perjantai 5. huhtikuuta 2019

Se ikäpyramidi


Kuuluisa ikäpyramidi otetaan säännöllisin väliajoin esille, kun tahdotaan perustella maahanmuuttokiimaa tai parkua väestön vanhenemista. Tämä keskustelu ikääntymisestä kuitenkin säännönmukaisesti oikoo mutkia ja kieltäytyy tarkastelemasta lainkaan tai ainakaan tarpeeksi tulavaisuuden rakenteellisia ristiriitoja. Se näyttäytyy yhä selvemmin jonkin poliitisen agendan ajamisen välineenä.



Viimeksi nyt on Mainostelevisio on ottanut esille Financial Times -lehdessä kuulemma olleen jutun Suomesta ikääntyvän väestön ”varoittavana esimerkkinä”. Mainittu artikkeli on maksumuurin takana, joten sitä itsessään on mahdotonta tässä nyt arvioida, mutta otetaanpa puheeksi Maikkarin kirjoitus, jossa puututaan vanhustenhoidon pirstaloitumiseen ja Sote-uudistuksen kaatumiseen. Vaikkei tämä suomalainen kirjoitus sinänsä tuo keskusteluun lopultakaan juuri mitään uutta, se tyrkyttää äänestäjille tunnettua kysymystä siitä, mitähän meistä muualla ajatellaan. Samalla kuuluisa lisäkaneetti "maailman onnellisin kansa" vaikuttaa jälleen kerran lähes heikompiosaisten rienaamiselta ja epäkohdista huomauttamisen sopimattomuuden tolkuttamiselta.




Alussa viittasin väestökehityksemme ristiriitoihin. Niitä ovat esimerkiksi:

  • Suurimmat ikäluokat tulevat kuolemaan sangen pikaisesti.

  • Automaatio ja robotiikka työntää yhä lisää työikäistä väestöä niin sanotusti reserviin, mistä luulisi löytyvän vastaisuudessakin työvoimaa tarvittaviin hoivapalveluihin.

  • Mikäli työvoimapula vanhustenhoidossa jatkuu, olisi huomiota kiinnitettävä työehtoihin ja hoiva-ammattien hierarkiseen arvostukseen verrattuna nk. kovaan teknologia-alaan. Ihmisten hoitamisesta pitäisi tehdä suhteessa eniten palkittua työtä, jota tarvitaan moninkertaisesti enemmän kuin jotain uusinta sovellusta puhelimeen tms.

  • Pitkälle viety automaatio ja robotiikka täytyisi saada osallistumaan vähintään samalla lailla yhteiskunnan sosiaalisiin kuluihin kuin korostetun työvoimavaltaiset alat. Mieluimmin automaatioalojen pitäisi suorittaa jonkinlaista haittamaksua suhteessa tuhottuihin työpaikkoihin ja ammatteihin.

  • Moderni yhteiskunta ei ole suuria ihmismassoja varten. Primitiivisempi ja vähemmän resursseja käyttävä elämäntapa saa maapallonkin sietämään suurempia ihmismassoja kuin nykyinen korkeateknologinen ja kulutuskeskeinen populaatio.Siinä mielessä pelkkä väestönkasvun hillitseminen ei riitä, vaan globaalin populaation tulisi itse asiassa vähentyä.



Kaunistelematta todeten siis niin kutsuttujen suurten ikäluokkien ajat ovat jo luetut. Negatiivinen väestönkasvu tulisi väistämättä sangen pian näkymään myös kustannusten laskuna ellei paikalle tuoteta keinotekoisesti väestöä, jonka työllistyminen sitä paitsi on varsin heikkoa. Ylimenovaiheen aikana valtiovallalla kyllä olisi varaa huolehtia vanhuksistaan, mikäli arvomaailma asettaisi hoivapalvelut teknologiahuuman edelle. Hoiva-alalle saataisiin taatusti kaikki kynnelle kykenevät ja siellä pysymään, mikäli työehdot ja palkkaus olisivat suhteessa parhaimmat yhteiskunnassa. Ihmiselämä on vain sen verran raadollista, ettei millään aatteella voida korvata taloudellisia realiteetteja.

Kehittyneiden maiden väestön väheneminen tulisi katsoa ennemminkin jonkinlaisena luonnollisena kehityksenä populaation kuluttaessa suhteessa enemmän resursseja kuin varhaiset primitiiviset kulttuurit. Tuntuu hyvin paradoksaaliselta vakaumus kasvavan tai pääluvultaan samana pysyvän väkiluvun tarpeesta kustannusten kattajana aikana, jolloin sekä tuottavuuden kasvu että automaatio irrottaa yhä enemmän tuotettua varallisuutta työvoiman määrästä. Yhä useampi automaatti ja tietokone korvaa tuottavaa työtä tekevät ihmiset. Silti meille väitetään, että tänne tarvittaisiin enemmän ihmisiä. Täytyisi vain varmistaa, että roboteilla ja automaateilla tuotettu lisäarvo tulisi jäljellä olevan populaation käyttöön aivan kuin ne tuotantolaitteet olisivat niillä korvattuja käsipareja.

Kaikkinensa keskustelu ikäpyramidista vaikuttaa tarkoitushakuiselta poliittiselta iskulauseiden heittelyltä. Yhteiskunnan ollessa yhä vihamielisempi vähäosaisia kohtaan ja pyrkiessä yhä kiihtyvämmin asettamaan väkeä kuilun partaalle ei ole ihme, ettei lisääntyminen enää juuri kiinnosta. Ihmisen tulisi kokea olevansa juuri hänen yhteiskunnalleen tarpeellinen (eikä vain kaikesta pahasta syyllistettävä maapallon resursseja kuluttava uhkatekijä) ja uskoa tilanteen säilyvän myös kauemmin kuin seuraavan kvartaalin, jotta lisääntyminen todella kiinnostaa muunkin kuin vain jonkin aatteellisuskonnollisen agendan toteuttajana.




perjantai 8. maaliskuuta 2019

Näkemiin tyranni. Hyvästi tyranni!


Tämä päivä on ollut jotain ennenkuulumatonta Euvosto-Suomessa. Juha Sipilä on tehnyt sen, mitä hänen olisi pitänyt tehdä jo vuonna 2015 tai viimeistään Timo Soinin kiskoessa perässähiihtäjänsä perussuomalaisista hallituksen euvostoglobalismin takuumiehiksi. Tarkkaavainen sivustaseuraaja tuskin menee mukaan nostamaan Sipilälle mitään marttyyrinviittaa.




Jo kuukausia on saanut kauhunsekaisella ihmetyksellä seurata hallituspuolueiden kiihkoa ajaa Sotea niin kutsutusti maaliin ennen tulevia vaaleja. Tavoite on lievästi sanoen näyttäytynyt mielettömältä selittyen ainoastaan tiettyjen poliitikkojen omilla, osin salatuilla tarkoitusperillä. On kaksi täysin eri asiaa myöntää tiettyjen terveyspoliittisten uudistusten tarpeellisuus kuin pyrkiä ratkaisuihin juuri hallituksen vaatimalla tavalla. Tulevat muutokset sosiaali- ja terveysalalla ovat niin ratkaisevia koko yhteiskunnan perusrakenteissa, ettei niiden toteutusta voi sitoa tiettyihin aikamääriin. Nykyinen yhteiskunnallinen rakenteemme instituutioineen on seurausta vuosikymmenten ellei satojen kehityksestä, eikä niitä voi runnoa uusiksi minkään ulkopuolisen mallin tai kansainvälisissä kabineteissa keksityn toimintatavan mukaisesti sivuuttamalla suomalaisen yhteiskunnan historiaa tai rakennetta. Väkisin kammettu muutos olisi kuin kannettu vesi kaivossa.

Sipilä toistaa uudistusten tarvetta kuin papukaija. Poliitikon oma ego usein astuu maan ja kansan edun edelle. Jokaisen ihmisen rankkana elämänkokemuksena on joutua joissain kohdin joutua omassa vaatimattomassa mitassaan jonkinlaiseen Mooseksen asemaan eli näkemään edessään vision, Pyhän maan joutuen samalla toteamaan, ettei hänen itsensä asia ole sinne astua sillä tavalla kuin on tahtonut tai edes ensinkään. Täytyy myös muistaa Sipilän olevan valtakunnan menestyneimpiä keinottelijoita, mikä varmasti myös selittää hänen epätoivoisen tarrautumisensa aikatauluihin. Toivottavasti Oligarkki-Sipilä on ollut Suomen kansalle terveellinen opetus pakkomielteen uhatessa anastaa poliittisen päätöksenteon.

Eräs tärkeä seikka on tullut esille Sipilän haastattelussa eli Euvostoliitosta tullut ulkoinen paine saada sote aikaiseksi. Kuvaavaa on ollut esimerkiksi Ylen toimittajien toistuva huoli siitä, mitä ulkomailla meistä ajatellaan. Lähinnä tuo tarkoittanee pääkonttorin eli Brysselin reaktioita. Se puolestaan kuvastelee koruttomasti Suomen ”itsenäisyyden ja suvereniteetin” nykyistä tilaa. Samalla nousee mieleen kysymys koko sote-kiireen tilaajasta. Brysselin kabineteissahan on taatusti luotu tarkat askelmerkit vasallivaltioiden yhteiskuntien muovaamisesta suurta liittovaltiota varten. Siinä kehityksessä Brysselin asiamiehet painostanevat yhä uudelleen kuuliaisia palvelijoitaan jyräämään vanhat rakenteet. Jos aikataulu on kulisseissa asetettu Komissiossa, se avaa paremmin Sipilän jopa itsetuhoiselta vaikuttavaa hirttäytymistä sotehumppaan.

Olemme saaneet Sipilän/Orpon dynastian aikana kokea keskeneräisenä kiireellä nuijitun aktiivimallin, kiistellyn tiedustelulain, maahanmuuttobisneksen nousun, Kikyn, GCM:n ja ties mitä. Kansalaisaloite järjestelmänä on osoittautunut lähinnä himpun viihdearvoa jos sitäkään omaavaksi kuriositeetiksi. Sipilän poppoo on syytänyt niskaamme lakeja sillä taka-ajatuksella, että ”kyllä joku ne korjaa jos pystyy”. Tämä mentaliteetti on vähintäänkin kauhistuttava Soten kaltaisten yhteiskunnan perusrakenteet mullistavassa lainsäädäntötyössä. Täytyy muistaa, että Soten takana on jo vilauteltu uutta Sotua! Mainittu lainsäädäntöpari uhkaa muovata maamme sellaiseksi, ettei sillä enää olisi paljon yhteistä tähän asti tuntemamme maan kanssa. Oman karun kuvansa eronneen hallituksen ammattitaidottomuudesta on antanut myös juuttuminen Soten rinnalla toisarvoisemman lainsäädännön koukeroihin. Mikäli tulevaisuutemme todella riippuisi Soten pikaisesta runnomisesta, se olisi ohittanut Kikyt, aktiivimallit, GCM:t ja mitä niitä nyt on ollutkaan. Perustuslaki on ollut jatkuvasti teholinkouksessa poliitikkojen törmäillessä aloitteineen ja lakiesityksineen kuin se kuuluisa norsu posliinikaupassa.

Kenties Suomen ja suomalaisten suuri onni on ollut, että sote nyt toistaiseksi kaatui ja oligarkki joutui ottamaan taka-askeleet. Todennäköisesti hallituksemme suunnitelmien kariutuminen säästi yhteiskuntamme todella kalliilta ja traagiselta korjaustöiden prosessilta. Täytyy muistuttaa, että jokainen laki epäonnistuneena ja keskeneräisenä alistaa jonkin ihmisryhmän raadollisen ihmiskokeen uhriksi hiukan tyyliin, pysyykö tuoliin sidottu poloinen vedenpinnalla vai uppoaako... Ai upposi? No, sitten laki on ollut huono, yritetään korjata.

Omaiset saavat sitten yksin kiskoa uhrin lammenpohjasta, mikäli kykenevät. Tämä asenne on ollut raadollisinta Sipilän ja Orpon vetämissä prosesseissa. Ehkä tyrannin eroilmoitus on antanut meille jonkin verran hengähdysaikaa. Tätä hallituspuolueiden työnäytettä ei sovi unohtaa seuraavissa vaaleissa – eikä sitä seuraavissakaan!