sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Presidenttisirkus


Väyrysen ehdokkuus torjuttu kansanäänestys euvostopolitiikasta


Suomen euvostoprovinssin presidentin valinta on sekoitus lähes monarkistista tarua maanisästä tai nykyisin jopa -äidistä sekä tarkoituksellista harhailua oletettujen ja jäljellejääneiden valta-oikeuksien välillä. Varsinkin poliittiset vastustajat tahtovat naureskella kestoehdokas Väyrysen maanrakoon, mutta hän saattaa olla viimeinen siisti tapa ilmaista vastakkaiset mielipiteensä Euvostoliittoa kohtaan noudatettua alistumispolitiikkaa kohtaan.

Vanha kehäkettu tarjoaa ehkä viimeisen mahdollisuuden
itsenäisyysmielisille ja euvostokriittisille saada äänensä
kuuluville demokraattista tietä.
Samoina päivinä, jolloin pääministerimme on keskittynyt joillain rukouspäivillä höpöttämään ”kristillisyydestä” politiikassa ja nk. väärän todistuksen antamisesta lähimmäisestä, Paavo Väyrynen on ilmoittanut lähtevänsä mukaan presidenttikisaan. Selväsanaisesti hän on julistanut pettyneensä viime hetkillä istuvan presidentin toimintaan siten, ettei enää katso voivansa kannattaa tämän valitsemista uudelleen. Jotain merkittävää sähellystä Sauli Niinistö siis on viime viikkoina ehtinyt tehdä saadakseen Väyryseltä moisen ripityksen. Kauankaan pohtimatta mieleen palautuu näytelmä, jonka Teatteri Sipilä järjesti perussuomalaisten puheenjohtajavaalin jälkeen. Erotuomarin roolin sijasta presidentti Niinistö esitti Kultaranta-keskustelujen yhteydessä poliittisen kannanoton yhden puolueen johtajiston vaalituloksista. Koska esillä ovat olleet vääriksi julistetut tai vähintään harkitsemattomat puheet ja kirjoitukset, niistä langetetut tuomiot on katsottava poliittisiksi. Siksi on mielenkiintoista presidentin puuttuminen niihin moninaisten muiden poliitikkojen holtittomuuksien asemesta. Niinistö valitsi avoimesti puolensa Euvostoliiton ja Suomen kansan välillä. Jokin tuntemus on saanut jopa hänen vastaehdokkaansa arvostelemaan presidentin reaktiota.


Sinänsä uuvatti-näytelmää on jo ehditty varmasti ruotia kilometritolkulla eri medioissa. Tässä yhteydessä on syytä lähinnä huomata, kuinka tehokkaasti ”euvostoeroa väläyttänyt” Sampo Terho on saatu kesytettyä ja tuhoamaan oman poliittisen uransa uskottavuuden. Pölyn yhä leijaillessa hallituksen ympärillä Orpo taisi jo todeta ties monennenko kerran, ettei kansanäänestys eu:sta tai eurosta ole meillä aiheellinen. Samoina päivinä lensi esille ajatus pakolaiskiintiön nostamisesta. Orpon esittämä 300 pakolaista on toki määränä kosmeettinen aikana, jolloin rajan yli saattaa päivässä kenenkään estämättä marssia enemmän väkeä. Hallituksessa on tehty perusteellinen poliittinen puhdistus, ja voi vain kysyä, mitä aatteensa myyneille uuvateille tai sinisille vaihtoehdoille onkaan petoksestaan maksettu.

Epäinhimillistä on etenkin laskea loputon massa ihmisiä Eurooppaan ja vasta jälkikäteen arvioida heidän
mahdollisuuksiaan tulla toimeen tai ylipäänsä turvatarvettaan. Onko vain kulttuurillista eroa vai aitoa
uhkaa huomata tappamisen olevan muukalaisten ratkaisu etsiä jäämistä Eurooppaan? Käsiimme on ilmeisesti
jäämässä yhä enemmän mustiapekkoja, joita kukaan ei huoli. Onko tästäkin rikollista puhua suoraan?

Juuri tuo euvostovastaisuuden karsiminen poliitikkopiireistä on ollut koko hallitusnäytelmän tarkoitus. Ryhtyessään Euvostoliiton laajuisesti laatimaan lakia niin kutsutun vihapuheen ja valeuutisiksi julistetun materiaalin leviämisen estämiseksi, euvostoministerit ovat ilmeisen tietoisesti lähteneet vaaralliselle tielle. Voimattomina tai etenkin tahtomatta konkreettisesti puuttua ihmisten raivoa nostattaneisiin liittovaltion perusongelmiin he ovat ryhtyneet kriminalisoimaan oppositioilmauksia. Yleisessä tiedossa ovat vihapuheen löysät tai olemattomat määritelmät. Valeuutisiksi puolestaan voidaan julistaa tarvittaessa kaikki valtapolitiikkaa arvostelevat esiintulot. Saksassa sosiaalisen median vastainen valtiollinen toiminta on saanut jo aikaan suuria operaatioita. Kauankohan meillä menee vastaaviin? Lainsäädännön ollessa valmiina rikolliseksi voidaan julistaa kaikki euvostoeroa ajava tai euvostopankkiirien pyrkimyksiä arvostelevat toiminta. Kriminalisointi tasaa tietä todella ikäville ja verisille tapahtumille tietyn kriittisen massan ylittyessä. 


Tämä on yhä vaarallisempaa puhetta Keski-Euroopassa ja ilmeisesti pian meilläkin.


Sekä Halla-aho että Paavo Väyrynen toimivat tällä hetkellä Brysselissä. Itsenäisyysharhassa elävät voivat arvostella heitä siitä. Se on kuin aikanaan roomalaisten senaattorien olisi pitänyt harhailla jossain Olbiassa nykyisen Mustanmeren pohjoisrannalla Rooman sijasta. Todellisuudessa provinssiamme hallitaan kaukaa Keski-Euroopasta. Suomessa ei saa pystyttää edes aidanseivästä ellei siihen tule siunausta Brysselistä. Vaikkei suoranaista kieltoa politbyroolta tulisikaan, kotimaiset opportunistimme metsästävät urapisteitä alistaessaan kaiken pääkonttorille. Siksi edes rajoja ei voida sulkea väliaikaisesti kutsumattomilta rajanylittäjiltä. Tämä kaikki korostuu irvokkaasti niin kutsuttuna itsenäisyyden merkkivuonna.

Paavo Väyrynen on ollut kriittinen suhteessaan Euvostoliittoon. Hän on sekä ajanut kansanäänestystä euroerosta että jonkinlaista suoraa eromenettelyä. Jopa poliittiset vastustajat eivät voi kiistää hänen vuosikymmenten kokemustaan kansainvälisestä politiikasta. Nuoren väen keskittyessä päivänpolitiikkaan ja kokemuksen keräämiseen Väyrynen on arkoja pelästyttämätön vaihtoehto presidenttikisassa. Euvostokriittisenä hänen murskavoittonsa tai ainakin selkeä äänivyöry olisi myös selkeä viesti niille, jotka tahtovat paaluttaa Suomen ikuisiksi ajoiksi Brysselin ja Berliinin alamaisuuteen. Itse asiassa tulevat vaalit saattavat olla sananvapauden kannalta viimeinen tilaisuus keskustella avoimesti siirtolaispolitiikan ja rahapolitiikan järkiperäistämisestä. Väyrysen ehdokkuus olisi hänen kaipaamansa kansanäänestys.





keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Isot ja pienet henkilöt

Ilta-Sanomien toimittelijan mukaan Puolassa edessä ”irvokas näytelmä”.


Ilta-Sanomat ovat jälleen päästäneet vaahtosuisen toimittelijan vuodattamaan tuskaansa Donald Trumpin Puolan vierailun edellä. Median leirinvalinta on toki ollut tiedossa jo Yhdysvaltain vaalikampanjasta asti. Eliitin hovin sananpyörittäjillä alkaa ymmärrettävästi olla vaikeata keksiä uusia ilmaisuja inhonsa ilmaisemiseksi. Tällä kertaa ratsastetaan ”pienen miehen” symboliikalla. Tätä aihetta tarkasteltaessa lienee nykyisenä moninaisten ”sukupuolten” sekoitusten aikakautena turvallisinta käsitellä poliittisia toimijoita vain ”henkilöinä”.


Ilta-Sanomien toimittelijalla on oma käsityksensä irvokkuudesta, mikä pitää sisällään ainakin itsenäisen
valtion toimimisen omien etujensa puolesta Brysselin valtapyrkimyksiä vastaan.

Saarnansa Ilta-Sanomien toimittelija aloittaa luonnehtimalla ”pienen miehen tarkoitukselliseksi piikiksi” sitä, että Yhdysvaltain presidentti on asettanut vierailuohjelmassaan Puolan Britannian kuningattaren, EUSSR-kansleri Merkelin ja Rothchild-apupoika Emmanuel Macronin edelle. Irvokkaaksi väitetään sitä, että oman maansa ja kansansa edun Brysselin linjaa tärkeämmäksi asettanut Puolan hallinto pääsee tapaamaan Trumpia ennen lähinnä muinaismuistoihin kuuluvaa monarkkia ja Euroopan jees-väkeä. Samalla solvataan itsenäistä ajattelua ja kansallista etuaan korostanutta eurooppalaista valtiota kauhukakaraksi.

Poliittinen toiminta edellyttää epäilemättä tiettyä narsistista luonnetta. Silti verrattuna lähes aivotta nykyisessä Euroopan brysseliläisessä politiikan valtavirrassa ajelehtiviin euvostopolitrukkeihin ja peittelemättömän opportunistisiin maailman kataisiin ja jaakonsaariin Trumpin, Unkarin Viktor Orbanin tai Puolan puolustusministerin Antoni Macierewicin ynnä muiden euvostovastaisten tai -kriittisten rinnastaminen kauhukakaroihin ja ”pieniin miehiin” edustaa irvokkuutta paljaimmillaan. Olemmepa mitä mieltä tahansa esimerkiksi Trumpin politiikasta, hahmona hän ei missään nimessä voi olla sellainen vähäteltävä surkimus, jota Ilta-Sanomien toimittelijan vuodatus ajaa takaa. Vaatii jo jonkin verran asettua tuolla tasolla Soros-Rothchild-Bilderberg -linjaa vastaan tai edes päästä sellaiseen asemaan, että sen pääsee tekemään.

Trumpin vastenmieliseksi piirteeksi luetellaan kirjoituksessa muun muassa se, että tämän ”luonne ei yksinkertaisesti taivu siihen, että hänen toimiaan arvioidaan kriittisesti. Hän ei kykene sulattamaan edes tappiota kättelyssä”. Viime vuonna Britanniassa revittiin tietyissä piireissä pelihousuja Brexitin voitettua. Viikkokausia vatvottiin asiaa, ja tiedostavat koettivat kammeta vaalitulosta nurin. Yhdysvaltain vaalien ratkettua samojen piirien palvomasta Clintonista ei ollut tunnustamaan suoraselkäisesti tappiotaan tai ilmoittamaan työn jatkamisesta virheistä oppien. Clintonin tai Britannian euvostopiirien osoittamaa jääräpäisyyttä ei suinkaan ole kuvattu ”narsistisen luonteen viaksi”.

Toimittelija paaluttaa yhdellä virkkeellä Brysseliä kohtaan tuntemansa alamaisvietin: ”Merkel ja Macron tuskin pitävät Puolan hehkuttamista eurooppalaisena mallivaltiona maan nykyjohdon aikana oikeana peliliikkeenä Yhdysvaltain presidentiltä.” Puolan synniksi hän luonnollisesti kuvaa sen, ettei nykyjohto ole suostunut Brysselin mahtikäskyyn [toisuskoisen] muukalaisvirran elättämisestä. Rivien välistä huokuu myös suunnaton pettymys, ettei Yhdysvaltain presidentti oletettavasti arvosta Merkeliä tai tämän apupoikaa Macronia järin korkealle. Epäilemättä Yhdysvallat ajaa omaa etuaan suhteessa Euvostoliittoon. Siinä ei pitäisi olla mitään kummallista. Mikä velvollisuus puolalaisilla puolestaan olisi polvistua Merkelin tai Macronin edessä? Täältä käsin on mahdotonta määritellä taas Puolan hallituksen suhdetta sikäläiseen mediaan tai oikeuslaitokseen. Täkäläisen ”tiedonvälityksen” tendenssimäinen euvostopalvonta asettaa omat rajoitteensa puolueettoman kuvan muodostamiselle.

Jos ajatellaan kotoisia suuria henkilöitä, ensinnä nousee kiistämättä heti mieleen Risto Ryti, joka uhrasi uransa ja tulevaisuutensa vuoden 1944 poliittiseen peliin. Maamme nykyisten politrukkien vertaaminen kohtalon vuosien suurmiehiin on toki sekä epäreilua että myös toivotonta. Kun siirrytään asteikolla muutamia pykäliä helpompaan tilanteeseen, on yhä mahdotonta olettaa, että esimerkiksi Jyrki Katainen olisi luopunut Brysselin palkkiovirastaan toteamalla, ettei Suomen sovi velkaantua haalimalla Kreikka-takuita. Urho Kekkonen on ollut vuosikymmeniä monien kaskujen aiheena. Häntä tietyt piirit vihaavat yhä syvästi osaltaan varmasti siitäkin syystä, että hän kaukonäköisesti piti kokoomuksen poissa hallituksesta. Tietyllä tavalla yhteiskuntamme alasajon alkuun liittyy kokoomuksen marssi hallitukseen. Kekkonen osasi myös käsitellä suurta itäistä naapuria – taito, joka tuntuu useimmilta nykypoliitikoilta tyystin puuttuvan. Pragmaattisen ja kiihkottoman isänmaan edun ajamisen sijaan alaa ovat vallanneet sangen akkamainen jalanpolkeminen ja maailmanparannus.

Hahmoaan huomattavasti pienemmäksi henkilöksi on osoittautunut Timo Soini. Vuonna 2011 ja 2015 hänellä oli käsissään avaimet rakentaa puolueestaan maamme suurin. Se ei välttämättä olisi avannut tietä hallitukseen, mikä lienee ollut perussuomalaisten tragedian ydin. Vuoden 2015 avoimet rajat ja kiikkuminen Sipilän vähäosaisia kurittaneen hallitusohjelman sontakärryillä tulevat säilymään soinilaisten syntilistan kärjessä. Kuvaavaa nykyiselle tilanteelle on, että sloganillaan ”missä EU, siellä ongelma” tuhansia sieluja puolelleen saanut lumekriitikko on katsottu Helsingin Pravdan taholta erityisen ylistyksen arvoiseksi ja tässä liturgiassa on erityisesti tahdottu alleviivata tämän kannatusta euvostouskovaisimpien puolueiden eli kokoomuksen ja Sdp:n piirissä.

Poliittista suuruutta herra Soini olisi osoittanut kunnioittamalla niiden ääntä, jotka hänet vuosina 2011 ja 2015 jytkyihinsä nostivat – vaikka se olisi vaatinut uusia vaaleja. On nimittäin miltei surkuhupaisaa tiettyjen piirien valitus vaalien kustannuksista aikana, jolloin Euvostoliiton olematon rajapuolustus ja siirtolaiskriisi nojaavat loputtomaan piikkiin matubisneksen kuitatessa lisäbudjetteja toisensa jälkeen. Euroopan mitassa ei ole ollut ongelma järjestää uusintaäänestyksiä, mikäli kansa jossain on kapinoinut Brysseliä vastaan.

Soinilaisen kauden jälkeen on koittanut Halla-ahon vuoro toimia. Tulevaisuus näyttää, kuuluuko hän ”pieniin vai suuriin henkilöihin”. Vaalilupaustensa pitäminen olisi hyvä alku. Ihmisen henkisen koon määritteleminen iltasanomalaiseen tapaan poliittisen linjan mukaan puolestaan on henkistä epärehellisyyttä, jossa tunne voittaa järjen olettaessaan suuruuden syntyvän valtamielipiteen tahdottomasta myötäilystä.