tiistai 31. toukokuuta 2016

Soinista Junckerin ponteva enkelikuorolainen?


Missä EU, siellä ongelma


Meidän tuskastuneiden ja toivomme liki menettäneiden EU-alamaisten tajuntaan iskostuivat nuo kuolemattomat sanat melkein kymmenen vuotta sitten. Vuodesta toiseen ne edustivat toivoa vastarinnasta eu-eliitin sanelua vastaan. Luopumalla tärkeimmästä sanomastaan Timo Soini on ollut kiihdyttämässä poliittista vaikuttamista kohtaan tunnetun luottamuksen totaalista perikatoa. Nyt hän tahtoo vahvistaa EU:a!

Rahan pitäessä valtaa varjoissa lymyävät todelliset hallitsijat pyrkivät asettamaan jokaiselle hintansa. Sellainen on ilmeisesti ollut myös perussuomalaisilla ja etenkin heidän karismaattisella johtajallaan. Koska ahdistettu alamaisjoukko perusti niin paljon toiveitaan notkeakieliseen verbaaliakrobaattiin, pettymys karvastelee erityisen karvaana kansan syvissä riveissä. Samalla kaduntallaaja joutuu nolona pohtimaan, kuinka hän on saattanut retkahtaa luottamaan tuollaiseen politiikan helppoheikkiin.

Palautetaanpa mieliin, mitä saatiin lukea esimerkiksi sanomalehti Kalevan nettisivulta vuonna 2007:

Vanhat puolueet ovat olleen hiiren hiljaa EU-asioista eduskuntavaalitaistelun alkuajan. Mistä moinen kainous", kysyy Timo Soini. Hän ihmettelee tätä siksikin, että hallitushan "toitotti" vuoden lopussa Suomen rutiinipuheenjohtajuuden olleen täydellinen menestys.

Soini vastaa itse kysymykseensä: "Vanhat puolueet tietävät, että EU on melkoisen epäsuosittu suomalaisten keskuudessa, eikä se ole mikään ihme."

Yhä useammat meistä alkoivat olla täynnä sitä vedätystä, jolla meidät oli kiskottu mukaan Brysselin teatteriin. Soini tiesi sen ja lisäisi pökköä pesään:

Hänen mielestään EU:n perustuslain ratifiointi oli häpeän päivä suomalaisessa demokratiassa.

Katkeran selvästi oli käynyt selväksi, että Unionista oli tulossa aivan jotain muuta kuin meille hyväuskoisille oli annettu ymmärtää surullisen kuuluisan ja massiivisesti painostetun kansanäänestyksen yhteydessä, jolloin ei ollut kerrottu aikeista luopua markasta tai suunnata kohti liittovaltiota.

Nyt liki kymmenen vuotta myöhemmin perussuomalaiset ovat puristaneet itselleen kaksi maittavaa vaalitulosta, ja Soini asettunut ulkoministerin virka-auton penkille. Rukousaamiaisilla on ilmeisesti päivitetty toimintaohjeet, sillä kriittisyyden häiväkin Unionia kohtaan on sulanut kuin viimeinen kinos vappuna. Jokin viimeinen ponnistus on näyttänyt puuttuvan maahanmuuttajien aallon iskiessä rajojemme ylitse. Vaikka joissakin maissa on jopa uskallettu asettaa Brysselin linjanvedot kyseenalaisiksi, perussuomalaiset eivät ole edes uhanneet kaataa hallitusta. Toki toimenpiteellä on sitä vähemmän merkitystä mitä enemmän väkeä on ehtinyt lappaa rajojen ylitse. Tragikoomista oli reaktio joidenkin satojen muukalaisten ylitettyä kaikkineen itärajan samaan aikaan kuin sama määrä saapui lännestä vajaassa viikossa.

Unioni on omaa ylimielisyyttään ajautunut ristiriitoihin Venäjän kanssa, ja etenkin Suomi on kärsinyt kiistoista taloudellisesti. Ukrainan kriisin kärjistymiseen on ollut merkittävä syynsä Venäjän intressien sivuuttamisella. Meillä tiedotusvälineet ovat liki ohittaneet käsittelemättä Ukrainan korruption ja ääriliikkeet. Kahden kulttuuripiirin jakaman maan houkutteleminen järjestelyyn, jossa Venäjä tuntee itsensä sivuutetuksi, kuvastelee sitä ainoan oikean totuuden omistamisen vakaumusta, joka on vallannut koko läntisen maailman.

Tässä yhteydessä täytyy korostaa, ettei kaikkia Venäjän pyrkimyksiä toki tule hyväksyä, mutta kasvonsa senkin olisi syytä antaa säilyttää. Joka tapauksessa länsimaiden tragedia on viime vuosikymmeninä ollut se, ettei pankkiirien ideologisella aivotrustilla ole ollut Neuvostoliiton kaltaista jarrua estämässä päättömimpien oivallusten toteuttamista. Tuollaisen vastavoiman viitta olisi tarjolla Venäjälle. Muuten jumalkompleksi saavuttaa tuhoisat mittasuhteet. Tässä jännittyneessä tilanteessa Soini on kenties yllättynyt siitä, ettei ulkoministerin pesti olekaan ollut niin suoraviivainen kuin aiempina vakaan liennytyksen vuosina.

Suurimmat ongelmat ja uhkat Unionimaat kuitenkin kokevat massamaahanmuuton ja väestön uskonnollisten suhteiden muutosten kautta. Ateisti ei tietenkään ymmärrä uskonnon merkitystä ihmiselämässä, mutta uskovien välinpitämättömyys omalle uskontokunnalleen avoimen vihamielisen opin rantautumisesta hämmentää yhä uudestaan, samoin ilmeinen piittaamattomuus tulijoiden mukanaan tuomia omien lahkojensa ja etnisten ryhmiensä välisiä ristiriitoja kohtaan. Tätä kirjoittaessa päällimmäisenä tajunnassa on Soinin vaatimus EU:n vahvistamisesta turvallisuusyhteisönä, vaikka kyseinen pakkoliitto on turvattomuuden ja ongelmien pääsääntöinen alkusyy. Ulkoministerimme supattaa hybridiuhkista ynnä muista hienosyisistä vastuksista samaan aikaan kun Ranskassa afgaanit ja sudanilaiset ottavat väkivaltaisesti yhteen ilman että virallinen media meillä siitä vaivautuu kertomaan.

Niin ikään Soini vaatii meitä käytännössä marssimaan Junckerin lippujen alle, vaikka tämä on selväsanaisesti uhkaillut brittejä, mikäli nämä toteuttavat mielihalunsa erota Unionista. Samainen epämääräisesti virkaansa valittu euvostopolitrukki on vaatinut käyttöönsä omaa armeijaa. Herää kysymys, keitä tai mitä vastaan Juncker suunnittelee armeijaansa käytettävän.

Nyt Soinista todetaan, että ”on paradoksi, että EU-kansalaiset ovat menettäneet uskoaan unioniin samalla kun sen pitäisi olla jäsenilleen entistäkin tärkeämpi EU:n ulkopuolelta tulevien haasteiden takia”.

Siinä missä kansalaisten Soini syytti ”vanhoja puolueita” epäsuositun EU:n myötäilystä vuoden 2016 EU-Soini moittii kansalaisia uppiniskaisuudesta ja selän kääntämisestä Brysselin sanomalle. Kansan hämmennys Junckerin uuden enkelikuorolaisen edessä on kenties silti pieni haitta sen rinnalla, että luottamus vaikuttamisen mahdollisuuksiin tai rehellisen, kansan etua ajattelevan poliitikon löytymiseen on kokenut karmean pettymyksen.

Ennusmerkit olivat esillä jo heti viime lokakuussa, Euvostokansan petetyt toiveet.


keskiviikko 25. toukokuuta 2016

"Älkää kuunnelko äänestäjiänne, pääministerit!"


Epädemokraattisesti valittu EU komission puheenjohtaja Juncker on käskyttänyt vasallivaltioidensa johtoa. Jokin aika sitten hän on todennut euvostomaiden äänestettyjen johtajien käyttävän liikaa aikaa pohtiessaan , mitä he voisivat saada EU:sta. Heidän tulisi pääpolitrukin mukaan käyttäytyä ”kokoaikaisen eurooppalaisen” tapaan ja keskittyä euron kaltaisten ”historiallisten” projektien kanssa työskentelyyn. Kansojen Euroopan halveksunnan ja vihaamisen röyhkeä paljastuminen on mitä ilmeiseimmin seurausta kiivaasti lähestyvästä Britannian kansanäänestyksestä.



Luonnollisesti Brysselissä herättävät tavatonta raivoa brittien pyrkimykset nojata vanhaan historiaansa ja omaan riippumattomuuteensa. Pelottelukampanja on ollut erittäin laaja. Brexit-väkeä on peloteltu niin työpaikkojen katoamisella kuin lähes kaikilla kuviteltavissa olevilla vitsauksilla.

Brexit ei ole Brysselin politbyroon ainoa huolenaihe, vaan kansallispyrkimyksiä ei ole saatu kitkettyä eurooppalaisten mielistä siihen tahtiin kuin ideologit ovat asettaneet tavoitteeksi. Komission kannalta katsoen mantereellamme toimii yhä liikaa niitä poliitikkoja, jotka muistavat sen mullan ja ne seudut, joilla ovat syntyneet. Juncker syyttää näitä poliitikkoja liiasta kansallisten mielipiteiden kuuntelemisesta. Moinen äänestäjiensä edun ajaminen toki haittaa yhteisen euvostoidentiteetin luomista ja uuden euvostoihmisen syntymistä. Kansojen mosaiikin Eurooppaan syntyneitä isänmaallisia poliitikkoja komission puheenjohtaja syyyttää osa-aikaeurooppalaisiksi!

On siis euvostopolitbyroon mukaan ainoastaan yksi oikea tapa toimia eurooppalaisena ja se on ehdoton kuuliaisuus Brysselin ilman vaaleja valittuja virkamiehiä kohtaan.

Juuri tätä kirjoitettaessa on ilmoitettu uudesta kierroksesta rahan syytämisessä Kreikalle. Kansainvaellusten maahanmuutto ei ole suinkaan hiipunut, vaan veneet ovat taas täyttämässä Välimerta. Lehmänkaupat Turkin kanssa uhkaavat kaatua viisumivapauden toteuttamisen ongelmiin. Terrorismi ravistelee mantereen vanhoja kaupunkeja, koska Euroopan sydämeen on sallittu kehittyä sille täysin vieraan uskomuksen kiihkokannattajien keskittymiä, jotka ennen pitkää alkavat taistella keskenään. Omaa vastuutaan kehityksestä euvostopolitrukit kieltäytyvät tunnustamasta. Sen sijaan he arvostelevat rajusti sitä oppositiota, jonka mainittu kriisi on vasallivaltioissa nostattanut. Enemmän kuin aikaansaamiaan ongelmia euvostoeliitti pyrkii siis hävittämään eriävät mielipiteet, koska se ylimielisesti uskoo noudattavansa ainoata oikeata, jumalallista totuutta. Aivan samoin kuin länsimaat ovat luulleet kaikkien maailman kansojen olevan kypsiä tai halukkaita demokratiaan, jota Unioni ei siis itsekään noudata.

Brysselissä elää voimakkaana ideologia federalistisesta Euroopasta. Paradoksaalista kyllä euvostoideologit ovat itse tehneet kaikkensa, jotta eurooppalaisten kansojen syvät rivit alkaisivat mahdollisimman rajusti inhota ja jopa vihata Eurooppa-projektia. Avaamalla keinotekoisesti rajat ja päästämällä muukalaislaumat kulttuuriemme sydänmaille politrukkimme ovat synnyttäneet uhan perinnäiselle uskonnolle ja kansantavoille, koska kaikessa tulisi nykyään muovata paikallisia käytäntöjä muukalaisten miellyttämiseksi – jopa ennen kuin nämä itse sitä vaativat. Kaikkinensa asetelman henkenä on ollut viestittää jotain mystistä oppia, että pitkään 1900-luvun alkuun asti Euroopan köyhimpiin ja kehittymättömimpiin kuulunut kansa suomalaisetkin olisivat jonkin imperialistisen eurooppalaisen perinnön vuoksi velvoitettuja ottamaan osaa toiselta mantereelta saapuvien elintasomuuttajien ylläpitoon. Meidät on tahdottu saada kokemaan loppumatonta syyllisyyttä. Mikään kestävä muutos valtiorakenteesta ei tule ulkoapäin direktiiveillä määräten, vaan kansoista itsestään. Koska tuota halua ei ole ilmennyt euroopan kansoissa kollektiivisesti, jäljelle on jäänyt kansallisten kokonaisuuksien repiminen. Koska individualistinen erikoisyksilöiden yleiseurooppalaisten menestystarinoiden korostaminen on aivan liian epävarma ja hidas keino euvostoihmisen synnyttämisessä, muukalaisvyöry on palvellut Brysselin tavoitteita.

Itävallan äskettäin käydyt presidentinvaalit ovat osoittaneet kapinamielen elävän euvostoalamaisten keskuudessa. Uppiniskaiset joukot on pyritty nujertamaan aatteellisesti nimeämällä ne populistisiksi. Ellei sanoma ole mennyt perille sitä on pyritty tehostamaan messuamalla oikeistopopulismista. Ilmiö on sinänsä mielenkiintoinen, että alunperin populismi käsitteenä on lähinnä liitetty poliittiseen vasemmistoon niin kuin olen saanut huomata populismi-tekstissäni. No, nykyään ei olekaan kovin hedelmällistä tarkastella euvosto-ongelmia oikeisto-vasemmistoakselilla, sillä kansainvälisten suuryritysten leikkikenttää näyttävät tukevat kritiikittömimmin vasemmistolaisiksi luokitellut tahot. Itsenäisyyttä takaisin tavoittelevat ja yksittäisten kansalaisten oikeuksien palauttamista vaativat puolestaan on propagandistisessa valtalehdistössä pyritty tuomitsemaan äärioikeistoksi.

Britannian kansanäänestys 23. kesäkuuta lähestyy kuin joulukalenterin viimeinen luukku. Kyseessä tulee olemaan koko Euroopan tulevaisuuden kannalta ratkaiseva kynnys. Selvä on, etteivät britit tule koskaan saamaan samanlaista tilaisuutta ottaa itsenäisyytensä takaisin niin kauan kun Euvostoliitto on olemassa. Tämä saattaa olla ainoa hetki palauttaa itsenäisyys verettömästi. En epäile hetkeäkään, ettei Britannian kaltainen talous tulisi toimeen vapaana Brysselistä. Meidän kaikkien euvostoalamaisten tulisi pysähtyä miettimään Junckerin kylmää viestiä briteille:


Kyseessä on raivokas uhkaus ja selkeätä selkeämpi varoitus niille, jotka havittelevat asettuvansa federalistien suunnitelmien tielle. Euvostojohdon mielenlaadun tulisi noista sanoista käydä jokaiselle selväksi. Niin sanotun Eurooppa-projektin lausumattomat tavoitteet ovat taloudellispoliittinen diktatuurissa, jossa niin sanottu kansanvalta on väljähtynyttä teatteria.



tiistai 24. toukokuuta 2016

Tervemenoa


Yle: lähes 10 000 suomalaista muutti ulkomaille viime vuonna


Vertailu nykypäivän ja entisaikojen maastamuuton välillä on saanut Ylen haromaan hiuksiaan. Esille on kaivettu asiantuntijoita pähkäilemään, miksi lähtijöiden määrä on jäänyt sangen vaatimattomaksi huolimatta synkästä taloustilanteesta. Vaikuttaa siltä, ettei kuplaväki edelleenkään näe horisontissa synkkeneviä pilviä.

Koska lähtijät yleensä ovat koulutetuinta ja viriileintä väkeä, jokainen maasta poistunut on samalla tappiota synnyinmaalleen. Toki kirjanoppineiden ajatuskulun takana on optimistinen ajatus matkalaisten paluusta takaisin muutaman vuoden ekskursion jälkeen. Taustalla ovat olleet muistikuvat muun muassa joukkomuutosta Ruotsiin, jossa tulijoiden ja vastaanottajien kulttuurilliset tai uskonnolliset erot eivät olleet mitenkään samaa luokkaa kuin nykyisen lähinnä muslimien kansainvaellusten aikana. Yksi Euroopan Unionin kansakuntien tuhoamisen ideologian kulmakivistä on myös ollut kansallistunteen perinpohjainen tuhoaminen, itsekkäiden individualistien työpaikkashoppailu jäsenmaiden välillä. Viimeistään nuo edellä mainitut kansainvaellukset alikehittyneistä ja uskonnollisten ääriliikkeiden henkisesti kahlitsemista maista ovat osoittanut moisen idealismin toimimattomuuden.

Osa väestöstä on aina lähtenyt liikkeelle. Kaaostilassaan kuohuva Eurooppakin toki yhä vetää väkeä. Yhä useampi varmasti suunnittelee lähtöä ja vielä useampi lähtisi, mikäli se olisi mahdollista. Muutosliikkeen viimein löytäessä selvän kohteensa seuraukset todennäköisesti yllättävät jälleen ideologit: tuolloin pakataan tavarát eikä paluuta edes ajatella. Ikääntyvä väestö on sidottuna paikalleen, sillä automaation ja digitalisaation viruksen saastuttama työelämä ei enää kaipaa massoittain muuttajia. Monilla kuitenkin elää vahvana kotiseuturakkaus niin kauan kuin asuinpaikkansa jollain lailla entiseksi tunnistaa, toimeentulo jotenkin säilyy eikä kotikadulla tarvitse luoteja tai polttopulloja väistellä.

Unionin väestönmuutto on jo ollut hyvän aikaa konkretiaa. Niin kuin yle-uutisessakin todetaan, lähtijöiden suosikkimaiden huono taloustilanne ilmeisesti hillitsee muuttoliikettä. Kunhan väki jossain vaiheessa todella saa tarpeekseen Euroopan turvattomuudesta, oman tulevaisuuden näköalattomuudesta ja löytää selkeän kohteen, niin sanottu white flight tulee olemaan pohjoismaisille yhteiskunnille järisyttävä. Kaaoksen ja kehitysmaiden tuottaminen tänne on monin verroin helpompaa kuin koulutetun ja kielitaitoisen väestön houkutteleminen takaisin.

Olemme myllerryksen kynnyksellä. Aivovuoto ei ole mikään hilpeä leikin asia.




maanantai 23. toukokuuta 2016

Hui hai, populismia!


Paremminajattelijat ja totuudenomistajat astuvat tavan takaa esille julistaakseen kammottavien populistien marssivan esille politiikan kulisseista. Kun valtapolitiikkaan muumioita astuu haastamaan joku verbaalisesti notkea persoona, uskollisten toimittajien kuoro kiiruhtaa veisaamaan populismin hirvittävästä uhasta. Siis mikä tämä kaunosielujen ankkalammelle toistuvasti ryntäävä kauhistus lopultakin on? Sivistyskieli latinan sanasta populus – kansa johdetun sanan muovautumisessa politrukkiemme halveksimaksi käsitteeksi on jotain syvästi ajallemme ominaista.

Päätin pikaisesti selailla vanhoja opaskirjoja seuratakseni populismin taivalta yhteisessä tajunnassamme. Varhaisin käsiin saamani teos oli sivistyssanakirja vuodelta 1948. Tuo teos tyytyy toteamaan populismin (lat. Populus = kansa) olevan eräs kirjallinen koulukunta Ranskasta. Se on ottanut aiheensa kansanelämästä. Kuinka kirjallisesta, kansanelämää kuvanneesta aatesuunnasta on voinut muovautua niin kovin elitistejä ravisutteleva poliittinen termi? Toki painottuminen nimenomaan rahvaan elämään vaikuttaa lähtökohtaisesti ylempiä yhteiskuntaluokkia härnäävältä; eiväthän kansanihmiset ymmärtäne edes hienoja talousopillisia termejä tai ymmärrä, miksi juuri heidän palkkojensa leikkaaminen tukisi talouskasvua.

Otavan Pieni Tietosanakirja vuodelta 1951 ei ole katsonut aiheelliseksi ottaa populismia edes selvitettäväksi. Tietosanakirja Oy:n Uusi Tietosanakirja vuodelta 1964 selittää jo hitusen ongelmaa. Se tosin aloittaa kertomalla, kuinka ranskalaiset L. Lemonnier ja A. Thérivé perustivat I maailmansodan jälkeen kirjallisen tyylisuunnan, joka otti aiheensa kansan elämästä. Muiksi merkittäviksi edustajiksi mainitaan A. Coulet-Tessier, E. Dabit, M. van der Meersch ja H.Troyat. Merkkiteokseksi määritellään Lemonnier´n Manifeste du Roman Populiste vuodelta 1930.

Huomioni kiinnittyy seuraavaan hakusanaan eli populistit. Yhdysvaltalainen poliittinen puolue Populist Party eli ”kansanpuolue” alkaa jo antaa viitteitä termin muuttumisesta kirjallisesta selkeän negatiivisena pidetyksi poliittiseksi pilkkanimitykseksi. Kyseinen Yhdysvalloissa 1891-1905 vaikuttanut puolue vaati muun muassa farmareitten ja lainansaajien etujen vuoksi rajoittamatonta hopearahan käyttöä, korkokannan alentamista, rautateitten kansallistamista ja progressiivista tuloveroa. Puolueen huomattavin edustaja oli William Bryan.
No niin, nyt on alkanut hahmottua mieleen, kuinka populismista on muovautunut käsitteenä kiistanalainen poliittinen määrite. Oikeiston kannalta ei oltu järin kaukana silkasta sosialismista. Vaan käsillä on vielä jokunen muukin tieto-opus, joista saatamme tarkastella populismin mielenkiintoista muovautumista nykyarkipäivän leimakirveeksi.

Werner Söderströmin Facta 2001 vuodelta 1985 on jättänyt selityksestään pois populus-sanan, vaikka toki myöntää sanan juontuvan latinasta. Itse määrite on mielenkintoisen ytimekäs: ”kansansuosion tavoittelu demagogisin keinoin”. Kansankiihotus on siis astunut mukaan kuvaan, mutta se piilottelee yhä siistin sivistyssanan takana. Yhteys muinaisen Kreikan politiikkaan tarjoillaan niille, jotka ovat tietoisia demagogian juurista.

Vuonna 1993 Suomalainen tietosanakirja painottaa kansaa termin selittämisessä ja on palauttanut populus-sanan mukaan. Se toteaa ykskantaan populismin olevan ”kansaan tukeutuva poliittisen ajattelun suuntaus ja politiikan toimintatapa”. Toimiva ja kattava demokraattinen valtiokoneisto olisi siis kansaansa nojatessaan selitettävissä populistiseksi!

Iso Tietosanakirja ottaa jo vuonna 1997 eli vain neljä vuotta myöhemmin tiukan paheksuvan kannan populismiin kirjoittaessaan seuraavasti:

Populismi (<lat) pol. suuntaus tai toimintamalli, joka perustuu kansansuosion tavoitteluun helposti omaksuttavien, usein tunneperäisten ja asioita yksinkertaistavien tunnusten avulla . Populismi ei ole varsinainen ideologia, koska sille päinvastoin on yl. tyypillistä kaikkien teorioiden vähättely. Populismi esiintyy mielellään uutena voimana kaikkia vanhoja, rappeutuneita puolueita vastaan, mutta arvoiltaan se on varsin konservatiivista ja johtajakeskeistä.

Populismin ja populistisen liikkeen rajaaminen on vaikeata. Populistisina liikkeinä pidetään kuitenkin esim. Argentiinan peronistista liikettä ja Veikko Vennamon johtamaa Suomen Maaseudun Puoluetta. 1980-luvun lopulta lähtien populististen suuntausten keskeisiä aiheita ovat olleet monissa Euroopan maissa mm. verojen, byrokratian ja korruption vastustaminen sekä toisinaan myös siirtolaisuuden synnyttämä muukalaisvastaisuus.

Weilin+Göösin Uusi Tietosanakirja vuodelta 2005 jatkaa Ison Tietosanakirjan viitoittamalla tiellä ilmaisten asian:

Populismi (<lat) pol. suuntaus tai toimintamalli, joka perustuu kansansuosion tavoitteluun helposti omaksuttavien, usein tunneperäisten ja asioita yksinkertaistavien tunnusten avulla . Populismi ei ole varsinainen ideologia, koska sille päinvastoin on yl. tyypillistä kaikkien teorioiden vähättely. Populismi esiintyy mielellään uutena voimana kaikkia vanhoja, rappeutuneita puolueita vastaan, mutta arvoiltaan se on varsin konservatiivista ja johtajakeskeistä. Populistisina liikkeinä pidetään kuitenkin esim. Argentiinan peronistista liikettä ja Veikko Vennamon johtamaa Suomen Maaseudun Puoluetta.”

Dogmaattinen määrittely näyttää siis vakiintuneen. Niin ikään viitataan ”vanhoihin rappeutuneisiin puolueisiin” ja muistetaan alleviivata populismin vanhoillisuutta. Sen sijaan yhteys korruption, verojen ja byrokratian vastaiseen kamppailuun tai siirtolaisuuden seurauksiin on jätetty pois.

Lopuksi vielä populismin määrittelyn alku Wikipediasta:

Populismi (lat. populus, kansa) tarkoittaa kansansuosioon usein kansankiihotuksellisin keinoin tähtäävää poliittista toimintaa. Populismia on Peter Wilesin määritelmän mukaan jokainen uskonkappale tai liike, joka perustuu seuraavalle pääpremissille: "Hyve asuu yksinkertaisissa, tavallisissa ihmisissä, joita kansasta on valtaosa, ja heidän kollektiivisissa traditioissaan.

Populismi ei siis ole lainkaan niin yksioikoinen tai selkeästi hahmoteltava käsite kuin politrukkimme tahtovat antaa ymmärtää. Selvästi tuohon kansasta ja sen tarpeista lähtöisin olevaan termiin on tarkoitushakuisesti ympätty mukaan huomattava lasti negatiivista painolastia. Voisi jopa todeta, että demokratian puolesta vaahtoavat poliittiset broilerimme messuavat tietyllä tasolla kansan parasta vastaan sohiessaan syytöksiään ”populistisia” kriitikoita kohtaan. Mielenkiintoista huomata, että edellä luettelemieni tietosanakirjamääritelmien suuren muutoksen eli vuodesta 1993 vuoteen 1997 väliin ajoittuvat Suomen suuret sitoutumiset Euroopan Unioniin eli harhaanjohtava kansanäänestys vuonna 1994 ja liittyminen Euroopan talous- ja rahaliittoon EMUun 1995. Schengen allekirjoitettiin joulukuussa 1996.

Poliittisen opposition parjaaminen on tarvinnut jonkinlaisen työkalun, jolla mitätöidä vastustajien argumentit ja asettaa niitä esittävät henkilöt epäpätevyyden viittaan. Kuin sattumalta populismi on ollut kuin luotu tuohon tarkoitukseen. Niin on ollut siitä huolimatta, vaikka kuten olen todennut, koko termi on lähtöisin juuri kansan näkökulmasta. Loppupäätelmänä ei voi esittää tässäkään yhteydessä muuta kuin, että koko termin nykyinen määrittely kuvastelee sitä ihmisvihamielistä ylikansallisten suuryhtiöiden etujen kumartelua, jota varten koko Unioni on pystytetty.


keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Miljoona-asutus törkeä ideologinen karttaharjoitus


Ideologi selailee karttakirjaa, tutkii asukaslukuja ja saa kuningasajatuksen verratessaan eri maiden asukastiheyksiä. Löytyy pohjoinen valtio, jossa sitkeä kansa on näihin päiviin asti pitänyt kokoonsa nähden laajaa maa-aluetta asuttuna huolimatta menneistä sodista ja nälänhädistä. Tuumailijan täytyy julistaa matemaattisen päättelynsä mukaisesti,  että jotta tottahan tuonne mahtuisi miljoona jos toinenkin muukalainen. Pohdiskelu on äärimmäistä yksinkertaistusta, suoranainen provokaatio. Sellaisia ulostuloja saa tavan takaa lukea ja tässä niistä yksi. Teemaan ja niemellämme asumiseen liittyviä ongelmia olen jo aiemminkin käsitellyt teksteissäni Nälänhätä Suomeen ja Pakolaisvaltio Suomeen, mutta Salehzadehin naiivi kirjoitus vaatii asian uutta käsittelyä.


Afrikkalaisten maahanmuuttajien vene huhtikuussa 2015 espanjalaisaluksen
lähestyessä sitä. Tämä liikehdintä ei lopu ennen kuin se kerta kaikkiaan
lopetetaan tai Eurooppa romahtaa. Pelkkä ihmisten vastaanottaminen ei
muuttoliikkeen syihin puutu. Eurooppa ei ole mikään ääretön tila, jonka
kantokyvyllä ei olisi rajoja.
Kuva Wikimedia Commons

Niin kuin hänen tekstinsä saamien kommenttien joukossa on jo todettukin, Suomen ongelma ei ikinä ole ollut ihmisten mahtuminen tietylle maa-alueelle. Kyse on on ollut ja aina tulee olemaan resurssien puutteellisuus ja maaperän karuus. Viimeistään viime vuosisadan sodat huolehtivat siitä, että viljelyyn optimaaliset peltoalat ovat lopultakin rajalliset. Viime vuosikymmeninä lisäksi eteläisen Suomen kasvaneiden asutusalueiden tarpeisiin on kaavoitettu kelvollista viljelymaata. Maaperämme mineraalien hyödyntäminen ei ole helppoa niin kuin tapaus Talvivaara on osoittanut. Ratkaisevin resurssimme eli puhdas vesi on sekin haavoittuva ja sen tulevat omistussuhteet ovat olleet jo uhattuina ainakin teoriatasolla.

Massiivisen joukkoasutuksen vaaroista on kirjoitettu miljoonia ja miljoonia metrejä tekstejä. Ne vain kaikuvat ideologien joukossa kuuroille korville. Nykyisen eliittikatsannon mukaan kansallinen homogeenisuus olisi jotenkin tuomittavaa ja vahingollista. Kuitenkin juuri se mahdollisti maamme selviämisen satojen tuhansien ihmisten asuttamisesta uudelleen sotien päätyttyä sangen siedettävästi. Yhteinen jumala ja yhteinen uskonto helpottivat edes jollain lailla sulautumista. Viipurilainen konstaapeli saattoi jatkaa ammattiaan Länsi-Suomessa ilman kielikoulutuksia tai muita kursseja. Valtion laitosten ei tarvinnut muokata toimintakulttuuriaan välttääkseen tulijoiden ”mielenpahoitusta” tai uskonnollisten tapojen loukkaamista. Itse asiassa evakkojen sukulaisia saattoi jo asua muualla maassa. Evakkoviljelijöiden sijoittamisesta kylmille korpitiloille on toki oltu monta mieltä, mutta ainakin se esti osattomien luokan räjähtämisen käsiin ja vakautti yhteiskuntaa.

Maahanmuuttoideologien perinteiseen tapaan Salehzadeh maalailee maahanmuuttajista patenttilääkettä maaseudun autioitumista, väestön vanhenemista ynnä alhaista syntyväisyyttä vastaan. Kyseessä on sangen laiska hurmahenkinen mutkien oikaisu, sillä kannettu vesihän ei kaivossa pysy ja kannu pysyy tyhjänä, mikäli astiassa on pohjassa reikä. Maaltamuutto on ollut ilmiönä olemassa jo teollistumisen aikana maaseutuväestön työllistymismahdollisuuksien vähetessä ja kuolleisuuden laskiessa. Maaseudun väestökehityksen ongelmista kirjoitti aikanaan jo M. Lausa 1940-luvun alussa. Nykyinen teollisuuden uusi murros vain on tuonut epäkohdat uudestaan esille. Yhdistettynä kaupunkilaisuutta ihannoivaan poliittiseen agendaan yhtälö on kuristanut syrjäseutuja yhä enemmän. Maahamme saapuvat väkijoukot eivät hekään ole ikuisesti nuoria, vaan eri yhteyksissä on viime aikoina todettu heidän itse asiassa taustastaan johtuen saattavan jopa vanheta kantaväestöä nopeammin. Ikärakenteemme keinotekoiseksi korjaamiseksi vastaan pitäisi ottaa pelkkiä sylilapsia.

Varsinainen reikä veneemme pohjassa on kuitenkin ristiriitainen syntyväisyysongelma. Ennen nykyistä auktorisoitua Euroopan uudelleenkansoitusta maapallon liikakansoitus tiedostettiin. Nyttemmin kehittyneimmistä maanosista on pyritty tekemään lähinnä ylijäämäväestön kaatopaikkoja puuttumatta tarpeeksi ryhdikkäästi syntyväisyyden rajoittamiseen. Tietyssä mielessä Euroopassa tapahtunut väestön ikääntyminen on enteillyt juuri sitä populaation asettumista aiempaa terveempiin mittasuhteisiin. Samalla voimme pitää syntyväisyyden laskua suorana reaktiona länsimaissa vallitsevaan yksilökeskeiseen ihmiskäsitykseen, jossa kärjistetyimmillään lapset ovat este uralle ja rasite sosiaalisille suhteille. Selkeimmin sanottuna voitaisiin alhaista syntyväisyyttä kauhistelevilta kysyä, ovatko he huomanneet millaiset tulevaisuudennäkymät nykyinen länsimaalainen yhteiskunta nuorelle väestölleen suo. Ennen työllistyminen oli huomattavasti mutkattomampaa kuin nykyään, ei tarvittu kottikärryllistä tutkintoja ja yksittäisen työvälineen käyttötaidon osoittavia papereita.

Jos nykyinen länsimaalainen yhteiskunta tarjoaa vain velkaa, byrokratiaa, erilaisten säädösten pönkittämää uusavuttomuutta ja tukien varassa tekohengitettyä elämää, ei liene syntyväisyyden vähittäinen laskeminen mikään ihme. Mikäli suurperheitä löytyy enää uskonnollisten lahkojen ja vieraaseen kulttuuriinsa takertuvien maahanmuuttajien parista, tulevaisuuden Suomikin on uskonnollisten jännitteiden ruutitynnyri. Järjestäytyneen yhteiskunnan pragmaattinen ylläpitäminen muuttuu mahdottomaksi aivan samaan tapaan kuin useimpien massamaahanmuuttajiemme lähtömaissa. Syntyväisyyden tason mahdollisesti tarvittava korjaaminen täytyisi siis toteuttaa yhteiskunnan rakenteita korjaamalla sen sijaan, että täysin outoihin oloihin tuotettaisiin muukalaisia.

No niin, jos yhteiskunta kuitenkin ns. pitkässä juoksussa kestäisikin uskonnollis-etnisen rakenteensa mullistamisen, edessä olisi megalomaaninen infrastruktuurin rakentaminen. Sen toteuttaminen vaatisi sellaista taloudellista diktatuuria, jonka vastine löytyisi lähinnä 1920-luvun alun sosialististen haaveilijoiden piirustuspöydiltä. Sinänsä massiiviset rakennustyöt toki tarjoaisivat ammattihenkilöille ansiomahdollisuuksia, mutta kompastuskivenä olisi rahoitus. Uskonpa, ettei demokraattisessa järjestelmässä kyettäisi sellaisiin pääomien – sekä ihmisten – ohjailemiseen, jotta DDR-malliset uuskaupungit miljoonille kohoaisivat ja saisivat asukkaansa periferiaan. Saadessaan vapaasti valita asuinsijansa tulokkaatkin vaeltaisivat jo olemassa oleviin ahtaisiin asutuskeskuksiin. Näiden suurten kaupunkien ympäristökuormituskin kasvaisi hirvittäviin mittoihin. Sinänsä mielenkiintoista, että ns. tiedostava väki sivuuttaa liki tyystin kasvavan väkiluvun mukanaan tuomat ympäristöhaitat.

Jos muutaman miljoonan ihmisen populaatiolla on hankaluuksia pitää yllä tarvittavaa kysyntää vientituotantoaan varten, kuinka se onnistuisi tilanteessa, jossa suurin osa vasta opettelisi yhteiskunnan toiminnan perusalkeita?

Luonnollisen muuttoliikkeen ja kehityksen kautta meillä voisi hyvinkin olla joidenkin sukupolvien kuluttua huomattavasti enemmän asukkaita kuin nykyään, mikäli sivilisaatiomme sitä tarvitsee ja sen kestää. Mikään yhteiskunta ei kuitenkaan kykene sulattamaan miljoonien ihmisten asuttamista muutamien vuosien kuluessa. Pelkkä teoreettinen laskelma neliökilometreistä asukasta kohden ei ole lainkaan verrannollinen elinmahdollisuuksien kanssa. Muutenhan tulijat voitaisiin yhtä hyvin sijoittaa keskelle Saharaa, sielläkin lienee tilaa ja ympärillä jopa tuttu kulttuuriympäristö!


perjantai 13. toukokuuta 2016

Kallis loislauma Euroopan tuhon sinettinä

eli

EU-rälssin hulppea elämä


Yksinäinen tarkkailija Euroopan laidalla on monta kertaa yllättänyt itsensä pohdiskelmasta, kuinka mantereemme identiteetti ja itsekunnioitus on voinut vajota sellaiseen alennustilaan, jossa sen näemme hoippuvan. Miten kansojen itsesäilytysvaisto muukalaisvyöryn ja vieraan uskonnon esiinmarssin edessä on saattanut hiipua liki olemattomiin? Britanniassa noussut Brexit-kampanja on saanut aikaan rohkaisevaa liikehdintää palauttaen esille viime vuosina paljastuneita eliitin ahneuden ilmentymiä.

Luvut kertovat karua kieltää kalliisti rakennetusta ja
alamaisten lähtyökohdista vieraantuneesta eliitistä.
Supervaltion nimeen vannominen selittyy muhkeilla
korvauksilla ja ilmeisestä uskosta omaan koskematto-
muuteen maanosamme syöksyessä kaaokseen.
Kolme vuotta sitten julkaistu Daily Mailin artikkeli EU-edustajien palkkojen ja palkkioiden tasosta kotimaansa keskiansioihin nähden paljastaa lohduttoman kuvan siitä väestä, joka on ollut siunaamassa kansojen Euroopan luisumisen tuhon tielle. Samalla se selittää myös tiettyjen itäeurooppalaisten maiden innon hypätä yhä Brysselin uppoavaan laivaan. Mikäli esimerkiksi Bulgarian edustajat ovat saaneet 2051 prosenttia tai liettualaiset 1547 prosenttia maansa keskimääräisestä ansiotasosta, pääseminen unioniedustajien rälssiin on väistämättä edesauttanut vieraantumista synnyinmaansa väestön elinehdoista. Portugalilaisedustajien 1084 prosenttia eivät nekään liene vähäpätöisiä arvioitaessa maan pysyttelemistä unionihallinnon vasallina ja talousruuvin puristuksessa. Suomalaistenkin on laskettu yltävän jopa 708 prosenttiin maamme keskimääräisestä tulotasosta. Tämän siis kerrottiin olevan tilanteen juuri eurokriisin tukipakettikamppailujen ollessa pahimmillaan.

Byrokraattinen ja näennäisen demokraattinen Euroopan Unioni on malliesimerkki niin sanotun edustuksellisen demokratian pahimmista puutteista. Tähtitieteellisesti oman maansa ansiotasoa korkeampaa palkkaa ja laajempia etuja nauttivat viikoittain halki Euroopan lentelevät edustajat vastaanottavat korvausta, joka lähtökohdat huomioonottaen ei ole mitään muuta kuin korruptiota. Toki Unionin korruption vastaisista toimista on väitelty vuosikausia. Parisen vuotta sitten muun muassa Saksassa oltiin pessimistisiä kamppailun tuloksista. Ongelma on kuitenkin rakenteellinen, koska unionin käytävillä ylläpidetty lobbauskulttuuri ei liene mitään muuta kuin semanttisesti hämmennettyä lahjontaa. Jopa terrori-iskujen yhteydessä korruptiosyytökset ovat olleet lisämausteena. Miten Belgia olisi jotenkin erikoistapaus koko Unionissa? Jos joku tähän väittää pätevien virkamiesten ja poliitikkojen tarvitsevan massiivisia korvauksia viihtyäkseen luottamustehtävissään, voidaan ansaitusti kysyä, millä vakaumuksella he ovat ajamassa isänmaansa etuja. Kun tarkastelee viime vuosina ja vuosikymmeninä Unionissa tehtyjä päätöksiä ja suorastaan kansallisvihamielistä tendessiä, ei voine uskoa edustajien ainakaan ajaneen synnyinmaansa asiaa. Ruhtinaalliset korvaukset varmistanevat heille myös tien mahdollimman kauaksi kaaoksen pahimmista ytimistä – ainakin uskomusten tasolla. Komissaarien ei tarvinne naamaansa kotikylillään näyttää. Supervaltio on juntattu heidän mieleensä vuolain rahahanoin.

Ei ole lainkaan ihmeellistä, miksi demokratian puolustajaksi itseään väittävä euvostorälssi vihaa kansanäänestyksiä sydänjuuriaan myöten. Ne ovat toki myrkkyä myös ylikansallisille rahapiireille, koska salaisissa kokouksissa hahmotellut ja edusmiehille ja -naisille esitellyt toimintakäskyt kohtaavat vastarintaa ja viivästyksiä joka kerta kansojen päästessä ilmaisemaan kantansa. Kun seuraamme esille tulleita rahan liikkeitä ja tutkailemme viime vuosien poliittisten johtajiemme eu-linjauksia yhdistettyinä virkapyrkimyksiin ulkomaille, emme voi valitettavasti lainkaan yllättyä kansallisen perintömme ja identiteettimme myynnin laajuudesta ja lopullisuudesta.



maanantai 2. toukokuuta 2016

Turkkilainen teurastamo

eli

Grigoris Balakian: Armenialainen Golgata

Muistelmat kansanmurhan vuosilta 1914-1916


Vähässä-Aasiassa sata vuotta sitten tapahtuneet hirmuteot ovat jollain lailla jääneet Keski-Euroopan antisemitismin varjoon. Siinä missä saksalaiset ovat jopa hysteerisiä suhteessa pimeään menneisyyteensä turkkilainen lähestymistapa joukkomurhiin on ollut kieltävä. islamilaispainotteisen kansainvaelluksen kourissa Eurooppa vaikuttaa jättäneen taka-alalle sen pohtimisen, mitä Turkki itse asiassa edustaa. Asennoituminen oman historian synkimpiin lukuihin määrittää kuitenkin olennaisesti kutakin kulttuuria. Löydettyäni sattumalta käsiini Grikoris Balakianin muistelmat kuolemanmarssista Vähän-Aasian halki päädyin kauhujen matkalle. Kirjoittajan tarina on kristityn sielunpaimenen tuskainen tilitys ajalta, jolloin kokonainen kansa päätettiin tuhota.

Liki puolentoista miljoonan armenialaisen murhat eivät tulleet yllättävänä, salaperäisenä vihanpurkauksena. Täytyy muistaa, että Osmanien valtakunta oli valloitussotien tulosta. Se koostui lukuisista eri kansoista. Lisäksi valloittajilla oli tyystin eri uskonto kuin alistettujen alueiden asukkailla. 1800-luvulle tultaessa sulttaanien valta alkoi rappeutua. Samaan aikaan kun eri kansanryhmien symbioosi lakkasi toimimasta heräsivät etenkin balkanilaisten kansojen kansallismieliset aatteet, joita ruokkivat ulkovaltojen pyrkimykset päästä saaliinjaolle rappeutuneen valtion haaskalle. Vuonna 1911 aloitti Italia Libyassa sodan Turkkia vastaan, jolloin suursota oli jo lähellä syttyä. Muun muassa Venäjä keskitti tuolloin joukkoja Balkanin vastaisille rajoille. Jo kirkollisesti Venäjä epäilemättä koki intohimoja vapauttaa uskonveljensä, koska Venäjä on katsonut olevansa ainakin uskonnollisesti muslimien valtaan sortuneen Itä-Rooman perillinen. Myös osmanien alaisuudessa elävät kristityt tunsivat venäläiset mahdollisina vapauttajina. Ei ole syytä unohtaa, kuinka Balakian muistelee kirjassaan pariinkin kertaan vierailuaan katolikos Matteos Izmirlianin kirkollisen seurueen jäsenenä vuonna 1909 Pietarissa. Hän oli tuolloin tavannut tsaari Nikolai II:n ja ottanut osaa juhlaillallisille keisarillisessa palatsissa.

Tultaessa 1800-luvulle alkoi Ottomaanivaltion alistamien kansojen kansallistunto heräillä. Armenialaisten
ja Balkanin kansojen tapauksessa juopaa syvensi myös uskonnollinen kuilu. Tässä vuonna 1849 painetussa
kartassa esitetään tilannetta alueella noin vuonna 1140. Keskeisellä paikalla Välimeren pohjukassa erottuu
selkeästi armenialainen Kilikian kuningaskunta. Kirjassaan Balakian mainitsee myös tuon 1100- ja
1300-luvuilla Konstantinopolin, länsieurooppalaisten sekä ristiretkeilijöiden ja islaminuskoisten
valloittajien välissä tasapainoilleen kuningaskunnan merkittävänä armenialaisten kansallistunteen symbolina.
Kuva Wikimedia Commons
Kristityt ja juutalaiset armenialaiset olivat joka tapauksessa Turkissa halveksittuja. Verilöylyjä oli muun muassa jo vuosina 1894-1896 sekä 1909. Islaminuskoiset turkkilaiset eivät arvostaneet heidän sivistysihanteitaan. Voikin kysyä mielessään, oliko mikään ihme, että armenialaiset enemmän tai vähemmän haikailivat itsenäistymistä rappeutuneen sulttaanivallan alta. Traagisesti he kokivat auttavansa niin sanottuja nuorturkkilaisia kumoamaan vanhan hallitusvallan, sillä nämä ottivat tehtäväkseen armenialaisten tappamisen maan päältä jatkaen mahdollisuuksiensa mukaan työtä myös Azerbaidzanissa. Vastavuoroisesti monet armenialaiset liittyivät ensimmäisessä maailmansodassa Venäjän puolelle. Karkotuksensa jo alettua Balakian kuvaa, kuinka sorretut ja kuolemanpelon jäytämät toivoivat ympärysvaltojen aseiden voittoa sekä brittien että venäläisten sota-alusten pommittaessa Bosporinsalmea.

Sisäministeri Mehmet Talat, jota monet armenialais-
johtajista hyväuskoisina pitivät ystävänään. Talat
henkilökohtaisilla käskykirjeillään valvoi joukko-
murhien toteutusta.
Kuva Wikimedia Commons
Balakian oli monessa mielessä kuin luotu kirjaamaan ylös kansanmurhan synkät tapahtumat. Ennen vainoja hän oli korkeassa kirkollisessa virassaan päässyt seuraamaan vaikutusvaltaisten ihmisten tapaamisia. Hän ei säästänyt sanojaan arvostellessaan armenialaisten johtavia älyköitä näiden kuviteltua sinisilmäisesti nuorturkkilaisia ideologisiksi veljikseen. Teloituspartioiden ylin käskynhaltija, sisäministeri Mehmet Talat juonitteli röyhkeästi saaden hyväuskoiset armenialaisjohtajat vielä teloituksensakin edellä uskomaan tämän ystävyyteen. Balakianin sanoin: ” nämä nuorturkkilaiset, jotka tiettävästi toivat vapaudenaatteen Salonikista 1908, olivat varmasti julmimpia ja raaimpia petoja mitä idealistisen liberalismin naamion taakse on kätkeytynyt.

Balakian oli vuonna 1914 opiskelemassa Berliinin yliopistossa ja sai aitiopaikalta seurata saksalaisten sotahurmosta. Kaikista enteistä huolimatta tai juuri siksi hän päätti palata Konstantinopoliin. Tuon päätöksen olisi kaiken todennäköisyyden mukaan pitänyt maksaa ennen pitkää hänen henkensä. Varsinkin Gallipolin taistelujen aikaan helmikuusta 1915 tammikuuhun 1916 ympärysvaltojen voitto Turkista vaikutti pikaiselta. Konstantinopolin armenialaiset lehdet ylistivät Turkin vihollisten voittoja, mikä tietenkin oli äärimmäisen varomatonta.

Suunnitelma armenialaisten likvidoimisesta oli odottanut ainoastaan tilaisuutta. Sellainen koitti ensimmäisen maailmansodan puhjetessa. Balakian luettelee tekstissään hallinnon menetelmiä armenialaisten eliminoimiseksi.

  • Ensinnäkin kaikki 20-46 -vuotiaat miehet kutsuttiin liikekannallepanon varjolla palvelukseen. Vaikka tuhannet asevelvolliset saivat aluksi aseet, ne lopulta heiltä vietiin. Osansas asiassa toki taisi olla pienen joukon loikkaamisella venäläisten puolelle. Aseistariisutut armenialaissotilaat lähetettiin aluksi muka rakentamaan teitä. Olematon ravinto ja terveydenhoito nosti kuolleisuutta ennen kuin turkkilaiset sotilaat tappoivat loput.
  • Turkkilaiset pidättivät kerralla kaikki pääkaupungin armenialaiset intellektuellit ja yhteiskunnalliset päättäjät riippumatta puoluekannasta.
  • Kaikki pääkaupungin ja sisämaan armenialaiset riisuttiin aseista. Jopa suuret keittiöveitset kiellettiin.
  • Vankiloista vapautettiin murhamiehiä ynnä muita rikollisia, joista perustettiin kuolemanpartioita, joista käytettiin nimitystä cete.
  • Turkin armenialaisilta kiellettiin tyystin matkustaminen, jopa lähimpien kaupunkien tai kylien välillä.
  • Vähän-Aasian armenialaisväestö karkotettiin Deir el-Zoriin. Matkalla karkotetut sylilapsista yhdeksänkymmentävuotiaisiin oli määrä näännyttää kuoliaiksi; viimeistään Deir el-Zorin autiomaassa niin kävi.
  • Turkkilaisilla myönnettiin lupa ottaa kauniita armenialaisnaisia haaremeihin.
  • Kääntymistä islaminuskoon ei sallittu. Vuosina 1895-1896 turkkilaiset olivat todenneet, etteivät armenialaiset kyenneet vilpittömäsri luopumaan uskonnostaan [silti Balakian raportoi marssiltaan kohdanneensa islamiin kääntyneitä naisia].
  • Armenialaisten ja heidän kulttuurilaitostensa varallisuus takavarikoitaisiin kokonaisuudessaan. Yksittäisten armenialaisten omaisuuden haltuunottoa varten perustettiin hylättyjen tavaroiden ja kiinteistöjen komissio.
  • Provinssien poliisiviranomaiset laativat erityisiä mustia listoja murhattavista armenialaisista, ikään ja sukupuoleen katsomatta, ja jokaisesta listasta piti lähettää kopio sisäministeriöön Konstantinopoliin. Hallinto tahtoi päivittäin tietää murhattujen ja murhaamattomien armenialaisten lukumäärän.
  • Kaikki tappokäskyä noudattamasta kieltäytyvät kuvernöörit, maaherrat ja piiripäälliköt tuli erottaa viroistaan ja korvata kuuliaisilla byrokraateilla.
  • Valtaa pitäneen Ittihat-puolueen puoluekokouksen laatiman suunnitelman täytäntöönpanoa valvomaan perustettiin Anatoliaan paikalliskomiteoita laajoin valtuuksin.

Turkkilaiset sotilaat marssittavat Mezirehissä armenialaisia siviilejä kohti vankilaa. Huhtikuu 1915.
Kuva Wikimedia Commons

  
Ennen karkaamistaan Balatian määrättiin kahdelle kuolemanmarssille, jotka veivät hänet kohtalotovereineen Vähän-Aasian halki lähelle nykyistä Pohjois-Syyriaa Islahiyeen. Tällöin heidän elinolonsa vaihtelivat huomattavasti. Olennaista olivat varallisuuden rippeet, joilla saatettiin käydä loppua kohti lahjuksin yhä nöyryyttävämpää kauppaa ruoanmurusista. Vangitsijoiden mielivalta oli ehdotonta. Kerran toisensa jälkeen turkkilaiset ilmaisivat välietapeilla säälimättömän ihmettelynsä, ettei vankikaravaanista ollut kuollut ketään yhtä pakoon yrittäneenä tapettua lukuunottamatta.

Pappina ja sielunpaimenena Balakian sai tietoonsa kauheuksia ihmisten uskoutuessa tapahtumista ja etsiessä hengellistä tukea mielettömyyksien keskellä. Teloittajat myös avoimesti kerskuivat hänelle teoistaan. Näiden selvityksissä oli myös toisinaan erotettavissa jonkinlaista katumusta tai pelkoa muistuttavaakin, vaikka ylivoimaisesti eniten kuulsi läpi vakaa uskomus siihen, että armenialaiset kuului tappaa. Henkisenä selkärankana teurastajat käyttivät ympärysvalloille julistettua jihadia. Yksikään turkkilaisten tavoittelemista 400 miljoonasta ulkomaiden muslimeista ei ilmeisesti kuitenkaan seurannut kutsua, joten sitä käytettiin vain suojattomia armenialaisia vastaan; kokonaiset muslimiyhteisöt ottivat kiihkoissaan osaa verilöylyihin. Musliminaiset kiertelivät vielä päiviä teloitusten jälkeen kalmankentillä puhkoen uhrien kaasujen paisuttamia vatsoja etsien armenialaisnaisten nielemiä arvokoruja. Teloittamisessa turkkilaiset eivät tyytyneet vain ampumaan tai hirttämään, vaan uhrien kuolemaa edelsi kidutusta ja pahoinpitelyä. Kädet, jalat, korvat ja nenä hakattiin usein irti. Ennen hautaamista torso saattoi olla yhä heikosti hengissä tai sitten raadot jätettiin haaskalintujen revittäviksi. Kuuluisimpia kuvia julmuuksista lienee valokuva Deir el-Zorissa ristiinnaulituista naisista. Hautaaminenkin oli ainoastaan tautien leviämisen estämiseksi.

Yhdysvaltain suurlähettiläs Henry_Morgenthau tallensi valokuvia armenialaisten joukkomurhista julkaisten
kertomuksensa vuonna 1918. Tällaisten näkymien ja puoliksi maatuneiden uhrien ohitse joutui myös Balakian
kohtalotovereineen marssimaan ainaisessa kuolemanpelossa.
Kuva Wikimedia Commons

Kertomusta lukiessa jää ihmettelemään, kuinka vainoista saattoi jäädä henkiin ainuttakaan armenialaista. Jos Turkki olisi ollut sodan voittajien puolella, lopputulos olisi epäilemättä ollut entistäkin tylympi. Tärkeäksi oljenkorreksi muodostui saksalaisten kohti Bagdadia rakentama rautatie, jonka työväkeen pelastautui turkkilaisten viranomaisten ulottumattomiin niin turkkilaisia sotilaskarkureita kuin armenialaisiakin. Silti suurin osa 11500 ratatyömaan armenialaisesta kuoli tautien tai joidenkin muiden syiden tähden. Itse ratasuunnitelma oli ennen sotaa tarkoitus ulottaa Persianlahdelle asti, mutta erimielisyydet brittien ja saksalaisten kanssa jarruttivat töiden aloittamista. Muun muassa kautta vuoden 1911 käytiin radasta monimutkaisia ja pitkällisiä neuvotteluja saksalaisten pyrkiessä erilaisin myönnytyksin suostutella britit hyväksymään ja jopa osallistumaan hankkeeseen. Jonkinlainen määräaikainen sopimus ilmeisesti saatiin aikaan juuri ennen sodan syttymistä. Balakian esittää kirjassaan tuosta rautatiestä mielenkiintoisen näkökulman, joka jättää Persianlahden ulottuvaisuuden sivuun ja korostaa saksalaisten pyrkimystä muuttaa Turkki siirtomaakseen.

Balakian otti osaa kahdelle kuolemanmarsille, joilta selvisi hyvän onnensa,
neuvokkuutensa ja etenkin suhteidensa suomien lahjusvarojen turvin kertomaan
maailmalle armenialaisten joukkotujosta ja kärsimyksistä. Pohjana olevalta
kartalta näkyvät kansanmurhan keskeiset tapahtumapaikat. KUVAN VOI SUURENTAA
NAPSAUTTAMALLA.
Pohjana ollut kartta Wikimedia Commons


Vaikka turkkilaiset riisuivat armenialaiset pääosin aseista ja muuan petturi kavalsi armenialaisten aseita keväällä 1915 turkkilaisille, vastarintaa toki esiintyi. Kuuluisin taistelun ilmentymä lienee ollut Vanin kaupungin kapina tai kansannousu vuonna 1915, mikä puolestaan nostatti lisää raivoa turkkilaisissa. Cat-vuorilla kourallinen armenialaisia ryhtyi sankarilliseen vastarintaan kersantti Samueliksi kutsutun miehen johdolla. Vastarintataistelijoiden hallussa kerrotaan olleen jopa tykkejä. Niinpä he kestivätkin aselepoon asti luovuttaen aseensa ja antautuen vuonna 1918 brittikenraali Allenbylle Aleppossa.

Armenialaiset eivät alistuneet aivan ilman  vastarintaa. Kuvassa Vanin kaupungin puolustajia keväällä
1915. Kertomuksissaan Balakian välittää myös turkkilaisten suuttumusta Vanin kapinan johdosta.
Kuva Wikimedia Commons

Käsissäni ollut Balakianin suomenkielinen laitos on ainoastaan englanninkielisen käännöksen ensimmäinen osa ja päättyy kertojan pakoon juuri ennen kuolemanmarssin viimeistä etappia. Esipuhe kuitenkin antaa perustiedot ihmisistä, jotka piilottelivat ja suojelivat Balakiania pakomatkan aikana, jota siis tässä teoksessa ei käsitellä. Kielitaitonsa ja sivistyksensä ansiosta pakenija saattoi tekeytyä saksalaiseksi ratainsinööriksi, sotilaaksi ynnä muihin rooleihin. Lisäksi hänen arvostettu asemansa monien ihmisten keskuudessa ennen vainoja sai nämä tarjoamaan apuaan. Hänen kertomuksensa on karu selvitys niin turkkilaisten julmuudesta kuin armenialaisten johtohenkilöiden hyväuskoisuuden ja idealismi hirvittävistä seurauksista.

Nykyisten kansainvaellusten keskellä EU on antanut sitoa kätensä jonkinlaiseen epäpyhään allianssiin sellaisen Turkin kanssa, joka yhä käy etnistä sisällisotaa itäisissä ja kaakkoisissa osissaan tahtomatta tehdä tiliä politiikastaan, joka konkretisoitui sanoinkuvaamattoman julmalla tavalla sata vuotta sitten. Välähdyksenomaisesti tätä kirjaa lukiessa on saanut uutta näkökulmaa viime vuosisadan lopussa Balkanilla käytyihin sotiin sekä vihaan muslimeja ja turkkilaisia kohtaan. Samalla tämä on varoitus koko Euroopalle idealismin ja hyväuskoisuuden tuhoisuudesta. Uskonnollisen hurmoksen ja poliittisen väkivallan yhdistämisen elementit islamilaisessa maailmassa ovat yhä vahvasti voimissaan. Vähä-Aasia ympäristöineen on kauan sitten ollut ensimmäisiä kristittyjä alueita, itse asiassa uskon sydänmaata. Juuri viimeaikaisten Syyrian ja Irakin konfliktien yhteydessä on maailmalle tihkunut tietoja paikallisten kristittyjen yhteisöjen kohtaamasta säälimättömästä vainosta. Egyptin koptikristitytkin ovat joutuneet keskelle kiihtynyttä väkivaltaa. Vastakkaisten uskonnollisten yhteisöjen rinnakkaiselo on johtanut murhenäytelmiin, joita ei suinkaan estä armenialaisten joukkomurhien kaltaisten tapahtuminen kategorinen kieltäminen tai vähätteleminen.

Juuri kristittyjen vaino Lähi-idässä on kohdannut kirkkojemme taholta korostunutta hiljaisuutta. Olemmeko rakentamassa jälkipolville uutta Golgataa?