torstai 30. marraskuuta 2017

Tämä itsemurhainen yhteiskunta


Viime yönä ainakin osa maatamme seurasi henkeään haukkoen uskomatonta tekopyhyyden, hurskastelun ja naiiviuden näytelmää Helsingin julistautuessa laittomasti maahan tulevien pääkaupungiksi. Hetken elimme yhteiskunnassa, jossa ei ole leikkausjonoja, ruuhkia perusterveydenhoitoon tai päättymätöntä SOTE-kiistelyä.

Tieto Helsingin anteliaasta päätöksestä tarjota laittomasti maassa oleskeleville terveydenhoitoa tuskin
kantautuu sen hitaammin maailmalle kuin TARINA PÄÄMINISTERISTÄ, joka lahjoittaa asuntonsa tulijoille. Nyt
tiedonvälitystä varten kasataan jopa monikielistä mainoskampanjaa. Koko maa saa vielä kirota helsinkiläisten
sinisilmäisyyttä.

Jo aiemmin heillä on kuitenkin ollut jo oikeus kiireellisiin terveyspalveluihin kuten ensiapuun sekä raskaana olevien ja lasten terveyspalveluihin. Olennainen osa strategiaa on markkinoinnin hoitaminen mahdollisemman monella kielellä, jotta sanoma on muutamassa päivässä kiirisi tietoverkkoja pitkin maailman ääriin asti. Pääministerin talojupakasta ei ole tahdottu oppia mitään.

Tätä maailman terveydenhoitoa ajanut vihervasemmisto ja globaali hörhöhumanistiporukka on viitannut kintaalla kaikille varoituksille hetkellä, jolloin jo soten vuoksi kansalaisten omakin terveydenhoito on vaaravyöhykkeellä. Vihervasemmistolainen kupla joko valehtelee tai kaikki opetus korkeakouluissa on vieraannuttanut ihmisen raadollisesta perusluonteesta ja käynnissä oevasta resurssitaistelusta. Kun esimerkiksi Paavo Arhinmäki jeesustelee, ”kuvitteleeko joku, että Helsinkiin tulisi ihmisiä odottamaan karkoitusta kylmällä, paljaalla lattialla saadakseen lääkkeitä” hän elää jossain rinnakkaistodellisuudessa, joissa laittomasti maassa maleksivia yhteistoimintahenkilöiden toimesta ei piiloteltaisi tai lain porsaanreiät mahdollistaisi loputtoman valituskäytännön ja oleskelun maassa. Kuka poloinen luulee tulijoiden joutuvan mihinkään betonilattialle aikana, jolloin ohituskaistat kautta yhteiskunnan väreilevät positiivisen syrjinnän tahtiin? VOK-bisnes kaappaa tarvittaessa vaikka kyläkuntien ainoat hotellit. Se on jo nähty.

Kun vihreä lääkäri höpötti, ”ettei tässä olla tarjoamassa paperittomille ohitusleikkauksia tai tekonivelleikkauksia”, kuulijan kyllä pitäisi tietää, ettei yhtäkään mainituista leikkauksista edes tehdä, jos perusterveydenhoidon tai eksoottisten tautien lääkitsemiseen kulutetut verovarat ovat ehdyttäneet resurssit.

Ja kyllä, vaikka ainoastaan promille tulijoista lähtömaissaan olettaisi hakevansa lääkkeet ja asunnon kadottamalla henkilöllisyytensä, kyseessä on melkoinen määrä ihmisiä, jotka on nyt kiistämättä kutsuttu matkalle kohti Suomea.

Euvostoliiton laajuisesti mantereelle katoaa jatkuvasti rikollisesti maassa liikkuvia, joille punaviherväki on nyt pystyttänyt ohituskaistan. Tautien hoitaminen on kaunis ajatus, mutta verovarojen ensi sijainen tarkoitus on taata ripeä hoito maan omille kansalaisille. Tästä päivästä lähtien on väistämätöntä verrata kuinka ja miten nopeasti kantasuomalainen pääsee hammashoitoon tai yleislääkärille verrattuna tuntemattomaan muukalaiseen, joka ei ole elämässäään tehnyt päivääkään tämän yhteiskunnan eteen ja tilaisuuden tullen lähettää verovaroimme kustannettua varallisuutta ”kehitysapuna” ulkomaille.

En hetkeäkään usko, ettei todellisessa tarpeessa ollut muukalainen tähänkään asti meillä hoitoa olisi saanut. Pahemmin huolissamme saamme olla nyt köyhistä ja heikoista suomalaisista, heistä, joilta on viety koneiden kautta henkilökohtainen kontakti terveydenhoitohenkilöstöön ja joiden ohitse ollaan avoimesti oltu rakentamassa ohituskaistoja asuntoihin. Kuin pisteenä kansallisen itsemurhan tiellä eliitti taputti eilen suurimman kirjallisen palkintomme saajaksi kynäilijän, jonka tärkeimpänä sanomana oli, ettei meidän kulttuurissamme ole mitään omaa. Tämä on sitä samaa liturgiaa, jonka mukaan kansallisomaisuutemme rippeet kuuluvat kaikille, mutta ennen kaikkea sitä olisi jaettava muille kuin suomalaisille itselleen.

Eliittimme ei voi olla niin tyhmä, ettei se tietäisi iskeneensä syvän viillon kansalliseen sieluun. En väitä, etteikö ahneus ja tuhovimma olisi iskenyt ihmisiin. Palkittu vain on intoutunut ruoskimaan väärää kohdetta. Viiden miljoonan kansalaisen valtio on ylellisyyttä ja suunnattomien uhrausten tuotosta. Sen vähätteleminen - in facto – joka käänteessä on aikamme ylimielistä maailmankansalaisuuden tavoittelua. Tulisi muistaa, että maailmankansalaisina suomalaiset muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hukkuvat nimettömään massaan.

Eilinen oli kansallemme erittäin murheellinen päivä. Uskomattominta tässä näytelmässä on, että tuo sama ylimielinen ja suomalaisvihamielinen joukkio muutaman päivän kuluttua keekoilee prenikat kilisten itsenäisyys[muisto]päivän kemuissaan. Tuota näytöstä katsovista yhä useampi saattaa jo pohtia, mitä varten he ylipäänsä enää ahkeroivat keräten verovaroja.


keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Tuntematon suomalainen


Kuuluin itsekin vielä äskettäin heihin, joiden mielestä kolmas filmatisointi Tuntemattomasta sotilaasta oli jo liikaa. Epäilin pitkään ennen kuin päätin käydä katsomassa filmin, oikein isolta kankaalta ja läheltä. Louhimiehen elokuvaa näkemättömät ja sen käänteisiin myöhemmin perehtyvien ei liene syytä jatkaa tämän tekstin lukemista pidempää, mikäli he tahtovat säilyttää elokuvan yllätykset. Näin tuoreeltaan elokuvan juuri nähneenä olen päättänyt kuitenkin kiskoa korteni elokuvaa käsittelevään keskusteluun.

Voimakas ponnin omalle tutustumiselleni Louhimiehen tuotokseen on ollut sivistyneistömme alati kipuileva suhtautuminen aiheeseen. Tätä kirjoittaessani vilkuilen toisella silmällä juuri löytämääni muun muassa opetusalan eettisen neuvottelukunnan puheenjohtajaksi itseään tituleeraavan Arno Kotron kirjoitusta ”Tuntematon sotilas on vaarallinen elokuva”. Siinä vedetään esille katkerien arvostelijoiden repertuaari juoksuhaudoista vanhentuneeksi koetun sodankäyntitavan osana, sankarisotilaiden inhottavuudesta ja pullamössösukupolvien kokema vastenmielisyys kansallista maanpuolusta ja asevelvollisuutta kohtaan. Niin kuin eräässä aiemmin nykykriitikoiden uusinta Tuntematonta kohtaan tuntemaa asennevammaa käsitelleessä kirjoituksessa olen saanut lukea siitä nykyisessä esittävässä taiteessa vallitsevasta anakronismin vaatimuksesta, joka vaatii väärien asioiden ja ajattelutapojen ujuttamista historialliseen epookkiin [mallia Musta Mannerheim].

Kotrolla on toki oikeutensa mielipiteeseensä, mutta hän hirttäytyy omaan pasifistiseen harhaluuloonsa väkivallan ja sodankäynnin pohjimmaisesta muuttumisesta. Hän kirjoittaa muun muassa:

Sodankuva on yksinkertaisesti muuttunut. Vuosia kestävän ja miesmääräisesti valtavin massa-armeijoin käytävän rintamasodan sijaan uhkana ovat nopeat strategiset iskut yhteiskunnan avainkohteisiin ja arvaamattomat kyberhyökkäykset. Olennaista on laatu, ei määrä: ei teknistyneen ja ammatillistuneen sodankäynnin maailmassa ole käyttöä isoilla mutta kehnosti varustetuilla ja huonosti koulutetuilla reserviläislaumoilla.

Paradoksaalista kyllä globalisoituvassa maailmassa älymystö on ollut ajamassa alas kansallisvaltioiden otetta populaatiosta. Kansainvaellusten Euroopassa kuka tahansa saattaa päätyä järjettömän hyökkäyksen kohteeksi. Jopa Ruotsissa on ollut merkkejä klaanivallan päännostosta. Yksilön oma taito kohdata väkivalta ja puolustaa itseään ja omaa reviiriään todennäköisesti tullee korostumaan. Globalistin näkökulmasta itsepuolustuksensa osaava kansa on myrkkyä. Asevelvollisuusarmeija löytyy tarvittaessa joka portilta.

Kyllä, Tuntematon sotilas on ”vaarallinen” elokuva, mutta juuri siksi se olikin syytä kuvata, vielä kerran. Kotron elokuvasta vetämä viiva yhteiskuntamme nykypäivään pyrkii ainoastaan korostamaan hänen omaa agendaansa. Meillä on yhä suuri naapuri, ja poliitikkomme tahtovat heittyä selälleen sopivan aatteellisen isännän kuten Junckerin edessä. Nykyistä Euvostojärjestelmää ei olisi mantereellamme elleivät maailmansodat olisi jauhaneet vanhaa eurooppalaista kulttuuria rikki. Murros ei ole vieläkään ohitse.

Toki vertailu eri filmiversioiden välillä ei ole kaikin osin edes reilua. Alkuperäinen Laineen Tuntematon on toki se, jolla sodan itse käynyt sukupolvi aloitti trauman käsittelyn vallinneissa henkisissä olosuhteissa. Joka tapauksessa kaikista edes otsikkotasolla lukemistani Suomen merkkivuoden tapahtumista juuri uusi Tuntematon on ainoa, jota oikeastaan kehtaa esitellä nimenomaan ”satavuotiaan” Suomen teematapauksena. Siinä missä sisällissotamme veteraaneista on jo aika jättänyt toisen maailmansodan kokeneista viimeiset ovat yhä keskuudessamme. Viimeinenkin yhteys murrosajan ihmisiin katkeaa pian lopullisesti. Kenties tässä on viimeinen yritys luoda vuoropuhelua.

Sodan uhraukset muovasivat ratkaisevasti Suomea; juuri sota selittää yhä monta seikkaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Vuosikymmeninä jälleenrakennuksen ajasta näihin päiviin juuri Väinö Linnan romaanin henkilöistä on kehittynyt jonkinlaisia sotasukupolven arkkityyppejä. Heistä on tullut kuin sukulaisiamme, ja jokaisella varttuneemmalla kansalaisella taitaa olla oma käsityksensä, millaisia ihmisiä ovat olleet Rokka, Hietanen, Vanhala ja kumppanit. Se on sekä tarinan vahvuus että heikkous. Louhimies on ryhmineen selvästi pyrkinyt syventämään kosketuspintaamme noihin ihmisiin. Siinä missä esimerkiksi Eino Pietolan tai Onni Palasteen romaaneissa olisi yhtä lailla ollut ainesta aikakauden ihmiskuvaan -  kenties joltain osin jopa syvemmin - kansakunta ei ole ottanut niitä henkilöitä tuolla tavoin omikseen ja vertailu Tuntemattomaan olisi väistämättä kuitenkin syntynyt.

Louhimiehen elokuvaa on kutsuttu jossain Rokan elokuvaksi. Totta onkin, että kannakselaista Tikkakosken mannekiinia seurataan perusteellisemmin kuin mielestäni aiemmissa versioissa. Hänet on valittu aiempaa enemmän edustamaan aikansa sukupolvea, toki aseveljiään jonkin verran varttuneempana. Elokuva on jotain muuta kuin vuosikymmenen takaisten otosten orjallista filmaamista uudelleen. Edellä vertasin jo Linnan luomia hahmoja kuin meidän kaikkien suomalaisten sukulaisiksi. Niinpä katsojan näkökulma on tällä kertaa kuin aivan jonkun toisen verrattuna aiempiin filmauksiin. Tämä uusi joku on ollut läsnä koko ajan, mutta toisinaan muutaman metrin päässä tai joskus satojenkin kilometrien päässä päätapahtumista. Silti hän on ollut mukana koko ajan kiinnittäen kenties enemmän huomiota johonkin toiseen yksityiskohtaan kuin me. Nyt uusi tekniikka saa aistimme kokemaan luotien vihellykset tai maan tärähdykset tykistökeskityksessä aivan toisin kuin vielä vuosikymmen takaperin. Hetki ennen raastavaa hyökkäyskäskyä saa katsojallakin miltei metallin maun nousemaan suuhun. Että sitä pitäisi lähteä liikkeelle, tuonne!

Oli kylmäävän niskakarvoja nostattavaa, kuinka ohjaaja on päätynyt nivomaan tapahtumat aiempaa lähemmäksi myös Pohjantähden Koskelan perheen tragediaa, sillä täydentyihän sekin Tuntemattoman lopussa. Koska työkaluina olivat juuri Linnan henkilöt, on ollut mahdollista liittää muutamalla lyhyellä otoksella mukaan huomattavasti enemmän merkityksiä kuin täysin neitseellistä materiaalia muovattaessa. Näin pyhäinpäivän lähestyessä ja vainajien muistelun ollessa muutenkin ajankohtaista on syytä muistaa, että Tuntematon sotilas on etenkin kertomus heistä, jotka antoivat kalleimpansa Suomen vuoksi, siis Suomen. Heidän päätymisensä loskan, mudan, lumen ja kranaatinsirpaleiden keskelle oli toki osa suurempaa kehityskulkua kuin pelkästään suomalaisten edesottamukset. Tämä on syytä muistaa myös niiden poliitikkojemme, jotka meitä tänäkin päivänä tyrkyttävät maailman ytimiin.

Elokuvan aiemmasta vaihtunut näkökulma antaa yhä vähemmän tilaa huumorille. Laineen Rokka kyllä kertoo vaimonsa leikkaavan raskaana eloa Kannaksella, mutta Louhimies näyttää sen musertavan hetken tuvassa, jolloin uusi evakkohetki koittaa, samaan aikaan kun rintamalla on tuskin päästy asettelemasta pyöreitä kiviä komentokorsujen eteen. Viimeisten lopputekstien hiipuessa kankaalta tämä katsoja ainakin jää odottamaan, tarttuuko ohjaaja jossain vaiheessa kuvaamaan Rokan lasten varttumista siihen Suomeen, jota ei ilman sotaa olisi olemassa. Epäilemättä tuolloinkin olisi kyseessä vaarallinen elokuva, mikäli se pyrkisi esittämään asiat enemmän sellaisina kuin ne ovat olleet kuin ne nykyisin tahdottaisiin monissa piireissä kokea olleen.