisiä tuntoja siellä, missä ne vain ovat heille käyttökelpoisia.

Kreikka on ollut suuren yhteiskuntakokeilun kohde, jolle samoin kun itse Euvostoliitolle vetää vertoja ja ylittää ainoastaan itärajamme takana viime vuosisadalla harrastettu neuvostojen hallinto. Jos kreikkalaiset sitten ovat sumuttaneet Brysselin hallintomiehiä, nämä puolestaan ovat sulkeneet silmänsä. Ei pidä unohtaa, että velka on maailman mahtavin hallitsija. Euvostoliitto on nimenomaan velka- ja tukiunioni, joka hallitsee sillä valtasuhteella, jonka velka synnyttää velallisen ja velkojan välille. Siinä mielessä Kreikka on tehnytkin juuri sen, mitä Brysselissä on tahdottu. Tukipolitiikan kautta myös suomalaiset on jo ahdistettu junaan, josta olisi voitu koettaa nousta vuonna 2011. Kreikan pitäisi olla seisahduttava esimerkki kaikille Euroopan kansoille, myös suomalaisille.

Päivänpoliittisten kysymysten, terrorismin ja talouslaman takana väijyy yhäti peruskysymys siitä, miksi Euroopan eliitin oli pakko luoda sellainen poliittinen valuutta, joka seurauksineen kuristaa koko mannerta. Kuinka kauan he ovat uskoneet voivansa pyrkimyksiään jatkaa ennen kuin vastavaikutus kasvaa ohittamattoman suureksi?

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Konkurssinäytelmä jatkuu

Hiljaisen viikon lähestyessä huipennustaan Euroopassa jatkuu toisenlainen kärsimysnäytelmä pankkiirien pyörittäessä mielipuolen vimmalla euromyllyään, jossa Kreikka rahisee kivenä rattaissa. Meillä eilen Suomen Uutiset välitti Reutersin tiedottamana Kreikan seuraavasta konkurssiuhasta. Rahat loppuvat 9.4.

Vanhaa kreikkalaista rahaa pinottuna kauppaan.
Wikimedia Commons
Niin kuin jotkut keskustelijat ovatkin todenneet, julkilausumat Kreikan eurotaipaleen tukemisesta ovat olleet avoin lupakirja ”porsasteluun”. Päättäjiemme sitoutuminen Etelä-Euroopan kartastrofiin on myös epätoivoista päänsä pensaaseen tunkemista. Samalla se osoittaa vääjäämättömästi, kuinka epäitsenäisiä pienet eurooppalaiset valtiot nykypäivinä ovatkaan. Meillä ovat sentään tulossa vaalit. Ajankohdan täytyy olla kiusallinen tiettyjen piirien kannalta, sillä itse Merkel vaivautui poikkeamaan tukemassa juoksupoikiaan.

Olen uskonut jo pitkään, ettei Eurooppa selviä taantumastaan niin kauan kuin se takertuu euroonsa. Luopuminen poliittisesta valuutasta lienee vähin, mitä pitäisi tehdä. Koko Unioni näyttäytyy yhä omituisemmassa valossa puhuessaan demokratiasta ja noudattaessaan itse sitä vuosi vuodelta vähemmän. Kreikkalaiset tekivät taannoin vaaleissaan jotain uskomatonta äänestäen toisin kuin yleiseurooppalainen painostus ja koulumestarimainen vitsanheilutus ajoivat takaa. Johdonmukainen seuraus tuosta irtiotosta ja oman tahdon ilmaisusta olisi ollut euroeron vaatimien toimenpiteiden välitön aloittaminen.

Mitään ratkaisevaa pesäeroa Kreikan ja yleiseurooppalaisen poliittisen valuutan välillä ei ole kuitenkaan tähän asti ollut havaittavissa. Suomessa ainoastaan oppositio yrittää pitää vaalien alla hengissä kriittistä keskustelua Kreikan tukipolitiikan seurauksista. On älyllisesti sangen epärehellistä kuvitella löydettävän jotain sellaista ratkaisua, joka pelastaisi hallitustemme Etelä-Eurooppaan syytämät (velka)rahat. Vuosi 2011 oli tuolta kannalta erittäin ratkaiseva. Kuten tiedettyä, tuolloin tehtyjen päätösten arvostelu on vuosia kuitattu avoimin pilkkahuudoin. Nyt on maksun aika, mitä ei voi väistellä kreikkalaisia syyttämällä. Vallanpitäjien kannalta takuutukset sun muut tukipaketit ovat luonnollisesti kiusallisia. Demokratiassa he myös kantaisivat niistä täyden poliittisen vastuun. Tuo vastuu myös kiskoisi niihin Vanhasen johdolla sitoutuneiden keskustalaisten mielipidekyselykannatuksen lokaan.

Palataanpa Kreikkaan. Siellä vaalien jälkeinen hallitus ei ole suostunut täyttämään kaikkia niitä vaatimuksia, joihin sen edeltäjä on painostuksen alla taipunut. Toisen tukipaketin viimeinen maksuerä on siis jäädytetty. Tiedotusvälineistä tilannetta seuraava maallikko on ymmällään, sillä tavan takaa on saatu lukea kaikenlaisista viime hetken väliaikaisratkaisuista, joilla Kreikka on talutettu kuukausi pari eteenpäin. Mikä onkaan totuus tuossa kreikkalaisten ja pankkiirien välisessä epäsuhtaisessa painiottelussa? Kreikka on kuulemma väsännyt peräti 26-sivuisen toimenpidelistan, joka ei ole kuitenkaan saanut myönteistä vastaanottoa. Sinänsä nuo pyrkimykset pistävät ihmettelemään, kuinka konkurssivaltio voisi pikaisesti suoriutua tarvittavista muutoksista.

Kreikan hallitus on myös sisäisen paineen alla. Yli kaksi kuukautta vaalien jälkeen se koettaa epätoivoisesti ja ilman tulosta saada ulkomailta vastakaikua omalle muutoslinjalleen. Samalla sisäinen arvostelu maassa nostaa päätään. Niin kuin Nikos Konstandaras kirjoittaa tuoreessa ekathimerini.comin kolumnissaan, 40 prosenttia SYRIZAn keskuskomiteasta on tuominnut sovitteluyritykset. Ymmärtävätköhän Brysselin ideologistit täysin, millaisen ruutitynnyrin kanssa heittelevät koppia? Kuvittelevatkohan he kreikkalaisten palaavan maltillisempien ja Brysselille uskollisempien puolueiden vallan alle, mikäli Tsipras kaatuu? Meillä Suomessa puolestaan ei ole mitään syytä paukutella henkseleitämme. Tällä nykymenolla ei kestä kauan ennen kuin asiamme ovat vähintään yhtä huonosti kuin Ateenassa.