tiistai 20. lokakuuta 2020

Nykypäivä ja ajattelevan ihmisen kirous

 

Kyky ajatella ja eritellä ilmiöitä on yksi suurimmista ihmisolennon lahjoista. Samalla se on myös kirous. Ajatus vapaudesta ja sen olemuksesta on yhtä aikaa perin yksinkertainen ja tavattoman monitahoinen. Tekniikan edistyessä ihminen on astunut lähemmäksi jumalia keinoissaan valvoa ja hallita tovereidensa ajatuksia ja toiveita. Olen nimittänyt Brysselissä majaansa pitävää konklaavia Euvostoliitoksi, sillä en usko sen takana olevien tahojen tavoitteiden lainkaan eroavan Kremlissä valtaapitäneiden perimmäisistä pyrkimyksistä.


Tätä kirjoittaessa on vaikeata nyhtää päänupin perukoilta nimiä, mutta neuvostovaltion synnyn keralla vaikutti 1920-luvulla idealisteja, joiden selkeänä pyrkimyksenä oli luoda uusi ihminen. Tuolla uudella Homo Sovjeticuksella - tai miksi sitä haluaisimmekaan nimittää - olisi ollut ominaispiirteinään muun muassa pyrkimys elää suurissa standardimittaisissa asunnoissa,joita voitiin yhdistellä väliovia availemalla. Hahmotellut asuntokompleksit muistuttivat aikanaan Saksan kansallissosialistien Pohjanmeren rannalle rakennuttamaa jättiläismäistä lomakylää, jonka rakennus on ollut näihin päiviin asti kerrassaan liian iso täysin tuhoutuakseen. Kilometrien pituisten standardirakennuksien ohella oli määrä rakentaa määrämatkoin ostos- ja kulttuuripaikkoja. Olennaista oli, että valtiovalta parhaiten tiesi, mitä ihmismuurahaisen tuli haluta ja mihin uskoa sekä miten vapaa-aikansa käyttää.

Nykypäivän älymystönä itseään pitävät eivät näkemykseni mukaan eroa lainkaan sadan vuoden takaisista idealisteista. Tekniikan kehitys on vain mahdollistanut globaalin hallinnon, joten eliitin ei tarvitse enää pitäytyä valtiossa halllintoyksikkönä, vaan sitä ollaan häivyttämässä yhä monimutkaisemmaksi ja laajemmaksi liittovaltioksi, jossa ihmismuurahaisista pyritään muovaamaan isänmaaton ja itseasiassa kulttuuriton kulutusautomaatti, joka ostaa sitä, mitä kabineteissa milloinkin trendeiksi päätetään ja kaukaisissa jättitehtaissa orjapalkalla tuotetaan. Monikansalliset yritykset hyötyvät tavattomasti, mikäli saman kaavan mukaan kyetään tuottamaan globaalisti ja mielellään vielä kokonaan ilman tulleja ynnä muita välistävetoja.

Tätä kaikkea varten tarvitaan valhetta, joka kyetään ihmismieltä ohjaillen pesemään totuudeksi, opiksi kulttuurien yhteensulauttamisen autuudesta ja uskottelemalla, ettei vuosituhansien aikana eri puolila maailmaa kehittyneillä ihmispopulaatioila olisi keskinäisiä eroja tai näille eroille joitain perimmäisiä syitä. Mikäli olisimme hamasta alusta asti eläneet nykyisen kaltaisessa teknologiaympäristössä noita eroja ei kenties olisi syntynytkään, mutta vielä runsas sata vuotta sitten matka maailmamääriin oli vuosien taival eikä viestejä voinut siirrellä sekunnin osissa maailman äärille. Paradoksaalista on, että samalla kun oppineet pitävät esimerkiksi Galapagos-saarten liskoja malliesimerkkinä lajien sisäisestä eriytymisestä he tahtovat kiistää ihmisrotujen erot, jotka ovat aikanaan kehittyneet suuten etäisyyksien erottaessa populaatioita toisistaan ja kulloistenkin ympäristöolosuhteiden vaatimuksista.

Polttavan ideologian ohjatessa vallanpitäjiä he samalla astuvat melkoiseen miinaan lilluessaan samanmielisessä kuplassaan ja kilpaillessaan keskenään entistä kunnianhimoisempien tavoitteiden tuomista palkkioista ja keskinäisestä arvostuksesta. Ihmispopulaation muovautuminen ei ole kvartaalipeliä. Liian räikeät rikkomukset rahvaan maalaisjärkeä ja kansan oikeustajua vastaan johtavat valheelle rakennetun sillan romahtamiseen. Globaalin tuotannon ongelmana on myös, että tuotteiden valmistuksen keskittyessä kasvaa tarpeettomaksi koetun väestön osuus; yhä useammalle täytyy keksiä tempputyötä ja temppuajankulua puhumattakaan ongelmista elättää moinen joukko. Samalla korostuvat vaikeudet poikkeusolojen huoltovarmuudessa kuljetusketjujen venähtäessä. Kun lehdistö ja muu media valjastetaan entistä ponnekkaammin tukemaan valtakoneistoa, se jää ennen pitkää väistämättä kiinni valheesta. Lapsenomainen luottamus toimittajien rehellisyyteen romahtaa. Juuri näin on nyt käynyt.

Elämme idealismin diktatuurissa. Olemme väestönkasvumme ensimmäisiä uhreja, sillä mihinkään ei ole enää mahdollista paeta kaukaisuudessa laadittuja sääntöjä ja määräyksiä. Kabineteissa laaditut sopimukset ovat tarkoituksella niin monitahoisia ja mutkikkaita, että niiden selittämiseen tarvitaan Brysselin byrokraattien pappissäätyä, johon pääsemisestä provinssien opportunistit kilpailevat saadakseen osakseen muruset mammonasta. Siinä yhteydessä valhe uuden ihanan maailmanvaltion ihanuudessa elää ja voi hyvin.

Silti tarvitaan vain suuri luonnonmullistus, ja kulissit alkavat murentua. Mitä monimutkaisempi ja suurempi rakennelma on sitä hauraammaksi poikkeusoloille se tulee. Väestönkasvu ja ihmisten pakkaaminen valtavina virusmyllyinä toimiviin metropoleihin ilmentävät nykyihmisen vieraantumista luonnosta ja sen lainalaisuuksista. Vallitseva koronakriisi voidaan nähdä joko luonnonvitsauksena tai suurena koeponnistuksena. Vastaus kiteytyy siihen, onko virus keinotekoinen ja tahallaan tai vahingossa irti päässyt.

 

perjantai 5. huhtikuuta 2019

Se ikäpyramidi


Kuuluisa ikäpyramidi otetaan säännöllisin väliajoin esille, kun tahdotaan perustella maahanmuuttokiimaa tai parkua väestön vanhenemista. Tämä keskustelu ikääntymisestä kuitenkin säännönmukaisesti oikoo mutkia ja kieltäytyy tarkastelemasta lainkaan tai ainakaan tarpeeksi tulavaisuuden rakenteellisia ristiriitoja. Se näyttäytyy yhä selvemmin jonkin poliitisen agendan ajamisen välineenä.



Viimeksi nyt on Mainostelevisio on ottanut esille Financial Times -lehdessä kuulemma olleen jutun Suomesta ikääntyvän väestön ”varoittavana esimerkkinä”. Mainittu artikkeli on maksumuurin takana, joten sitä itsessään on mahdotonta tässä nyt arvioida, mutta otetaanpa puheeksi Maikkarin kirjoitus, jossa puututaan vanhustenhoidon pirstaloitumiseen ja Sote-uudistuksen kaatumiseen. Vaikkei tämä suomalainen kirjoitus sinänsä tuo keskusteluun lopultakaan juuri mitään uutta, se tyrkyttää äänestäjille tunnettua kysymystä siitä, mitähän meistä muualla ajatellaan. Samalla kuuluisa lisäkaneetti "maailman onnellisin kansa" vaikuttaa jälleen kerran lähes heikompiosaisten rienaamiselta ja epäkohdista huomauttamisen sopimattomuuden tolkuttamiselta.




Alussa viittasin väestökehityksemme ristiriitoihin. Niitä ovat esimerkiksi:

  • Suurimmat ikäluokat tulevat kuolemaan sangen pikaisesti.

  • Automaatio ja robotiikka työntää yhä lisää työikäistä väestöä niin sanotusti reserviin, mistä luulisi löytyvän vastaisuudessakin työvoimaa tarvittaviin hoivapalveluihin.

  • Mikäli työvoimapula vanhustenhoidossa jatkuu, olisi huomiota kiinnitettävä työehtoihin ja hoiva-ammattien hierarkiseen arvostukseen verrattuna nk. kovaan teknologia-alaan. Ihmisten hoitamisesta pitäisi tehdä suhteessa eniten palkittua työtä, jota tarvitaan moninkertaisesti enemmän kuin jotain uusinta sovellusta puhelimeen tms.

  • Pitkälle viety automaatio ja robotiikka täytyisi saada osallistumaan vähintään samalla lailla yhteiskunnan sosiaalisiin kuluihin kuin korostetun työvoimavaltaiset alat. Mieluimmin automaatioalojen pitäisi suorittaa jonkinlaista haittamaksua suhteessa tuhottuihin työpaikkoihin ja ammatteihin.

  • Moderni yhteiskunta ei ole suuria ihmismassoja varten. Primitiivisempi ja vähemmän resursseja käyttävä elämäntapa saa maapallonkin sietämään suurempia ihmismassoja kuin nykyinen korkeateknologinen ja kulutuskeskeinen populaatio.Siinä mielessä pelkkä väestönkasvun hillitseminen ei riitä, vaan globaalin populaation tulisi itse asiassa vähentyä.



Kaunistelematta todeten siis niin kutsuttujen suurten ikäluokkien ajat ovat jo luetut. Negatiivinen väestönkasvu tulisi väistämättä sangen pian näkymään myös kustannusten laskuna ellei paikalle tuoteta keinotekoisesti väestöä, jonka työllistyminen sitä paitsi on varsin heikkoa. Ylimenovaiheen aikana valtiovallalla kyllä olisi varaa huolehtia vanhuksistaan, mikäli arvomaailma asettaisi hoivapalvelut teknologiahuuman edelle. Hoiva-alalle saataisiin taatusti kaikki kynnelle kykenevät ja siellä pysymään, mikäli työehdot ja palkkaus olisivat suhteessa parhaimmat yhteiskunnassa. Ihmiselämä on vain sen verran raadollista, ettei millään aatteella voida korvata taloudellisia realiteetteja.

Kehittyneiden maiden väestön väheneminen tulisi katsoa ennemminkin jonkinlaisena luonnollisena kehityksenä populaation kuluttaessa suhteessa enemmän resursseja kuin varhaiset primitiiviset kulttuurit. Tuntuu hyvin paradoksaaliselta vakaumus kasvavan tai pääluvultaan samana pysyvän väkiluvun tarpeesta kustannusten kattajana aikana, jolloin sekä tuottavuuden kasvu että automaatio irrottaa yhä enemmän tuotettua varallisuutta työvoiman määrästä. Yhä useampi automaatti ja tietokone korvaa tuottavaa työtä tekevät ihmiset. Silti meille väitetään, että tänne tarvittaisiin enemmän ihmisiä. Täytyisi vain varmistaa, että roboteilla ja automaateilla tuotettu lisäarvo tulisi jäljellä olevan populaation käyttöön aivan kuin ne tuotantolaitteet olisivat niillä korvattuja käsipareja.

Kaikkinensa keskustelu ikäpyramidista vaikuttaa tarkoitushakuiselta poliittiselta iskulauseiden heittelyltä. Yhteiskunnan ollessa yhä vihamielisempi vähäosaisia kohtaan ja pyrkiessä yhä kiihtyvämmin asettamaan väkeä kuilun partaalle ei ole ihme, ettei lisääntyminen enää juuri kiinnosta. Ihmisen tulisi kokea olevansa juuri hänen yhteiskunnalleen tarpeellinen (eikä vain kaikesta pahasta syyllistettävä maapallon resursseja kuluttava uhkatekijä) ja uskoa tilanteen säilyvän myös kauemmin kuin seuraavan kvartaalin, jotta lisääntyminen todella kiinnostaa muunkin kuin vain jonkin aatteellisuskonnollisen agendan toteuttajana.




perjantai 8. maaliskuuta 2019

Näkemiin tyranni. Hyvästi tyranni!


Tämä päivä on ollut jotain ennenkuulumatonta Euvosto-Suomessa. Juha Sipilä on tehnyt sen, mitä hänen olisi pitänyt tehdä jo vuonna 2015 tai viimeistään Timo Soinin kiskoessa perässähiihtäjänsä perussuomalaisista hallituksen euvostoglobalismin takuumiehiksi. Tarkkaavainen sivustaseuraaja tuskin menee mukaan nostamaan Sipilälle mitään marttyyrinviittaa.




Jo kuukausia on saanut kauhunsekaisella ihmetyksellä seurata hallituspuolueiden kiihkoa ajaa Sotea niin kutsutusti maaliin ennen tulevia vaaleja. Tavoite on lievästi sanoen näyttäytynyt mielettömältä selittyen ainoastaan tiettyjen poliitikkojen omilla, osin salatuilla tarkoitusperillä. On kaksi täysin eri asiaa myöntää tiettyjen terveyspoliittisten uudistusten tarpeellisuus kuin pyrkiä ratkaisuihin juuri hallituksen vaatimalla tavalla. Tulevat muutokset sosiaali- ja terveysalalla ovat niin ratkaisevia koko yhteiskunnan perusrakenteissa, ettei niiden toteutusta voi sitoa tiettyihin aikamääriin. Nykyinen yhteiskunnallinen rakenteemme instituutioineen on seurausta vuosikymmenten ellei satojen kehityksestä, eikä niitä voi runnoa uusiksi minkään ulkopuolisen mallin tai kansainvälisissä kabineteissa keksityn toimintatavan mukaisesti sivuuttamalla suomalaisen yhteiskunnan historiaa tai rakennetta. Väkisin kammettu muutos olisi kuin kannettu vesi kaivossa.

Sipilä toistaa uudistusten tarvetta kuin papukaija. Poliitikon oma ego usein astuu maan ja kansan edun edelle. Jokaisen ihmisen rankkana elämänkokemuksena on joutua joissain kohdin joutua omassa vaatimattomassa mitassaan jonkinlaiseen Mooseksen asemaan eli näkemään edessään vision, Pyhän maan joutuen samalla toteamaan, ettei hänen itsensä asia ole sinne astua sillä tavalla kuin on tahtonut tai edes ensinkään. Täytyy myös muistaa Sipilän olevan valtakunnan menestyneimpiä keinottelijoita, mikä varmasti myös selittää hänen epätoivoisen tarrautumisensa aikatauluihin. Toivottavasti Oligarkki-Sipilä on ollut Suomen kansalle terveellinen opetus pakkomielteen uhatessa anastaa poliittisen päätöksenteon.

Eräs tärkeä seikka on tullut esille Sipilän haastattelussa eli Euvostoliitosta tullut ulkoinen paine saada sote aikaiseksi. Kuvaavaa on ollut esimerkiksi Ylen toimittajien toistuva huoli siitä, mitä ulkomailla meistä ajatellaan. Lähinnä tuo tarkoittanee pääkonttorin eli Brysselin reaktioita. Se puolestaan kuvastelee koruttomasti Suomen ”itsenäisyyden ja suvereniteetin” nykyistä tilaa. Samalla nousee mieleen kysymys koko sote-kiireen tilaajasta. Brysselin kabineteissahan on taatusti luotu tarkat askelmerkit vasallivaltioiden yhteiskuntien muovaamisesta suurta liittovaltiota varten. Siinä kehityksessä Brysselin asiamiehet painostanevat yhä uudelleen kuuliaisia palvelijoitaan jyräämään vanhat rakenteet. Jos aikataulu on kulisseissa asetettu Komissiossa, se avaa paremmin Sipilän jopa itsetuhoiselta vaikuttavaa hirttäytymistä sotehumppaan.

Olemme saaneet Sipilän/Orpon dynastian aikana kokea keskeneräisenä kiireellä nuijitun aktiivimallin, kiistellyn tiedustelulain, maahanmuuttobisneksen nousun, Kikyn, GCM:n ja ties mitä. Kansalaisaloite järjestelmänä on osoittautunut lähinnä himpun viihdearvoa jos sitäkään omaavaksi kuriositeetiksi. Sipilän poppoo on syytänyt niskaamme lakeja sillä taka-ajatuksella, että ”kyllä joku ne korjaa jos pystyy”. Tämä mentaliteetti on vähintäänkin kauhistuttava Soten kaltaisten yhteiskunnan perusrakenteet mullistavassa lainsäädäntötyössä. Täytyy muistaa, että Soten takana on jo vilauteltu uutta Sotua! Mainittu lainsäädäntöpari uhkaa muovata maamme sellaiseksi, ettei sillä enää olisi paljon yhteistä tähän asti tuntemamme maan kanssa. Oman karun kuvansa eronneen hallituksen ammattitaidottomuudesta on antanut myös juuttuminen Soten rinnalla toisarvoisemman lainsäädännön koukeroihin. Mikäli tulevaisuutemme todella riippuisi Soten pikaisesta runnomisesta, se olisi ohittanut Kikyt, aktiivimallit, GCM:t ja mitä niitä nyt on ollutkaan. Perustuslaki on ollut jatkuvasti teholinkouksessa poliitikkojen törmäillessä aloitteineen ja lakiesityksineen kuin se kuuluisa norsu posliinikaupassa.

Kenties Suomen ja suomalaisten suuri onni on ollut, että sote nyt toistaiseksi kaatui ja oligarkki joutui ottamaan taka-askeleet. Todennäköisesti hallituksemme suunnitelmien kariutuminen säästi yhteiskuntamme todella kalliilta ja traagiselta korjaustöiden prosessilta. Täytyy muistuttaa, että jokainen laki epäonnistuneena ja keskeneräisenä alistaa jonkin ihmisryhmän raadollisen ihmiskokeen uhriksi hiukan tyyliin, pysyykö tuoliin sidottu poloinen vedenpinnalla vai uppoaako... Ai upposi? No, sitten laki on ollut huono, yritetään korjata.

Omaiset saavat sitten yksin kiskoa uhrin lammenpohjasta, mikäli kykenevät. Tämä asenne on ollut raadollisinta Sipilän ja Orpon vetämissä prosesseissa. Ehkä tyrannin eroilmoitus on antanut meille jonkin verran hengähdysaikaa. Tätä hallituspuolueiden työnäytettä ei sovi unohtaa seuraavissa vaaleissa – eikä sitä seuraavissakaan!




keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Mikä intifada meille nyt on iskemässä?


Tämä nostaa mieleen syviä kaikuja nuoruudesta, jolloin vietin jonkin aikaa Lähi-Idässä. Eri puolilta maailmaa tulleiden työtovereitteni kanssa olin menossa viettämään iltaa läheiseen pikkukaupunkiin, johon piti tulla jopa jonkinlainen tivoli. Joltisenkin metsäpolkujen kapuamisen jälkeen meitä odotti hiljainen pikkukaupunki eikä jälkeäkään tivolista. Paljastui, että joku palestiinalainen oli tarttunut Jerusalemiin vievällä tiellä väkivalloin ohjauspyörään ja suistanut ajoneuvon kymmenine matkustajineen rotkoon, varmaan kuolemaan. Koko maa oli typertyneen surun vallassa, vaikkei tapaus valitettavasti ollut ainutlaatuinen.



Kuvaamanani aikana Suomemme oli yhä jokseenkin turvallinen paikka, eivätkä kansainvaellukset olleet vielä koskettaneet meitä. Itse asiassa idänkauppakin vielä veti, eikä pankkikriisin varjolla ollut ajettu maatamme eurokuntoon. Loimaan tai Uuraisten tapausten kaltaiset välikohtaukset olisivat tuolloin tuntuneet mahdottomilta; samoin se tosiasia, että jo pelkästä otsikosta on saattanut vetää ennakoivia johtopäätöksiä hyökkääjien etnisestä alkuperästä. Ylen uutista hiukan eteenpäin lukiessa sitten selviääkin tavanomaisen varovaisesta käsittelystä, että tekijöiksi ”epäillään ulkomaalaistaustaista miestä”. Mikäli tekijät todella ovat olleet ulkomaalaisia tai vastikään kansalaisuuden saaneita lähi-itäläisiä, löperö unelmaväki puolueissamme on suoraan osasyyllinen näihinkin tapahtumiin. Kummassakin tapauksessa hyökkääjät ovat olleet noin 30-vuotiaita miehiä eli juuri sitä ryhmää, joka viime vuosina on sankoin joukoin marssinut keskuuteemme ”turvaa” ja elatusta hakemaan.


Alkamatta tässä yhteydessä sen tarkemmin pohtia Lähi-Idän konfliktin syitä tai seurauksia on epäilemättä mielenkiintoista, että kulttuurivaihto tässä tapauksessa näyttäisi merkinneen enemminkin väkivallan vastaanottoa kuin tulijoiden kotoutumista. Vaikuttaa sangen merkilliseltä tulijoiden taholta syyllistyä rankkoihin väkivallantekoihin ja itsemurhapommittajamaisiin toimiin sellaisen maan kansalaisia kohtaan, joka on joka käänteessä osoittanut asettavansa tulijat oman kansansa edelle. Eikö mikään riitä? Onko joku lammasmaisessa viranomaiskoneistossamme erehtynyt lausumaan poloisille maahantunkeutujille poikkipuolisen sanan vai alkaako jossain moskeijassa julistettu jihad meitä pottunokkia vastaan laman (ja taikaseinän ehtymisen) ensi merkkien kajastaessa taivaanrannassa? Munattomasti tulijoiden edessä antautunut Euvostoliitto on hiljaisesti hyväksynyt betoniporsaat toreillaan ja kirkkojensa edessä. Jopa ruokavaliota julkisissa tiloissa on pyritty muokkaamaan tulijoita vähemmän loukkaavana pidetyksi. Aiotaanko myös alistua erityisiin turvamiehiin kaikissa kulkuvälineissä siltä varalta, että joku saattaa matkalla kilahtaa vääräuskoisia vastaan?

Vielä yksi erityistä huomiota vaativa seikka on suuren salamyhkäisyyden vallitessa valmisteltu GCM, josta tihkuneiden tietojen mukaan jopa maahanmuuttoteollisuuden arvostelu tehtäisiin lähtökohtaisesti rikolliseksi. Tämä siis samaan aikaan, jolloin Euroopan kulttuurillisessa Baabelintornissa väkivallanteot kiihtyvät, mantereen sydänalueilla mellakat pauhaavat yhä voimallisempina ja uskomaton raakuus ja attentaatit leviävät myös Suomeen. Päätäjämme kilvan uskottelevat, etteivät he muka ymmärrä ongelmien lähtökohtia. Näin ollen ikävä kyllä heidän "järkytyksensä" vaikuttaa tekopyhyydeltä, koska ratkaisut sotisivat heidän kiiltokuvamaista ideologiaansa vastaan. Alkusyiden arvostelu ja löperön maahanmuuttopolitiikan kannattajien vastustaminen siis pyritään tukahduttamaan vaikka väkivalloin välittämättä yhä korkeammalle iskevistä liekeistä. Koko GCM-sopimuksen henki tässä suhteessa on kuin heittäisi bensiiniä liekkeihin viestittäen muukalaisille, että heidän rikoksillaan on euvostohallitusten erityinen suojelu.

Näissä oloissa vihainen puhe ei kuitenkaan tule laantumaan. Päinvastoin edessä siintelee Euvostoliiton horisontissa ikioma vankileirien saaristo eli poliittisten vankien säilytyspaikka. Hallitusten on päätettävä, sijoittaako Tanskan aikeiden mukaisesti eristyksiin lukuisilla identiteeteillä rikoksia tehtailevat muukalaiset vai poliittisiksi rikoksi julistettuihin vastapuheenvuoroihin uskaltautuneet omat kansalaiset. Valitettavasti ainakin toistaiseksi kuplaväki olisi potkimassa aitojen sisään ennemmin oman syntyperäisen väen.

Olemme jälleen hiljentymässä kohti itsenäisyydenmuistopäivää. Siinä sivussa on syytä uhrata jokin ajatus myös sille, mitkä puolueet ovat alistumassa esimerkiksi GCM-sopimukselle ja kieltäytyneet tiukentamasta maahanmuuttoapolitiikkaa tai asettamasta muukalaisia täällä tarkempaan valvontaan. Meillä on kohta edessä vaalit. Jälleen olisi mahdollista rajoittaa jo aikaansaatuja tuhoja ynnä kielteisiä vaikutuksia kansalliseen turvallisuuteemme.





tiistai 6. marraskuuta 2018

Stubb polvistuu Merkelin edessä


Poliittinen euvostobroileri pyrkii Junckerin perintöprinssiksi



Kun on seurannut valtamediassa julkaistuja euvostopolitrukkien kannanottoja sekä kotimaisista julkaisuista että ulkomailta, yksi yhteinen havainto on ollut selkeästi silmien edessä: mikäli lukijoille on jätetty mahdollisuus kommentointiin, näiden arviot ovat olleet tyrmääviä. Yritykset pestä pois Euvostoliiton ja sen pääpolitrukkien virheitä kaikuvat kuin sortuvan diktaattorin äänet bunkkerin syvyyksistä. Ylistyksen määrällä pyritään estämään karvaan totuuden tunnustaminen. Jonkinlainen inhimillinen laiskuus tuntuu toistaiseksi estävän massoja liikehtimästä. Toistaiseksi on riittänyt, että kaveri vierestä on sortunut eikä kukin euvostokansalainen itse.




Stubbilla on polttava kiima Euvostoliiton päävirkaan. Siihen mielessä ymmärtää hänen liki maanisen tarpeensa ylistää Saksan Merkeliä. Monessa mielessä juuri Saksan liittokansleri on ollut eurooppalaisen pakkoliiton mahtavin politrukki. Iskiaksensa kourissa horjunut Juncker on toiminut ilmeisesti vain keulakuvana; häntä on siedetty epädemokraattisena kilpenä, jonka suojassa euvostopankkiirien käskyläiset ovat saaneet rauhassa hautoa direktiivejään. Alexander Stubb syöttää hävyttömän julkeasti pajunköyttä väittämällä Merkelin jotenkin ratkaisseen maahanmuuttokriisin maksamalla Turkille sen vaatimia miljardeja. Se on kerrassaan päätön väite, joka tyystin sivuuttaa euvostoeliitin parjaamien itäeuroopalaisten maiden ja nyttemmin Italian ratkaisevan osuuden näiden sulkiessa rajansa. Mikään muu ei ole ollut tulppana ihmisvirroille kuin kapinallisten vasallien omapäinen itsepuolustus rajoillaan. Kiitokseksi toimistaan ne ovat lisäksi saaneet hyytävät solvaukset Brysselistä.

Ilman muuta kuuliaisimmat euvostoideologit tulevat kaipaamaan Merkeliä, mutta todelliset Euroopan ystävät varmasti surkuttelevat sitä tuhoa, jota tämä on ehtinyt saada aikaiseksi. Siirtolaisten ottaminen vastaan ennen kuin heidän identiteetistään on mitään selkoa on sotinut alkeellisintakin itsesuojeluvaistoa vastaan. Eliitti toki voi tarvittaessa suojautua vaikka ylellisiin bunkkereihin, mutta rahvaan on elettävä joka päiväistä arkeaan yhä julmemman väkivallan uhan keskellä. Ylistäessään Merkeliä Stubb asettuu kannattamaan eurooppalaisuuden kuolemaa ja Merkelin tuhoisaa politiikkaa naulaten itsensä entistä selkeämmin Brysselin ja Berliinin karmeimpiin virheisiin ja jopa laulaa ylistysvirttä niiden puolesta.

Jo tähän asti olemme saaneet kokea betoniporsaiden marssin kirkkojen ja torien edustalle suojaamaan kansalaisia eli tehtävään, jota varten rajat ovat ennen olleet. Ja kyllä: käytän tarkoituksella termiä betoniporsaat, sillä muutama vuosikymmen sitten kukaan ei olisi ajatellut nimityksessä olevan mitään sopimatonta. Moista arvuuttelua olisi pidetty jopa epäeurooppalaisena ja diktatorisena ajatustenvalvontana.

Mikäli Euvostoliiton ydinalueet tahtovat kehitysmaalaistua ja kyllästää väestönsä sopeutumattomilla, heillä kai sitten on siihen oikeus, mutta hävytöntä kansallisten itsemääräämisoikeuksien polkemista on vaatia kaikkia vasallimaita ottamaan vastaan väkivyöryn vastoin omaa etuaan. Tulijat eivät ole mitään kesäkissoja, jotka voisi varojen loppuessa nakata lähimetsiin. Yhteiskunnalla on myös vastuunsa heidän jälkeläisistään ja se joutuu elämään mahdollisesti ja todennäköisesti radikalisoituvan jälkipolven kanssa. Tätäkin kehitystä Stubb julistautuu kannattamaan.

Suomen Uutiset on aiheellisesti ottanut esille taloustieteilijä Hans-Werner Sinnin kriittiset päätelmät, joilla hän muutamalla toteamuksella ampuu alas stubbilaiset, euvostofanaattiset harhaluulot Merkelin politiikasta ja sen syistä. Monet niistä on jo esitetty muilla areenoilla ja tuossa tämän kirjoituksen pontimena olleessa artikkelissa, joten otettakoon tähän vain pari kohtaa esimerkiksi.

Sinn katsoo esimerkiksi ymmärtävänsä valtion roolin eri lailla kuin euvostoideologien ydin. Hän kirjoittaa valtiosta eräänlaisena ”klubina”. Valtio huolehtii jäsentensä palveluista. Itse asiassa sama asia on luonnehdittu jo jonkinlaisessa ikiaikaisessa hallintaoikeuden legitimisoinnissa, jossa alamaiset ovat luovuttaneet hallitsijalleen oikeuden verottaa saaden vastineeksi suojelua. Nyky-yhteiskunnassa tuohon suojeluun kuuluvat suoran fyysisen turvallisuuden takaamisen lisäksi monet julkiset palvelut, koska arkielämä on säädelty niin monimutkaiseksi, että yksilön omaehtoinen elämä vailla erilaisia tukia tai palkkiota on tehty liki mahdottomaksi. Niinpä Sinn toteaa suoraan:

Kansojen vapaa ja rauhanomainen rinnakkaiselo edellyttää, että näiden klubituotteiden kansallista omistajuutta suojelellaan – samaten kuten yksityisen omaisuuden oikeudellinen ja fyysinen suojelu on vapaan yhteisön edellytys.”

Maahanmuuttokriittisten johtavia argumentteja on ollut, etteivät yhteiskunnan varat riitä ylläpitämään tulijoiden elämää EIKÄ näiden jälkeläisiä. Me suomalaiset elämme jo nyt aikaa, jolloin niin vanhuspalveluista kuin koulutuksesta tai terveydenhoidosta on jouduttu tinkimään. Ikänsä maata rakentaneet ovat joutuneet avuttomina katsomaan nk. ohituskaistoilla sisään lampsineita muukalaisia. Varoituksen sanat tai huomautukset epäoikeudenmukaisuudesta on kuitattu päättäjien taholta rasismiksi tai vihapuheeksi.

Sinn huomauttaa myös, ettei Saksakaan kykene integroimaan kaikkia halukkaista maahanmuuttajia. Pelkkä matematiikkakin sen jo paljastaa. Lisäksi on toki jo käynyt selväksi, etteivät kaikki tulijat edes tahdo integroitua eikä kaikista edes päästä mitenkään eroon. Ellei kaikkia voida ottaa vastaan, on esitetty luonnollisesti muukalaisten auttamista lähtömaissaan. Valitettavasti tästä vaihtoehdosta ei ole mielestäni edes kyetty keskustelemaan rakentavasti. Muun muassa kehitysaputoiminnassa on liiaksi välikäsiä, joiden toimeentulo vaarantuu tarvittavien uudelleenjärjestelyjen kautta. Selviö kuitenkin on, ettei viime vuosikymmeninä toteutettu kehitysapupolitiikkakaan ole tuottanut riittäviä tuloksia. Pelkän tukemisen sijasta tulisi avun ehtoja säätää enemmän vastaanottajia velvoittaviksi muun muassa väestönkasvun hillitsemiseksi etenkin niillä alueilla, joilla ihmiselämä on jo lähtökohtaisesti vaakalaudalla.

Sinnin mukaan maahanmuuttajien auttamisessa näiden lähtömaissakin on perusongelmia, joita ei ilmeisesti ole ymmärretty.

Tämä väite [auttaminen lähtömaissa] on ongelmallinen, koska se kieltää Saksan liittotasavallan kansallisen oikeuden Saksan valtion omaisuuteen. Samoin voisi väittää, että velvollisuuteni on antaa niin paljon rahaa ventovieraalle henkilölle, joka haluaa muuttaa asuntooni asumaan, että hän vapaaehtoisesti luopuu muuttosuunnitelmistaan. Kyseessä on kommunismin keskeinen periaate, joka sivuuttaa tyystin omistusoikeudet. On tietenkin oikein auttaa vaikeuksissa olevia naapureita.”

Tänä euvostoaikana alamainen on joutunut kohtaamaan liki jakomielitautista suhtautumista yksilön vastuuseen. Toisaalta velvollisuuksia on sysätty ja vaadittu kantaväestölle, mutta sitten on nostatettu pystyyn mainitut ohituskaistat tulijoille. On ollut ongelmallista edes yrittää nostaa keskusteluun muukalaisten oma vastuu tai suurvaltojen toimet, joilla ne ovat saattaneet kolmannen mailman maat sekasortoon. Puhuttaessa nyt vielä Merkelistä Saksa kyllä vastusti vuonna 2011 Libyan pommittamista kivikauteen ja sitä kautta ihmissalakuljetuksen reitin avaamista Eurooppaan, mutta samalla lähetti myöhemmin avoimen kutsun kansainvaelluksille. Jonkinlainen sokeus kyllä vallitseekin suuren yleisön keskuudessa liittyen tähän maailman aikaan. Yksi suurimmista Pohjois-Afrikan kaaoksen aikaansaajista eli Hillary Clinton on paistatellut suvaitsevaistolle liki pyhimyksenä. Yhtä lailla Euroopasta löytyy yhä noita Merkelin opetuslapsia, joista äänekkäimpiin kuuluu siis Stubb. Silti jonkinlainen toivo elää, sillä erään Welt- lehteen kommentoineen sanoin ”Stubbin kaltaiset ihmiset pahentavat tilannetta vain lisää, mutta tällaiset lausunnot eivät ainoastaan hämmentä, vaan ajavat eurooppalaisia entistä enemmän oikeaan leiriin. Jokainen, joka voi ajatella, tietää Orbanin ja muiden, kuten Puolan, voi tehdä sen ilman Brysselin siunausta.

Kenties Stubbin valinta olisi pikainen tie ulos Euvostoliitosta. Minkäänlaisen siistin ratkaisun tie on jo sivuutettu vuosikausia sitten.



maanantai 29. lokakuuta 2018

Lakkautetaan eduskunta?


Olen useampaan kertaan joutunut toteamaan, että Euvosto-Suomen kansanedustuslaitos on ajalta reki ja päre; kaltaistensa tavoin se edustaa aikakautta, joka on ihmisineen jo vaipunut multiin. Muutama päivä sitten Ilta-Sanomissa julkaistu koonti vain vahvistaa paradoksia muuten modernin yhteiskunnan jumittumista agraariaikakauden hallintajärjestelmään, joka löytää nykyään tarkoituksensa lähes ainoastaan välistävetävien lahjontapiirien ja elitististen puoluekoneistojen elättäjänä. Käsitelläänpä vielä tuota Arkadian käenpoikaa mainitun Ilta-Sanomien kirjoituksen pohjalta.

The Evolution of Industrial_Democracy,
noin vuodelta 1917
. Sadassa vuodessa
yhteiskunta on ollut monenlaisessa
turbulenssissa, mutta sen hallintoelinten
ydin elää yhä sellaisin tavoin kuin mitään
muutosta ei olisi tapahtunut. Eduskunnasta
on tullut uusi etuoikeutettu rälssimme.
Kuva Wikimedia Commons.
Itseään ”edistyksellisinä” ja kenties armottomina realisteinakin pitävät politrukkimme hännystelijöineen ovat erityisen viehättyneitä ruoskimaan euvostokansaa luopumaan niin kutsutuista saavutetuista eduista. Työaikoja olisi pidennettävä ja palkkausta laskettava. Tehokkuus täytyy saada tappiin. Arkadian rälssi itse suvaitsee aloittaa työviikkonsa tiistaiaamuna ja kiirehtii lopettelemaan jo ajoissa perjantain iltapäivällä. Lyhyeen työviikkoon yhdistyvät hulppeat lomat.

Niin kuin on todettu käytäntö pohjaa aikaan, jolloin hevoset käyskentelivät viljahalmeilla ja koululaisetkin komennettiin syksyisin pelloille sadonkorjuuseen. Pohjois-Suomeen matkattiin päiväkausia, eikä tieto pääkaupungin päätöksistä tavoittanut kovinkaan joutuisasti perimmäistä maalaiskylää. Maailma on muuttunut, mutta edustajat kuittaavat yhä 2,5 kuukauden kesäloman, pitkän syystauon sekä vielä 1,5 kuukauden joululoman. Vaalipiirin kiertäminen viikkokaupalla oli kenties perusteltua siihen aikaan, jolloin lennätin siellä täällä korvasi internetin.

Kansanedustajien työnjohto on jokseenkin epämääräistä, ainakin nimellisesti. Periaatteessa heidän ainoina esimiehinään pitäisi olla äänestäjät eli Euvosto-Suomen kansa. Nyt on kuitenkin niin, että rautaisina kahleina toimintaa sitoo puoluekuri. Kansalla ei ole mahdollisuutta hajottaa kesken vaalikauden riitaisaksi ja toimimattomaksi heittynyttä edustajalaumaa. Mitä kauemmin vaaliajan maailmasta ja tuolloin esillä olevista asiaintiloista etäännytään sitä kauemmaksi Arkadialla kaikotaan kansan todellisista huolista ja mielipiteistä. Hyvästä esimerkistä käyköön Sotesotku ja viime viikkojen juoksentelu hallituksen juoksupoikana irtisanomislain tiimoilta . Kansa ja asiantuntijat ovat olleet jokseenkin kauhuissaan muutosten suunnittelusta. Mikäli kansalla olisi veto-oikeus eli tarkoin rajatusti määrätä kansanäänestyksen kautta uudet vaalit, saataisiin poliittinen umpisolmu ehkä ratkaistua. Emme elä enää teknisesti päreen ja liitutaulun aikaa.

Näennäisesti kansanedustaja voi itse päättää tehtäviensä hoidosta. Käytännössä hän näyttää ulkopuolisesta olevan lobbareiden eli lahjontarinkien avointa riistaa. Mitä kauemmin hän tointansa hoitaa sitä kannattavammaksi rahapiirien tulee hänet ostaa palkkioviroilla puolelleen. Räikein esimerkki edustajien työkulttuurista ovat ne, jotka poikkeavat harrastustensa lomassa painamassa läsnäolonappiaan. Muuta ei kai lie tarpeenkaan, jos vain pitää lobbarit tyytyväisenä ja lopullisissa äänestyksissä pysyy etukäteen päätetyissä ruoduissa. Samaa linjaa voi noudattaa valiokunnissa kunhan varmistaa kokousten päätösvaltaisuuden toteutumisen. Puolueryhmät varmaan päsmäävät sitä päältä. Mitä turhaan ilmoittaa poissaoloistaan? Puolueen määrittelemät päätökset ovat varmaan jo valmiiksi kirjoitettuina?

Edustajarälssillä ei siis ole määrättyä työaikaa. Silti heillä on vakaat palkkiot. Jotta kukkaro ei turhaan rasittuisi, yhteiskunta kustantaa rälssilleen ilmaisia matkoja kaikilla mahdollisilla kulkuvälineillä. Kaikkinaisten korvausten ansiosta työstä eli puolueen ja pääministerin myötäilemisestä ei koidu oikeastaan varsinaisia menoja. Kun toimi alkaa kyllästyttää tai edustaja ei onnistu pitämään vaalikarjaansa tyytyväisenä, odottaa sievoinen eläke ja sopeutumiseläke.

Tämä kaikki tarjotaan siis Arkadian säädylle aikana, jolloin yhteiskunta ympärillä on jatkuvassa murroksessa. Ei ihme, että rahvaan kestettäväksi syydetään kuormakaupalla lakisaastetta. Arkadialla istuu hirviölaitos, joka on omassa jättikuplassaan saanut lillua koskemattomana ja turvassa maailman muutoksista. Se on kyllä ollut junailemassa Suomea kohti liittovaltiota, luopumaan omasta taloudellisesta päätösvallastaan yleiseurooppalaisen poliittisen valuutan kautta. Eduskunnasta on tullut opportunistien pysäkki näiden odottaessa junaa Brysselin ruhtinaallisten lihapatojen äärelle. Poliittisen kulttuurimme jääräliiga puolustelee mainittua laitosta vedoten demokratiaan ja etenkin juuri ”edustukselliseen” demokratiaan. Tuolla argumentoinnilla sivuutetaan edustuksellisuuden puutteet. Itse asiassa eliittimme ylistämä edustuksellinen demokratia on vain päätäntävallan lahjoittamista pois omista käsistä. Rekien ja pärevalon aikana se oli välttämätöntä, mutta nykyään moinen käytäntö on vain ummehtunutta seisahtuneisuutta.


Mitä tilalle?


Yksinkertaistettuna olisi edettävä kohti jonkinlaista Sveitsin mallia eli säännöllisiä kansanäänestyksiä. Mikäli sivuutetaan tässä nykykäytäntöön tarrautuva lahjonnalle altis establismentti, muutosta olisi lähdettävä hakemaan koko päätöksentekoprosessiin ylhäältä alas. Todellisuus tuskin pian antaa mahdollisuuksia parannuksiin, koska nykyisestä sekasotkusta ja todellisen vallan viemisestä kansalta hyötyvät erittäin vaikutusvaltaiset piirit. Leikitelkäämme kuitenkin ajatuksella että pääsisimme näennäisdemokratiasta kohti todellista kansanvaltaa.

Ensinnäkään en jaksa uskoa yhteiskunnan tarvitsevan tällaista jatkuvaa lakien ja ”uudistusten” vyörytystä, jota euvostokansat joutuvat kokemaan osana Brysselin epätoivoista pyrkimystä sulattaa kansat yhdeksi massaksi. Oma lukunsa on vielä omien poliitikkojemme puuhastelu tarpeellisuutensa vaikutelman luomiseksi kansan keskuuteen. Puolueiden kalliiksi leikkikentäksi päätynyt Arkadian teatteri olisi siis syytä korvata jollain muulla. Eräs ratkaisu olisi muutaman kymmenen mahdollisimman puolueettoman erikoisasiantuntijan eli virkamiehen palkkaaminen lainsäädäntöä valmistelevaksi ja sitä valvovaksi elimeksi. Virat olisivat elinikäisiä, jotta lakiehdotusten valmisteluun kehittyisi paras mahdollinen taito. Uusia lakeja voisi yhä esitellä kansanäänestyksen ohella hallituksen kaltainen elin, jonka valitsisi kansa suoraan puolueiden asettamista tai vapaista ehdokkaista. Lakeja ei saisi enää laatia minkään määränormin mukaan. Ellei syytä ilmene uusia lakeja ei esiteltäisi. Esitysten tulisi olla niin yksilöityjä ja tarkkoja, että ne voitaisiin alistaa kansanäänestykseen.

Koska puolueille ei jäisi enää nykyisen eduskunnan kaltaista hiekkalaatikkoa, niiden ainoaksi vaikutuskeinoksi jäisi suora kanssakäyminen äänestäjien kanssa. Niiden huoleksi jäisi vakuutella äänestäjille kulloinenkin mielipide kansanäänestyksiin tulevista lakiehdotuksista.

Nykyinen lakiviidakko on melkoinen rytökasa. Osansa on varmaan tarkoituksellisella hämmennyksellä, jolla rahvas on tahdottu pitää saappaan anturan alla. Eduskunta on mahdollistanut epädemokraattisen antautumisen Brysselin Euvostoliitolle, joka nykyisen kehityksen jatkuessa saanee myös ylimmän verotusoikeuden ja lopullisen päätäntävallan kansamme varoista. Eduskunnan lakkauttaminen ja siirtyminen aidompaan demokratiaan vaatisi luonnollisesti itsenäistymisen Brysselin alaisuudesta ja merkittävän puhdistuksen lainsäädännössämme. Sitä varten tulisi nimittää väliaikainen lainpuhdistuslautakunta käymään läpi jokainen asetuksemme. Samassa yhteydessä itse kansan koulutustasoon tulisi kiinnittää huomiota; äänioikeus olisi lunastettava kansalaistaitojen peruskurssilla, jolla äänivaltansa vastineeksi hankittaisiin perustavat tiedot yhteiskunnan toiminnasta ja sen lainalaisuuksista.

Utopiaa? Nykyisellään epäilemättä juuri sellaista. Kuitenkin on lähes rikollista kansakuntaa kohtaan, että poliittinen hallintomallimme on jämähtänyt esiteolliseen yhteiskuntamalliin pohjaaviin menetelmiin. Nykyaikaistaminen toki astuisi todella suurille varpaille, koska kokonaisen kansan lahjominen kuuliaiseksi isolle rahalle olisi liki mahdotonta toisin kuin nykyisten puoluekurissaan kylpevien uraedustajien.




perjantai 19. lokakuuta 2018

Hiiri tahtoo kissojen pöytään


Euvostopolitrukeilla on sangen mahtipontiset käsitykset itsestään. Itsetyytyväisinä he keekoilevat lukuisissa kriisikokouksissaan ja virnuilevat alamaisilleen. Toisiaan selkään taputellen he siunaavat alkuperäisiä päätöksiä rikkovat hätävararatkaisut toisensa jälkeen. Tuohon setä- ja tätikerhoon pyrkii lukemattomia pikkupoliitikkoja vasallimaista kautta laajan Euvostomaan. Tahto on toki valtaisa päästä kauhomaan poliittista valuuttaa härskeimpään pyramidihuijausten tyyliin mahdollisimman paljon omiin taskuihin. Niinpä noiden Brysselin lakeijoiden itsetunnolle käy tavattomasti, ettei heitä omasta mielestään päästetä tarpeeksi isoihin pöytiin päättämään maailman todellisista asioista.

Euvostopolitrukkeja kiukuttaa, ettei heidän kansojenkyykytyksen kerhoaan oteta tarpeeksi vakavasti
maailmanpolitiikan tärkeimmillä hiekkalaatikoilla. Vapaakauppasopimuksestahan tässä kaiketi piti
aluksi kyse olla. Nytkö pitäisi lähteä maailmaa hallitsemaan? Kunhan sallittaisiin edes vasallien
päättää omista maistaan tahtonsa mukaan!


Nykyinen euvostotasavaltamme presidentti Sauli Niinistö on vastikään avautunut Maaseudun Tulevaisuudessa tuskasta, jota hän kokee Euvostoliiton jäämisestä sivuraiteelle todellisista neuvottelupöydistä. Hänestä on turhauttavaa, etteivät Kiina, Venäjä tai USA kohtele Euvostoliittoa tasavertaisena neuvottelukumppanina maailmanpolitiikan kipupisteissä. Presidenttimme toki myöntää euvostoideologistien elävän omassa aatteensa kultaamassa todellisuudessa, joka ei vastaa maailman pahuutta eikä raakuutta. Tuolla toteamuksella hän tulee samalla selittäneeksi koko paradoksin mammuttitaudista kärsivän, vapaakauppaliitosta liittovaltioksi mielivän Brysselin eliitin kyhäelmän maailmanpoliittisesta dilemmasta.

Toisin kuin Kiina, Venäjä tai USA Euvostoliittomme joutuu jatkuvasti kamppailemaan teennäisen ja kabineteissa päätetyn yleiseurooppalaisen euvostokansallisuuden luomiseksi. Lähes kaikki energia on sidottu vanhojen kulttuurikansojen oman identiteetin ahtamiseksi johonkin uuteen ja kaiken kattavaan euvostoihmisen muottiin. Brysselin kopla ei ole valtio eikä liittovaltio. Se on eliittipankkiirien projekti, jossa asiakkaille tyrkytetään jotain sellaista, mikä toistaiseksi on pelkkä kuori. Samalla yhä kasvavalle oppositiolle väitetään, ettei tavoitteena olisi liittovaltio. Kunnon diktatuurien tapaan kasvavalla valvonnalla ja säätelyllä pyritään mielipidemassaa muotoilemaan tiukkoihin rajoihin. Myyntivalttina on ollut toimiminen maailman sosiaalitoimistona, joka kutsuu luokseen kaikki paikalle kykenevät. Edes rikollisia ei saisi karkottaa, koska näiden kohtalo lähtömaissaan saattaisi olla perin karu. Siinä yhteydessä sivuutetaan kepeästi alkuperäisten eurooppalaisten oma turvallisuus. Niin kutsuttujen ”arvojen” nimissä pelataan jonkinlaista tuolileikkiä, jossa mukaan otetaan yhä uutta väkeä lisäämättä istuimia. Samalla käydään jonkinlaista henkistä sisällissotaa joitakin kerettiläisiä vasalleja (esim. Unkari, Puola) vastaan.

Kiina ja Venäjä ovat vanhoja maailmanpolitiikan tekijöitä. USA on toista sataa vuotta sekin ollut iso peluri. Suurvaltojen toiminta ei useinkaan ansaitse tyylipisteitä. Silti ne eivät pyri olemaan mikään jopa omia etujaan vastaan sorkkiva omatunto. Ei sovi kieltää, etteikö maailmanpolitiikassa pitäisi olla itsesuojeluvaiston rajoissa enemmän sensitiivisyyttä ja epäitsekkyyttä. Se ei vain juuri kuulu ihmisjoukkojen luonteeseen. Jos suurvallat tahtovat vuoropuheluun epämääräisen pikkuvaltioiden joukon kanssa, niillä on jo käytettävissä YK. Tai sitten ne voivat keskustella suoraan jonkin euvostovasallin kanssa. Toki presidenttimme ajaa takaa euvostotasavalloille kokoaan suurempia hauiksia poliittiseen kaupankäyntiin. Hyvesignaloiva jalanpolkeminen politiikassa ei ole hiirelle oikein menestyksellistä, ei vaikka isojen kissojen pöytiin marssisi monta keskenään kinastelevaa hiirtä tassut yhdessä.

Britannia oli ennen maailmanvalta. Saksa tahtoi sellaiseksi. Ranska oli taannoin jotain kahden ensin mainitun väliltä. Nyt Saksa ja Ranska pyrkivät omista lähtökohdistaan muovaamaan Euvostoliitosta työkalua maailmanpolitiikan pelinappulaksi. Britannia puolestaan tahtoo rakentaa omaa, Brysselistä erillistä tulevaisuutta, joka tietenkin federalisteja kauhistuttaa. Kunnon renkipojan tapaan Euvosto-Suomi kipuilee presidenttinsä suulla pankkiirien projektin vaikutusvallan puolesta. Koska valtapolitiikan karuimmista totuuksista ei sovi hyvekylvetetylle euvostokansalle suoraan puhua, turvaudutaan yleismaailmalliseen huoleen eli pelkoon ympäristömme ja ilmaston tilasta.

Ilmastonsuojelu ja ympäristöpolitiikka on kiistämättömän tehokas aneväline. Euvosto-Suomessa sekoillaan kierrätyksen toteutuksen hienosäädön kanssa samaan aikaan kun 8 aasialaista ja 2 afrikkalaista jokea lykkää peräti 90 prosenttia maailman meriin päätyvästä muovista. Jossain täytyy löytyä raja, jolloin pienen, muutaman miljoonan ihmisen kansakunnan itseruoskinta muuttuu liki merkityksettömäksi koko maailman tupruttelun rinnalla. Sitä odotellessa tavallisen euvostokansalaisen arkielämä muuttuu erilaisilla maksuilla sietämättömän kalliiksi ja elinkustannukset kuristavat kilpailukyvyn tavoiteltaessa sekä ammattityövoimaa että toimeentuloa. Täkäläisen tolkun kaipaaminen suojeluun ja toimien toivominen eniten sotkevien piiriin tahdotaan vain liian usein ymmärtää fanaatikkojen on/off -tyyliin väärin piittaamattomuudeksi omasta elinympäristöstämme.

Täytyy sentään nostaa esille yksi Niinistö toteamus, jota ei sovi kiistää:

Sain aikoinaan vähän kritiikkiäkin kun korostin, että on äärimmäisen tärkeää, että Suomessa säilyy kyky tuottaa elintarvikkeita. Se näyttää muodostuvan yhä nopeammin yhä tärkeämmäksi, jos ajatellaan ilmastonmuutosta.

Ilmastonmuutosta tai ei, tyystin toisten ruokittaviksi meidän ei ole syytä heittäytyä, vaikka viljalaivat toistaiseksi meille kulkevatkin. Ongelmiin ei tuolloin tarvittaisi kummoistakaan katastrofia suurilla satoalueilla.

Euvostoliitto on siis itse kasvava kriisipesäke. Silti sen pikkujohtajat kurkkivat pomojensa olan takaa havitellen entistä tärkeämpää asemaa neuvottelupöydissä! Hiiri polkee tassuaan, koska pelkää piipityksensä tyystin katoavan kissojen taakse.