perjantai 27. tammikuuta 2017

Jälkityhmät ja aatteellinen ajatustenohjaus


Ajatuksena työviikon lopettaminen poliittisia ja yhteiskunnallisia tapahtumia ruotivalla keskustelupaneelilla on sinänsä mainio, mutta sen tehtävän antaminen aatteellispoliittisesti johdetun ja selkeätä agendaa ajavan Ylen tehtäväksi on ollut sopimatonta. Jälleen kerran sen sai todeta katsellessaan vaihteeksi tuota ”oikeiden” mielipiteiden tielle kaitsenutta julistusta.

Donald Trump. Olisikohan jo aika ryhtyä
ruotimaan hänen nousunsa syitä ja edeltäjien
tekemien virheiden korjaamista? Painolastina
vaikuttaa olevan clintonistien usko omaan
virheettömyyteensä ja globalismin kaikki-
valtiuteen. 
Presidentti Trumpin virkaanastujaisista on viikko, joten sinänsä hänen käsittelemiseensä on ollut syynsä, mutta tapa vain on ollut alati samaa vikojen ja epäsovun kaivelemista. Keskustelijoiden antipatia globalismin ja vapaakaupan kriittisyyttä kohtaan on toki tullut jo aiemminkin esille. Tänään jatkettiin samalla linjalla ja haikailtiin säröjä uuden presidentin avustajakuntaan. Esille nousivat tiettyjen ulkoministeriön virkamiesten erot. Täysin jätettiin pohtimatta, kuka tuon väen on nimittänyt. Varapresidentti tahdottiin jo nähdä todellisena johtajana. Itse pohtisin, ketkä lopulta ovat olleet todellisina vaikuittajina viime vuosien presidenttien takana. Hillaryn takana ainakin on näyttäytynyt selkeästi muuan Soros. Samalla kiskottiin esille myös Trumpin puheen vertaaminen Hitleriin ja Mein Kampfiin. Siinähän sitten olikin koko kattaus esillä.

Suurin osa keskusteluajasta käytettiin osanottajien kilpaillessa, kuka kaivaisi esille tympeimmän ja pelottavimman näkökohdan uudesta hallinnosta. Sen myötä liuku veikin Halla-Ahoon, joka  Helsingin Sanomien otsikon mukaan rankaisisi pakolaisia merestä pelastavia kansalaisjärjestöjä. Kuten olettaa saattaa, raati pääsi kauhistelemaan mereen hukkuneita ja ylistämään jotain kreikkalaismummelia, joka on auttanut Välimerellä lillunutta. Eräs keskustelija jopa alkoi ilkkua, miksei Halla-Aho vaadi kaikkea avustamista kielletyksi. Sangen törkeätä yksinkertaistamista siis. Otetaanpa nyt pari suoraa lainausta Halla-Aholta itse artikkelista:

On merkkejä, että Libyan rannikkoa lähellä operoivat kansalaisjärjestöt jo pelkällä läsnäolollaan houkuttelevat ihmisiä lähtemään merelle. Järjestöt jopa yllyttävät ihmisiä olemaan tekemättä yhteistyötä italialaisten viranomaisten kanssa, jolloin heitä ei rekisteröidä mihinkään järjestelmään

On hyvin vakava ongelma, että Välimerellä toimii tällainen meritaksipalvelu, joka tuo tuhansittain ihmisiä Eurooppaan, sen sijaan että heidät palautettaisiin takaisin lähtösatamiin.

En näe tässä kehotusta olla sinänsä pelastamatta merihätään joutuneita ihmisiä. On vain syntynyt tilanne, jossa jo maalaisjärjellä ajatellen oleskelun varmistaminen Euroopassa alkaa liikumisella mahdollisimman huonokuntoisella aluksella ja heittymisellä avustusjärjestöjen armoille. Hallituksethan saattavat milloin tahansa päättää jonkinlaisesta palautusjärjestelmästä. Olemme myös saaneet lukea, kuinka esimerkiksi kirkko on ryhtynyt avoimesti kätkemään kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita. Jo pääministeri Sipilän kotimajoitustapauksen olisi pitänyt osoittaa meille, kuinka tehokkaasti tietyt signaalit maailmalla liikkuvat. Avustusjärjestöjä toki ei voi siitä syyttää, ettei Euvostoliitto ole alun alkaen suhtautunut tarpeeksi jämäkästi laittomasti ja pidäkkeettömästi mantereelle pyrkineisiin. Silti jeesustelevat vapaaehtoiset vaikeuttavat viranomaisten toimintaa ja ovat otollisia hyväksikäytettäviä.

Tätä näkökohtaa Jälkityhmissä toki kartettiin, koska kaikki pahuushan asuu jossain muualla.

En sentään jaksa seurata tuota raatia säännöllisesti, joten en tiedä, kuinka Berneriä ja liikennepolitiikkaa on aiemmin käsitelty. Nyt kuitenkin farssin jälkiseuraukset jätettiin kokonaan käsittelemättä. Kiky-tilannetta ainoastaan hipaistiin, koska Trump-kauhistelu vei suurimman osan ajasta. Kotimaan ”kärkihankkeitten” pohdiskelu olisi kuitenkin osoittanut karulla tavalla, että osataan meilläkin laukoa julki monenmoisia julkilausumia harkitsematta tai välittämättä seurauksista.

* * *

Lopuksi vielä yksi poliittinen esiintulo liittyen Trumpin ensimmäisiin poliittisiin toimiin. Sitä ei käsitelty Jälkityhmissä, mutta se kertoo paljon henkisestä ja aateelisesta myllerryksestä, joka länsimaissa on käynnissä.

Yhdysvaltain uusi presidentti on ilmoittanut ryhtyvänsä toimenpiteisiin liittyen tietyistä maista saapuviin maahanmuuttajiin. Mustalle listalle ovat joutumassa ainakin Syyria ja Irak. Lännen ja muslimimaiden maailmankäsityksen erot on tahdottu häivyttää samaan tapaan kuin ihmisryhmillä ei olisi keskenään mitään eroa. Muslimien erityistarkkailulla luulisi olevan syynsä viime aikojen terroritekojen vuoksi puhumattakaan näiden perimmäisestä suhtautumisesta nk ”vääräuskoisiin”. Maahanpyrkijöiden erikoistarkkailulla pitäisi olla oma oikeutuksensa jo kunkin maan suvereniteetin kannalta.

Tämä ei ole kuitenkaan sopinut Clintonin aikakauden sotahaukalle, Madeleine Albrightille, joka on yllättäin kokenut kenties ikääntyessään jonkinlaisen humanismiherätyksen. Tämä Yhdysvaltain politiikkaan Bill Clintonin ulkoministerinä vaikuttanut poliitikko on julistanut olevansa valmis rekisteröitymään muslimiksi. Kyseessä on sama nainen, joka aikanaan muun muassa pyrki vaikuttamaan, jottei Ruandan tapahtumia julistettaisi kansanmurhaksi.

Albright selittelemässä Irakin pommituksia:




Meilläkin julkisuudessa on vaahdottu Trumpin muurista. Sen käyttökelpoisuudesta tai realistisuudesta voimme olla monta mieltä, mutta sangen tehokkaasti on vaiettu Meksikon omasta osuudesta asiaan sen tukiessa laittomien maahanmuuttajien virtaa Yhdysvaltoihin. On niin kovin helppoa vaahdota muureista ja maahanmuuttorajoituksista ellei itse elä massavaellusten seurausten keskellä tai edes välitä nähdä vuosikausien kehitystä tilanteen edellä.

Irvokkainta maailmapolitiikassa on havaita, kuinka sädekehää koetetaan kehittää poliitikoille, joiden toiminta on suurvaltatoiminnassa aikanaan ollut vähintään yhtä karmeata kuin vastustajillaan. Hillary Clintonin toimista Libyassa on jo kirjoitettu paljon, joten sitä ei ole aihetta tässä yhteydessä enää enempää käsitellä.



torstai 26. tammikuuta 2017

Viimeiseen suomalaiseen


Suvaitsemmeko suomalaiset sukupuuttoon?


Tavan takaa meitä tahdotaan ”valistaa” väestökadon uhalla. Eilen julkaistiin Aamulehdessä jälleen huolestunut kirjoitus maamme väestökehityksestä. Sen mukaan suomalaiset ovat niemeltämme loppumassa muutamassa vuosikymmenessä. Nykyisen valtalehdistön tapaan syntyvyyden laskua kyllä esitellään numeroin, mutta itse syiden erittely jää ihmettelyn asteelle – ja tietenkin siihen toteamukseen, että maahamme olisi tuotava lisää ihmisiä. Mikäli tahtoo pohdiskella syitä kehitykseen ja kääntäen toimintamalleja onkin jälleen kerran syytä vilkaista tekstin kommenttiosiota, joka sentään on jätetty auki.


Suomalaiset loppumassa? Uhkakuva vai eliitin tavoite?
Kun Putin viime vuonna totesi sarkastisesti jotenkin niin, että Nato kyllä iloisesti sotisi viimeiseen suomalaiseen, hän osui niin tarkkaan kuin mahdollista oikeaan sanomatta suoraan, kuinka globalistit riemumielen avaavat rajansa ja luovuttavan perintöosansa kansainvälisille pyrkyreille sodissa, jotka eivät meille edes kuulu. Tässä tullaan siis yhteen suomalaisuuden kriisin kulmakiveen eli päätäjiemme hanakkuuteen asettaa muukalaiset ja heidän etunsa oman kansan tulevaisuuden edelle. Samalla myös vanhat suomalaiset tavat ovat joutumassa mukautumaan tulijoiden odotusten tai heidän oletettujen odotusten edessä. Uskonnollinen murros on vasta kaikessa karuudessaan tulossa.

Päätelmä väestökehityksestä jää luonnollisesti sanahelinäksi niille, jotka yhteiskunnan korkeammilla portailla eivät seiso samassa sosiaalihuollon jonossa eri puolilta maailmaa paikalle eksyneiden kanssa – tai siis koe näiden muukalaisten lampsivan jonon ohitse. Suu vaahdossa suvaitsevaisuudesta pajattavat eivät pelkää sydän syrjällä seuraavan vuokrankorotuksen suuruutta samaan aikaan kuin yhteiskunta majoittaa ympärille yhä enemmän rajojen ylitse marssineita. Kun yhä uudelleen toistetaan perustuslakimme muutetun siten, että suomalaisilla on sama velvollisuus maksaa päivääkään maamme eteen työtä tekemättömien muukalaisten toimeentulo kuin ikänsä Kainuussa kamppailleen vaarin, tämä ei suinkaan kannusta harrastamaan pirttiviljelyä. Koska nyky-yhteiskunta tahtoo nähdä ihmiset vain globaalin maksajan roolissa, valistunut kansalainen tulee siihen johtopäätökseen, että maailmassa on orjia jo tarpeeksi.

Oma osuutensa toki voidaan katsoa olevan ihmisten mukavuudenhalullakin, mutta edes tehokas individualismin aivopesu ei kykene tukahduttamaan perusviettejä muutamassa vuosikymmenessä. Lastenteko ei voi olla kuin kesäkissan ottamista. Tarvitaan suhteellisen vakaata toimeentuloa, kykyä huolehtia itsestään ja jälkeläisistään vuosikymmeniä. Kuten tiedetään, yrityksille riittävät tappiot neljännesvuodessa, jotta väkeä aletaan kipata pihalle. Robotit eivät tarvitse perhe-elämää ja niiden kanssa nykyihminen joutuu kilpailemaan. Tietty määrä ihmisiä tarvitaan aina erikoistehtäviin, mutta he eivät voi edustaa suuria massoja. Muuten ei olisikaan kyse mistään erikoistehtävistä.

Suurin huoli suomalaisten loppumisesta pohjaa tarpeeseen keksiä perusteita maahanmuuton, jopa haitalliseksi koetun lisäämiseksi. Samaan aikaan kun niin kauppoja, tehtaita ja jopa autoja ollaan liki hysteerisesti automatisoimassa kieltäydytään näkemästä, ettei moderni länsimainen yhteiskunta tarvitse edes nykyistä väestömäärää. Entisaikojen kehittyvä maatalous sai tuupata liikaväestönsä kaupunkien tehtaisiin. Nyt tällaista varaventtiiliä ei ole. Siinä mielessä laskeva syntyväisyys on vain sopeutumista olosuhteisiin ja uuden tasapainotilan hakemista. Kantaväestön syntyvyydenlasku tulee jatkumaan niin kauan kunnes yhteiskunta toimillaan ja asenteillaan osoittaa edes halunsa turvata nimenomaan täällä syntyneiden suomalaisten turvallisuuden ja toimeentulon haalimatta maailmalta ketä paikalle sattuu löytämään.

Suomalaisuuden ja Suomen kansalaisuuden tulee olla täällä jotain erityistä eikä vain alati kasvava kasa velvollisuuksia ja syyllisyyttä ilman noita erikoisetuja suhteessa muihin. Viitisen miljoonaa ihmistähän ei kykene elättämään koko maailmaa. Niin kun olen useasti todennut, tämä karu maa on lähtökohtaisesti ihmisille vihamielinen jo sääolosuhteidensa vuoksi, joten kantokykyä ei voi laskea pelkkien neliömetrien mukaan.

Yhdysvalloilla on nyt presidentti, joka korostetusti väittää ajavansa omien kansalaistensa asiaa. Vaikkei hän ole ollut virassaan kuin joitain päiviä, mellakat ja älämölö raikuvat kautta maanäärien. Globalistien aivopesemien joukkoliikehdintä saa pakosti kysymään, suvaitsemmeko me suomalaisetkin itsemme kuoliaiksi. Historia on ollut armoton kautta aikojen: elinvoimansa ja elintahtonsa menettäneet kulttuurit ovat kadonneet. 



torstai 19. tammikuuta 2017

Berner ja vuoden 2018 vallankumous


Sopivasti Suomi100 -juhlien aikaan Sipilän hallituksen sveitsiläis-suomalainen yritysjohtaja, Liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner esittää toteutettavaksi hirmuisella kiireellä liikenneväylien kunnossapidon ja käytön täysmuutoksen tavalla, jota voi mielestäni hyvällä syyllä kuvailla vallankumoukseksi.

Vallankumous vuonna 2018?
Suuret mullistukset alkavat usein huomaamattomin ja
näennäisen vaarattomin askelin. Vietiinhän meiltäkin
aikanaan oma raha ja rajavalvonta typistettiin
äänestettyämme Euvostoliiton halvan ruoan ja
vaivattoman matkustelun puolesta.
Luonnollisesti kansalaisia pyritään rauhoittelemaan väitteillä, joiden mukaan heidän kustannuksensa eivät kasva, koska ”maksajien joukko laajenee muun muassa ulkomaalaisella liikenteellä”. Berner vertaa tulevaisuuden tienkäyttöä mobiilikäyttäjiin, jotka ostavat operaattoreilta erilaisia puhe- ja teleliikenteen käyttöpaketteja. Noissa paketeissahan on usein kaikenlaista turhaakin maksettavaa. Pelot nousevista kustannuksista tyrmätään mantralla kilpailusta, vaikka esimerkit monelta alalta ovat osoittaneet moiset uskomukset vähintään kyseenalaisiksi. Kuinka monta tietä autoilija voi ajaa työpaikaltaan kotiin? Kuinka monta opetaattoria mahtuu hallinnoimaan samaa tienpätkää?

Huolimattoman lainvalmistelun aikakautena Berner äityy kehumaan selvitystyötä ja sitä kautta rivien välistä muun muassa Esko Aholta ja kumppaneilta tilattua selvitystä liikenne- ja yhteiskuntaoloista vuonna 2050. Entisellä pääministerillämme apureineen taitaa olla käytössään aikakone, sillä niin varmanoloisesti eliitti on nyt paaluttamassa suuntaviivoja yhteiskuntamme rakenteiden muokkaamiseen. Yhä teknisempi järjestelmä saattaa toki toimia vakaissa oloissa, mutta poikkeustilanteissa on odotettavissa katastrofaalisia seurauksia.

Kansa on aiheesta ollut huolissaan kansallisomaisuutemme siirtämisestä yhtiöihin. Valmistelijat koettavat tyynnytellä myrskyä selittämällä perustettavan yhtiön yhteiskunnallisen valvonnan tiukkuutta. Maakunnalliseen hallintaan jäisi 35 prosenttia lopun tullessa valtiolle. Julmettua hoppua liikenneuudistuksessa perustellaan tulevalla maakunnallisella uudistuksella, jota on ajettu tuskaisesti esille jo vuosikausia. Sivulliselle tulisi mieleen katsoa ensin SOTE-sopan selkenemistä ennen infran pistämistä mullin mallin. Eliitin logiikka on toinen, ja tiedotustilaisuudessaan ministeri tuli lausuneeksi tärkeän yksityiskohdan: suunnitelmanlaatijat ovat tarkkailleet muiden maiden käytäntöjä. Erittäin tärkeänä hän vaikuttaa pitäneen Saksan omia vastaavia liikennepoliittisia ratkaisuja. Bernerille kumppaneineen tuntuu olleen hyvin olennaista etsiä yhtäläisyyksiä puuttumatta maamme omiin historiallisiin ja maantieteellisiin erikoispiirteisiin.

Pika-aikataululla kaavailtu muutos inframme hallinnasta ja käytöstä pyritään esittämään kansalaisten osalta vaikutuksiltaan miltei vähättelevään sävyyn, vaikka nimenomaan juuri tässä yhteydessä kyse on vallankumouksesta samaan tapaan kuin aikanaan kansamme kannalta onnettoman Euroopan Unionia koskeneen äänestyksen tapauksessa. Tuolloin runnottiin jäsenyys ”vapaakauppaliittoon” teemoina muun muassa halpa ruoka ja avoimet rajat. Myöhemmin omasta valuutasta ja olennaisesta osasta itsenäistä päätöksentekoa on luovuttu lähinnä ilmoitusluonteisesti eduskunnassa. Bernerin liikennepaketti on kuin vesuri taimikossa; tie tasataan sitä hetkeä varten, jolloin liittovaltio päättää jonkin direktiivin mukaisesti lakkauttaa kansalliset liikenneväyläyhtiöt. Kun rakenteet on valmiiksi mullistettu, loppu onkin enää allekirjoitushommia.

Rahastuksen käytännön toteutus vaikuttaisi olevan kaksinainen eli vaihtoehdoiksi ehdotetaan aikamääräistä könttäsummaa tai paikannukseen perustuvaa kilometritaksaa. Tiedotustilaisuudessa aiheellisesti kyseltiin enimmäkseen yksityisteitä käyttävien haja-asutusalueiden asukkaiden asemasta. Heidän osakseen näyttäisi koituvan könttäsumma, jota Bernerin puheista päätellen porrastettaisiin. Hiukan epäselväksi jäi mainittujen yksityisteiden hoidon tulevaisuus. Rahoitusmalleja raastettaessxa lopputulokset saattavat olla kovinkin yllättäviä, aivan kuin ministerin toteamus, että liikenteestä kerätään enemmän veroja kuin valtiolle syntyy kuluja. Tässä jälleen konkretisoituu päättäjien vahva ideologinen, maalaisjärkeä sumentava paatos, jolla yleä lukuunottamatta on luovuttu korvamerkitystä verotuksesta.

Bernerin toistelema väite liikenneväylähallinnon yhtiöittämisen tarpeesta väylän kunnosapidon takaamiseksi on ainoastaan poliittista ideologiaa. Senhän kansalaiset toki tietävät kyseleenalaistaessaan tavan takaa toistuvan veropohjan rikkomisen ja suuruudenhullun verovarojen jakelemisen ympäri maailmaa.

Julkisuudessa toisteltu huoli yksityisyydensuojasta on toki aiheellinen, mutta jo tietoliikennepuolen kautta euvostoalamaiset ovat tiukan tarkkailun alla. Olennaisempaa ovat ne moninaiset maksut, joita sekä tulevaisuuden autojen varusteet että tieoperaattoreiden ”räätälöimät palvelupaketit” tulevat meille tarkoittamaan. Berner voi väittää kulujen jopa laskevan, mutta jos kunnatkin osallistuvat toimintaan, voivat kulut ryöstäytyä monin tavoin. Yritysjohtajien suunnitelmissa ei suinkaan ole kyse hyväntekeväisyydestä.

Vanhasta autokannasta tahdotaan päästä eroon, jotta rahvas olisi selkeästi riippuvainen uusimmasta tekniikasta ja operaattoreille maksetuista käyttömaksuista. Selkeimmin se toteutuu julistamalla yksinkertaisimmat kulkupelit laittomiksi. Viherhörhöjä kosiskellaan puheilla päästörajoituksista. Autottomia tai autoilun vähentämistä ajavia Bernerin puheet saattavat jopa viehättää. Enemmän autoilevien suhteellisesti suurempi maksattaminen on sinänsä ymmärrettävää, muttei sovi yhteen globalistisen perusideologian kanssa. Tarvikkeiden tuotanto, palvelut ja työpaikat täytyisi tuoda ihmisten luokse sen sijaan, että ihmiset pakotetaan matkustamaan päivittäin yhä kauemmaksi. Lokalismi, paikallinen pientuotanto tuontitullein olisi jonkinlainen ratkaisu, mutta sitä euvostoeliitti ei näytä hyväksyvän ajaessaan tavaroiden [ja tiettyjen ihmisten] korostetun vapaata liikkuvuutta. Ympäristönsuojelijoilta ynnä muilta ”tiedostavilta” jää kenties ottamatta huomioon ne arvaamattomat seuraukset, jotka tällä mullistuksella tullee olemaan ajan kanssa kaikkinaiseen maanhallintaan. Pelkäisin kovin maamme kansalliseen rikkauteen kuuluvan jokamiehenoikeudenkin suhteen. Jos vielä epäilee Bernerin mallin vaarallisuutta on syytä palauttaa mieleen hänen toteamuksensa ”yhteistyöstä EU-instrumenttien kanssa”. En liene ainoa, jonka mielestä tuo on kauniisti sanottuna itsenäisen, suomalaisen liikenneväyläkoneiston purkamista federaatiomalliin?

Nyt virallisesti esitelty liikenneuudistusmalli on todellinen Pandoran lipas, vallankumous sanan täydessä merkityksessä. Historian ironiaa on, että eliitti ajaa sitä juuri vuonna 2018, sata vuotta suuresta kansallisesta murhenäytelmästä.

perjantai 13. tammikuuta 2017

Ajatuskriminologinen katsaus IV


Ameeba nimeltä vihapuhejahti


Eräs ameebalaji tarttuu nenästä, syö aivot elävältä 2 viikossa ja tappaa 100% uhreista. Muuan suvaitsevaiston lempilapsi sen sijaan tarttuu kantajansa ajatuksiin ja nakertaa vähä vähältä todellisuudentajua ja saa aikaan vainoharhaista agressiivisuutta toisinajattelijoita kohtaan. Lopputuloksena on lähes raivopäinen väärinajattelijoiden vainoaminen ja ympäristön realistisen havainnoitsemisen sammuminen. Kyseessä on ameebamaisesti yhteiskuntaamme levittäytynyt pelko vihapuheesta.

Méningo-encéphalite_amibienne_primitive / Naegleria fowleri. Tappava yksisoluisten eliöiden viljelmä.
Kuva: Wikimedia Commons / CDC / Govinda S. Visvesvara

Liki väsymiseen asti olemme saaneet valtamediasta seurata Hakkaraisen ja kumppaneiden suustaan suoltamista kielletyistä sanoista. Tietyn uskontokunnan edustajien ohjatessa rekan toisensa jälkeen viattomaan väkijoukkoon tapauksista uutisointi on tehtävä kieli keskellä suuta. Turvallisin tapa on vain kirjoittaa rekoista, jotka tuon tuostakin tempautuvat ihmisten keskelle. Mikäli tapauksiin liittyneistä väkivaltaa ja vainoa paenneista poloisista on pakko teon tekijöinä kirjoittaa, kuuluu sääntökirjaan vuodattaa myötätuntoa henkisistä kärsimyksistä ja mielenterveydellisistä häiriöistä.

Vaikka tulijoiden uskonnon aatteellisen perustan muodostaa hallitsevan aseman saavuttaminen, vihapuhejahti-ameeban sairastuttamat reagoivat kerta kerralta rajummin kansainvaellusten kielteisten seurausten käsittelemiseen. Semanttisesta saivartelusta on kehittymässä uusi taiteenlajinsa samoin kuin oman ”hyveellisyytensä” todistelusta varmin tie saavuttaa oma viisitoista minuuttiansa julkisuudessa. Äskettäin televisiossa muuan dokumenttiohjaaja koetti ottaa askeleen lähemmäksi muukalaisvihamielisiksi ja rasistisiksi koettuja vihapuhujia toteamalla näiden kokevan tulleensa osattomiksi yhteiskunnassa. Lausumattomana kysymyksenä jäi väreilemään, mitä osattomuuden kokemuksen korjaamiseksi olisi tehtävä. Samoin vaiettiin kuin muuri osattomuuden konkretiasta. Eipä mainittu esimerkiksi tilannetta asuntomarkkinoilla keinotekoisesti luodun asunnonhakijamassan kamppaillessa jo ennestään epäterveesti tarjotuista asunnoista, avustuksista ja tietenkin työpaikoista. Syksyllä eräässä kaupungissa esimerkiksi esiteltiin ylpeästi, kuinka turvapaikanhakijat pääsivät tutustumaan työelämään alun perin koululaisille tarkoitetun TET-järjestelmän kautta paikallisessa kauppaliikkeessä. Entä sitten ne koululaiset? Jos yksinkertaisimmat aputyöt on jaettava muukalaisille, mihin työnnetään niitä aiemmin tarvinneet kantasuomalaiset? Insinöörikursseilleko? Ai niin, koulutusjärjestelmäkin on murroksessa.

Britannian sisäministeri Amber Rudd on joutunut
vihapuhesyytösten kohteeksi puolustettuaan
puheessaan brittiläisten työntekijöiden oikeuksia
vierastyöläisiä vastaan.
Vihapuhejahti-saastutettu suorastaan hekumoi, mikäli poliitikko erehtyy puolustamaan omaa kansaansa niin kuin konservatiivinen sisäministeri Amber Rudd taannoin Britanniassa [Independent / Guardian]. Ministerin synti oli vaatia aiempaa tiukempia sääntöjä maahan saapuville vierastyöläisille. Ajatuksena on ollut turvata työpaikat briteille itselleen. Moinen hirvittävä ajatus on sittemmin saanut erään Oxfordin professorin lähtemään sotajalalle ja vaatimaan ministerin puheen käsittelemistä vihatapauksena. Ministeri Rudd on erehtynyt lausumaan muun muassa:

Tahdon että tarkastelemme uudestaan, tarjoaako maahanmuuttojärjestelmämme liike-elämällemme oikeat kannustimet investoida brittiläisiin työntekijöihin.”

Ja edelleen:

Tulemme pian konsultoimaan seuraavista tarvittavista toimista maahanmuuton säätelemiseksi. Käymme läpi työn ja opiskelun reitit. Tähän sisältyy vaatimus kiristää testejä, joita yritysten on tehtävä ennen ulkomailta rekrytointia. Liike-elämä on ollut elpymässä tässä maassa, jossa työllisyys on ennätystasolla.

Meidän täytyy kuitenkin tehdä enemmän, jotta kaikki britit saavat elämässä tarvitsemiaan mahdollisuuksia. Testin tulisi varmistaa, että tänne tulevat ihmiset täyttävät työmarkkinoiden aukot ottamatta työpaikkoja, joita britit voisivat tehdä.

Kuten todettua kansansa tulevaisuutta ja hyvinvointia puolustaneen konservatiivipoliitikon puhe ei kelvannut yliopistoprofessorille, joka kiiruhti sen tuomitsemaan edes kuulematta itse puhetta. Tuolle kirjanoppineelle riitti kuulemma pelkkä puheen luonnos. Mieleeni tulee vuosien takaa kiihkouskovaisten tuomio elokuvalle Kristuksen viimeiset kiusaukset, jota kiirehdittiin tuomitsemaan pelkät käsikirjoitusotteet hyppysissä.

Mainittu professori Silver on ilmeisesti profiloitumassa saarivaltakunnan pääinkvisiittoriksi ajatusrikollisten jahtaamisessa tartuttuaan myös pääministeri Theresa Mayn julkilausumiin. Vaikka häntä on toki arvosteltukin, hännystelijöitäkin löytyy verraten ministerin puhetta jopa Mein Kampfiin! Jotta voimme asettaa ministerin puheet oikeisiin mittasuhteisiin, meidän on muistettava se sekasorto, mihin brittiläinen yhteiskunta on muukalaisvyöryssä ja islamisaation kautta viime vuosikymmeninä joutunut. Lontoo alkaa olla jo enemmän oma merkillinen muukalaisvaltionsa kuin osa Britanniaa. Äskettäin on myös kerrottu brittivankiloista [Express / Daily Mail], joissa islamistijengit terrorisoivat pakkokäännyttäen. Silti vihapuheprofessorien annetaan julistaa omaa sanomaansa. Jos he ovat huolissaan ainoastaan yhteiskunnan tukeman humanistieliitin kansainvälisistä työurista, voimme todeta tarpeellisten tiedemiesten aina löytävän tukijansa. Muuten yleisellä tasolla esimerkiksi putkimies on aina nukkekotitohtoria tärkeämpi.

Ameeba leviää niin kauan kunnes jostain nousee esille tarpeeksi monta suoraselkäistä kansalaista julistamaan, että jo riittää. Rikollisia ja rikollisia uhkauksia varten on jo olemassa lainsäädäntönsä. Sitä ei saa venyttää ja tulkita poliittisuskonnollisista lähtökohdista. Muuten alistumme henkisen ja uskonnollisen diktatuurin ikeeseen.



tiistai 10. tammikuuta 2017

Sodan satuttamat


Tuli katsottua Dokumenttiprojekti Sodan murtamat. Sietäisi jokaisen katsoa, jotta ymmärtäisi sotaa käytävän sitten vielä vuosikymmenet aseiden vaiettua.

Haavoittunut suomalainen Vuokkiniemessa 1941
Kuva: SA-kuvat

Veteraanien lasten kertomukset ovat karua kuultavaa. Samalla ne selittävät paljon nykyisen Suomen luonteenlaadusta. Samalla tavalla toki kautta maailmansotien auraaman Euroopan vaikutukset ovat olleet ylisukupolvisia. Varmaan jokaisessa suvussa on ollut asioita, joista ei ole puhuttu, ainakaan kuiskauksia äänekkäämmin. Media nyttemmin on pitänyt huolta suuren kuvan esille tuomisesta eli että ensin sodassa olleita halveksittiin ja vasta viime vuosina arvostus on noussut. Enimmäkseen aivan liian myöhään.

Sodissa tiivistyy ihmisen pahuus. Valitettavasti ilkeämielisyyttä, vihaa ja toisen halveksimista ei voi riisua yltään ahdistavan epämukavan takin lailla. Syyllisyys jahtaa ihmistä niin kuin dokumentissa kuvattua sotilasta, joka oli paininut henkensä edestä viimein puukottaen vastustajaansa, jonka joukkueenjohtaja sitten lopulta ampui. Oman kuolemansa vaivoin välttänyt siis kantoi huonoa omaatuntoa siitä, ettei ollut ottanut vastustajaansa vangiksi. Epäröinti olisi varmasti tiennyt omaa menehtymistä. Vaikuttava oli myös erään sodanjälkeisen lapsen kuvaus siitä, kuinka rääväsuu oli haastanut sotainvalidi-isää tappeluun.

Noidenko vuoksi mä oon tapellu?

Vaikuttava kertomus menneiltä vuosikymmeniltä jäisi merkitykseltään torsoksi ellemme pysähdy miettimään tuota kysymystä. Kenen vuoksi sodimme? Sotia käydään jatkuvasti. Meilläkin on havaittavissa suoranaista sotahysterian lietsomista. Toinen maailmansota oli vielä tietyssä mielessä ”puhdas” sota, koska vastapuolelta oli selkesäti osoitettavissa aate, jota vastaan käydä ja vapauttaa miehitetyt maat. Nykypäivänä pankkiirien valta on entistä selkeämpi, valuuttakurssien hallintaa ei edes yritetä enää salata. Entistä paljaammin sodat ovat nyt pankkiirien sotia.

Yhdysvallat on viime vuosina ollut etunenässä sorkkimassa muun muassa Lähi-Idän diktatuurimaiden hallintoja päätyen loputtomiin sotiin. Irakista ei tainnut löytyä niin kutsuttuja joukkotuhoaseita, vaikka arvovaltaisilta tahoilta niin etukäteen väitettiin. Gaddafi piti kaataa, vaikka jonkinlainen kauhun tasapaino Libyan ja lännen välillä oli jo löytymässä. Samalla tolkuton määrä amerikkalaisia on vammautunut aivan yllä mainitun suomalaisdokumentin tapaan. Muistan hyvin amerikkalaiselokuvan kymmenen vuoden takaa, In the Valley of Elah, jossa Tommy Lee Jonesin esittämä eläkkeelle jäänyt sotilaspoliisi päätyy selvittämään sotaveteraanipoikansa kuolemaa. Kyseinen elokuva on karuimpia koskaan näkemiäni amerikkalaiselokuvia. Siinä uurteet näkyvät säälittä väsyneen oloisen Jonesin kasvoilla hänen liikkuessaan nuhraantuneessa lähiössä yhdysvaltalaisen sotilasalueen takamailla. Kaukana ovat keskivertoisen jenkkileffan siloitellut maisemat alettaessa kuvata keikan toisensa jälkeen Lähi-Itään tehneiden sotilaiden ja näiden perheiden kurimusta.

Tylynä leikkauksena viime päiviin voimme pitää uutisointia Floridan ampujasta. Entinen sotilas oli kotiutunut vasta viime vuonna. Sivulliset etäällä tuskin koskaan saavat tietää tapahtumien kaikkia osasia, mutta sotilastausta kertoo jo paljon. Yhdysvalloissakin on lukemattomia veteraaneja, jotka kysyvät, kenen vuoksi he lopultakin ovat tapelleet kaukaisella aavikolla. Yhtään sinänsä hyväksymättä diktatuurimaiden sortotoimia niissä vallinneita ankaria olosuhteita on voinut ymmärtää sikäläistä kulttuuritaustaa vasten. Ei tarvitse kuin vilkaista Libyan, Syyrian, Irakin ja Afganistanin nykyistä tilannetta pohtiakseen niin sanotun demokratian pakkosyötön mielettömyyttä. Rahamiehet eivät tietenkään ole olleet niin tyhmiä, että olisivat luulleetkaan arabien ryhtyvän kristillisistä arvoista pohjaavan demokratiakäsityksen tukijoiksi. Heillä ovat olleet mielessään muun muassa Irakin öljyvarat. Demokratiahössötys on ollut typeriä Hollywood-näyttelijättäriä ynnä muita älykköinä itseään pitäneitä varten.

Likaisen työn ovat tehneet ne, joilla ei ole ollut varaa olla lähtemättä sotaan sekä tietenkin jotkut, jotka ovat kuvitelleet lähtevänsä sankaritekoja tekemään.

Sotiminen suorittavalla tasolla on primitiivireaktiota paljaimmillaan. Suhtautuminen taisteluissa niin henkisesti kuin fyysisesti vammautuneita kohtaan puolestaan edustaa raa´alla tavalla ihmiskunnan suorituskeskeistä aatemaailmaa. Vaikka vertaaminen nykyiseen työelämään saattaa tässä yhteydessä kalskahtaa kornilta, monta kertaa on noussut mieleen, että moderni työelämä on täyttä henkistä sodankäyntiä, jossa arvoton rivityöntekijä säälittä muserretaan. Kansat ja kansanryhmät kamppailevat kiihtyvällä tavalla resursseista ja työtilaisuuksista. Samalla kelpaamattomat joutuvat armottoman painostuksen ja syyllistämisen kohteiksi, vaikka juuri heidät on ilman omaa syytä kehityksen nimissä siirretty ennen aikojaan pois sorvin ääreltä. Viimeisellä rajalla odottaa sitten avoin konflikti, fyysinen lihamylly.

Sodan murtamat on syytä katsoa tarkalla silmällä ja korvalla. Etenkin on syytä esittää tärkeä kysymys siitä, kenen asialle meitä ollaan valmiita seuraavaksi houkuttelemaan. Sota ei ikinä lopu aseiden vaietessa. Se jatkuu viimeiseen hengenvetoon.


torstai 5. tammikuuta 2017

Sähköpula?


Energia-alan rusinapulla uhkaa takertua kurkkuun


Muutaman päivän pakkanen ja lumipyry osoittavat, ettei elämä pohjoisessa ole pelkkää pörssipeliä. Liikenneväylien pitäminen kulkukelpoisina tai kotien lämpiminä ei saisi olla pelureiden käsissä. Kulutushuippuja ei voi määrittää ennakolta, vaikka kalenterin mukaan niitä saattaa sentään arvioida. Insinöörien hekumoidessa täysin sähköistetystä maailmasta luonto elää oman mielensä mukaan.



Rajanveto yhteiskunnan velvollisuuksien ja yksityisen sektorin välillä on vahvan ideologinen. Viime vuosikymmeninä energiantuottaminen on siirretty kunnallisilta toimijoilta yksityisille yhtiöille, joiden luonnolliset tulostavoitteet ohjaavat investointitoimintaa. Yle välitti viimeksi eilen tietoa siitä, että yhtiöt ovat suuntautumassa pelkkiin lämpölaitoksiin. Silti liki 30 prosenttia sähköstämme on tuotettu viime päivinä ebergiayhtiöiden kaukolämpövoimaloissa ja teollisuuden yhteistuotantolaitoksissa, niin kuin Yle kirjoittaa.

Hyvillä keleillä on helppoa vaatia yhteiskuntaa hellittämään otettaan infrasta, mutta pakkasten kiristyessä energiayhtiön toimitusjohtaja ilmoittaa, ettei ala kanna yksin vastuuta mahdollisesta sähköpulasta. Toki taustalla on myös idealistien maailmanparantajien jeesustelu päästökaupan osalta, joka ei ole voinut olla vaikuttamatta käytettäviin voimaloihin. Silti energiapomojen puheet liian alhaisista sähköpörssihinnoista investointihaluttomuuden taustalla kalskahtavat ontoilta siirto- ja kulutusmaksujensa kanssa tuskailevan kuluttajan korvissa. Tavallinen tallaaja kun nimittäin joutuu maksamaan pääsääntöisesti yhä enemmän riippumatta oman kulutuksensa tasosta. Energia-alan ongelmien tulisi olla varoittava esimerkki infran yksityistämisen seurauksista.

En epäile sähköpulan mahdollisuuden suuruutta aikana, jolloin oviakaan ei kohta saa auki ilman johtoa seinässä. Ylenkin jutun päättäminen Olkiluoto Kolmoseen tuo silti mieleen vahvan tendenssin nostaa juuri suuret ydinvoimayksiköt messiaanisen pelastajan asemaan aikana, jolloin vaihtoehtoenergia tuulipropellien muodossa on kerännyt tuntuvasti huonoa karmaa. Joka tapauksessa kuluttajan mieleen on kylvetty epäillyksen siemen.

Helsingin Sanomien vastaava artikkeli samalta päivältä onkin Yleä luottavaisempi sähkön suhteen, vaikka sekin varoittaa kulutushuipuista. Oma lukunsa on tietenkin energiaomavaraisuuden olemattomuus, riippuvaisuus tuontienergiasta. Tuotannon keskittyessä yhä suurempiin yksiköihin pienten maakunnallisten toimijoiden tai jopa kotitaloustuotannon sijasta korostaa väistämättä häiriöiden mahdollisuutta ja väistämättömyyttä. Hyvin on mielessäni Euroopan Unionin hätä halvoista kiinalaisista aurinkopaneeleista. Kiinalaisten suostuttua aikanaan hiukan nostamaan hintoja eurooppalaiset valmistajat kiirehtivät jälleen hekin nostamaan hintojaan. Kaikkia pienvoimaloita tulisi jollain lailla tukea tuotannon hajauttamisen takaamiseksi, eikä antaa tekniikan joutua kauppasotien välineeksi. Mikäli tuulivoima ei ole ratkaisu, ei ole syytä juuttua siihen. Hiukan varttuneempana hallintoalamaisena muistan toki, ettei aina tarvittu elämän joka asiaan sähköä. Siinä mielessä pitäisi säilyttää jonkinlainen kyky ottaa käteensä ruutupaperi ja kynä – vaikkapa sitten kynttilän valossa. Omakotitaloissa itsenäinen lämmitysuuni olisi ehdoton kerrostalojen muuttuessa keskuslämmitysaikana kuolemanloukuiksi.

Niin, ja sähkön loppuessa ja pakkasen paukkuessa päästörajoituspapereilla kelpaa lähinnä sytyttää saunanpesä.



keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Protektionismilla on puolensa


Maailmanpolitiikassa nostaa nyt päätään mörkö nimeltä protektionismi. Yhdysvaltain tuleva presidentti on saanut valtavasti palstatilaa jo ennen astumistaan virkaansa. Voimme vain kuvitella tekstin vyöryä muutama viikko myöhemmin. Olennainen osa mielensäpahoittajien kammoamaa poliittista ilmastoa on ollut globalismin autuuden asettaminen epäilyksenalaiseksi. Nopeimmat ovat jo ehtineet lausua sanasensa kansallisen talouden korjausliikkeestä, jota herra Trump on vaalilupaustensa mukaisesti ilmeisesti ryhtynyt toteuttamaan niin maanittelemalla kuin uhkailemalla yhdysvaltalaista teollisuutta säilyttämään tuotantoaan kotimaassa.

Shenzhen, saasteita liikenneruuhkaa joulukuussa 2007. Maailmanvaltiossa raaka-aineita ja lopputuotteita
ihmisistä puhumattakaan kuljetetaan edes takaisin yhä pidempiä matkoja. Myöstyöntekijät joutuvat
matkustamaan yhä kauemmaksi ansionsa perässä, vaikka tekniikan väitettiin vapauttavan meidät ajan ja
etenkin paikan vaatimuksista. Meuhkattaessa elämän tuottamasta hiilijalanjäljestä tiedostavien ihmisten 
luulisi vaativan käytännön toimenpiteitä lähituotannon puolesta. Käytännössä se vaatisi tiettyjä
protektionismiksi tulkittuja päätöksiä ja joissain tapauksissa omasta elintasosta tinkimistä.
Kuva Wikimedia Commons

Muun muassa blogisti Professori ottaa tarkastelunsa alle Helsingin Sanomat, joka väittää Trumpin saaneen erävoiton taistelussa gobalisaatiota vastaan, koska muuan autotehdas on perunut miljarditehtaan Meksikossa ja investoi Yhdysvaltoihin. Jättimäinen autoteollisuus on toki levittäytynyt niin kansainväliseksi, ettei kehityksen pyörää voi kääntää täysin takaisin kotimaan kamaralle. Jotain silti liittovaltion päämies voi työttömien kansalaistensa eteen yrittää tehdä. Myös sikäläinen lentokoneteollisuus on saanut tuta tulevan presidentin arvostelun muun muassa lentokonetilausten arvon ryöstäydyttyä käsistä.

Trump on niin ikään vaatinut Applea valmistamaan puhelimensa Yhdysvalloissa. Arvostelijat ovat huomauttaneet yhtiön vain tilaavan tuotteensa ulkomaalaisilta alihankkijoilta. Trumpin viesti tarkoittaneekin siis, että alihankkijoita tulisi synnyttää Yhdysvalloissa.

Muun muassa Professori tunnustautuu kuuluvansa niihin, jotka suhtautuvat nuivasti ”kaupallisen globalisaation vastaisiin linjauksiin”. Hän ottaa esille muun muassa Suomen, jonka ei katso pienenä talousalueena pitämään yllä elintasoaan pelkkien sisämarkkinoiden varassa. Tässä tulemme ensimmäiseen näköharhaan vallinnutta globalisaatiokehitystä arvioitaessa. Antautuessaan Brysselin pankkiirien kynnysmatoksi Suomikin on ajautunut tilanteeseen, jossa velkarahalla tekohengitetyt kotimaiset markkinat ovat pitäneet talouden päätä jollain lailla pinnalla. Telakkateollisuuden viime aikoina saamat tilaukset eivät yksin kykene kannattelemaan koko maata. Yhteinen eu-politiikka on ajanut meidät myös poliittiseen kauppasotaan suuren itäisen naapurin kanssa.

Mitä hyötyä suomalaiselle vientiteollisuudelle tai sen kautta kotimaiselle yhteiskunnalle on ollut globalisaation nimissä sallia esimerkiksi tekstiiliteollisuuden valua lähes tyystin ulkomaille?

Suojellakseen kotimarkkinoita suomalaisten poliitikkojen olisi siis ollut syytä rajoittaa yhteistyö Brysselin kanssa minimiin, säilyttää päätösvalta kotimaassa. Meidän ei tietenkään ole järkevää pyrkiä tuottamaan kaikkea itse, vaan keskittyä tyydyttämään sitä kysyntää, johon on järkevää vastata itse. Paljon tietotaitoa ja ihmisten työpanoksia on menetetty luovuttamalla tuotantoa ulkomaille.

Globalisaation ymmärtäminen rauhan ylläpitäjänä esimerkiksi Euvostoliiton hahmossa on yksi suurimmista harhoista, joita yllemme on heitetty. Olen jo monta kertaa todennut, että eu:n nimissä vasallivaltiot on houkuteltu toteuttamaan lainsäädännössään ja itsemääräämisoikeutensa suhteen sellaisia muutoksia, jotka vielä joitain vuosikymmeniä sitten olisivat väistämättä ajaneet sotaan. Koska fyysinen sota on ainoastaan taloudellisen kilpailun brutaalein aste, voimme todeta avointen konfliktien Balkania lukuunottamatta viime vuosikymmeninä olleen Eurooppaa hallinneille piireille pelkästään epätarkoituksenmukaista. EU ei ole siis säästänyt meitä sodalta sinänsä vaan toteuttanut sotien päämääriä kabinettipäätöksillä.  Toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakennuksen rinnalla paikkoja hajoittavia sotia on voitu käydä kolmansissa maissa. Ja onhan niitä siellä sitten käytykin.

Emme voi syyttää kaikesta poliitikkoja. Inhimillinen laiskuus ja mukavuudenhalu ovat siloittaneet tietä keinotekoisten tarpeiden synnyttämiselle. Yhdessä talousihmisten kekseliäisyyden kanssa arkielämän kustannuksia on kasvatettu elintason kohottamisen nimissä. Koska lähes jokainen yhteiskunnan ylläpitämä toiminto tarpeellisuuden arvioimisen sijaan on pyritty yksityistämään, on luotu lukemattomia välikäsiä, jotka tahtovat rahastaa poloista hallintoalamaista, jonka verotaakka ei suinkaan käytännössä ole laskenut. Valtiollisen verottajan tilalle ovat astuneet niin terveydenhuollon kuin logistiikankin läänitysten haltijat. Postin nykyisen täydellisen onneton tilanne ja liikennemäärärahojen perinpohjainen riittämättömyys riittänevät esimerkeiksi.

Globalisaatio on nykypäivän tiedostaville massoille musertava, sokea piste. Kuuroille korville tuntuvat kaikuvan varoittavat huudot kansainvaellusten tuhoisista vaikutuksista ekologialle. Väestönkasvun hillitsemiseen tulisi suhtautua yhtä suurella ponnekkuudella kuin vaikutuksiltaan ristiriitaisten ilmastotavoitteiden runnomiseen läpi. Koska automatisoitu yhteiskunta tarvitsee entistä vähemmän suorittavan ihmismassan työpanosta, koko työn käsite ja väestömäärän merkitys tulisi kyetä arvioimaan kokonaan uudelleen vailla mitään uskonnollisten tapojen painolastia ennen kuin millään lailla edettäisiin globalistisen idealismin tiellä. Elleivät tietyt uskonnolliset piirit kykene astumaan nykyvuosituhannelle, niiden ”ymmärtäminen” tulisi lopettaa, jos välttämättä tahdotaan kansainvälistä kanssakäymistä.

Globalisaatio on luonut myös harhan ravintotuotantoomme. Vihreitä kaupunkilaisia on vuosikaudet ilkuttu toteamalla heidän uskovan sähkön syntyvän seinässä. Samalla lailla voisi väittää yhä useamman uskovan leivän – tai minkä tahansa eksoottisen eineksen - ilmestyvän tyhjästä kaupan hyllyille. Messutessaan muun muassa maataloustukia vastaan väki keskittyy mölyämään seurauksista syihin puuttumatta. Osana globaaleja markkinoita Suomenkin viljelijät on ajettu samaan karsinaan etelän oliivinviljelijöiden tai viljavien lakeuksien korjaajien kanssa. Normaaleissa, häiriöttömissä oloissa vilja virtaa etelästä, mutta poikkeusolojen kohdatessa tarvitaan kotimaista tuotantoa [Nälänhätä Suomeen?], joka on selvinnyt hengissä myös lihavina vuosina. Osana mannermaista tuotantokokonaisuutta, kansallisten erityispiirteiden mukaisen tuotannon säilyttämistä joudutaan taiteilemaan suotuisampien olosuhteiden tuottajien kanssa. Ilman vahvaa kansallista päätäntävaltaa epäterveisiinkään ilmiöihin on hankala puuttua takertumatta monikansalliseen kissanhännänvetoon. Neuvostoliiton kaatuessa Baltian maita haukuttiin Neuvostojen maan sinkkiämpärimonopoliksi. Globaalissa maailmantaloudessa ja Brysselin armoilla itseään suojelematon Suomi saanee oman "sinkkiämpärintuottaja-statuksensa".

Luonnonsuojelijat ovat käsittämättömän lammasmaisesti katsoneet sivusta esimerkiksi kalapuikkojen maailmanmatkoja. Kala kuljetetaan Norjasta Kauko-Itään, mistä se puolestaan jälleen jaellaan eri puolille maailmaa. Lähituotannon ekologisen jalanjäljen vähäisyyden ja globalisaation voimakkaan säätelyn luulisi olevan keskinäisessä riippuvuussuhteessa. Muuan kommentoija palstoilla kirjoittaakin osuvasti:

Ostamalla kotimaista saastutat kaikken vähiten luontoa. Täällä on tiukat ympäristönormit. Eikä tarvitse kuljettaa tavaraa maailman tuolta puolen.

Ja toinen jatkaa:

Toisissa medioissa tänään että Peking on peittynyt valtavaan saastepilveen! HS EI OLE UUTISOINUT viime kuukausina mitään Delhinkään saasteiden aiheuttamasta hätätilasta...
ELI tämäkin media hokee että ostakaa ostakaa kiinassa tuotettua krääsää, kiinalainen koittaa siinä sitten kiittää hapenpuutteessa ole olevilla keuhkoillaan!

Voiko asian enää selvemmin ilmaista? Globalisaation vastustaminen tai tietynasteinen protektionistmi ei ole yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kannalta mitään joko tai -peliä. Valtionpäämiesten tulisi etupäässä huolehtia omien kansalaistensa hyvinvoinnista. Jossain lähistöllä vaanii kuitenkin väistämättä tuotannon ympäristölle aiheuttaman kestokyvyn yläraja, joka pakottaa erittäin rankkoihin sopeutustoimiin. Kauppaa pitäisi käydä tuotteilla, joita tarvitaan eikä sellaisella krääsällä, jolle lakiteitse tai muuten on jälkikäteen yritettävä luoda jotkin markkinat niin kuin esimerkiksi joidenkin tietoteknisten sovellusten laita näyttäisi viime vuosina olleen.


maanantai 2. tammikuuta 2017

Jo toinen isku viikon sisään kohdannut Euvostoliiton politbyroota

Nyt poistumisvuorossa Henning Christophersen



Jo toisen kerran viikon kuluessa saa pääpolitrukki Juncker esittää surunvalittelunsa euvostoeliittiin kuuluneen euro-ideologin poismenon vuoksi. Henning Christopherseniä on kuvailtu ”euron arkkitehdiksi”. Ironian sapeli viiltää sikäli euvostovallan saleja, että tanskalaispoliitikko kuoli päivää ennen poliittisen valuutan käyttöönoton viidettätoista vuosipäivää.

Christophersen toimi maansa ulkoministerinä ja valtiovarainministerinä ennen kuin ryhtyi tärkeään asemaansa Euroopan Komission varapuheenjohtajana vastaamaan talous- ja raha-asioista. Vaikka Tanska ei koskaan liittynytkään itse eurovyöhykkeeseen, tanskalaispoliitikolla oli siis merkittävä osuutensa poliittisen valuuttavitsauksen luomisessa. Aivan samoin kuin Hans Tietmeyerin tapauksessa mieleen ei voi olla nousematta herrojen jättävän näyttämön juuri ennen kuin heidän tekojensa pahimmat seuraukset ehtivät materialisoitua.

Toki euvostoeliitin ukkokerho kilvan ylistää toistensa uraa. Yli 340 miljoonalle eurooppalaiselle runnotun pakkovaluutan kuristusotteessa kiemurtelee muun muassa Suomen talous. Vaikka tuoni korjaisi heistä loputkin ennen seuraavaa vuodenvaihdetta, Euroopan kansat, kulttuuri ja valtiot ovat kärsineet niin syvälle iskeneitä vaurioita, että niiden korjaantuminen alkaa kuukausi kuukaudelta vaikuttaa epätodennäköisemmältä. Kenties heidät kaikki tullaan muistamaan yhtä kaksijakoisesti toisaalta ihaillen mutta laajasti myös katkerasti vihaten kuin aikanaan Neuvostoliiton politbyroon jäsenet. 

Neuvostoliiton keskuskomitea 1934.A.A.Andreev, Voroshilov, L.M.Kaganovich, MI .Kalinin, S.M.Kirov, S.V.Kosior, V.V.Kuybyshev,
Molotov, GK Ordzhonikidze, Stalin; Jäsenehdokkaita: Mikojan, G.I.Petrovsky, P.P.Postyshev,
Ya.E.Rudzutak, V.Ya.Chubar
Brysselin vaaleilla valitsemattomat johtajat ovat ajamassa itseään yhtä lailla ihailluiksi,
mutta myös etenkin vihatuiksi kuin edellisen "kansojen valtion" päättäjät. Monet heistä taitavat
kuitenkin ehtiä kuolla ennen kuin täysi kaaos tavoittaa Euroopan.
Kuva: Wikimedia Commons