sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Maleskeluyhteiskunta – taivas muukalaisille ja helvetti kansalaisille?


Vuosi 2017 on päättymässä. Tasavuodet ovat antaneet meille tekosyyn pörhistellä ja kiitellä menneiden polvien työtä. Aivan oikeutetusti tuleva vuosi onkin sitten yhteiskunnallisen katastrofin merkkivuosi, jolloin pitäisi seisahtua tutkimaan kalmanhuuruisen sisällissota/vapaussota -ajan syitä ja seurauksia. Onko mitään opittu?


Vuodenvaihde on myös käsillä määräyksin, jotka piiskaavat työtä vaille jääneitä kansalaisia. Kuvaavaa on, että valtiovalta on itse asettanut sangen jäykät raamit aktiivisuudeksi kutsumalleen toiminnalle. Toistaiseksi prosenttimäärät vaikuttavat ulkopuolisista kenties vaatimattomilta, mutta kuka tietää paljonko nipistetään tulevaisuudessa?  Sanktiota estäviä toimenpiteitä ei kuulemma sovi yhdistellä aikana, jolloin vallasväki lurittaa liturgiaa paikallisesta sopimisesta ynnä muusta yksilöllisestä toiminnasta. Sen sijaan, että valtiovallan tavoitteet täyttävä muurahainen palkittaisiin jokunen ropo runsaammalla ansiolla tarjolla onkin vain ruoskaniskun välttäminen. Hiukankin maailmanmenoa seurannut osaa epäillä puheita, joiden mukaan pätkätyöllistyminen saattaisi tuoda jatkossa runsaammat ansiot. Raaka totuushan on se, että kadulla on jonossa uusia tulijoita samalla huokealla hinnalla. Ainoa työnantajan kannalta epämieluisa piirre on toki uusien tulokkaiden jatkuva kouluttaminen. Sitä ei ilmeisesti kuitenkaan niissä piireissä koeta liian rasittavana, koska kokoomuksen kumppaneineen on annettu tällainen järjestelmä rakentaa. Näin siitäkin huolimatta, että pidempiaikaisten, koulutettujen työntekijöiden kautta tuottavuus olisi oletettavasti parempi. Mikäli ongelma on pahempi julkisella puolella, mielipuolisuus korostuu yhä enemmän aikana, jolloin verovaroin toimivat laitokset ovat suurennuslasin alla.

Esimerkkejä some-keskustelusta, jota aktiivimalli on kirvoittanut. Olisi mielenkiintoista, joskaan ei yllättävää,
seurata reaktioita, jos työttömien tilalle teksteihin vaihdettaisiin paperittomat ynnä pakolaisstatusta hakevat.
Matubisneksessä liikkuvat miljardit ovat kuitenkin aivan toisessa luokassa kuin omien heikkojemme saamat muruset.
Samoin voisi kokeilla, minkä reaktion saisi aikaan arvailemalla hyötyä, joka tulisi yhdenkin täällä makailevan
alkaessa rakentaa omaa maataan tai avun mennessä VOK-keskusten sijaan leireille Lähi-Itään.

Piiskaa on siis tarjolla. Myös somessa taitetaan peistä työttömän ns. kohtuullisista tai kohtuuttomista tuista. Vielä toistaiseksi kansalaisilla on käytössä niin kutsuttu kansalaisaloite eli nimenkeruu kohtuuttomiksi koettujen lakien ja aloitteiden käsittelemiseksi uudestaan lainsäätäjien keskuudessa. Työttömiin kohdistuvan uusimman raippalain nostattama vastarinta on ylittänyt kuitenkin sellaisen rajan, että aloitteen ajajien henkilöön on lähdetty puuttumaan. Tämä on merkittävää, sillä pitäisi kuitenkin ymmärtää heidän asiansa koskettelevan pääsääntöisesti niitä, joiden olot ovat jo ennestään paljon tukalammat. Pahimmassa tilanteessa olevilla nimittäin ei riitä voimia räpistellä valtiovaltaa vastaan. Heistä monet todennäköisesti joko lähtevät täältä omankäden kautta tai nääntyvät muuten. Sitä taustaa vasten julkisuuteen nostettujen henkilöiden olosuhteilla ei yleisessä kuvassa pitäisi olla merkitystä.

Aivan toisenlainen katsantokanta avautuu eliitin suhtautumisessa niihin, joilla on varaa ja mahdollisuus seikkailla Euroopan halki maahamme ja ilmoittautua identiteetittömiksi hädänalaisiksi käyttäen härskisti hyväksi niiden kiistatonta hätää, jotka jäävät kärsimään maapallomme kriisipesäkkeisiin. Todelliset avuntarvitsijathan eivät kykene matkailemaan kuukausimääriä turvallisten maiden lävitse valitakseen elättäjikseen ne, joilla on parhaat etuudet tarjottavina. Kahtiajako elämässään synnyinmaassaan sentään jotain maansa eteen työelämässä tehneiden, ulos saneerattujen kansalaisten ja maahanmarssineiden muukalaisten välillä on kiihtyvästi syvenevä kuilu, jolla ei voi olla tulevaisuudessa muuta seurausta kuin vakava kriisi. Toisten notkuminen sallitaan vielä kutsuen lisää paikalle ja toisia kiusataan siitä, etteivät he ole osanneet kuolla robotin tai automaatin korvatessa työtehtävänsä.

Vaikka virallinen propaganda ei sitä salli, kansa alkaa olla sangen tietoinen niistä useammista rattaista,
joilla valtiovalta ajaa nipistäessään säännöllisesti heikoimpien suomalaisten toimeentulosta pitäen samaan
aikaan piikkiä toisaalla auki. Siksi itsepintaisesti esimerkkejä putkahtelee pinnalle, etteivät ne voi olla
tuulesta temmattuja tai edes harvinaisia.


Kuluneen vuoden aikana on avoimeen keskusteluun tullut #ohituskaista -termi. On myös puhuttu työhönotossa niin sanotusta ”positiivisesta” syrjinnästä. Ruohonjuuritasolla kaduilla ja toreilla kansa on jo kauan tiennyt käytännöstä, jolla muukalaiset otetaan vastaan aivan toisentasoisilla tuilla kuin varattomiksi joutuneet omat kansalaiset. Toki viranomaiset ovat koettaneet kiistää käytännön, mutta kansalla on silmät päässään. Tässä yhteydessä tullaan myös yhteiskuntamme mätäpaiseen ytimeen. VOK-bisnes on täyttänyt jopa nuhruisimmatkin motellit. Tulijoita varten varustettaviin asuntoihin kelpaa vain paras, koska selvällä rahalla voi ostaa suoraan tehtaan linjalta. Hankintojen arvostelijat voidaan liiskata rasisteiksi. Pienessä mökissään tai rapistuvassa kerrostalokotelossaan kyhjöttävä kansalainen sen sijaan ei saa vahingossakaan mitään ilman tarkkaa tarveharkintaa.

Teollistuminen pelasti meidät aikanaan todella mittavalta katastrofilta maatalouden luonteen muuttuessa pois työvoimavaltaisesta, sangen tuottamattomasta toiminnasta samaan aikaan kun väestönkasvu lisäsi työpaikkojen tarvetta. Tuolloinkaan ei säästytty aatteiden ja talouden sekamelskassa seurannaisvaikutuksilta, joista meidän kannaltamme parhaaksi esimerkiksi kelpaa juuri vuosi 1918. Olemme jo vuosikausia eläneet valtavaa työpaikkojen tuhoutumisen aikakautta samaan aikaan kun vaatimattomammin älynlahjoin tai luonteenpiirtein varustettujen yksilöiden työtilaisuudet on korvattu robotein. Niin kerettiläiseltä kuin se tuntuukin meidän tulisi myöntää, että tietty osa populaatiosta ei koskaan tule täyttämään niitä utopistisia vaatimuksia, joita tulevaisuuden yhteiskunta tekijöiltään vaatii. Eurooppa on avannut ovensa juuri hetkellä, jolloin tämä ongelma on ratkaisematta edes omilta kansalaisilta.

Päättäjämme ovat kutsuneet jälkeläisemme helvettiin, ellei nykyistä utopiahumanismin ja pankkiirien maailmanvaltiohuumaa seisauteta. Jos elämmekin maleskeluyhteiskunnassa, on väärin syyttää niitä, jotka notkumaan on ajettu tai joita moiseen on jopa kutsuttu. Saatan toki ymmärtää niin kutsutun aktivointimallin tavoitteet, mutta sen toteutus ja henki kuvastavat syvää halveksuntaa yhtä suurta väestöryhmää kohtaan, työttömiä ja tarpeettomiksi ajettuja suomalaisia. Tämä kaikki samaan aikaan kun eliitti tahtoo lukuisilla kielillä julistaa, kuinka maahamme saapuneet ja täällä laittomasti oleskelevat ketkä lie saavat asunnon, ruoan ja terveydenhuollon. Syvän epäoikeudenmukaisuuden ja vihan siemenet on kylvetty aikana, jolloin muukalaisten asettaminen etusijalle on suojattu rasismisyytösten pelon voimalla. Totisesti olemme lähestymässä vuotta -18.




maanantai 4. joulukuuta 2017

Sirkus tuli Euvosto-Suomeen


Provinssimme on viettänyt karnevaalivuotta Suomi100 -hengessä. Toisaalta meille on tahdottu kertoa uskomattomasta satavuotiaasta taipaleesta ja toisaalta sieltä ja täältä on nostettu esille äyskähdyksiä, ettei mitään suomalaista kansaa ole koskaan ollutkaan. Tarkkailijasta tuntuu, että meille on tarjottu useampaa todellisuutta yhtä aikaa. Lähipäivinä huipentuu joka tapauksessa ”satavuotiaan” Suomen juhlinta maassa, joka ei saa itse päättää edes kellonviisarien asennosta. Juhlahumun tauottua arkeen koittavat vaalit, joiden jälkeen sopiikin muistella sisällissotaa.

Viimeistään nyt tulisi unohtaa vanha oikeisto-vasemmisto -asetelma. Vastakkain ovat ainoastaan globalistinen,
liittovaltiolle uskollinen euvostouskovainen blokki ja paikallista, oman maan etua ajava katsantokanta. Jos
globalistien käsiin ajautunut YK ajaa ihmisvyöryä vasten vastaanottavien kansojen tahtoa, ei liene epäselvää,
mille kannalle Brysselin palvelijat kallistuvat seurauksista piittaamatta.

Heti vaalitaiston ensi metreillä olemme päässeet seuraamaan mielenkiintoista näytelmää euvostojärjestelmän ainoan todellisen kriitikon Laura Huhtasaaren julistaessa teesinsä vallitsevan asiaintilan vahingollisuudesta. Huhtasaari syyllistyi oitis suurimpaan syntiin vallanpitäjiemme silmissä kehdatessaan tunnustautua Liittovaltion vastustajaksi ja Suomen asian ajajaksi. Nykypäivinä politrukkiemme täytyy epäilemättä elää jakomielitautista aikaa: yhdellä kädellä on viittelöitävä jo mainitussa Suomi100 -hengessä ja toisella käteltävä direktiivihallinnon kielellä. Pian tuo tuska kuitenkin hellittää.

Paavo Väyrynen on luku sinänsä; hän voisi olla vaikka kuinka oikeassa, mutta monet sivuuttavat hänet, koska hän nyt sattuu olemaan Väyrynen. Kun Huhtasaari kehtaa sanoa ääneen Brysselin pankkiirien luomuksen vertautuvan Neuvostoliittoon, kalikan on pakko kalahtaa. Establishmentin selkein luomus Stubb ehtikin jo heti tuoreeltaan älähtää saaden oitis taustatukea viime vuosina suomalaisia vähintäänkin penseästi kommenteissaan kohdelleelta poliittiselta kirjailijalta Jari Tervolta. Tervo kiirehti toteamaan: ”Neuvostoliitto oli kansojen vankila. Euroopan unioniin liitytään ja siitä erotaan vapaaehtoisesti. Tämän tajuaminen ei vaadi paljon. Joillekin se on silti liikaa.

Hetkinen, euvostouskovaisille juuri tuo ajatus liittovaltiosta eroamisesta vasta vastenmielistä onkin hyväksyä. Jo asiaa ajaneet kansanäänestykset on manattu syvimpään helvettiin. Itse asiassa paljon aivokapasiteettia on käytetty sen todistelemiseen, etteivät kansat osaisi itse päättää tuollaisista asioista. Itse muistan selvästi, ettei meillä aikanaan surullisenkuuluisassa euvostoäänestyksessämme puhuttu mitään omasta rahasta luopumisesta tai yhteisestä perustuslaista ja verotuksesta. Kansanäänestysten vastustajien yksi sinnikkäimmistä argumeneista on myös vedota äänestysten arpajaisluonteeseen, mikä tuntuu sangen hassulta pohdittaessa myöhemmin eduskunnassa ilmoitusasioina runnottuja päätöksiä, joiden tekemiseen edustajat eivät suinkaan ole aikanaan saaneet nimenomaista valtuutusta. Kovin sallitulta ei ole vaikuttanut brittien Brexit-päätöskään. Rahapiirit ovat luonnollisesti tehneet kaikkensa hankaloittaakseen brittien eroneuvotteluja vaatien suunnattomia erorahoja. Jari Tervolle tahtoisin tässä yhteydessä huomauttaa, ettei ”vapaaehtoisuuden” määritelmää suinkaan täytä vielä euvostotankkien puuttuminen Lontoon kaduilta. Sodankäynti on nykyään enimmäkseen taloudellista. Sitä Bryssel on hiljaisesti käynyt vuosikausia nujertaessaan kätyreineen Euroopan kansallisvaltioita.

Mutta palataanpa nyt vielä neuvostojärjestelmän allegoriaan keskuudessamme. Laura Huhtasaari on todennut muun muassa, että ”Neuvostoliitossa oli ideologia, dogmi, jossa ei ollut mitään väärää. Eli suu kiinni epäkohdista ja sosialismi toimii. Kokeilkaapa vaihtaa sanan ”sosialismi” tilalle monikulttuurisuus.” Juuri tämä kuvastelee aikaamme kaikkein tuskaisemmin. Järeimmät koneistonsa Euvosto-Suomi on valjastanut tämän johtoaatteen ajamiseen. Ainakin Kuopiossa on itsenäisyyspäivän juhlinta valjastettu monikulttuurisuuden aatteen ajamiseen. Mitä se pitääkin tuossa yhteydessä sisällään uho kuitenkin muistuttaa takavuosien marsseja valtiollisen ja kansainvälisen kommunismin puolesta. Kansainvaellusten vanavedessä elämäämme on ujuttautunut aiemmin uskomattomaksi olettamani järjestelmä, joka pyrkii ”puhdistamaan” kieltä milloin sukupuolittuneiksi milloin vihapuheeksi tulkitsemiaan ilmauksia. Korostettakoon, että jo tätä kampanjaa ennen on ollut selvä raja, jota ihmisten ei ole ollut sallittua ylittää toisiaan kohtaan. Nyt vain tuomittavuuden määritelmää on hivutettu entistä epämääräisemmälle vyöhykkeelle, jolla tulkinnanvaraisuus mahdollistaa tarvittaessa ajojahdin aivan ketä tahansa vastaan. Siinä yhteydessä väitteiden todenperäisyydellä ei ole mitään merkitystä, koska julkinen tuomitseminen tapahtuu jo ennen todisteiden esittämistä. Käytännössä minkäänlainen rehalibisointi tuskin on tietoverkkojen aikakaudella mahdollista. Tämä kollektiivinen ajatusvalvonta on perinteisesti liitetty sellaisiin diktatorisiin järjestelmiin, joiden pitkäikäisin edustaja on ollut juuri Neuvostoliitto.

Kyttäys- ja ilmiantokulttuurin esimerkkinä on pidetty Saksan Demokraattista Tasavaltaa lyhenteenään DDR. Mainittu neuvostosatelliitti oli lopulta paavillisempi kuin paavi itse. Yksilöiden kollektiivinen hallinta meni niin pitkälle, että urheilijoistakin tehtiin poliittisia välineitä. Heidät pumpattiin terveysvaikutuksista piittaamatta niin täyteen mömmöjä, että ennätykset ja mestaruudet seurasivat toistaan.

Mainittu ”demokraattinen” tasavalta on muutenkin hyvä esimerkki allegoriasta nykypäiväämme. Hyllyssäni on Frederíck Taylorin teos Berliinin muuri. Siinä on itse muurin tarinan ohella hyytävän mainio kuvaus hallinnon ottamisesta tietyn aatteen haltuun. Saksalaiskommunisti Walter Ulbricht totesi kommunistisesta strategiasta vasta vallatussa Berliinissä nuoremmalle aatetoverilleen Wolfgang Leonhardille seuraavasti: ”Sen on näytettävä demokraattiselta, mutta kaikki on pidettävä meidän käsissämme”. Niinpä kommunistien hyppysiin syntyi rykelmä pikkupuolueita, jotka käytännössä olivat heidän vallassaan, ”Antifasististen demokraattisten puolueiden yhtenäisyysrintama”.

Walter Ulbricht ja Antifasististen demokraattisten puolueiden yhtenäisyysrintama vuonna 1945. Jottei koko
totuus tavoitteista olisi liian pikaisesti selvinnyt kommunistien piti haalia mukaansa hyödyllisiä idiootteja
antamaan vaikutelman demokraattisesta muutoksesta. Meillä Suomessa Sauli Niinistön voitto tulevissa vaaleissa
on vaikuttanut niin selvältä, että mukaan on täytynyt haalia merkityksettömiä vastaehdokkaita. Vallanpitäjien
yllätykseksi on kuitenkin esille noussut myös ääni euvostovaltaa vastaan. Se aiheuttanee vatsanpuruja koti-
globalistiemme piirissä.
Kuva Wikimedia Commons

Meillä Euvosto-Suomessa käydään kohti uusia vaaleja liki pohjoiskorealaisissa tunnelmissa. Valtamediamme on jo käytännössä julistanut voittajan. Epäselvyyttä on vain siitä, ajaudutaanko kosmeettiselle toiselle kierrokselle. Istuvan presidentin vastaehdokkaat yhtä lukuunottamatta vaikuttavat lähinnä marioneteilta vailla yhtäkään omintakeista ajatusta. Ainoat rakentavat ja vallitsevaa järjestelmää ravistelevat kommentit ovat tulleet juuri Huhtasaarelta. Esimerkiksi ajatus eduskunnan toimikauden betonoimisesta neljään vuoteen on osoittautunut järjettömäksi. Myös se, että pääministeri käytännössä ainoastaan itse kykenee erottamaan itsensä on mieltä vailla. Joku saattaa pohtia toistuvien vaalien kustannuksia, mutta silloin hän sivuuttaa tyystin soten kaltaisten iäisyysprojektien jääräpäisen vatvomisen synnyttämät tavattomat menot. Nykyisellään eduskunta on poliittinen marionettiteatteri, jonka käsiteltäväksi voidaan vaikkapa Brysselistä heittää jokin ajatus yhteiskuntamme sopeuttamiseksi liittovaltiota varten. Kun vasallivaltion pikkupoliitikot on sidottu vuosikausiksi tukkanuottasille etenemättömien asioiden kanssa, voivat Ulbrichtin aatetoverien tapaan näennäisdemokraattisesti ulkopuolelta valitut euvostokomissaarit, komissio ynnä muut junckerit ujuttaa tahtomansa muutokset liittovaltiotasolla.

Huhtasaaren kannanotot liittovaltiokehityksen suunnan muuttamiseksi ja vallan palauttamiseksi takaisin kansalle tulevat viimeisellä hetkellä. Tietyllä tavalla voimme katsoa joidenkin peruuttamattomien päätösten jo tapahtuneen esimerkiksi Lissabonin sopimuksen kautta. Tuokin euvostotason sopimus aikanaan äänestytettiin niin monta kertaa kuin oli tarpeen Brysselin mieleisen ratkaisun saamiseksi – siis niissä harvoissa vasallimaissa, joiden oli pakko sallia äänestys edes tehtäväksi. Se siis siitä vapaaehtoisuudesta siinäkin asiassa!

Seuraavina kuukausina ympärillämme tanssii kiihkeä sirkus, jonka lankoja pyrkii vetelemään euvostopolitrukkien joukko. Oma asiamme on, annammeko heidän saarnojensa vaikuttaa meihin.





torstai 30. marraskuuta 2017

Tämä itsemurhainen yhteiskunta


Viime yönä ainakin osa maatamme seurasi henkeään haukkoen uskomatonta tekopyhyyden, hurskastelun ja naiiviuden näytelmää Helsingin julistautuessa laittomasti maahan tulevien pääkaupungiksi. Hetken elimme yhteiskunnassa, jossa ei ole leikkausjonoja, ruuhkia perusterveydenhoitoon tai päättymätöntä SOTE-kiistelyä.

Tieto Helsingin anteliaasta päätöksestä tarjota laittomasti maassa oleskeleville terveydenhoitoa tuskin
kantautuu sen hitaammin maailmalle kuin TARINA PÄÄMINISTERISTÄ, joka lahjoittaa asuntonsa tulijoille. Nyt
tiedonvälitystä varten kasataan jopa monikielistä mainoskampanjaa. Koko maa saa vielä kirota helsinkiläisten
sinisilmäisyyttä.

Jo aiemmin heillä on kuitenkin ollut jo oikeus kiireellisiin terveyspalveluihin kuten ensiapuun sekä raskaana olevien ja lasten terveyspalveluihin. Olennainen osa strategiaa on markkinoinnin hoitaminen mahdollisemman monella kielellä, jotta sanoma on muutamassa päivässä kiirisi tietoverkkoja pitkin maailman ääriin asti. Pääministerin talojupakasta ei ole tahdottu oppia mitään.

Tätä maailman terveydenhoitoa ajanut vihervasemmisto ja globaali hörhöhumanistiporukka on viitannut kintaalla kaikille varoituksille hetkellä, jolloin jo soten vuoksi kansalaisten omakin terveydenhoito on vaaravyöhykkeellä. Vihervasemmistolainen kupla joko valehtelee tai kaikki opetus korkeakouluissa on vieraannuttanut ihmisen raadollisesta perusluonteesta ja käynnissä oevasta resurssitaistelusta. Kun esimerkiksi Paavo Arhinmäki jeesustelee, ”kuvitteleeko joku, että Helsinkiin tulisi ihmisiä odottamaan karkoitusta kylmällä, paljaalla lattialla saadakseen lääkkeitä” hän elää jossain rinnakkaistodellisuudessa, joissa laittomasti maassa maleksivia yhteistoimintahenkilöiden toimesta ei piiloteltaisi tai lain porsaanreiät mahdollistaisi loputtoman valituskäytännön ja oleskelun maassa. Kuka poloinen luulee tulijoiden joutuvan mihinkään betonilattialle aikana, jolloin ohituskaistat kautta yhteiskunnan väreilevät positiivisen syrjinnän tahtiin? VOK-bisnes kaappaa tarvittaessa vaikka kyläkuntien ainoat hotellit. Se on jo nähty.

Kun vihreä lääkäri höpötti, ”ettei tässä olla tarjoamassa paperittomille ohitusleikkauksia tai tekonivelleikkauksia”, kuulijan kyllä pitäisi tietää, ettei yhtäkään mainituista leikkauksista edes tehdä, jos perusterveydenhoidon tai eksoottisten tautien lääkitsemiseen kulutetut verovarat ovat ehdyttäneet resurssit.

Ja kyllä, vaikka ainoastaan promille tulijoista lähtömaissaan olettaisi hakevansa lääkkeet ja asunnon kadottamalla henkilöllisyytensä, kyseessä on melkoinen määrä ihmisiä, jotka on nyt kiistämättä kutsuttu matkalle kohti Suomea.

Euvostoliiton laajuisesti mantereelle katoaa jatkuvasti rikollisesti maassa liikkuvia, joille punaviherväki on nyt pystyttänyt ohituskaistan. Tautien hoitaminen on kaunis ajatus, mutta verovarojen ensi sijainen tarkoitus on taata ripeä hoito maan omille kansalaisille. Tästä päivästä lähtien on väistämätöntä verrata kuinka ja miten nopeasti kantasuomalainen pääsee hammashoitoon tai yleislääkärille verrattuna tuntemattomaan muukalaiseen, joka ei ole elämässäään tehnyt päivääkään tämän yhteiskunnan eteen ja tilaisuuden tullen lähettää verovaroimme kustannettua varallisuutta ”kehitysapuna” ulkomaille.

En hetkeäkään usko, ettei todellisessa tarpeessa ollut muukalainen tähänkään asti meillä hoitoa olisi saanut. Pahemmin huolissamme saamme olla nyt köyhistä ja heikoista suomalaisista, heistä, joilta on viety koneiden kautta henkilökohtainen kontakti terveydenhoitohenkilöstöön ja joiden ohitse ollaan avoimesti oltu rakentamassa ohituskaistoja asuntoihin. Kuin pisteenä kansallisen itsemurhan tiellä eliitti taputti eilen suurimman kirjallisen palkintomme saajaksi kynäilijän, jonka tärkeimpänä sanomana oli, ettei meidän kulttuurissamme ole mitään omaa. Tämä on sitä samaa liturgiaa, jonka mukaan kansallisomaisuutemme rippeet kuuluvat kaikille, mutta ennen kaikkea sitä olisi jaettava muille kuin suomalaisille itselleen.

Eliittimme ei voi olla niin tyhmä, ettei se tietäisi iskeneensä syvän viillon kansalliseen sieluun. En väitä, etteikö ahneus ja tuhovimma olisi iskenyt ihmisiin. Palkittu vain on intoutunut ruoskimaan väärää kohdetta. Viiden miljoonan kansalaisen valtio on ylellisyyttä ja suunnattomien uhrausten tuotosta. Sen vähätteleminen - in facto – joka käänteessä on aikamme ylimielistä maailmankansalaisuuden tavoittelua. Tulisi muistaa, että maailmankansalaisina suomalaiset muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hukkuvat nimettömään massaan.

Eilinen oli kansallemme erittäin murheellinen päivä. Uskomattominta tässä näytelmässä on, että tuo sama ylimielinen ja suomalaisvihamielinen joukkio muutaman päivän kuluttua keekoilee prenikat kilisten itsenäisyys[muisto]päivän kemuissaan. Tuota näytöstä katsovista yhä useampi saattaa jo pohtia, mitä varten he ylipäänsä enää ahkeroivat keräten verovaroja.


keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Tuntematon suomalainen


Kuuluin itsekin vielä äskettäin heihin, joiden mielestä kolmas filmatisointi Tuntemattomasta sotilaasta oli jo liikaa. Epäilin pitkään ennen kuin päätin käydä katsomassa filmin, oikein isolta kankaalta ja läheltä. Louhimiehen elokuvaa näkemättömät ja sen käänteisiin myöhemmin perehtyvien ei liene syytä jatkaa tämän tekstin lukemista pidempää, mikäli he tahtovat säilyttää elokuvan yllätykset. Näin tuoreeltaan elokuvan juuri nähneenä olen päättänyt kuitenkin kiskoa korteni elokuvaa käsittelevään keskusteluun.

Voimakas ponnin omalle tutustumiselleni Louhimiehen tuotokseen on ollut sivistyneistömme alati kipuileva suhtautuminen aiheeseen. Tätä kirjoittaessani vilkuilen toisella silmällä juuri löytämääni muun muassa opetusalan eettisen neuvottelukunnan puheenjohtajaksi itseään tituleeraavan Arno Kotron kirjoitusta ”Tuntematon sotilas on vaarallinen elokuva”. Siinä vedetään esille katkerien arvostelijoiden repertuaari juoksuhaudoista vanhentuneeksi koetun sodankäyntitavan osana, sankarisotilaiden inhottavuudesta ja pullamössösukupolvien kokema vastenmielisyys kansallista maanpuolusta ja asevelvollisuutta kohtaan. Niin kuin eräässä aiemmin nykykriitikoiden uusinta Tuntematonta kohtaan tuntemaa asennevammaa käsitelleessä kirjoituksessa olen saanut lukea siitä nykyisessä esittävässä taiteessa vallitsevasta anakronismin vaatimuksesta, joka vaatii väärien asioiden ja ajattelutapojen ujuttamista historialliseen epookkiin [mallia Musta Mannerheim].

Kotrolla on toki oikeutensa mielipiteeseensä, mutta hän hirttäytyy omaan pasifistiseen harhaluuloonsa väkivallan ja sodankäynnin pohjimmaisesta muuttumisesta. Hän kirjoittaa muun muassa:

Sodankuva on yksinkertaisesti muuttunut. Vuosia kestävän ja miesmääräisesti valtavin massa-armeijoin käytävän rintamasodan sijaan uhkana ovat nopeat strategiset iskut yhteiskunnan avainkohteisiin ja arvaamattomat kyberhyökkäykset. Olennaista on laatu, ei määrä: ei teknistyneen ja ammatillistuneen sodankäynnin maailmassa ole käyttöä isoilla mutta kehnosti varustetuilla ja huonosti koulutetuilla reserviläislaumoilla.

Paradoksaalista kyllä globalisoituvassa maailmassa älymystö on ollut ajamassa alas kansallisvaltioiden otetta populaatiosta. Kansainvaellusten Euroopassa kuka tahansa saattaa päätyä järjettömän hyökkäyksen kohteeksi. Jopa Ruotsissa on ollut merkkejä klaanivallan päännostosta. Yksilön oma taito kohdata väkivalta ja puolustaa itseään ja omaa reviiriään todennäköisesti tullee korostumaan. Globalistin näkökulmasta itsepuolustuksensa osaava kansa on myrkkyä. Asevelvollisuusarmeija löytyy tarvittaessa joka portilta.

Kyllä, Tuntematon sotilas on ”vaarallinen” elokuva, mutta juuri siksi se olikin syytä kuvata, vielä kerran. Kotron elokuvasta vetämä viiva yhteiskuntamme nykypäivään pyrkii ainoastaan korostamaan hänen omaa agendaansa. Meillä on yhä suuri naapuri, ja poliitikkomme tahtovat heittyä selälleen sopivan aatteellisen isännän kuten Junckerin edessä. Nykyistä Euvostojärjestelmää ei olisi mantereellamme elleivät maailmansodat olisi jauhaneet vanhaa eurooppalaista kulttuuria rikki. Murros ei ole vieläkään ohitse.

Toki vertailu eri filmiversioiden välillä ei ole kaikin osin edes reilua. Alkuperäinen Laineen Tuntematon on toki se, jolla sodan itse käynyt sukupolvi aloitti trauman käsittelyn vallinneissa henkisissä olosuhteissa. Joka tapauksessa kaikista edes otsikkotasolla lukemistani Suomen merkkivuoden tapahtumista juuri uusi Tuntematon on ainoa, jota oikeastaan kehtaa esitellä nimenomaan ”satavuotiaan” Suomen teematapauksena. Siinä missä sisällissotamme veteraaneista on jo aika jättänyt toisen maailmansodan kokeneista viimeiset ovat yhä keskuudessamme. Viimeinenkin yhteys murrosajan ihmisiin katkeaa pian lopullisesti. Kenties tässä on viimeinen yritys luoda vuoropuhelua.

Sodan uhraukset muovasivat ratkaisevasti Suomea; juuri sota selittää yhä monta seikkaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Vuosikymmeninä jälleenrakennuksen ajasta näihin päiviin juuri Väinö Linnan romaanin henkilöistä on kehittynyt jonkinlaisia sotasukupolven arkkityyppejä. Heistä on tullut kuin sukulaisiamme, ja jokaisella varttuneemmalla kansalaisella taitaa olla oma käsityksensä, millaisia ihmisiä ovat olleet Rokka, Hietanen, Vanhala ja kumppanit. Se on sekä tarinan vahvuus että heikkous. Louhimies on ryhmineen selvästi pyrkinyt syventämään kosketuspintaamme noihin ihmisiin. Siinä missä esimerkiksi Eino Pietolan tai Onni Palasteen romaaneissa olisi yhtä lailla ollut ainesta aikakauden ihmiskuvaan -  kenties joltain osin jopa syvemmin - kansakunta ei ole ottanut niitä henkilöitä tuolla tavoin omikseen ja vertailu Tuntemattomaan olisi väistämättä kuitenkin syntynyt.

Louhimiehen elokuvaa on kutsuttu jossain Rokan elokuvaksi. Totta onkin, että kannakselaista Tikkakosken mannekiinia seurataan perusteellisemmin kuin mielestäni aiemmissa versioissa. Hänet on valittu aiempaa enemmän edustamaan aikansa sukupolvea, toki aseveljiään jonkin verran varttuneempana. Elokuva on jotain muuta kuin vuosikymmenen takaisten otosten orjallista filmaamista uudelleen. Edellä vertasin jo Linnan luomia hahmoja kuin meidän kaikkien suomalaisten sukulaisiksi. Niinpä katsojan näkökulma on tällä kertaa kuin aivan jonkun toisen verrattuna aiempiin filmauksiin. Tämä uusi joku on ollut läsnä koko ajan, mutta toisinaan muutaman metrin päässä tai joskus satojenkin kilometrien päässä päätapahtumista. Silti hän on ollut mukana koko ajan kiinnittäen kenties enemmän huomiota johonkin toiseen yksityiskohtaan kuin me. Nyt uusi tekniikka saa aistimme kokemaan luotien vihellykset tai maan tärähdykset tykistökeskityksessä aivan toisin kuin vielä vuosikymmen takaperin. Hetki ennen raastavaa hyökkäyskäskyä saa katsojallakin miltei metallin maun nousemaan suuhun. Että sitä pitäisi lähteä liikkeelle, tuonne!

Oli kylmäävän niskakarvoja nostattavaa, kuinka ohjaaja on päätynyt nivomaan tapahtumat aiempaa lähemmäksi myös Pohjantähden Koskelan perheen tragediaa, sillä täydentyihän sekin Tuntemattoman lopussa. Koska työkaluina olivat juuri Linnan henkilöt, on ollut mahdollista liittää muutamalla lyhyellä otoksella mukaan huomattavasti enemmän merkityksiä kuin täysin neitseellistä materiaalia muovattaessa. Näin pyhäinpäivän lähestyessä ja vainajien muistelun ollessa muutenkin ajankohtaista on syytä muistaa, että Tuntematon sotilas on etenkin kertomus heistä, jotka antoivat kalleimpansa Suomen vuoksi, siis Suomen. Heidän päätymisensä loskan, mudan, lumen ja kranaatinsirpaleiden keskelle oli toki osa suurempaa kehityskulkua kuin pelkästään suomalaisten edesottamukset. Tämä on syytä muistaa myös niiden poliitikkojemme, jotka meitä tänäkin päivänä tyrkyttävät maailman ytimiin.

Elokuvan aiemmasta vaihtunut näkökulma antaa yhä vähemmän tilaa huumorille. Laineen Rokka kyllä kertoo vaimonsa leikkaavan raskaana eloa Kannaksella, mutta Louhimies näyttää sen musertavan hetken tuvassa, jolloin uusi evakkohetki koittaa, samaan aikaan kun rintamalla on tuskin päästy asettelemasta pyöreitä kiviä komentokorsujen eteen. Viimeisten lopputekstien hiipuessa kankaalta tämä katsoja ainakin jää odottamaan, tarttuuko ohjaaja jossain vaiheessa kuvaamaan Rokan lasten varttumista siihen Suomeen, jota ei ilman sotaa olisi olemassa. Epäilemättä tuolloinkin olisi kyseessä vaarallinen elokuva, mikäli se pyrkisi esittämään asiat enemmän sellaisina kuin ne ovat olleet kuin ne nykyisin tahdottaisiin monissa piireissä kokea olleen. 




sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Tuleeko Vekkarikapina?


Vaikeudet osoittavat jälleen Euvosto-Suomen ”itsenäisyyden” suuren harhan


Edes aikamme Suomessa ei ole meille omaa. Jo vuosikausia on pohdittu, mitä mieltä kellonviisareiden vääntelyllä oikeastaan on. Monelle ihmiselle aiheuttaa ikäviä tuntemuksia vuorokausirytmin keinotekoinen vaihtelu, ja eläimethän kieltäytyvät omaa aikatauluaan muuttamasta. Mikäli Suomen kansalaiset tahtoisivat Suomessa lakkauttaa joutavanpäiväisen vekkarin kanssa puuhastelun, sen luulisi olevan vähintä, mitä itsenäinen kansakunta yhteisellä päätöksellään voi tehdä. Nykyinen käytäntö ei vain ole niin yksinkertainen. Noudattamamme aika päätetään Brysselin pääkonttorilla.


Suurta ironiaa on, että lähes kiihkomielisen brysselhenkisen hallituksemme takuumiehiksi kyhätyn Sinisen ryhmän jonkinlaisena keulakuvana toiminut Sampo Terho on lähtenyt omalle ristiretkelle kesäajasta luopumisen puolesta. Samalla hän on tullut astuneeksi jälleen isäntien varpaille. Toki tämä Vekkarikapina on sangen turvallinen tapa yrittää häivyttää vaikutelmaa seisomisesta Junckerin ja kumppanien talutushihnassa. Suuri osa kansasta luonnollisesti kokee viisarien vääntelemisen typeräksi.

Sampo Terho toteaa ykskantaan, ettei siirtelemisestä ole ollut toteennäytettävää hyötyä. Ihmiset ovat oireilleet eikä luonto todellakaan kunnioita ihmisten oikkuja tässäkään asiassa. On uutioitu muun muassa masennuksen, sydän- ja verisuonitautien ynnä aivoinfarktien yhteydestä kesä- ja talviajan vaihtelemiseen, univaikeuksista puhumattakaan. Tietenkin yksilölliset erot ovat suuria tässäkin asiassa, ja oireettomien on helppoa pitää käytäntöä yhdentekevänä.

Suurin mielettömyys asiassa on ollut Euvostoliiton vasallivaltioiden alistuminen tässäkin asiassa direktiivihallinnon ikeeseen. Siinä missä tietyillä muilla tahoilla on ollut riittävästi kanttia ja selkärankaa vastustaa mielipuolisia euvostopäätöksiä paljon rankemmissa yhteyksissä meillä politrukit jaksavat kyyristyä Brysselin selän taakse ja vaatia ”yksimielisyyttä”. Sampo Terhon mukaan Suomi voisi kenties jopa rikkoa tässä asiassa pääkonttorin ukaaseja, sillä hän on luonnehtinut asiaa:

Enpä usko, että kukaan tohtii meitä viedä siitä mihinkään sääntö- tai oikeusmenettelyihin tarpeettoman ylisääntelyn korjaamisesta. (...) En näe sitä päivää tulevan, että Euroopassa meidän jäsenmaiden kanssakansalaiset nousevat barrikadeille sen takia, että Suomi luopui kesäaikaan siirtymisestä.

Luonnollisesti toverit hallituksessa ovat Orpo etunenässä kiiruhtaneet ilmoittamaan, ettemme me sentään voi ilman Brysselin siunausta viisareitamme kääntää. Tässäpä olisi sopiva yksityiskohta satavuotiaaksi kutsutun ”itsenäisen” Suomen juhlapuheisiin. Luonnollisesti suomalaismepit ovat tarttuneet tilaisuuteen räksyttääkseen niskoiltaan liian säyseän sylikoiran imagoa. Vekkarikapinan kaltaista tilaisuutta ei kovin usein ilmaannu. Raha- tai maahanmuuttokriisistä viis, kesäaika lienee, kuten jo edellä olen todennut, sopivan harmiton aihe kiukutella pääkonttorille.

Riittääkö mallioppilaalla sisu ottaa vastaan satojen miljoonien eurojen sakot kellokapinastaan? Viime vuosina nähdyn valossa epäillä sopii. Jäävätpä kuitenkin samaan aikaa puljatut lehmänkaupat tämän episodin varjoon. Itsenäisyytemme irvikuvaksi sopii lopuksi lainata Ilta-Sanomien aihetta käsittelevän tekstin kaksi viimeistä virkettä:

Suomalaismepit ehdottivat, että kellojen siirtoa koskevaa direktiiviä muutettaisiin niin, että jäsenmaat voisivat itse valita käytäntönsä. Jatkossa ne maat, jotka haluavat siirtää kelloja, tekisivät sen edelleen samalla hetkellä, suomalaismepit ehdottivat.

Siinä on tunnelma kuin suomalaisedustajien matkalta Pietariin tsaaria tapaamaan – otetaanko vastaan, onko vastassa Aleksanteri vai Nikolai!




lauantai 28. lokakuuta 2017

Hyvä paha itsenäisyys


Toisille se suodaan ja toiset julistetaan rikollisiksi. Tarkoituksella unohdetaan, että valtiokokonaisuudet perustuvat aina väkivaltaan, käytännössä toteutettuun tai sillä uhkaamiseen. Paradoksaalisesti näkökulma muuttuu tarkasteltaessa, esiintyykö separatismia ideologisen vastustajamme leirissä vai ”omissa” joukoissamme.




Katalonian tapahtumat ovat ymmärrettävästi tällä hetkellä monien huulilla ja mielessä. Itsenäisyystaistelut Afrikassa tai Aasiassa ovat vuosikymmeniä herättäneet varsinkin vasemmistossa sympatialiikkeitä ja mystifisoineet Che Guevaran kaltaisia vallankumouksellisia eri puolilta maailmaa. Viime vuosisadan loppupuolella lännessä epäilemättä hierottiin käsiä innoissaan Neuvostoliiton hajotessa ja entisten neuvostotasavaltojen ja satelliittivaltioiden ponnistellessa kohti itsenäisyyttä, jonka monet niistä - in facto -  ovat nyttemmin Brysselille luovuttaneet tai ainakin sellaista tavoittelemassa.

Euvostoliittoa ovat ravistelleet viime vuosina vasallikansojen peräämät kansanäänestykset, jotka ovat olleet myrkkyä euvostopolitrukeillemme ja heidän perässähiihtäjilleen. Brysselin norsunluutornista on julistettu internatiomalistista yhteisvastuuta ja pyritty pakottamaan etenkin Puola ja Unkari ottamaan vastaan kansainvaelluksen hyöky. Niiden toteuttama käytännön itsenäisyys eli kieltäytyminen rajojensa avaamisesta on koettu liki kapinaksi Junckerin ja kumppaneiden esikunnissa. Suhtautuminen mielipiteeseen tulijoiden vastaanottamisesta on osoittanut selkeästi, mitä itsenäisyys todella merkitsee tai ei merkitse euvostovaltiossa.

Eipä tainnut tuo Suomenkaan itsenäistyminen mennä aivan laillisuuden kaavan mukaan? Euvosto-aikana
itsenäisyyden ilmentymät saattavat toisinaan näyttäytyä sangen merkillisinä...

Meillä Suomessa valmistaudutaan suuren itsenäisyysnäytelmän huipentumaan kuin se kuuluisa keisari ilman vaatteita. Lähes jokainen suomalaisille epämiellyttävä lakipykälä perustellaan direktiivillä, joka vaatii tekemään tätä ja tuota. Jos pääkonttorilta vuotaa esille jokin direktiivi, sitä kiiruhdetaan täällä pää märkänä toteuttamaan oli sitten kyseessä kuinka mielipuolinen oksennus tahansa. Euvosto-Suomen itsenäisyysjuhlinta vaikuttaa yhtä paradoksaaliselta kuin vanhojen neuvostotasavaltojen ”itsemääräämisoikeuden” korostaminen. Vuosi 1995 on ollut melkoinen viilto yhteiskuntaamme.

Euroopassakin on eri puolilla separatismin siemeniä. Toisinaan ne tuntuvat lähinnä ristiriitaisilta ja jopa järjettömiltä. Esimerkiksi Skotlannissa on koetettu Brexitin vanavedessä herätellä ”itsenäistymispyrkimyksiä” vain jotta se voisi liittyä takaisin Brysselin alamaiseksi. Espanjan suunnalla niin katalaaneista kuin baskeistakin on kirjoitettu jo vuosikymmeniä. Ilmeisesti sikäläinen valtiokokonaisuus on ollut jo ennen Euvostoliiton muodostamista pohjimmiltaa hatara. Vain pohtia voi, mitä olisikaan siellä käsissä, mikäli aikanaan Madridin alaisuudessa ollut Portugali ei olisi jo hyvissä ajoin päässyt irtautumaan.

Itsenäisyys on siis länsimaisen ajattelun paradoksaalisimpia käsitteitä. Toisaalta korostetaan itsemääräämisopikeutta aivan individiualismin mielettömimpiin asteisiin, mutta toisaalta valtaapitävien on pakko piiskata uppiniskaisia takaisin ruotuun. Espanjan sisäinen kuohunta ei tietenkään voi olla vain sen sisäinen asia, sillä Brysselin vasallivaltioiden mikään metakka ei voi olla muuta kuin virus liittovaltion kehossa. Kalergilaiset ovat pyrkineet kansainvaellusten kautta luomaan jonkinlaisen euvostoihmisen, mutta kehitys on jumittunut ikivanhoihin eurooppalaisiin kiistoihin. Mitä enemmän Brysselin koetaan pakottavan eurooppalaisia toimimaan omia etujaan vastaan sitä enemmän vastarintaelementit saavat polttoainetta. Jos vasallihallitukset palvelevat Brysselin oikkuja, vastarinta löytänee jalansijaa ikivanhoissa jakolinjoissa. Britanniassa toki kehitys on käynyt hiukan toisin federalistien pyrkiessä käyttämään Skotlantia hyväkseen.

Osa tämän hetken pakolaisongelmaa on myös Myanmarin Rohingya-vähemmistön tilanne, josta tuskin täysin puolueetonta näkökulmaa eteemme on tuotukaan. Joidenkin tietojen mukaan ongelma on ollut, ettei heitä ole tunnustettu Myanmarin kansalaisiksi ja toisaalta heidän on kerrottu tavoitelleen omaa valtiota. Asiaan tarkemmin perehtymättömän silmissä ongelma vaikuttaisi kuitenkin olevan vahvasti uskonnollisetninen yhteensovittumattomuus valtaväestön kanssa. Meidän euvostoliittolaisten tulisi erityisen tarkalla silmällä ja korvalla tutkailla asetelmaa jossa muslimit eli rohingyat eivät ole tulleet toimeen buddhalaisen valtaväestön kanssa. Nykyisen euvostoideologian mukaan ilmeisesti ristiriitoja muslimien ja valtauskontojen kanssa ei saa avoimesti käsitellä.


Ikivanhoista itsenäisyyspyrkimyksistä uhkaa tulla Brysselille samanlainen painajainen kuin kansanäänestyksistä, mikä sotii kansojen yhteisen marssin ideologiaa vastaan. Politrukeiltamme voi toki kysyä, kuinka he itsenäisyyden oikeastaan määrittelevät. Onko se kannatettavaa ainoastaan silloin kun se tukee valtaideologiaa ja pitää sisällään ainoastaan kanonisoitua liirumlaarumia. Pakon ja sanktioiden sijasta Euvostoliiton tulisi keskittyä palvelemaan kansojaan ja siten estämään vanhojen jakolinjojen repeäminen auki. Mikäli se ei siihen pysty niin kuin vahvasti vaikuttaa, lienee paikallaan todeta koko projekti pankkiirien luonnottomaksi imperiumiksi, jonka sortuminen on jo alkanut.





torstai 26. lokakuuta 2017

Jälleen pravdalainen lähetyskäsky


Tehkää Euroopan kaikki kansat Brysselin [Berliinin] alamaisiksi, laittakaa kaikki maksamaan veroa pankkiireille. Tällainen henki huokuu jälleen eräästä kolumnista, jonka on tällä kertaa julkaissut sen ”paremman” valtamedian edustaja Maikkari. Äyskähdyksen kirjoittaja kauhistelee mantereen aatteellista jakautumista niihin, jotka pyrkivät ajamaan oman valtionsa etua ja Brysselin kaitsemin lampaisiin. Kuten olettaa saattaa, kolumnisti kitisee tavanomaista liturgiaa ”demokratiasta”, ”ihmisoikeuksista” ja euvostoyhteistyöstä.



Mainittu kirjoitus henkii sitä, kuinka olemattomasti on federalistipiireissä opittu kuluneiden vuosien tapahtumista. Urautuneen kaavan mukaan maahanmuuttokriittisyyden ja ulkomaalaisvastaisuuden väliin juntataan yhtäsuuruusmerkki. Jo otsikoinnin huutelu Berliinin perään kuvastelee syvää ihailua Angela Merkeliä kohtaan. Vaikka Merkel on jo vuosia osoittautunut sekä haluttomaksi että kyvyttömäksi hallitsemaan maahanmuuttovirtoja, samainen Maikkarin kirjoittaja anelee ”Eurooppaa” rakentamaan uskottavaa konseptia moisen toteuttamiseksi. Koska euvostouskovaiset ovat omineet koko mantereen nimityksen itselleen, vaatimus sisältää taivaisiin asti kohoavan paradoksin.

Jo ilman maahanmuuttajien hallitsematonta ja käytännössä pidäkkeetöntä maahanmuuttoa, Euvostoliitto oli vaikeuksissa oman poliittisen valuuttansa kanssa. Muun muassa Kreikan valuuttakriisi ja Ukrainalle myönnetyt jättilainat/-lahjoitukset ovat vain sopivasti kadonneet ihmisvyöryn ja ”kotouttamisen” taakse. Hollanti aikanaan vastusti  Euvostoliiton ja Ukrainan assosiaatiosopimusta. Kun kolumnisti kirjoittaa, että ”erityisesti Saksan on viimeinkin ymmärrettävä, että nihilistinen budjettikuri nakertaa liian monien tavallisten eurooppalaisten uskoa euroon ja euroalueeseen. Heidän näkökulmastaan hyvinvointikuilu on kasvanut ylittämättömäksi. Rahaliitolla pitää olla talouskriiseihin muitakin vastauksia kuin säästöt, kuristavat talousuudistukset tai viimeisellä viivalla Euroopan keskuspankin ylihöveli rahapolitiikka”, hän tulee kirjanneensa koko liittovaltion perusongelman. Itsenäisyyden perusajatus on ollut päätäntävallan ja käytännön vastuun saaminen mahdollisemman lähelle ja personoitavaksi. Ylikansallinen ja ultrabyrokraattinen Euvostoliitto on juuri sellainen tarkastajien ja komissaarien kasvoton armeija, jonka mahdollisimman monen luulisi pysyvän etäällä elämänpiiristään.

Äskettäin saimme lukea suomalaisesta karjatilallisesta, joka on uupunut ja luovuttanut byrokratian edessä. Lyhyesti sanottuna hän ei ole nähnyt eläinsuojelullisesti perustelluksi koettaa kiinnittää yhä uudestaan lihakarjansa repaleisiin korviin euvostolainsäädännön vaatimia korvamerkkejä. Näin ollen eläimet ovat päätyneet siirtokieltoon ja lisääntyneet hallitsemattomasti. Jopa viranomaiset ja heidän lakeijansa Ylenanto ovat myöntäneet muun muassa tuon korvamerkkisäännön järjettömyyden, mutta lakia on noudatettava, koska se on säädetty. Toki osa toimista johtuu täkäläisten ääriuskollisten brysselinpalvelijoiden omatomisesta virkainnosta, mutta se tuskin häivyttää direktiivinviilaajien syyllisyyttä ja kohtuuttomuutta. Vieläkö ihmetellään esimerkiksi Saksassa 1930- ja 1940- luvulla olleita julmia lakeja?

Aina löytyy niitä, jotka toimivat epäinhimillisesti ja järjettömästikin, koska sellainen on mahdollista.

Maikkarin kolumnin perusajatuksena oleva syvä euvostousko vuodattuu toteamukseen, ettei Euvostoliitolla ole tulevaisuutta ilman entistä mittavampaa yhteisvastuuta. Miksi pitäisikään? Tämän euvostoaatteen julistaja leväyttää eteemme huolensa  euvostotulevaisuudesta täysin sivuuttaen vasallivaltioiden jo vuosia sitten esimerkiksi euron säilyttämiseksi tekemät sitoumukset ja velkaantumisen niin pankkiirien kuin pakolaisbisneksestä rikastuvien poliitikkojen ja suoranaisen mafiatoiminnan ylläpitämiseksi. Kuluneita vuosia pohtiessa ja synkkää tulevaisuutta tähyillessä yhä useamman pitäisi sen sijaan kysellä, mikä oikeutus ja luonnonlaki lopulta Brysselin/Berliinin imperiumin takana lopulta olisi. Mikäli rauha on turvallisuutta ja harmoniaa, kaikkein suurin euvostomyytti rauhanprojektista on jo selkeästi ajanut karille. Asiaa voisi kysyä vaikka Lontoosta, Pariisista, Nizzasta ja lukemattomista mista paikoista.

Eipä käsittelemästäni euvostoliittolaisesta ideologiaohjauksesta puutu pakollinen hyökkäys Brexitiä tai Donald Trumpia vastaan. Toki se tuodaan julki tässä tapauksessa sangen laimeasti esittämällä ikään kuin sekä brittien euvostoero tai Trumpi-ilmiö ei olisi suoranaista reaktiota globalismia ja euvostoideologiaa vastaan. Nämä valtamediaan kirjoittavat euvostouskovaiset toimittelijat tuntisivat epäilemättä olonsa kotoisaksi jossain Pohjois-Korean kaltaisessa valtiossa, jonka valtakunnanideologia on äärimmäisin keinoin turvattua vailla häiritseviä toisinajattelijoita.

Valtamedia on jälleen esittänyt taisteluhuutonsa ja huutanut Berliiniä avukseen.





maanantai 23. lokakuuta 2017

Kansanäänestysten vyöry


Jo vuosia euvostoeliitti on taistellut kynsin ja hampain vasallivaltioidensa kansanäänestyksiä vastaan. Vanhat herrat ja rouvat Brysselin saleissa joutuvat kuitenkin yhä uudelleen ja uudelleen tukahduttamaan uppiniskaisten alamaisten pyrkimyksiä pyristellä tasapäistämistä ja uuden euvostoihmisen luomista vastaan. Näin euvostouskoisten mittava ihmiskoe ja liittovaltiokiihko on sikälikin ällistyttävää, että keskuudessamme on yhä viimeisiä niistä, jotka joutuivat viettämään parhaat vuotensa taistelemassa Euroopan yhteisen, autoritaarisen hallinnon alle asettamista vastaan. Iiki täydellistä piittaamattomuutta historiasta on osoittanut väestönvaihto aikana, jolloin edes alkuperäiset asukkaat eivät ole hitsautuneet yhdeksi kokonaisuudeksi.


Ajatus Euroopan Yhdysvalloista olisi saattanut olla loistava ajatus, mikäli Eurooppa olisi ollut tyhjä tai alkuperäiset asukkaat intiaanien tapaan täysin nujerrettuja. Manner on kuitenkin jo jakautunut lombardeihin, katalonialaisiin, baskeihin ja ties mitä kaikkia meitä täällä jo asuukaan – jopa suomalaisia, joiden historia kansana on tahdottu viime aikoina monen partasuun ja yliopistopiltin taholta kieltää. Hollannissakin on saatu kokea, mitä merkitsee olla vasallina eri mieltä Brysselin kanssa. Kuuluminen historiallisiin kansankokonaisuuksiin on kuitenkin olennainen osa perintöämme esi-isiemme ketjussa. Keinotekoinen maahanmuutto ja liki stalinismia muistuttava kansojensiirto sotii kaikella tavalla tätä perintöä vastaan ja on siis ottanut avukseen sylikoiran lailla lipovat oppineet, jotka joutuvat hännystelemään mesenaatejaan ansaitakseen elantonsa niin kuin iät ja ajat on ollut liian usein ollut tapana.

Ironiaa on se, että heti alussa Bryssel otti kansanäänestyksiin kielteisen kannan sen sijaan, että olisi lähtenyt aidosti uudistamaan tavoitteitaan tai edes toimintatapojaan. Sen sijaan ensimmäiset äänestykset pakkouusittiin, kunnes pääkallonpaikalta vaaditut lakimuutokset ja liityntäsopimukset oli ajettu läpi. Olisi liian helppohintaista syyttää esimerkiksi Italiaa tai Espanjaa jäytäviä ideologistaloudellisia jakolinjoja vain yksittäisten alueiden itsekkyydeksi ja solidaarisuuden puutteeksi suhteessa köyhiin periferioihin. Silmäys historiaan osoittaa, kuinka myöhäisessä vaiheessa esimerkiksi nykyinen Italia on yhdistynyt saman hallinnon alle. Vielä kansallisvaltion puitteissa eritahtisten alueiden kokonaisuus on jollain lailla pysynyt koossa, mutta viimeistään Brysselin globaali taakanjakopolitiikka ja rajaton pankkiirien tukeminen on ylittämässä kriittistä massaa.

Paradoksina on kuvitella mantereenlaajuisen imperiumin syntyvän väkivallatta tai pysyvän kasassa vailla piiskaa. Euroopan kansat ovat paljolti huomaamattaan olleet jo vuosikausia sodassa rahaeliittiä vastaan joutumalla alistumaan pitkälti muutoksiin ja velvoitteisiin, joita varten olisi ennen tarvittu avoimia sotatoimia. Ajatellaanpa vaikka omasta rahasta luopumista, verotusoikeuden vähittäistä luovuttamista maan rajojen ulkopuolella tai loputtoman ihmisvirran asuttamista kantaväestön keskuuteen täysin riippumatta vallitsevasta työllisyys- ja asuntotilanteesta. Samalla Bryssel on uhkaillut ennen suvereeneja valtioita rangaistuksilla, mikäli nämä eivät ole avanneet rajojaan kansainvaelluksille. Kornein ilmentymä rajattomassa maailmassa on ollut tietty väkivallan ja turvattomuuden hyväksyminen osaksi arkea. Tämä kaikki on näyttäytynyt yhä selkeämmin ylhäältä johdetuksi toiminnaksi, jonka toteuttajat on palkittu komeilla komissaarien ja pankinjohtajien viroilla kaukana omasta kansastaan. Jotkut toki ovat joutuneet pettymään huolimatta palveluksistaan pääkonttorille.

Eurooppa olisi ollut katastrofissa jo pelkän euronsa ja kasvavan työttömyytensä vuoksi ilman siirtolaisvyöryäkin. Jos mantereen kehityksen olisi määrä johtaa yhteen euvostokansaan, aikaa kuluisi satoja vuosia lisää, muussa tapauksessa Euvostoliitolla on edessä stalinismin kaltainen väkivallan kausi, joka ei suinkaan pelkästään tarkoita avoimien sotatoimien kaltaista väkivaltahallintoa. Joka tapauksessa Bryssel on jo osoittanut täydellisen kyvyttömyytensä ottaa vastaan kansanäänestysten aallon. Nykyisellään Komission politbyroo on liiaksi oman valtansa ja ainoaksi oikeaksi kokemansa ideologian sokaisema uskollisen median takoessa tahtia muun muassa syyttämällä esimerkiksi Venäjää kaikista agendan kohtaamista vastoinkäymisistä. Erehtymättömyyttä ei ole edes Brysselissä ja sen johtoideologiassa, ja sen tunnustaminen olisi tie kohti kansanäänestysten kierteen ratkaisemista.






lauantai 21. lokakuuta 2017

Hiukkaset ja muu törky


Ylenanto on jälleen kiinnittänyt huomiota ilman laatuun ja sitä heikentäviin hiukkasiin. Tällä kertaa ei ole jaettu neuvoja saunanpesän oikeasta polttamisesta, vaan syntilistalle on nostettu ilotulittaminen. Tuo tapa ei oikein mahdu järkevän toiminnan määritelmään ollen lähinnä rahan polttamista muutamassa sekunnissa savuksi ilmaan. Nyt on siis kiinnitetty huomiota juuri tuohon savuun.



Saksan ympäristövirasto on kuulemma ilmoittanut uudenvuoden hiukkaspäästöjen vastaavan noin 15 prosenttia liikenteen koko vuoden hiukkaspäästöistä. Kuten olettaa saattaa meillä ainakin Satu Hassi on puuttunut asiaan. Ilotulittamien on tapa, josta ihmiset voitaisiin ehkä opettaa pois keskittämällä paukutteluntarve muutamiin julkisiin tilaisuuksiin. Silti kiukuttelu raketeista ja saunankiukaista on loppujen lopuksi isomman ongelman sorkkimista kepillä.

Lopultakin liikenne on pahin uhka ilmamme laadulle. Autoista on kannettu huolta jo vuosikaudet ja niiden päästörajoitukset näyttäisivät olevan sellainen taitolaji, jonka askeleet ovat tietyiltä autonvalmistajilta jo seonneet. Yhden rahtilaivan päästöjen on sanottu vastaavan 50 miljoonaa autoa. 15 maailman eniten saastuttavaa rahtialusta saavat kuulemma aikaan 760 miljoonan henkilöauton kuormituksen. Edes nykyaikainen moottoritekniikka ei tuo helpotusta päästöongelmaan, koska tuhansia hevosvoimia kehitetään melkein ympäri vuoden 24/7. Pieni Suomi voi sitoutua vaikka millaisiin valvontatoimiin esimerkiksi polttonesteen laadun suhteen, mutta meno maailmalla on toista.


Niin paljon kuin uudenvuodenpäivän ruudinkatkuinen ilma ja roskat tienpientareilla kiukuttavatkin ilotulituskielto vaikuttaa itse ongelman suhteen näpertelyltä, vaikka raketeista luopuminen säästäisikin kehitysmaissa lukuisia lapsia vammautumiselta tai kuolemalta. Päästöongelman käsittely on vuosikaudet vaikuttanut lähinnä vuotavan veneen paikkaamiselta toivottoman alkeellisin välinein. Sillä ei ole mitään merkitystä ellei maapalloa riivaavan peruspulman kimppuun todella käydä. Se tauti on väestönkasvu aisaparinaan seurauksista piittaamaton maailmantalous.

Muistan elävästi vuosikymmenten takaisen näyn eräästä Lähi-idän suurkaupungista, jossa esikaupunkialue kirjaimellisesti kasvoi jätteiden seasta. Yli ihmisen korkuisten roskakasojen keskellä nököttivät rakennukset, joiden ylimmissä kerroksissa sojottivat seinistä harjateräksen päät kohti taivasta aivan kuin asukkaat olisivat vain odottaneet kasvavien törkykasojen pakottavan kyhäämään uuden asuinkerroksen. Tantereella joka puolella lojuneet muoviroskat saivat jo tuolloin aavistelemaan jätekatastrofin laajuutta ennen kuin eteemme alkoi tulla tietoa Tyynenmen jätepyörteistä.

 MUOVIMERI. Sosiaalisessa mediassakin voimme
katsella kuvia, joiden pitäisi seisahduttaa.
Voisiko tuotteemme valmistaa jollain lailla
vähemmän pakkausmateriaalia vaativiksi ja
käyttöiältään nykyistä pidemmiksi?
Olen kirjoittanut jätepyörteistä ennenkin. Ne ovat saasteongelman brutaaleimpia, silmin nähtävissä olevia ilmentymiä. Joskus olen kuullut, etteivät keskusvarastot pyri enää pitämään niin suurta tavaravarastoa käsillä kuin ennen. Tilauksen tullessa jossain on kenties lentokone ilmassa tai tehdas toimittaa tavaran toiselta puolelta maailmaa. Sopii vain pohtia, millaista pakkausjätteen määrän lisäystä merkitsee hyödykkeen tuottaminen toisella puolella maailmaa. Rahtialus kuormittaa luontoa tavattomasti kiskoessaan lastinsa tuhansien kilometrien päästä. Samalla myös yhä useampi ihminen joutuu tarpeettomaksi siellä, missä pienempimuotoinen teollisuus voisi säästää luontoa ja tarjota työtä. Myös joitakin uusiokäytettäviä pakkauksia voitaisiin haluttaessa kehittää, jolloin pakkauslaatikkoa ei survottaisi rikki vaan siitä maksettaisiin jonkinlaista panttia palautuspullojen tapaan.

Monet niin kutsutut ympäristöverot vaikuttavat lähinnä pienen ihmisen kiusaamiselta, mutta tuotteen verottaminen suhteessa tuotannon ja loppukäyttäjän väliseen etäisyyteen ei vain etene. Tässä vaiheessa talousihmiset todennäköisesti toteavat hintojen nousevan. Niin todennäköisesti joissain tapauksissa käykin. Todella tarpeelliset tuotteet valmistettaisiin myös lähempänä, jos siihen vain ohjattaisiin.

Nykyinen keskustelu vaikuttaa keskittyneen liiaksi päästöjen rajoittamiseen, vaikka hiukkasten syntyyn vaikuttavaan koko tuotanto- ja kuljetusketjuun pitäisi puuttua aivan tuotantotasolla. Punavihreän eliitin mielessä väikkyy ihmisten kokoaminen suuriin kasautumiin, megakaupunkeihin, joissa ihmiset menettävät hengissäpysymisen perustaidot, kulkutaudit pesivät ja rikollisuus rehottaa. Samalla työpaikat eivät seuraa ihmisiä, vaan ihmiset pakotetaan kulkemaan yhä pidempiä matkoja ansionsa perässä lainkaan välittämättä tuossa toiminnassa syntyvistä päästöistä. Väestönkasvun rajoittaminen ja tietyn populaatiossa tapahtuvan laskunkin tulisi olla hyväksyttävissä jo pelkästään automaation ja robotiikan yleistyessä. Liekki saunanpesässä on koetettu tehdä lainsuojattomaksi, vaikka todelliset ongelmat turpoavat aivan jossain muualla.







keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Sote – tuo nykypäivän Wasa-laiva


Kello neljän ja viiden välillä kaatui ja upposi suuri, uusi Vasen-laiva.”



Vähänkin kuuluisan ruotsalaislaivan kohtaloon perehtynyt lienee kuullut niin sanotusta 30 miehen testistä, jossa mainittu määrä miehiä käskettiin juoksemaan rakenteilla olleen laivan kannella puolelta toisella, jotta aluksen vakautta voitiin testata. Wasa oli jo tuossa vaiheessa vähällä kaatua, joten testi oli pakko keskeyttää. Aikansa suunnittelutavan mukaan alus oli hyvin korkea ja kiikkerä. Se oli myös kokeilu ,ja siinä oli enemmän tykkejä kuin aiemmissa laivoissa.




Kuninkaalle ei tahdottu tai uskallettu kertoa havaituista virheistä. Lopputulos oli sangen surullinen: kun laivaa siirrettiin keskellä Tukholmaa se kaatui kutsuvierainaan heti ensimmäisessä tuulessa.

Mielikuva Wasasta on noussut väistämättömän allegorisena mieleeni seuratessani maallikkona valtiovallan pähkäilyä sotensa kanssa. Kaikkine kummallisuuksineen ja käänteineen kyseinen terveydenhoidon mullistus kompasteluineen olisi jo terveessä valtiossa kaatanut hallituksen tai kaksikin. Meillä euvostoprovinssissamme sen sijaan vuotavaa kokonaisuutta on tilkitty yhä uusilla palikoilla, eikä kenelläkään varteenotettavalla poliitikolla ole ollut selkärankaa viheltää peliä poikki. Ilmeisesti arvovaltaa, rahaa, kahvia ja pullaa on palavereihin tuhlattu liikaa.

Taustalla toki on pörssivetoisen yksityisen terveydenhoidon ja valtiollisesti hoidetun toiminnan aatteellinen ristiveto. Muistot kunnanlääkäreistä ja kunnallisesta terveydenhuollosta juontavat ajalle, jolloin poliitikkojen päämääränä oli rakentaa selkeätä kansankokonaisuutta periaatteella, että kansalaiset maksoivat veronsa valtiolle, joka oli etupäässä juuri heitä varten. Ideaalin mukaan myös kansa koki valtion olevan heitä varten. Nykyään puolestaan kerran toisensa jälkeen nostetaan esille partaradikaaleja, jotka julistavat, ettei mitään kansaa ole koskaan ollut olemassakaan. Maantieteellisenä alueena politrukkimme kokevat Suomen olevan vain paikalle kertynyt joukko ihmisiä, joista jotkut kykenevät maksamaan palveluistaan ja toiset eivät. Ne hoidetaan, jotka pystyvät maksamaan markkinahinnan. Puheet itsenäisyydestä ovat vain julhkaperinnettä, jolla viimeiseen asti pyritään pitämään väkijoukot kotisohvillaan.

Tavan takaa sote kuitenkin nikottelee. Siihen on lisätty milloin mitäkin – maakunnallisuutta tai asiakasseteleitä – että hanke pysyisi pinnalla. Viimeksi eilen Suomen Kirurgiyhdistys ja kirurgiylilääkärit ilmaisivat huolensa nk. valinnanvapauslain ja siihen liittyvän asiakassetelin tuomista riskeistä. Terveydenhoidon mullistus on jo käunnissä, sillä äskettäin myös on tuotu esille muun muassa Kymenlaaksossa sairaalan tyhjentymisestä lääkäreistä. Hoidon pitäisi parantua, mutta käytännössä etenkin äkillisissä tapauksissa hoidon saaminen on jo nyt vaarantunut. Kuten tunnettua, sairauskohtaukset eivät noudata virka-aikoja.

Ketkä poliitikoista ottaisivat vastuun jo henkensä menettäneistä?

Euvosto-Suomen ideologiseen kaaderiin kuuluva Helsingin Sanomat on jälleen tänään ollut pakotettu julistamaan hallituksen olevan vaikeuksissa niin kuin se ei olisi ollut nesteessä alituisesti. Pravdamme mukaan ”asiantuntijat laidasta laitaan varoittivat viemästä tuoreinta versiota eteenpäin sen ongelmien takia. Pääongelma on se, että kokoomus on löytänyt uuden keinon lisätä yksityisten yritysten osuutta julkisissa terveyspalveluissa: se ajaa nyt voimalla asiakasseteleitä, joita maakunnat myöntäisivät”

Tiedä sitten, kuinka yksityiskohtaisesti ohjeet Sotesta on saatu Brysselin suunnalta, mutta tehokkaasti prosessi on haavoittamassa täkäläistä yhteiskuntaa ja rampauttamassa itsenäistä päätöksentekoa aikana, jolloin terveydenhoidolla olisi tärkeämpiäkin haasteita kuin pyrkiä keksimään pyörää uudestaan, muun muassa yhä kalliimmiksi käyvät uudet lääkkeet. Kenties tämä on ollut oiva tapa myös kehittää näpertelyä suomalaisille, joiden asiat käytännössä jo pätetään Brysselin saleissa. Kysymys vain kuuluu, kuinka kauaksi ulapalle Sote-laiva ajetaan ennen kuin realiteettien aava sen kaataa.


maanantai 16. lokakuuta 2017

Ajatuskriminologinen katsaus VI

Nyt Turkki on ollut tuhma - vaan minkäs teet...


KÄDET YLHÄÄLLÄ!
Soini aikoo viedä myös Suomessa työskennelleen toimittajan tuomitsemisen euvostokäsittelyyn. Kuunteleeko Turkin länsimaisista arvoista piittaamaton johtaja, Adolf Hitleriäkin avoimesti ihannoinut itsevaltias oman liittovaltionsa henkisesti kastroimia politrukkeja? Euvostojohtajat ovat kenties lahjakkaita metsästämään levottomia sanoja turhautuneina laukoneita mummoja, mutta omaa geopoliitista asemaansa häikäilemättömästi hyväkseen käyttävä Turkki ei kavahda moraalisaarnoja. Suuressa maailmassa vallitsee yhä vahvimman ja häikäilemättömimmän laki.

Turkilla on pitkä perinne sisäisestä sotimisesta ja kansanmurhista. Taannoin kirjoitin armenialaisten teurastamisesta, jota Turkki ei ole tunnustanut onpa siellä vallassa ollut kuka tahansa. Tämä lähi-itäläinen valtapolitiikka on yksi piirre, jonka luulisi kavahduttavan eurooppalaisia mantereen sydänalueiden Saksassa turkkilaistuttua jo useamman vuosikymmenen. Sen sijaan esimerkiksi juuri Saksassa muuan poliitikko on aiheuttanut hälyä esittämällä islamilaisten juhlien korostamista. Toistaiseksi esitys ei ole ottanut tulta, mutta muslimiväestön osuuden edelleen kasvaessa koittanee vielä aika, jolloin rukoushetket ja Ramadan rytmittävät arkea Reininlaaksossa. Mikäli Merkel esikuntineen on löytämässä jonkinlaisen lehmänkaupan Erdoganin koplan kanssa, laihaa sopua ei vaaranneta jonkun suomalaisturkkilaisen kaksoiskansalaisen vuoksi. Virallinen liturgia vapauksista, tasa-arvosta ja avoimuudesta alkaa olla pelkkää kaksoisstandardia jo Euvostoliitossakin – mikäli mitään muuta koskaan on ollutkaan.

* * *

Uusi Eurooppa klikkiytyy


Monikulttuuriuskovaiset esittävät usein kysymyksen, että ”mikä eurooppalaisuus sitten on uhattuna”. Sosiaalisesta mediasta on sattunut silmiini selonteko, joka osaltaa kuvastelee Keski-Euroopassa jo tapahtunutta muutosta, joka meillä on vasta käynnistynyt:

 





* * *

Kohti vuotta 2018


Pian on 80 vuotta Anchlussista ja 50 Prahan keväästä. Itsenäisyytensä jo Brysselille luovuttanut Suomi valmistautuu Suomi100 -vuoden krapulaan ja sisällisodan traumojen muistelemisen huopentumaan. Vuosi 2018 lähestyy pelottavasti, ja numerologi voisi olla kauhuissaan. Jälleen äskettäin on käyty yhdessä EU-provinssissa vaalit, jotka ovat saaneet Brysselin politrukit perässähiihtäjineen pelästyksestä nikottelemaan. Aina valppaat opportunistit arpovat kannanottojaan. Millainen kohtalon vuosi meillä euvostoalaisilla oikeastaan onkaan edessämme?

Sosiaalisessa mediassa on jo Itävallan uusimman vaalituloksen seurauksena joku ehtinyt unelmoida euvostomiehityksestä. Kenties loppujen lopuksi onkin hyvä asia, ettei Brysselillä toistaiseksi ole omaa armeijaa. Punavihreät ovat tikahtumassa kiukkuunsa Itävallan liukuessa kohti liittovaltion kapinallisia eli Puolaa, Unkaria, Tshekkiä ja Slovakiaa.

Huonoa pilaa tai ei, tässä kaikuvat demokratianvastaiset kaiut.


Mikä tulee olemaan Itävallan kohtalo, jos se asettuu jälleen vastakkain Saksan pyrkimysten kanssa? Kuin enteellisesti Itävallan liittömisestä Natsi-Saksaan tulee ensi maaliskuussa kuluneeksi 80 vuotta. Mikäli Brysselin politiikan vastustus alkaa konkretisoitua entistä selkeämmin vasallikansojen noustessa vastarintaan, herää pakosti kysymys, mitä pakotettu liittovaltio aikoo tehdä.


Anschluss. Saksalaisia sotilaita Salzburgissa maaliskuussa 1938. Minkähänlaisia rankaisutoimia Bryssel ja
Berliini suunnittelevat tällä kertaa, mikäli Itävalta jatkaa niskurointia Euvostoliiton kansojen tuhon
vastustamista?
Kuva Wikimedia Commons



Myös legendaarisesta Prahan keväästä tulee siis pian kuluneeksi tasavuosia. Se alkoi 5. tammikuuta 1968 ja päättyi tunnetuin seurauksin 21. elokuuta 1968. Tuolloin myös tietyn "kansojen kodin" ja "edistyksellisen" liittovaltion vasalli koetti löytää omaa tulkintaansa vallitsevasta valtiodogmista.


Hekin uskoivat olevansa liittoutuneita ja turvaavansa kansainvälistä kehitystä...


Tavan takaa eurooppalaiset kansat joutuvat jonkin imperiumin vasaran ja alasimen väliin. Tällöin on joko luiskahdettava pois tai muserruttava. Turha odottaa, että emämaa tulkitsisi pyrkimykset millään lailla laillisiksi. Yhtä toivotonta on olettaa hallitsevan eliitin pysähtyvän pohtimaan, onko omassa toiminnassa jotain syytä ennen kelvanneiden valtiosopimusten ja kansankokonaisuuksien hajoamiseen. Uutisoidessaan esimerkiksi juuri nyt ajankohtaisesta Katalonian tilanteesta vallan sylikoira eli lehdistö on pyrkinyt lähinnä pohtimaan, missä muualla saattaisi esiintyä vastaavaa liikehdintää kuvaten katalaanien toimia venkoiluksi.




sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Neutralisoidaan...neutralisoidaan...neutr...


Tappaako kiellettyjen sanojen jahtaamisen kiima pienen kielen vivahteet ja käyttökelpoisuuden?



Aamulehti taisi tämän uusimman sanasafarin aloittaa korottamalla itsensä hyperkorrektiksi sanankäyttäjäksi. Kuplan sisällä pyritään estämään kaikkinainen mielensäpahoittaminen ja alati tarkentuvasta sallittujen sanontojen käsikirjasta poikkeaminen vaikka mahtikäskyllä. Itkupotkumentaliteetilla rahvasta ohjastetaan sanankäytön ohdakkeisella saralla.

Ylen uusin esiintyminen tekopyhässä tittelienpesukampanjassa ei ole suinkaan mikään yllätys.


Joskus oli aivan luonnollista puhua opettajattarista ja johtajattarista. Ennen kuin feministit ja heidän lakeijansa keksivät liittää ilmaisuihin kielteisiksi kokemansa ennakkoarvotukset siten tuli selkeästi ja yksinkertaisesti kuvailtua, millainen ilmestys oli odotettavissa ovesta sisään astumaan. Nyttemmin on julistettu, ettei sukupuolella muka ole mitään merkitystä. Samaan aikaan kuitenkin on annettu ymmärtää niitä olevan lukuisia. Ilmeisesti muuttunut aika on ajanut ohitse tarjoilijattarista, vaikka suuri osa ravintolatyöntekijöistä salin puolella näyttäisikin yhä olevan naisia.

Luonteva ja vähitellen tapahtuva kielenkäytön muokkaantuminen onkin eri asia kuin ylhäältä tapahtuva ohjaus. Aamulehti käskyttää luopumaan esimerkiksi termeistä ”naisurheilija” ja ”miesurheilija”, vaikka itsekin joutuu myöntämään, että kilpailuissa yhä on sukupuolittain jaotellut osanottajajoukot. Itse olen joskus pohtinutkin, että yhteiskunta säästäisi varoja luopumalla doping-testauksesta; jokainen urheilija vain allekirjoittaisi yhteiskunnan kanssa vastuuvapaussopimuksen, ja tie tähtiin olisi vapaa DDR-tyylisille kuulantyöntäjille ikään ja sukupuoleen katsomatta. Ankarassa kamppailussa uupuneet ja poksahdelleet vain keräiltäisiin kisojen päätyttyä kentän laidalta. Kansa saisi sirkushuvinsa ja hirmutuloksia.

Mainitun lehden harrastama jankkaaminen ikiaikaisesta, sukupuolittuneesta ammattirakenteesta vaikuttaa teennäiseltä automatiikan ja robotiikan tappaessa kiihtyvällä tahdilla vanhoja työtehtäviä. Jäljelle jää tai kenties syntyykin aivan uusia toimia, joiden nimitykset voi nykypolvi keksiä aivan itse. Mikään ei kuitenkaan muuta sitä, että ennen aikaan tietyt ammatit olivat vahvasti sukupuolittuneita ja aivan ymmärrettävistä syistä. Yli kuumenneen neutralisointihuuman voi kokea olevan jonkinlainen kuplaväen hyvä ihminen -pääoman kasaamisen käsikassara. Kassaneidin ovat puhekielessä kaiketi korvanneet kassahenkilöt, joiden syrjäytymistä ajavat puolestaan kauppoihin tulevat ja osin siellä jo olevat kassa-automaatit. Noiden vempainten ylistämiseen intoutuvat sanomalehdet vuorollaan.

Työtön on sentään lähtökohtaisesti neutraali ilmaisu – vai onko? Kielteistä arvolatausta ilmaisusta ei nimittäin puutu.

Vallitsevan tavan mukaan myös kirkko on tarttunut täkyyn ja ilmoittanut ”tuomitsevansa kielteiset sanat”. Vuosisatojen perinteitä kannatellut instituutio onkin vakavan paikan edessä. Monet sen vanhakantaisista ilmaisuista ovat yhteisiä sukupolvien takaisten esi-isiemme kanssa. Jopa asiaa käsittelevän lehtijutun yhteydessä ikivanhoja termejä uhkaavan kohtalon yhteydessä käytetään ilmaisua ”tuomiopäivä”. Pohdiskelu vaikkapa tuomiokapituli – nimityksestä luopumisesta kuvastelee sekä tosielämän ongelmiin nähden toisarvoisten kysymysten kanssa puuhastelemista että piittaamattomuutta sukupolvet ylittävän ja kielen luoman yhteyden katkaisemisesta.

Äskettäin muuan kirjoittaja mietiskeli suhdettaan kirkkoon ja siitä eroamiseen. Hän koki merkittävinä lapsuuden kokemuksensa kirkollisista instituutioista ja tavoista. Mahtikäskyillä luodut uusiosanat hämärtävät henkistä yhteyttä poisnukkuneisiin polviin aivan kuin luonnollinen kielenkäytön muuntuminen ei olisi tehnyt jo tarpeeksi hankalaksi tutustua vuosisatoja sitten eläneiden jälkeensä jättämään tapoihin ja asioihin.

Pieni kielialueemme ei tarvitse keinotekoista mielenmaisemaansa kuvailevan sanaston karsimista. Sinänsä kirkonkin käyttämä selitys epämiellyttäviksi koetuista sanoista vaikuttaa perin ontolta. Jos tuomio sana koetaan negatiivisena, herää kysymys, väikkyykö taustalla pelko omien tekojen anteeksiantamattomuudesta. Milloin on päätetty, että tuomio merkitsee pelkästää rankaisua? Itse olen liittänyt sanaan oikeudenmukaisuuden ja lain noudattamisen tavoitteen. Pelkäävätkö nykyiset kirkonhenkilöt joutuvansa lopullisella tuomiolla vastaamaan tietyistä erheistä, joihin ei ole syytä tässä kirjoituksessa erikseen puuttua?

Suomen kieli on ollut pienen yhteiskuntamme käyttöön paras mahdollinen ja kansanluonnettamme parhaiten kuvaava väline. Hyperkorrektin neutralisoinnin tavoitteena saattaa olla myös tämän välineen rampauttaminen ja korvaaminen rakenteilla olevan Euvosto-Suomen sekakielellä, joka ei pyrikään ammentamaan vaikutteita menneestä, [liittovaltion vastustamasta] kansallisuudesta erityispiirteineen. Tällöin siloiteltu tuhmien ja epäkorrekteiksi koettujen sanojen jahtaaminen olisikin vain varsinaisen operaation alkuvaihe. Samalla toki vaiennetaan tehokkaasti kriminalisoinnin kautta oppositiosta ne tahot, joilla ei ole itsensä ilmaisussa käytössään oppineisuuden tuomien kiertoilmaisujen puskuria.