sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Maleskeluyhteiskunta – taivas muukalaisille ja helvetti kansalaisille?


Vuosi 2017 on päättymässä. Tasavuodet ovat antaneet meille tekosyyn pörhistellä ja kiitellä menneiden polvien työtä. Aivan oikeutetusti tuleva vuosi onkin sitten yhteiskunnallisen katastrofin merkkivuosi, jolloin pitäisi seisahtua tutkimaan kalmanhuuruisen sisällissota/vapaussota -ajan syitä ja seurauksia. Onko mitään opittu?


Vuodenvaihde on myös käsillä määräyksin, jotka piiskaavat työtä vaille jääneitä kansalaisia. Kuvaavaa on, että valtiovalta on itse asettanut sangen jäykät raamit aktiivisuudeksi kutsumalleen toiminnalle. Toistaiseksi prosenttimäärät vaikuttavat ulkopuolisista kenties vaatimattomilta, mutta kuka tietää paljonko nipistetään tulevaisuudessa?  Sanktiota estäviä toimenpiteitä ei kuulemma sovi yhdistellä aikana, jolloin vallasväki lurittaa liturgiaa paikallisesta sopimisesta ynnä muusta yksilöllisestä toiminnasta. Sen sijaan, että valtiovallan tavoitteet täyttävä muurahainen palkittaisiin jokunen ropo runsaammalla ansiolla tarjolla onkin vain ruoskaniskun välttäminen. Hiukankin maailmanmenoa seurannut osaa epäillä puheita, joiden mukaan pätkätyöllistyminen saattaisi tuoda jatkossa runsaammat ansiot. Raaka totuushan on se, että kadulla on jonossa uusia tulijoita samalla huokealla hinnalla. Ainoa työnantajan kannalta epämieluisa piirre on toki uusien tulokkaiden jatkuva kouluttaminen. Sitä ei ilmeisesti kuitenkaan niissä piireissä koeta liian rasittavana, koska kokoomuksen kumppaneineen on annettu tällainen järjestelmä rakentaa. Näin siitäkin huolimatta, että pidempiaikaisten, koulutettujen työntekijöiden kautta tuottavuus olisi oletettavasti parempi. Mikäli ongelma on pahempi julkisella puolella, mielipuolisuus korostuu yhä enemmän aikana, jolloin verovaroin toimivat laitokset ovat suurennuslasin alla.

Esimerkkejä some-keskustelusta, jota aktiivimalli on kirvoittanut. Olisi mielenkiintoista, joskaan ei yllättävää,
seurata reaktioita, jos työttömien tilalle teksteihin vaihdettaisiin paperittomat ynnä pakolaisstatusta hakevat.
Matubisneksessä liikkuvat miljardit ovat kuitenkin aivan toisessa luokassa kuin omien heikkojemme saamat muruset.
Samoin voisi kokeilla, minkä reaktion saisi aikaan arvailemalla hyötyä, joka tulisi yhdenkin täällä makailevan
alkaessa rakentaa omaa maataan tai avun mennessä VOK-keskusten sijaan leireille Lähi-Itään.

Piiskaa on siis tarjolla. Myös somessa taitetaan peistä työttömän ns. kohtuullisista tai kohtuuttomista tuista. Vielä toistaiseksi kansalaisilla on käytössä niin kutsuttu kansalaisaloite eli nimenkeruu kohtuuttomiksi koettujen lakien ja aloitteiden käsittelemiseksi uudestaan lainsäätäjien keskuudessa. Työttömiin kohdistuvan uusimman raippalain nostattama vastarinta on ylittänyt kuitenkin sellaisen rajan, että aloitteen ajajien henkilöön on lähdetty puuttumaan. Tämä on merkittävää, sillä pitäisi kuitenkin ymmärtää heidän asiansa koskettelevan pääsääntöisesti niitä, joiden olot ovat jo ennestään paljon tukalammat. Pahimmassa tilanteessa olevilla nimittäin ei riitä voimia räpistellä valtiovaltaa vastaan. Heistä monet todennäköisesti joko lähtevät täältä omankäden kautta tai nääntyvät muuten. Sitä taustaa vasten julkisuuteen nostettujen henkilöiden olosuhteilla ei yleisessä kuvassa pitäisi olla merkitystä.

Aivan toisenlainen katsantokanta avautuu eliitin suhtautumisessa niihin, joilla on varaa ja mahdollisuus seikkailla Euroopan halki maahamme ja ilmoittautua identiteetittömiksi hädänalaisiksi käyttäen härskisti hyväksi niiden kiistatonta hätää, jotka jäävät kärsimään maapallomme kriisipesäkkeisiin. Todelliset avuntarvitsijathan eivät kykene matkailemaan kuukausimääriä turvallisten maiden lävitse valitakseen elättäjikseen ne, joilla on parhaat etuudet tarjottavina. Kahtiajako elämässään synnyinmaassaan sentään jotain maansa eteen työelämässä tehneiden, ulos saneerattujen kansalaisten ja maahanmarssineiden muukalaisten välillä on kiihtyvästi syvenevä kuilu, jolla ei voi olla tulevaisuudessa muuta seurausta kuin vakava kriisi. Toisten notkuminen sallitaan vielä kutsuen lisää paikalle ja toisia kiusataan siitä, etteivät he ole osanneet kuolla robotin tai automaatin korvatessa työtehtävänsä.

Vaikka virallinen propaganda ei sitä salli, kansa alkaa olla sangen tietoinen niistä useammista rattaista,
joilla valtiovalta ajaa nipistäessään säännöllisesti heikoimpien suomalaisten toimeentulosta pitäen samaan
aikaan piikkiä toisaalla auki. Siksi itsepintaisesti esimerkkejä putkahtelee pinnalle, etteivät ne voi olla
tuulesta temmattuja tai edes harvinaisia.


Kuluneen vuoden aikana on avoimeen keskusteluun tullut #ohituskaista -termi. On myös puhuttu työhönotossa niin sanotusta ”positiivisesta” syrjinnästä. Ruohonjuuritasolla kaduilla ja toreilla kansa on jo kauan tiennyt käytännöstä, jolla muukalaiset otetaan vastaan aivan toisentasoisilla tuilla kuin varattomiksi joutuneet omat kansalaiset. Toki viranomaiset ovat koettaneet kiistää käytännön, mutta kansalla on silmät päässään. Tässä yhteydessä tullaan myös yhteiskuntamme mätäpaiseen ytimeen. VOK-bisnes on täyttänyt jopa nuhruisimmatkin motellit. Tulijoita varten varustettaviin asuntoihin kelpaa vain paras, koska selvällä rahalla voi ostaa suoraan tehtaan linjalta. Hankintojen arvostelijat voidaan liiskata rasisteiksi. Pienessä mökissään tai rapistuvassa kerrostalokotelossaan kyhjöttävä kansalainen sen sijaan ei saa vahingossakaan mitään ilman tarkkaa tarveharkintaa.

Teollistuminen pelasti meidät aikanaan todella mittavalta katastrofilta maatalouden luonteen muuttuessa pois työvoimavaltaisesta, sangen tuottamattomasta toiminnasta samaan aikaan kun väestönkasvu lisäsi työpaikkojen tarvetta. Tuolloinkaan ei säästytty aatteiden ja talouden sekamelskassa seurannaisvaikutuksilta, joista meidän kannaltamme parhaaksi esimerkiksi kelpaa juuri vuosi 1918. Olemme jo vuosikausia eläneet valtavaa työpaikkojen tuhoutumisen aikakautta samaan aikaan kun vaatimattomammin älynlahjoin tai luonteenpiirtein varustettujen yksilöiden työtilaisuudet on korvattu robotein. Niin kerettiläiseltä kuin se tuntuukin meidän tulisi myöntää, että tietty osa populaatiosta ei koskaan tule täyttämään niitä utopistisia vaatimuksia, joita tulevaisuuden yhteiskunta tekijöiltään vaatii. Eurooppa on avannut ovensa juuri hetkellä, jolloin tämä ongelma on ratkaisematta edes omilta kansalaisilta.

Päättäjämme ovat kutsuneet jälkeläisemme helvettiin, ellei nykyistä utopiahumanismin ja pankkiirien maailmanvaltiohuumaa seisauteta. Jos elämmekin maleskeluyhteiskunnassa, on väärin syyttää niitä, jotka notkumaan on ajettu tai joita moiseen on jopa kutsuttu. Saatan toki ymmärtää niin kutsutun aktivointimallin tavoitteet, mutta sen toteutus ja henki kuvastavat syvää halveksuntaa yhtä suurta väestöryhmää kohtaan, työttömiä ja tarpeettomiksi ajettuja suomalaisia. Tämä kaikki samaan aikaan kun eliitti tahtoo lukuisilla kielillä julistaa, kuinka maahamme saapuneet ja täällä laittomasti oleskelevat ketkä lie saavat asunnon, ruoan ja terveydenhuollon. Syvän epäoikeudenmukaisuuden ja vihan siemenet on kylvetty aikana, jolloin muukalaisten asettaminen etusijalle on suojattu rasismisyytösten pelon voimalla. Totisesti olemme lähestymässä vuotta -18.




maanantai 4. joulukuuta 2017

Sirkus tuli Euvosto-Suomeen


Provinssimme on viettänyt karnevaalivuotta Suomi100 -hengessä. Toisaalta meille on tahdottu kertoa uskomattomasta satavuotiaasta taipaleesta ja toisaalta sieltä ja täältä on nostettu esille äyskähdyksiä, ettei mitään suomalaista kansaa ole koskaan ollutkaan. Tarkkailijasta tuntuu, että meille on tarjottu useampaa todellisuutta yhtä aikaa. Lähipäivinä huipentuu joka tapauksessa ”satavuotiaan” Suomen juhlinta maassa, joka ei saa itse päättää edes kellonviisarien asennosta. Juhlahumun tauottua arkeen koittavat vaalit, joiden jälkeen sopiikin muistella sisällissotaa.

Viimeistään nyt tulisi unohtaa vanha oikeisto-vasemmisto -asetelma. Vastakkain ovat ainoastaan globalistinen,
liittovaltiolle uskollinen euvostouskovainen blokki ja paikallista, oman maan etua ajava katsantokanta. Jos
globalistien käsiin ajautunut YK ajaa ihmisvyöryä vasten vastaanottavien kansojen tahtoa, ei liene epäselvää,
mille kannalle Brysselin palvelijat kallistuvat seurauksista piittaamatta.

Heti vaalitaiston ensi metreillä olemme päässeet seuraamaan mielenkiintoista näytelmää euvostojärjestelmän ainoan todellisen kriitikon Laura Huhtasaaren julistaessa teesinsä vallitsevan asiaintilan vahingollisuudesta. Huhtasaari syyllistyi oitis suurimpaan syntiin vallanpitäjiemme silmissä kehdatessaan tunnustautua Liittovaltion vastustajaksi ja Suomen asian ajajaksi. Nykypäivinä politrukkiemme täytyy epäilemättä elää jakomielitautista aikaa: yhdellä kädellä on viittelöitävä jo mainitussa Suomi100 -hengessä ja toisella käteltävä direktiivihallinnon kielellä. Pian tuo tuska kuitenkin hellittää.

Paavo Väyrynen on luku sinänsä; hän voisi olla vaikka kuinka oikeassa, mutta monet sivuuttavat hänet, koska hän nyt sattuu olemaan Väyrynen. Kun Huhtasaari kehtaa sanoa ääneen Brysselin pankkiirien luomuksen vertautuvan Neuvostoliittoon, kalikan on pakko kalahtaa. Establishmentin selkein luomus Stubb ehtikin jo heti tuoreeltaan älähtää saaden oitis taustatukea viime vuosina suomalaisia vähintäänkin penseästi kommenteissaan kohdelleelta poliittiselta kirjailijalta Jari Tervolta. Tervo kiirehti toteamaan: ”Neuvostoliitto oli kansojen vankila. Euroopan unioniin liitytään ja siitä erotaan vapaaehtoisesti. Tämän tajuaminen ei vaadi paljon. Joillekin se on silti liikaa.

Hetkinen, euvostouskovaisille juuri tuo ajatus liittovaltiosta eroamisesta vasta vastenmielistä onkin hyväksyä. Jo asiaa ajaneet kansanäänestykset on manattu syvimpään helvettiin. Itse asiassa paljon aivokapasiteettia on käytetty sen todistelemiseen, etteivät kansat osaisi itse päättää tuollaisista asioista. Itse muistan selvästi, ettei meillä aikanaan surullisenkuuluisassa euvostoäänestyksessämme puhuttu mitään omasta rahasta luopumisesta tai yhteisestä perustuslaista ja verotuksesta. Kansanäänestysten vastustajien yksi sinnikkäimmistä argumeneista on myös vedota äänestysten arpajaisluonteeseen, mikä tuntuu sangen hassulta pohdittaessa myöhemmin eduskunnassa ilmoitusasioina runnottuja päätöksiä, joiden tekemiseen edustajat eivät suinkaan ole aikanaan saaneet nimenomaista valtuutusta. Kovin sallitulta ei ole vaikuttanut brittien Brexit-päätöskään. Rahapiirit ovat luonnollisesti tehneet kaikkensa hankaloittaakseen brittien eroneuvotteluja vaatien suunnattomia erorahoja. Jari Tervolle tahtoisin tässä yhteydessä huomauttaa, ettei ”vapaaehtoisuuden” määritelmää suinkaan täytä vielä euvostotankkien puuttuminen Lontoon kaduilta. Sodankäynti on nykyään enimmäkseen taloudellista. Sitä Bryssel on hiljaisesti käynyt vuosikausia nujertaessaan kätyreineen Euroopan kansallisvaltioita.

Mutta palataanpa nyt vielä neuvostojärjestelmän allegoriaan keskuudessamme. Laura Huhtasaari on todennut muun muassa, että ”Neuvostoliitossa oli ideologia, dogmi, jossa ei ollut mitään väärää. Eli suu kiinni epäkohdista ja sosialismi toimii. Kokeilkaapa vaihtaa sanan ”sosialismi” tilalle monikulttuurisuus.” Juuri tämä kuvastelee aikaamme kaikkein tuskaisemmin. Järeimmät koneistonsa Euvosto-Suomi on valjastanut tämän johtoaatteen ajamiseen. Ainakin Kuopiossa on itsenäisyyspäivän juhlinta valjastettu monikulttuurisuuden aatteen ajamiseen. Mitä se pitääkin tuossa yhteydessä sisällään uho kuitenkin muistuttaa takavuosien marsseja valtiollisen ja kansainvälisen kommunismin puolesta. Kansainvaellusten vanavedessä elämäämme on ujuttautunut aiemmin uskomattomaksi olettamani järjestelmä, joka pyrkii ”puhdistamaan” kieltä milloin sukupuolittuneiksi milloin vihapuheeksi tulkitsemiaan ilmauksia. Korostettakoon, että jo tätä kampanjaa ennen on ollut selvä raja, jota ihmisten ei ole ollut sallittua ylittää toisiaan kohtaan. Nyt vain tuomittavuuden määritelmää on hivutettu entistä epämääräisemmälle vyöhykkeelle, jolla tulkinnanvaraisuus mahdollistaa tarvittaessa ajojahdin aivan ketä tahansa vastaan. Siinä yhteydessä väitteiden todenperäisyydellä ei ole mitään merkitystä, koska julkinen tuomitseminen tapahtuu jo ennen todisteiden esittämistä. Käytännössä minkäänlainen rehalibisointi tuskin on tietoverkkojen aikakaudella mahdollista. Tämä kollektiivinen ajatusvalvonta on perinteisesti liitetty sellaisiin diktatorisiin järjestelmiin, joiden pitkäikäisin edustaja on ollut juuri Neuvostoliitto.

Kyttäys- ja ilmiantokulttuurin esimerkkinä on pidetty Saksan Demokraattista Tasavaltaa lyhenteenään DDR. Mainittu neuvostosatelliitti oli lopulta paavillisempi kuin paavi itse. Yksilöiden kollektiivinen hallinta meni niin pitkälle, että urheilijoistakin tehtiin poliittisia välineitä. Heidät pumpattiin terveysvaikutuksista piittaamatta niin täyteen mömmöjä, että ennätykset ja mestaruudet seurasivat toistaan.

Mainittu ”demokraattinen” tasavalta on muutenkin hyvä esimerkki allegoriasta nykypäiväämme. Hyllyssäni on Frederíck Taylorin teos Berliinin muuri. Siinä on itse muurin tarinan ohella hyytävän mainio kuvaus hallinnon ottamisesta tietyn aatteen haltuun. Saksalaiskommunisti Walter Ulbricht totesi kommunistisesta strategiasta vasta vallatussa Berliinissä nuoremmalle aatetoverilleen Wolfgang Leonhardille seuraavasti: ”Sen on näytettävä demokraattiselta, mutta kaikki on pidettävä meidän käsissämme”. Niinpä kommunistien hyppysiin syntyi rykelmä pikkupuolueita, jotka käytännössä olivat heidän vallassaan, ”Antifasististen demokraattisten puolueiden yhtenäisyysrintama”.

Walter Ulbricht ja Antifasististen demokraattisten puolueiden yhtenäisyysrintama vuonna 1945. Jottei koko
totuus tavoitteista olisi liian pikaisesti selvinnyt kommunistien piti haalia mukaansa hyödyllisiä idiootteja
antamaan vaikutelman demokraattisesta muutoksesta. Meillä Suomessa Sauli Niinistön voitto tulevissa vaaleissa
on vaikuttanut niin selvältä, että mukaan on täytynyt haalia merkityksettömiä vastaehdokkaita. Vallanpitäjien
yllätykseksi on kuitenkin esille noussut myös ääni euvostovaltaa vastaan. Se aiheuttanee vatsanpuruja koti-
globalistiemme piirissä.
Kuva Wikimedia Commons

Meillä Euvosto-Suomessa käydään kohti uusia vaaleja liki pohjoiskorealaisissa tunnelmissa. Valtamediamme on jo käytännössä julistanut voittajan. Epäselvyyttä on vain siitä, ajaudutaanko kosmeettiselle toiselle kierrokselle. Istuvan presidentin vastaehdokkaat yhtä lukuunottamatta vaikuttavat lähinnä marioneteilta vailla yhtäkään omintakeista ajatusta. Ainoat rakentavat ja vallitsevaa järjestelmää ravistelevat kommentit ovat tulleet juuri Huhtasaarelta. Esimerkiksi ajatus eduskunnan toimikauden betonoimisesta neljään vuoteen on osoittautunut järjettömäksi. Myös se, että pääministeri käytännössä ainoastaan itse kykenee erottamaan itsensä on mieltä vailla. Joku saattaa pohtia toistuvien vaalien kustannuksia, mutta silloin hän sivuuttaa tyystin soten kaltaisten iäisyysprojektien jääräpäisen vatvomisen synnyttämät tavattomat menot. Nykyisellään eduskunta on poliittinen marionettiteatteri, jonka käsiteltäväksi voidaan vaikkapa Brysselistä heittää jokin ajatus yhteiskuntamme sopeuttamiseksi liittovaltiota varten. Kun vasallivaltion pikkupoliitikot on sidottu vuosikausiksi tukkanuottasille etenemättömien asioiden kanssa, voivat Ulbrichtin aatetoverien tapaan näennäisdemokraattisesti ulkopuolelta valitut euvostokomissaarit, komissio ynnä muut junckerit ujuttaa tahtomansa muutokset liittovaltiotasolla.

Huhtasaaren kannanotot liittovaltiokehityksen suunnan muuttamiseksi ja vallan palauttamiseksi takaisin kansalle tulevat viimeisellä hetkellä. Tietyllä tavalla voimme katsoa joidenkin peruuttamattomien päätösten jo tapahtuneen esimerkiksi Lissabonin sopimuksen kautta. Tuokin euvostotason sopimus aikanaan äänestytettiin niin monta kertaa kuin oli tarpeen Brysselin mieleisen ratkaisun saamiseksi – siis niissä harvoissa vasallimaissa, joiden oli pakko sallia äänestys edes tehtäväksi. Se siis siitä vapaaehtoisuudesta siinäkin asiassa!

Seuraavina kuukausina ympärillämme tanssii kiihkeä sirkus, jonka lankoja pyrkii vetelemään euvostopolitrukkien joukko. Oma asiamme on, annammeko heidän saarnojensa vaikuttaa meihin.