perjantai 29. heinäkuuta 2016

Neuvostoliiton nykypäivä kukkii lännessä


Euvostotaivas on ollut hiukan reissussa, joten hän ei ole ehtinyt kommentoida viime viikon hyytäviä tapahtumia. Silmät ja korvat ovat silti olleet avoinna. Katastrofimme näyttää kulkevat tukevasti raiteillaan kohti huipennustaan. Blogisti Tuonen Joutsen on juuri ottanut esille suomalaisiin pesiytyneen, nykyhetkeen päivittyneen (n)euvostohengen version.

Euvostolippu salossa 28.7.2016. Suomen
siniristippua oli turha hakea. Euvosto-
mielisyyden julistusta selkeimmillään.
Blogistin mainitsema suomalaisten pykäläuskoisuus onkin tasoittanut tietä hyväksymään lähes kaikki Brysselistä valuvat direktiivit huolimatta siitä, kuinka haitallisia ne omalla paikallisella tasollamme ovatkaan. Siinä sivussa merkittävää, vaikutusvaltaista vastustusta ei ole ilmennyt tiettyjen poliitikkojen toimille, joilla isänmaata on käytetty pelimerkkinä oman henkilökohtaisen uran rakentamisessa.

Vaikka euvostouskoiset politrukkimme hännystelijöineen muuta väittävät, Brysselin kolhoosi muovautuu yhä enemmän uudeksi Neuvostoliitoksi eliitin pyrkiessä keinoja kaihtamatta tekohengittämään Eurooppa projektiaan. Toki uusi versio kantaa ulkoisesti hiukan eri vaatteita kuin bolsevikkien toteuttama. Kun pääpolitrukki Juncker tahollaan uhoaa rajojen olevan avoinna huolimatta mistä tahansa murhenäytelmistä, se paljastaa kansanainesten ja kansojen sekoittamisen merkityksen syvyyden Brysselin ajattelussa (vrt Stalinin toimeenpanemat kansojen siirrot). Nykypäivän tragedia on se, että pankiirit apureineen ovat saaneet Euroopan kansat toteuttamaan vapaaehtoisesti monet kohtalokkaat päätökset, joiden vaatiminen ennen olisi synnyttänyt sotia. Kaiken lisäksi euvostopolitrukkiemme tärkeimpiä iskulauseita on ollut ”rauhantilan” säilyttäminen!

Mihin ihmeeseen sotia enää tarvitaan, jos kansallisvarallisuus, lainsäädäntö, verotus ja rajat luovutetaan kabineteissa laukaustakaan ampumatta? Hallitsematon tekijä yhtälössä on ollut kulttuurien sekoittamiseen liittynyt väistämätön toisilleen perimmältään vihamielisten uskontojärjestelmien sotkeminen samaan läjään. Koska toinen on säilyttänyt dynaamisuutensa toisen alistuminen antaa tilaa toiselle, näennäinen rauhanomaisuus on säilynyt näihin päiviin asti, mutta kyseessä on ollut ainoastaan näköharha. Käenpoikakin nakkaa viimein pesästä kilpailevat poikaset. Tosiasioiden järjestelmään kiinni leivottu kieltäminen ja kiertoilmaisut ovat selkeitä neuvostomenetelmiä, jotka Brysselin palvelijat ovat perineet.

Aatteellisen oikeaoppisuuden symbolina voimme pitää muun muassa juuri pidettyä Joensuun kaupungin lanseeraamaa euvostoliputuksen päivää. Matkallaan Euvostotaivas sai havainnoida liputusta eräässä suomalaisessa pikkukaupungissa, jossa katse turhaan haki tähtilippujen rivistöstä omaa siniristiämme. Näin pitkälle on siis tultu, että pääkonttorin lippu saa täysin korvata väistyvien polvien tekemien uhrausten tärkeimmän symbolin ”Euroopan yhtenäisyyden ja yhteistyön merkityksen” vuoksi. Huolimatta euvostoagendan mantereellemme kollektiivisesti tuottamasta kaaoksen syvenemisestä, yksittäiset tahot siis yhä kiirehtivät vakuuttelemaan sekä hallinnolle että itselleen palavaa uskollisuuttaan. Siinä on jotain 2010-luvun stahanovilaisuutta. Tehtaiden sulkeuduttua fyysinen iskurityöläisen palvelualttius täytyy korvata henkisellä oikeaoppisuudella.

Vekkulina yksityiskohtana Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson on julistanut, ettei hänen kiertämissään kesätapahtumissa ole joutunut kuuntelemaan ainuttakaan huolestunutta puheenvuoroa monikulttuurisuudesta. Sen sijaan:

Ihmisiä huolettaa työttömyyden korkea taso, pienituloisten eläkeläisten toimeentulo ja pärjääminen, haja-asutusalueiden tulevaisuuden näkymät, asenteiden koventuminen, kaupunkien korkeat asumiskustannukset, nuorten työllistymismahdollisuudet ja hallituksen epäoikeudenmukainen leikkauspolitiikka

Mietitäänpäs nyt hetki käsi sydämellä, mitä kansainvaellukset, maahanmuuttajien keinotekoinen pumppaaminen työmarkkinoille ynnä monet Euvostoliiton oloihimme soveltumattomat direktiivit vaikuttavat esimerkiksi asumiskustannuksiin ja asuntopulaan tai entisestäänkin huteraan työllisyystilanteeseemme. Mitä leikkaustarvetta budjettiin syntyykään matu-bisneksen avoimen piikin vuoksi. Euvostoliitossa dogmatisoidun ideologian vuoksi saatetaan toki seurauksista puhua, mutta syiden erittely onkin huomattavasti vaikeampaa. Sensuurista ja tiedonvälityksen ongelmista Tuonen Joutsen kirjoittaa selkeästi blogissaan, joten en siihen puutu tässä.

Emme siis itsessämme ole Neuvostoliitto, vaan provinssimme halajaa vaiennetuista soraäänistä huolimatta yhä kiinteämpää Neuvostojen maata, joka kokoontuu Brysselin ”kremlissä”.


maanantai 18. heinäkuuta 2016

Ulkoministeri uhattu tappaa


Roskajoukko marssi ulkoministeri Boris Johnsonin talolle uhaten jopa tappaa hänet


Lähestyvätkö lynkkauspäivät Eurooppaa? Tuskin on yksi Euvostoliiton brittiläisten vastustajien kärkihahmoista ehtinyt aloittaa uudessa virassaan ennen kuin joku on mobilisoinut ääriryhmät uhkaamaan jopa hänen henkilökohtaista koskemattomuuttaan.

Roskajoukot ovat liikkeellä. Voimme arvailla, ketkä orkesteria johtavat.

Kyseessä on vain yksi Nizzan ja Turkin tapatumien varjoon jääneistä tapahtumista. Myös erään Labour-poliitikon henkeä on uhattu. Uusi poliittinen murha näyttäisi Britanniassa olevan vain ajan kysymys, vaikkei monta viikkoa ole attentaatista Jo Coxia vastaan. Ruotsin Uppsalassa on mellakoitu useita päiviä. Eilen sieltä välittyi tietoa, että ainakin yksi ihminen olisi kuollut pelastushenkilökunnan oltua kyvytön liikkumaan kaaosmaiseen tilaan joutuneella alueella.

Vasta parisen viikkoa sitten UKIP-poliitikko Nigel Farage ilmoitti eroavansa puolueen johdosta. Euvostopolitrukit hännystelijöineen pääsivät raakkumaan jopa ”rintamakarkuruudesta”. Täysin sivuutettiin häntä itseään ja hänen perhettään kohtaan suunnatut tappouhkaukset. Vaikka latvalahojen mölisemät uhkaukset taatusti kuuluvat monen huippupoliitikon arkeen, on merkille pantavaa valtamediassa vallitseva hiljaisuus anarkistien ja äärivasemmiston toiminnan suhteen. Samaan aikaan on metsästetty jopa naurettavuuteen asti merkkejä rasismista tai väärästä ajattelusta. Tietyllä tavalla Brysselin liittovaltion kiihkoisimmat kannattajat ovat lähempänä Turkin lynkkaajia kuin tahdotaan tunnustaa.

Pankkien ja ylikansallisen pääoman ehdoilla rakennetusta liittovaltiosta on kuoriutumassa täysiverinen dystopia. Vuosikausien individualistinen hapatus on kantamassa hedelmää yhteiskunnan muuttuessa kaikkien sodaksi kaikkia vastaan. Brexit on nähtävä ennen kaikkea opposition yhteisenä protestina ja vastaliikkeenä niitä euvostoaatteen elementtejä vastaan, jotka pyrkivät tuhoamaan kansalliset tukirakenteet. Ihmisten historiantajun puute ilmenee siinä, että heidän on liki mahdotonta hahmottaa ne henkilökohtaista turvallisuutta ja toimeentuloa tukeneet seikat, joiden vuoksi rahvas on alun alkaen suostunut kerääntymään tietyn johtavan luokan ympärille vastineena sille sallimistaan etuoikeuksista. Yksi konkreettinen työkalu on ollut verotusoikeus. Kun nyt kaavaillaan jopa sen siirtämistä Brysselin tasolle, etäännytään todella kauaksi kylistä.

Narsistinen nykypolvi katsoo oikeudekseen marssia keskelle vieraita mantuja toteuttamaan omia urasuunnitelmiaan ja mielitekojaan välittämättä vaikutuksista niihin yhteisöihin, jotka joutuvat heidät ottamaan vastaan. Pienessä mittakaavassa tuollainen liikkuminen on ollut usein jopa rakentavaa. Kun siihen on liitetty mukaan vieraiden uskomusten ja tapojen istuttaminen väkisin keskelle seutuja, joille ne eivät alunperin ole kuuluneet, virkistävistä elementeistä on tullut kokonaisuutta pirstovia. Toki levottomuuksien keskellä alkaa tulevaisuudentoivo himmentyä.  Ihmeteltäessä yhteiskunnan avuttomuutta itsemurhapommittajien, tappajarekkojen, poliisinmurhaajien ynnä muiden edessä olisi syytä katsoa peiliin ja pohtia, tulisiko arvioida uudelleen yltiökansainvälisen ja yksilöllisyyttä korostaneen ajattelusuunnan osuutta rajojen avautumiseen ja sotatantereen levittäytymiseen kotiportaille asti.

Enemmistö briteistä on tahtonut reivata maansa kurssia takaisin kohti itsenäisyyttä. Moninaisista syistä paljon on yhä ihmisiä, jotka elävät euvostokuplassa. Fyysinen kaaos ei ole ehtinyt joka paikkaan. Silti se on vääjäämättä levittäytymässä. Turvallisuutta on myös pitää korkeimmat päättäjänsä mahdollisimman lähellä, jotta heidän valintansa – tai erottamisensa - olisi mahdollisimman suorien vaalien kautta omissa käsissä. Yksi euvostouskovaisten lempilapsista on myös liki infantiili luottamus niin kutsuttuun ”edustukselliseen demokratiaan”. Siinä alamainen pääsee kyllä kannattamaan poliitikkoa vaaleissa, joissa puhutaan lukemattomista pikkuasioista vaikka verovarojen kohdistamisesta kotikunnalle siltarumpuihin asti. Äänestäjä toivoo edustajansa puolustavan vaikkapa kotikuntansa julkista liikennettä pääkaupunkiin. Hänelle luvataan halpaa ruokaa. Päästyään edustuslaitokseensa edustaja kohtaa ammattimaisia propagandisteja, jotka alkavat puhua yhteisvaluutasta, rajojen avaamisesta ynnä maiden yhteisestä lainsäädännöstä. Eliitti näkee tilaisuutensa korkeapalkkaisiin virkoihin, joita vastaan tulisi suostua tiettyihin sopimuksiin. Vaikkei moisista asioista ole vaalien alla edes mitään tiedetty, edustajat uskottelevat itselleen edustavansa niissäkin valitsijoidensa mielipidettä.

Kaikkein uskomattominta on kansanvallan vastustajien päätelmä siitä, että yli kaksikymmentä vuotta sitten silloisessa maailmassa massiivisen painostuksen voimalla juntattu kansanäänestyksemme EU:sta olisi yhä pätevä ja muuttamaton. On totta, ettei kansa kykene hahmottamaan kaikkia kansainvälisen politiikan koukeroita. Silti sillä pitäisi olla luovuttamaton oikeus kansanäänestykseen, jossa suoraan kysytään vallan luovuttamisesta Helsingistä Brysseliin, Lontoosta Brysseliin tai rajojen avaamisesta.

Yhä useammat ovat alkaneet nähdä euvostokulissien lävitse. Brysselin politrukit eivät ole soveliaita
arvioimaan esimerkiksi Brexitin vaikutuksia, koska ovat jäävejä ja heillä on selvä agenda.

Kun tulee aika valita liittovaltiolle keulakuvat ja johtokunta, valinta toteutetaan Brysseliin valittujen edustajien ynnä epädemokraattisten eturyhmien kesken. Hyvä esimerkki on tapaus Juncker. Kuka kykenisi erottamaan Junckerin? Ei ainakaan Peräkylän Matti tai Maija, ei edes se edustaja, joka alunperin on luullut päättävänsä asioista. Brexitin asiamies, Britannian tuore ulkoministeri Boris Johnson oli äskettäin lähdössä pääkonttorille aloittelemaan eroprosessia. Tekninen vika hänen lentokoneessaan pakotti hätälaskuun. Valpas some-väki oli oitis irvailemassa miehelle, joka oli kokenut vastoinkäymisen matkalla puolustamaan väkensä kansallista etua. Johnson oli matkalla perkaamaan sitä euvostosotkua, jonka yksi ilmentymä on ollut turvattomuuden ja terrorin lisääntyminen kautta mantereen. Silti jotkut älypäät ovat kehdanneet herjata omien matkojensa viivästymisestä ulkoministeriä, joka toimii yleisen edun nimissä.

Ulkoministerin talolle kokoontunut lynkkausjoukko sai pettyä, sillä tämä oli tuolloinkin poissa – ilmeisesti hoitamassa yhteiskunnan asioita.



lauantai 16. heinäkuuta 2016

Turkkilainen soppa


Kapinalliset ryhtyivät perjantai-iltana uhkayritykseen, joka näyttäisi epäonnistuneen. Toinen asia on sitten, mitkä voimat ovat todellisuudessa olleet operaation takana. Tahdottiinko Erdoganille antaa jonkinlainen opetus vai oliko hän itse koko tapauksen takana pönkittääkseen asemaansa entisestään? Oliko kyseessä turkkilainen Pitkien puukkojen yö tai versio Valtiopäivätalon polttamisesta? Nationalistisen armeijan ja fundamentalisti-islamististen poliitikkojen yhteiselo PKK:n vastaisessa taistelussa on myös tärkeä näkökohta.




Presidenttimme Niinistö äskettäin totesi televisiossa jotenkin siihen tapaan, että sana sotilasvallankaappaus vaikuttaa epäeurooppalaiselta, mikä kuvastanee euvostouskovaisten turhautumista siihen väkivallan kierteeseen, johon Eurooppa on päätynyt ryhdyttyään jo vuosia aiemmin keinotekoisesti muovaamaan maailmaa ympärillään omien haavekuviensa mukaiseksi. Johtotasomme argumentaatiossa säilyy kipeänä kohtana – ellei aivan tabuna – maassa vallitseva ristiveto uskonnollisuuden ja maallistumisen välillä. Olennainen piirre Turkin vaikeuksissa kuitenkin on, että mainittu vaikutusvaltaansa pönkittävä uskonto on nimenomaan islam, joka on myös poliittisyhteiskunnallinen ajattelumalli. Koska Eurooppa kärvistelee islamisaation kourissa, islamilaisen Turkin kehitys ei voi olla mitenkään yhdentekevää.

Tässä vaiheessa toki kaikki tiedonvälitys on arveluttavaa. Nähtäväksi jää, kuinka kauan Erdogan jälkiä siivoaa ja puhdistuksia jatkaa vai tiivistyykö vastarinta. Euvostopolitrukkien paradoksaalinen suhtautuminen vallanpitäjien toimien vastustamiseen näyttäytyy suhtautumisessa niin sanottuun demokraattiseen valintaan. Erdoganin tapauksessa painotetaan hänen saavuttaneen asemansa demokraattista tietä. Sen sijaan Brexitin tapauksessa euvostoleiri on tehnyt kaikkensa mitätöidäkseen äänestystuloksen. Osa liittovaltion kannattajien leiristä on jopa syyttänyt Brexitiä Turkin tapahtumista.

Erdogan on tahtonut henkilöidä kapinallisvoimat Yhdysvalloissa maanpaossa elävään Fethullah Güleniin. Ylenkin levittämien tietojen mukaan tämä olisi kiistänyt osuutensa tapahtumiin. Se ei sinänsä liene yllätys, mikäli kaappaus on epäonnistunut. Esitellessään Gülenin persoonan Guardian muistuttaa Erdoganin oman puolueen AKP:n aikanaan itse erikoistuneen lukuisiin vallankaappausyrityksiin, joten salaliittoteoria presidentin omasta osuudesta tapahtumiin ei sekään tarkemmin ajatellen vaikuta niin kaukaa haetulta kuin aluksi voisi luulla. Antaahan kapinan tukahduttaminen valtakirjan uusiin poikkeuslakeihin ja entistä tiukempaan otteeseen maan asioista.

Uskonoppinut Gülen johtaa Guardianin mukaan suosittua Hizmet-liikettä, jota on ajoittain voitu kuvata jopa kultiksi käsittäen ajatushautomoita, kouluja, yrityksiä ja julkaisuja eri puolilla maailmaa tuoden huomattavaa varallisuutta ja vaikutusvaltaa. Koska jotkin lähteet kertovat jopa kymmenen prosentin Turkin väestöstä kannattavan Hizmetiä, ei ristiriita Erdoganin kanssa ole yllätys.

Labour-kansanedustaja Chris Bryant on todennut Turkin olevan keskeinen tekijä Euroopan turvallisuudessa. Euvostokannattajana hän ei ilmeisesti kuitenkaan pidä ongelmallisena sitä, että Bryssel on tahtonut ulkoistaa rajojensa turvaamisen muun muassa juuri Turkille. Islamilaisen ja maallisen maalilmankatsomuksen välisessä kurimuksessa vääntelehtivälle sekä etnisen sodankäynnin suossa tarpovalle Turkille on Eurooppa heikkoudessaan antanut avaimet kristityn kulttuurin sydänmaille. Samalla täkäläiset kirkonmiehet ovat johdonmukaisesti vaienneet Lähi-Idän kristittyjen vainoista. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että esimerkiksi Syyriassa henkiinjääneet kristityt ovat hakeneet suojaa kurdien keskuudesta. Jopa Yle lähetti viime pääsisäisenä ohjelman alueen kristittyjen ahdingosta. Juuri kurdeja turkkilaiset vihaavat ja jahtaavat osin samoilla alueilla, joilla armenialaiset tapasivat 101 vuotta sitten oman kohtalonsa. Olen kirjoittanut asiasta aiemmin tekstissä Turkkilainen teurastamo, joten siitä ei enempää tässä.

Selkeä johtopäätös jo tässä vaiheessa on Euvostoliiton kaakkoisen rajan tilanteen vaikeutuminen entisestäänkin. Turkin itäinen osa on ollut jonkinlaista sota-aluetta jo tähänkin asti, mutta vaarana on koko maan joutuminen kaaokseen. Yhdysvaltain on sanottu tehneen selkeän eron kurdien PKK:n ja Syyrian kurdien välillä. Ensin mainittua se pitää terroristijärjestönä toisen taistellessa Isistä vastaan. Kuinka selkeä rajanveto kuitenkaan voi olla? Ennen kristitty Vähä-Aasia kärsii nyt vuosisatoja myöhemmin toisaalta islamilaisen uskonnollisuuden ja maallistumisen sekä toisaalta erilaisten etnisten ryhmittymien taisteluista. Meidän eurooppalaisten tulisi katsoa tapahtumia avoimin silmin ja kysyä, onko tuossa myös tulevaisuuden islamisoituneen Euroopan kuva.

Turkissa armeija liikkeellä


Vallankaappaus vaiko vain yritys?


Hävittäjiä Istanbulin yllä. Tankkeja kaduilla. Istanbulin sillat suljettuina. Osa armeijasta on noussut Erdogania vastaan. Euroopan kieriskellessä yhä Nizzan terroriteosta sekaisin euvostokandidaatti Turkki on ajautunut sotilaiden kapinaan.

Saako Erdogan lähteä? Tätä kirjoitettaessa Turkin presidentti on kuulemma "turvassa".
  
Brittilehti Telegraphin välittämän silminnäkijäkuvauksen mukaan jo pitkin perjantaipäivää poliiseja oli kaikkialla. Turistista moinen saattoi vaikuttaa normaalilta, mutta paikallisten mukaan niin ei ollut. Basaarialueen sisäänkäynneillä oli poliiseja ja paljon aseita. Armeijan helikopterit olivat ilmestyneet taivaalle.

RT:n mukaan ainakin yksi helikopteri on avannut tulen Ankarassa alueella, jossa sijaitsee Turkin Kansallisen turvallisuuden päämaja. Aiemmin illalla hallitus julisti [Reuters] säilyneensä vallassa ja rankaisevansa syyllisiä ankarimmin. Nyttemmin on levinnyt tietoa, että armeija olisi ottanut vallan ”suojellakseen demokratiaa”.

Päivän valjetessa sekava tilanne toivottavasti selviää. Euroopan kannalta olisi äärimmäisen tuskallista Turkin ajautuminen sisällissodassaan entistä kaoottisempaan vaiheeseen. Seuraukset Euroopan kohtaaman pakolaiskriisinkin suhteen olisivat katastrofaaliset. Euvostoliiton kaakkoisrajalla ovat nyt siis Kreikka konkurssissa ja Turkki kapinoivan armeijansa kourissa. Lisää päänvaivaa on siunaantunut Brysselin pääideologeille näiden koettaessa pitää pystyssä Euroopan "rauhanprojektin" kulisseja.

Seuraavat päivät tulevat olemaan äärimmäisen mielenkiintoisia.



tiistai 12. heinäkuuta 2016

Vakaus vai kansainvälisyys


Elämän perusasiat pysyvät samoina sukupolvesta toiseen. Nyt on tuotu julki korkeakoulutettujen nuorten tavoittelevan paljolti samoja asioita kuin vanhempansakin [Talouselämä, Karjalainen, Iltalehti]. Kenties kahdella tuolilla istumisen vaikeus on heille karvaasti valkenemassa vasta iän karttuessa.

Kotiseutu vai maailman valot?

Korkeakoulutetut nuoret haluavat työelämältään ennen muuta vakautta, paljastaa Akavan TNS Gallupilla teettämä kyselytutkimus. 20–35-vuotiaat arvostavat eniten vakaata toimeentuloa ja suurin osa työskentelisi mieluiten palkansaajana (69 prosenttia).

Euvostomielinen mediamme on hellinyt teesiä, jonka mukaan Brexit olisi jonkinlainen nuoret vastaan vanhukset -asetelma. Viimeksi tätä päätelmää nostatteli toimittelija Maikkarin SuomiAreena -lähetyksessä. Ajan hengeksi on pyritty kohottamaan individualistinen pärjäämisen ja kilpailemisen kulttuuri. Pohjimmiltaan ultrakansainvälisen ja anti-kansallisen talouspolitiikan hämmentämän työelämän pelastajaksi on väitetty kiky-sopimusta ja paikallista sopimista. Samalla ajatukseen on usein lausumattomana sisältynyt pyrkimys avata rajat ulkomaalaisille työntekijöille. Oman kansan varoin on ideologisin perustein ollut tavoitteena kouluttaa myös muukalaisväestöä. Ristiriitaisena seurauksena on koulutetuimman väen siirtyminen ulkomaille ja sen sinne lähtemisellä pelotteleminen ellei ”tyhmä” vanha väki äänestä niin kuin euvostouskovainen eliitti tahtoo.

Vaikka paluu muutaman vuosikymmenen takaiseen monokulttuuriseen Suomeen onkin mahdotonta, sen nuorisolle tuomat haasteet on syytä tunnustaa yksinkertaisemmiksi kuin tämän monikansallisen ja monikulttuurisen euvostomaan. Karrikoidusti ura koko iän samassa tehtaassa oli vakaata vailla kilpailua toiselta puolelta maailmaa saapuneiden intressejä vastaan. Poliittisesti pienen, puolueettoman ja liittoutumattoman maan kansa ei joutunut kompuroimaan minkään liittovaltion tuomien itselle kuulumattomien pakotevaatimusten taakan alla. Riitti selkeä taiteilu lähimpien naapurien ja oman edun välillä. Kansainvälisyys on liittosopimusten miinakenttä. Ensimmäinen maailmansota sytytettiin juuri monimutkaisten liittosopimusten kautta. Omassa maassa oman uskonnon ja oman kulttuurin keskellä toimintaohjeet olivat huomattavasti selkeämmät kuin taiteillessa yksilönä suurkaupunkien uskonto- ja väestöryhmittäin jakautuneissa alakulttuureissa. Kokiessaan nykyistä selkeämmin oman kansallisen kokonaisuutensa arvon myös omistava luokka kykeni asettamaan kansakunnan lyhytaikaisten pikavoittojen edelle.

Kilpailtaessa henkilökohtaisilla ominaisuuksilla tulee vääjäämättä käymään niin kuin urheilussa eli ennemmin tai myöhemmin esille astelee joku vahvempi, älykkäämpi, kokeneempi – tai nuorempi. Ilman omaa, vahvaa viiteryhmää ultraindividuaalin kohtaloksi tulee ajautua nurkkaan kuin epäkelpo työkalu. Ellei hän ole pitänyt huolta oman kulttuuriryhmänsä eduista tyhjän tilan täyttää elinvoimaisempi ja tonttiaan puolustamaan kykenevä ihmisryhmä. Juuri näin on Euroopassa käymässä. Yksilökeskeinen muotikäsite pyrkii turhaan kumoamaan ihmisen biologisen taustan sosiaalisena apinana, joka nykyaikaisia kilpailukäsitteitä noudattaen olisi kuollut jo kauan sitten sukupuuttoon. Vanhan sanonnan mukaan Suomi on ollut suomalaisten paras maa. Sitä Euvostoliitto ei ikinä tule olemaan, sillä kansojen vastaiselle hallintaprojektille käsite suomalainen ei merkitse mitään. Antautuessaan Brysselin ajamalle agendalle päättäjämme ovat luovuttaneet itsenäisyytemme lisäksi tyystin omat vaikutusmahdollisuutensa puolustaa lastensa tulevaisuuden vakautta.

Nuoret eivät pitäneet työn kansainvälisyyttä erityisen tärkeänä mutta kokivat ulkomaille muuton todennäköisempänä vaihtoehtona kuin vanhemmat.

Olemme edenneet Euroopan tuhoutumisessa pisteeseen, jossa on tärkeätä erottaa syy ja seuraus. Monokulttuurin vakauttava vaikutus alkaa olla hiipumassa olemattomiin. Eri intressiryhmien kiistat ovat alkaneet myllertää pinnan alla yhteiskuntaa. Turvattomuus ja epävarmuus ovat lakaisemassa vanhan Euroopan tieltään. Moni vanhempikin ihminen saattaa kokea juuttuneensa mureneville juurilleen pelkästään ikänsä tähden odottamaan viimeistä matkaansa. Minne matkan sitä paitsi voisi suunnata? Nuorten soisi oivaltava, etteivät he voi seistä yhtä aikaa kahdessa paikassa: napsimassa kansainvälisyyden pikavoittoja ja nojaamassa vanhan maailman vakaata käsivartta vasten.


maanantai 11. heinäkuuta 2016

Mistä Euroopassa oikeastaan palkitaan?


Barroso tekee kataiset – entiselle euvostojohtajalle huippuvirka vaikka EU romahduksen partaalla


Monet Suomessa syystä epäilevät niitä ”ansioita”, joilla entinen pääministerimme Katainen on päässyt korkeaan euvostovirkaansa. Järjen mukaan epäjärjestykseen ja velkakierteeseen saatettu isänmaa ei ainakaan vanhoina hyvinä aikoina olisi ollut minkäänlainen meriitti asetettaessa kansainväliseen talouspoliittiseen asemaan. Viikonloppuna tuli tieto, että Goldman Sachs on valinnut palvelukseensa entisen euvostojohtajan José Manuel Barroson eli synkeän Junckerin edeltäjän [Euractiv, The Telegraph]. Barroson tehtävänä on ohjeistaa pankkieliittiä toimimaan Brexitin jälkeisessä maailmassa, joka paljolti on juuri Barroson itsensä aikanaan johtaman Euvostoliiton aikaansaannosta.

Barroso pääsee "neuvomaan" Goldman Sachs-pankkia tilanteessa, jota hän itse aikanaan on ollut rakentamassa.


Tunne on hiukan niin kuin pyromaani valittaisiin palopäälliköksi. Samalla kuitenkin viimeistenkin hälytysvalojen pitäisi vilkkua tarkasteltaessa Goldman Sachsin kaltaisten toimijoiden osuutta Euroopan synkkenevään kaaokseen. Koska Brexit on nähtävä enemmän seurauksena kuin syynä epävarmuuteen, rahamaailman reaktiot kiinnostavat maallikkoakin. Barroson kaltaisen poliitikon valitseminen mainittuun toimeen on herättänyt ansaitusti kummeksuntaa.

Juuri eilen tuli julki uusin IMF:n varoitus Euvostoliiton hajoamisesta ja poliittisen valuutan jakautumisesta. Siinäkin yhteydessä pistää silmään ideologinen näkemys Brexitistä purkautumisen käynnistäjänä, vaikka kansanäänestyksen tulosta on nimenomaan pidettävä seurauksena liittovaltiopyrkimyksistä ja epäonnistuneesta tai peräti olemattomasta maahanmuuttopolitiikasta. Vieläkään ei ole ollut nähtävissä merkkiäkään Brysselin itsekriittisistä toimista. Päinvastoin vallanpitäjiä nuoleskeleva media on juoksuttanut esille toinen toisensa jälkeen Brexitin kannattajia demonisoivia tai halventavia kirjanoppineita. Barroson nimittäminen uuteen virkaansa ei ainakaan viestitä rahamaailman taholta järin suurta kriittisyyttä viime vuosina harjoitettua euvostopolitiikkaa kohtaan.

Euvostoliitossa konkretisoituu ideologian ja taloudellisen toiminnan yhdistämisen mielettömyys. Euvostohumanismin höttösanomassa köllöttelevien hyödyllisten idioottien taustalla naruista vetelevät sielunsa rahalle myyneet. Niiden verenimijöiden virheet on eliitin ollut pakko sosialisoida. Taloussanomien mukaan sairas Euroopan pankkilaitos tarvitsisi 150 miljardin euron tukipaketin. Jo Italian pankkien osuus olisi 40 miljardia. Tilanne on mennyt jo ilmeisesti niin pahaksi, ettei syylliseksi väitetäkään enää yhtä yksittäistä vasallivaltiota niin kuin viime vuosina Portugalia tai etenkin Kreikkaa. Viha Brexitiä kohtaan lähtee siitä, että pitkästä aikaa maksumiehiksi ovat joutuneet raharikkaat. Heti Britannian äänestystuloksen varmistuttua saatettiin todeta näiden köyhtyneen 196 miljardia dollaria. Pelkästään Saksan kolmanneksi rikkaimman henkilön omaisuudesta katosi oitis 1,9 miljardia dollaria. Mainittuja nimiä kaivelemalla pääsisimme sen joukon jäljille, joka on jäätävästi hyötynyt eri maiden heikoimpien aseman kurjistamisesta poliittisen valuutan järjestelmän ylläpitämiseksi. Se on myös susilauma, jonka etujen ajamisesta Barrosokin tahdotaan palkita.

Kaikki inhimillinen kanssakäyminen on sopimuksia ynnä palvelusten ja vastapalvelusten piiritanssia. Euvostouskovaiset koettavat viedä aatettaan niin kauaksi kuin se vain kantaa. Albanian tai Turkin kaltaisten maiden liitäminen Unioniin ei korvaa vanhojen vasallien kääntymistä pois. Nettomaksajien sijasta Bryssel on haalimassa helmoihinsa lisää tuettavia. Ensimmäinen järjellinen vastareaktio liittovaltiolta olisi ollut uusien jäsenneuvottelujen jäädyttäminen tyystin, kunnes exit-prosessit olisi saatu käsiteltyä. Niin kaiketi olisikin toimittu puhtaasti taloudellisessa järjestelmässä. Euvostoliitto on kuitenkin harjoittanut vuosikaudet samankaltaista aatteellista lähetystyötä, mihin Moskova bolsevikkivallan alkuaikoina pyrki. Siltä tieltä kääntyminen olisikin samanlainen henkinen isku kuin suuren ja mahtavan itäisen sortuessa. Liian moni Brysselin byrokraatti elää vain kokoussalejaan varten.

Onko Barroso euvostouskoville hajoamisen enteiden tiivistyessä ellei ihan Leninin kaltainen ikoni niin ainakin jokin nykypäivän Mihail Kalinin





perjantai 8. heinäkuuta 2016

Kommenttini Professorille: diktatuuri on jo täällä


Plogistanissa on muutama arvostamani kirjoittaja. Professori on yksi heistä. Toisinaan heidän kirjoituksiaan kommentoidessaan havahtuu siihen, ettei tahdokaan jättää huomioitaan pelkästään alkuperäisen tekstin alaviitteeksi. Tänään kävi niin. Tarkastellessaan oikeusistuintemme ja median vuorovaikutusta hän päätyy huomaamaan lähestyvämme ”diktatuureista tuttua yhteiskuntaa”. Ainakin suhteessa Euvostoliittoon elämme jo nyt diktatuurin yhden totuuden maailmassa. Siksi siirsinkin kommenttini tänne.

Ja jälleen riehaannuttiin. Puolueettomuus olisikin kai aivan liikaa vaadittua. Farage
antoi vastarinnalle välineet ja sielun. Tietenkin Euvostoliiton valtakoneiston täytyy
tuoda vihansa julki. Brexit on kuitenkin sytyttänyt liekin, joka on edennyt jo Unkariin.

Jotenkin tuntuu siltä, että me jo elämme tuota "diktatuureista tuttua yhteiskuntaa". Eräs esimerkki on "tiedotusvälineidemme" kirjoittelu liittyen Britannian Brexitiin.

Mediamme on nähnyt tavattomasti vaivaa alleviivatakseen epävarmuustekijöitä ja väittääkseen brittien katuvan äänestystulosta. Haastateltavina on ollut yksinomaan sellaisia ihmsiä, jotka ovat suoranaisesti hyötyneet tai uskoneet hyötyneensä työnsä kautta unionista. Nigel Faragen eroaminen UKIPista on ollut varsinaisen riekkumisen aihe. Siinä missä Jo Coxin murhasta reviteltiin kaikki mahdollinen Faragen jo ennen äänestystä saamista tappouhkauksista on vaiettu. Faragen ja Boris Johnsonin vetäytymisten takana saattaa olla niinkin yksinkertainen syy kuin huoli omasta ja läheisten turvallisuudesta. Dogmatisoituun maailmankuvaan kuuluu, että uhka tulee ainoastaan Brysselin agendaa vastustavilta tahoilta. Toki tavoitekin eli äänestäjien Brexit-kannanotto on tullut saavutettua. Samalla on jätetty muistamatta, että jo vuonna 2013 ennen Brexit-taistoa Boris Johnsson ilmoitti Telegraphissa, ettei hän halua pääministeriksi 2018 tai aio olla tuolloin enää Lontoon pormestarina.

Toisaalta selaamalla maailman uutistarjontaa voimme myös löytää vihjailuja, että Farage tekisi paluun. Jopa kiihkeänä euvostokannattajana profiloitunut Guardian kirjoittaa siitä

Parisen päivää sitten peräti ylellä jouduttiin pitkin hampain ja kieli keskellä suuta myöntämään, että Brexit-aikeista on ollut suomalaisyrityksille jopa hyötyä. Toisaalta tänään aamulla Hautala pääsi hehkuttamaan, ettei usko Brexitin toteutuvan. Mielipide on toki hänen, ja järkytys brittien uppiniskaisuudesta kourii euvostoliittolaista kansojentuhoa vastaan, mutta jälleen yksi kansanvaltaa vastustava julkilausuma on päässyt valtakunnan verkkoon.Asia nousi esille kuin sivulauseena käsiteltäessä Natoa ja Venäjän suhteiden ongelmia. Propagandakoneiston ote on välillä hienovaraista äityen toisinaan lähes brutaaliksi junttaukseksi.

Tietyllä tavalla ei käy nykyisiä toimittelijoitamme kateeksi, sillä hiukankin rehellisemmällä tavalla kunnianhimoisempi persoona saattaa joutua hankaluuksiin taiteillessaan sallitun ja vaiettavaksi määrätyn sisällön välillä. Nämä ovat aika selkeitä diktatuurimaisen yhteiskunnan merkkejä.


tiistai 5. heinäkuuta 2016

Kansanäänestys Unkariin!


Brysselille lähetetään viesti jonka se ymmärtää


Unkarin presidentti Janos Ader on julkistanut maansa järjestävän kansanäänestyksen. Hankkeen vastustajien mukaan äänestys saattaa merkitä Unkarin lähtöä Euroopan Unionista.

Lähtö lähellä? Eurooppalaiset sivistyskansat antavat kansalaisilleen mahdollisuuden äänestää euvostolaista
mielivaltaa vastaan.

Kansanäänestyksen on määrä tapahtua lokakuun toisena päivänä. Asiasta ovat kertoneet muun muassa Reuters ja Daily Mail Online. Sen pontimena ovat Euvostoliiton suunnitelmat pakkosijoittaa maahanmuuttajia vasallimaihinsa. Aiemmin pääministeri Viktor Orbanin hallitus on jo äänestänyt niitä suunnitelmia vastaan, joiden mukaan 160 000 maahanmuuttajaa jaettaisiin 28 eu-vasallin kesken. Tuossa äänestyksessä Unkari jäi vähemmistöön, muttei siis tahdo alistua.

Unkari on ollut yhteistyössä Slovakian kanssa vastustamassa suunitelmaa, jonka on väitetty helpottavan painetta Kreikkaa ja italiaa kohtaan. Samaan aikaan olemme kuitenkin saaneet lukea jatkuvasta ihmisvirrasta Välimeren ylitse, joten on aiheellista kysyä, miten rajoja avaamalla muka voitaisiin puuttua kansainvaellusten perussyihin ja ihmiskaupan tuottoihin. Orbanin mukaan Euvostoliitolla ei ole oikeutta piirrellä uudestaan Euroopan kulttuurillista ja uskonnollista identiteettiä. Sen mukaan euvostosuunnitelma rikkoo kansallista suvereniteettia ja että terroristit voivat saapua maahan tekeytyen maahanmuuttajiksi.

Brysselin kaavailemien kansansiirtojen suosio ei vasallimaissa ole ollut Suomea lukuunottamatta mainittavaa. Heinäkuun ensimmäiseen päivään nebbessä  vähemmän kuin 2800 tulijaa – 789 Italiasta ja 1994 Kreikasta – on sijoitettu uudelleen. Unkari ei ole ottanut ainuttakaan sille määrätyistä 1294 tulijasta. Unkarilaiset ovat havainneet Unionin voimattomuuden ihmisvyöryn edessä. Vuonna 2015 noin 400 000 maahanmuuttajaa ja pakolaista kulki maan kautta ennen kuin hallitus sulki syksyllä eteläisen rajan aidoin ja piikkilangoin.

Vaikka Orban kehotti lehti-ilmoituksin brittejä pysymään Euvostoliitossa, hän ymmärtää Brexit-äänestyksen tuloksen osana kamppailua maahanmuuttoa vastaan. Hänen mukaansa EU-johtajat eivät ole tehneet mitään pysäyttääkseen maahanmuuttoaallon, mikä on vähentänyt turvallisuutta, lisännyt vaaroja ja väkivaltaa. Hänen vastustajansa syyttävät [kansanäänestysaikeita] Unkarin viemisestä valhein ulos Euvostoliitosta. Hallitus on suunnittelee kuitenkin ilmoituksin sekä television ja internetin kautta kiirehtiä äänestäjiä lähettämään Brysselille sellaisen sanoman, jota tämä ymmärtää.

Ollakseen pätevä äänestysprosentin on oltava yli 50, jota aiempien äänestysten on ollut vaiketa saavuttaa. Unkarin johto on joka tapauksessa päättänyt tarttua Brexitin avaamaan hetkeen. Vapauden ajatus on virinnyt kautta pakkounionin. Tästä rohkeudesta kansanäänestyksen ajajat ansaitsevat suuren kunnioituksen.


maanantai 4. heinäkuuta 2016

Kohti kv verotusoikeutta


Valtamedia on ottanut sulavasti päätehtäväkseen mielipiteen muokkaamisen ja uppiniskaisten henkisen rankaisemisen. Varsinainen tiedonvälitys on jäänyt liki toisijaiseksi tehtäväksi. Oikeat uutisaiheet käsitellään toisilta kopioiden, mutta propagandistisissa tarkoituksissa marssitetaan esille tarkoin valittuja, ”oikein ajattelevia” tutkijoita ja poliitikkoja. Eräs esille tullut ajattelun ”jalostamisen” kohde on verotusoikeus.

Onko kansainvälinen verotus ratkaisu anarkiaan?
Olen aiemmin sivunnut verottamisen siirtämistä ylikansalliselle tasolle kirjoituksessani EU:n Supervaltio julki. Koska ajatus verotusoikeuden luovuttamisesta maamme yläpuolella olevalle elimelle merkitsee käytännössä itsensä holhouksen alle asettamista ja lopullista itsenäisyyden antamista pois, euvostouskovaiset ovat toistaiseksi tahtoneet usein kiistää sellaiset aikeet. Ajan ei ilmeisesti katsota olevan toistaiseksi kypsä eikä kaaoksen tarpeeksi syvä avoimiin kortteihin tässä asiassa. Kuten sanottu, julkisen mielipiteen ohjailu on kuitenkin aloitettu.

Avainsana on globalismi. Nykymaailman perusdogmeja on vannoa globalismin nimeen. Toisinaan tuntuu siltä, että jos inkvisitio keksittäisiin ja perustettaisiin vasta nykypäivinä, sen tehtäväksi annettaisiin valvoa oikeaoppista suhtautumista juuri globalisaatioon. Niinpä myös brittilehti Guardian, kiihkeä euvostovallan kannattaja, ottaakin kansainvälistä verotusta käsittelevän juttunsa lähtökohdaksi globalisaation. Pääsanomana on ns realist school -koulukunnan johtava teesi kansainvälisen politiikan anarkistisesta perusolemuksesta, maailmasta hallittuna viidakonlaein. Koska globalisaatio on aikamme kanonisoitu opinkappale, oikeaoppisten on lähestyttävä kiistämättömiä vitsauksia syyn poistamisen sijasta oireiden lievittämisen kautta.

Tarpeeksi varttuneet saattavat hahmottaa kansallisvaltion peijaisten alkaneen 1980-luvulla, jolloin vapauttamalla pääomat liikkumaan avattiin padot yhteisen omaisuuden myymiselle [Seppo Honkapohja:Rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen Pohjoismaissa 1980-luvulla (The1980s financial liberalization in the Nordic countries); KariPaakkunainen: Pedagogisia aineksia keskusteluunkilpailukyky-yhteiskunnasta]. Menestyksellä proletariaatin kommunismia vastustanut valtio siloitti tien kansainvälisten kapitalistien sosialistiselle liittovaltiolle. Ilman säätelyä on siirrytty tilanteeseen, jossa melkein poikkeuksetta kotimainen yritystoiminta siirtyy ulkomaiseen omistukseen saavutettuaan tietyn vakavaraisuuden eli alkaessa tuottaa sisälle niitä panostuksia, joita yhteiskunta on erilaisin starttirahoin ynnä muin tuin yrityksiin pumpannut. Kansallinen, oman maan parhaan ajatteleminen on siis melkein kokonaan saatu 20-30 vuodessa kitkettyä pois. Mammuttimaisen julkisen sektorin ansaittukin parjaaminen on liian helppo tie, sillä juuri suuri kansainvälinen, alati pullataikinan lailla paisuva Euvostoliitto on mantereemme johtava byrokratiageneraattori. Ovathan kaikenlaiset tarkastukset ja tutkimukset tukiaisten sekä direktiivien hallinnan edellytys.

Panama-paperit ovat nostaneet vääjäämättä esille jo aiemmin selkeästi tiedossa olleen varallisuuden paon ulkomaille. Kansallisen sääntelyn poistuessa inhimillinen ahneus on päässyt rajattomasti piehtaroimaan. Globalisaation nimissä oman maan ja kansan paras ei juurikaan saa toimijoita valitsemaan kenties hiukan alempia voittoja yhteiskunnan terveemmän elämän vuoksi. Koska julkiset toimijat ylimpinään Brysselin byrokraatit pyörittävät jatkuvaa rajoitusten ja uusien määräysten myllyä, ei pääomien ja investointien pako kaukomaille ole mikään ihme. Sairain ilmentymä kehityksestä on ollut niin kutsuttu kiky-neuvottelufarssi, jossa työväkeä on kepitetty ansioidensa leikkaamiseen puuttumatta lainkaan kohonneisiin asuinkustannuksiin, joita laskeneet ruoanhinat eivät kykene kompensoimaan. Vastineeksi on tarjottu kotimaisen veropohjan kaventamiksta entisestään puuttumatta olemassa olevan verotuksen tuoton kohdentamiseen. Epäsuhta tulojen ja kustannusten välillä johtanee kasvaneeseen yhteiskunnan tuen tarpeeseen. Kiky-sopimukseen olisikin ollut syytä liittää myös ainakin tiukka vuokrasääntely osana koko yhteiskunnan talkoita.

Guardian esittää kansainvälistä verotussysteemiä ratkaisuna veroparatiisien ruttoon ja rahojen laittomaan siirtämiseen maasta toiseen. Asia ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen, mikä ilmenee lehden lainatessa presidentti Obamaa: ”The problem is that a lot of this stuff is legal, not illegal”. Kansainvälistä verotusoikeutta perustellaan siis sillä, ettei tarvitse toimia laittomasti siirtääkseen rahaa Panamaan tai Luxemburgiin. Kansainvälisen verottaja ei kuitenkaan ole ongelmaton ratkaisu. Edes Yhdistyneet Kansakunnat organisaationa ei ole vapaa aatteellisesta politikoinnista, joka saattaa olla kovinkin ristiriidassa yksittäisten kansakuntien etujen kanssa. Agendansa mukaisesti Guardian nostaa esille myös Britannian kaavaileman eron Euvostoliitosta. Sen sijaan, että kansakunta itse laatisi rajoitukset ja valvonnan euvostouskovaiset pyrkivät vannomaan kansainvälisen verotuksen ja säätelyn nimeen. Tässäkin yhteydessä se alleviivaa väitettyä Britannian sananvallan vähentymistä.

Koska Brysselin kolhoosi on osoittautunut pankkiirien humanismihössöllä kuorrutetuksi projektiksi, verotusoikeuden luovuttaminen vasallivaltioiden ulkopuolelle olisi lopullinen isku itsenäisyyden kulisseille. Tähän asti verovarojen päätön kohdentaminen on tietylle tasolle asti kuitenkin ollut lähinnä kansallista vastuuttomuutta ja taitamattomuutta. Veronkannon siirtyessä lopullisesti kansallisen tason ulkopuolelle saisi koko kansa kokea sitä, mitä maajussit tukiensa kanssa. Tietyllä tavalla se toki olisi terveellistäkin pahimmille kotimaisen maatalouden vihaajille, mutta isossa mittakaavassa hirvittävän kohtalokasta.


sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Erdogan: syyrialaisista turkkilaisia


Lehmänkaupat Turkin kanssa ovat saaneet uuden ulottuvuuden. Britannian Brexit-kampanjan aikaan euvostouskovaisten leiri raivosi karttapiirroksista, joissa liittovaltion uusiin alueisiin on Turkin lisäksi hahmoteltu Syyria. Kuinka ollakaan, nyt on maailmalle levinnyt tieto Erdoganin tarjouksesta tarjota Turkin kansalaisuus ”Syyrian pakolaisille”. Mikäli neuvottelut Brysselin kanssa etenevät jossain vaiheessa Turkin euvostojäsenyyteen asti, mukana tulisi myös se osa kaoottisesta Syyriasta, joka olisi tahtonut siirtyä turkkilaisiksi. Kummasti aiemmin mainittu karttapiirros siis alkaisi muistuttaa todellisuutta.


Meillä asiasta on kertonut Talouselämä, joka viittaa Financial Timesiin, missä juttu näyttäisi köllöttelevän maksumuurin takana. Onpa asiasta luettevissa muun muassa Worldbulletin-julkaisusta ja Daily Sabah -lehdestä. Äskettäisessä puheessaan Erdogan ei kuulemma tarkentanut kansalaisuuden saamisen ehtoja, prosessin kestoa tai saisivatko kaikki Turkkiin rekisteröityneet 2,7 miljoonaa pakolaista kansalaisuuden. Selvä kuitenkin lienee, että Turkki kasvattaisi huomattavasti houkuttelevuuttaan askelmana kohti Euvostoliittoa. Onhan Brysselin pöhötauti ja uusien jäsenmaiden imuroiminen yleisessä tietoisuudessa. Taannoin komissio ei ollut pysyä housuissaan julistaessaan uusien itäisten vasallimaiden kautta tulevasta autuudesta, vaikka samaan aikaan sen perusrakenteet ovat olleet natisemassa Lontoota myöten. Pian saattaakin koittaa aika, jolloin Turkista tuleva maahanmuuttaja voikin esittäytyä uutena euvostokansalaisena.

Tämä kaikki onkin luonnollisesti herättänyt kysymyksiä EU:n ja Turkin solmiman pakolaissopimuksen jatkosta. Jo ennen Turkin mahdollista euvostojäsenyyttä nimittäin turkkilaisen passin omaaville syyrialaisille pitäisi myöntää viisumivapaus liittovaltion alueelle. Turha edes epäillä, etteivät syyrialaiset jatkaisi matkaa oitis uudet paperit taskuissaan. Kategorinen kansalaisuuden myöntäminen itsekin kaoottisessa tilanteessa olevassa Turkissa nostaisi väistämättä esille epäilyt siitä, kuinka tarkasti ja oikein kunkin pakolaiseksi esittäytyneen henkilön oikea identiteetti ynnä tarkoitukset onkaan voitu selvittää. Samalla eurooppalainen ”rauhanprojekti” tulee imaisseeksi kitusiinsa päättymättömän etnisen sodan ja taistelut, joiden lopullinen voitto viipyy yhä epätietoisuuden tolkuttomassa, verisessä hämärässä.

Itseään älymystönä ja oppineena pitävä väki on raivonnut demokraattisesti esille noussutta Brexitiä vastaan. Suu vaahdossa on vaadittu jopa äänestystuloksen mitätöimistä. Paljon vähemmän ääntä on pidetty Itävallan erinäisten epäselvyyksien johdosta uusittaviksi joutuvista vaaleista. Katseiden pitäisi kohdistua nyt etenkin siihen, pystyykö euvostojohto viimein tarttumaan jäntevästi ja tarpeellisen tiukasti Turkin rintaman tapahtumiin. Brysselin byrokraattien ideologisen sokeuden ja ylimmän johdon ilmeisen tuhopyrkimyksen tietäen asiaa voitaneen syvästi epäillä. Yhdessä Välimeren ylittävän aallon kanssa tullee kaakosta pursuava ihmismassa uudelleen yltymään ellei asenne muutu.


perjantai 1. heinäkuuta 2016

Eivät kaikki EU-lampaita


Vanhan koplan kokoontuessa Berliiniin ryhmittyi "kapinakokous" Varsovaan.


Viime päivät mediassamme ovat euvostouskovaiset kimpoilleet toinen toistaan pelästyneemmin kirkumaan integraatiotansa ja tuomitsemaan brittien kerettiläisen päätöksen lähteä ajamaan eroa liittovaltiosta. Nyt jopa hallitustasolla on alkanut väittely ”Suomen linjan” [lue=Bryssel/Berliini] noudattamisesta suhteessa kapinalliseen. Oman tutinan hallituspiireissä on nostattanut ulkoministeri Soini. Samalla on julistettu pelkoa dominoilmiöstä aivan kuin Bryssel voisi sen jääräpäisesti jalkaa polkemalla estää. Unionille uskollisten ministeriemme paniikin ymmärtää, sillä jäsenmaat ovat jo päätyneet ainakin kahteen blokkiin. 

Poliitikkojemme vaahdotessa hallitusta myöten siitä, millainen kuva pitäisi Suomesta antaa suhteessa
Brexitiin Eurooppa näyttäisi jo olevan jakaantunut eri leireihin. Eliitin Eurooppa-projektia ei enää
pidetä pystyssä mahtipontisella hymistelyllä, vaan nyt tarvitaan selkeitä tekoja eurooppalaisten ihmisten
vuoksi. Yhä useampi epäilee, ettei Brysselistä löydy siihen tahtoa eikä kykyä.



Tosiasiassa Euvostoliitto on jo hajonnut ainakin kahteen leiriin. Unkarin linja Euroopan kriisissä on jo useana kuukautena asemoitunut hillitsemään Unionin itsetuhoisinta ideologiaa. Nyt juuri Unkari on seuraavaksi ilmaissut halunsa ulos. Sen mielestä EU on epäonnistunut eurooppalaisten arvojen puolustamisessa. Satunnainen tarkkailija tosin voisi viime kuukausien valossa aprikoida, onko Euvostoliitto edes moista tahtonut yrittää.

Eurooppalaisena ministeritason henkilönä Unkarin Janos Lazar on sikäli liki ainutlaatuinen, että hän on uskaltanut sanoa ääneen vanhan totuuden keisarin vaatteista. On tullut aika lausua, ettei Eurooppa merkitse Euroopan Unionia. Se on kykenemätön puolustamaan eurooppalaisia oikeuksia tai arvoja. Vaikka Lazar korostaa julkistaneensa vain oman mielipiteensä - ei Unkarin hallituksen - tuo mielipide ei voi olla kaukana koko kabinetin linjasta. Merkillepantavinta on se, että oltuaan mukana liittämässä Unkaria kaksitoista vuotta sitten Unioniin hän on nyt kyennyt muuttamaan kantaansa. Hänen egonsa antaa myöten tarkistaa tekojaan. Hän lisää, ettei Unkarin hallitus kuitenkaan suunnittele kansanäänestystä EU:sta.

Tätä lukiessa vahvistuu yhä selvemmin ajatus, että kansojen on lähdettävä liikkeelle ja rohkaistava hallituksia kuuntelemaan muutoksen ja vapauden virtaa. On muistettava, kuinka hajoamaan kypsynyt DDR sortui ihmisten lähdettyä liikkeelle. Juncker kumppaneineen edustaa nykypäivän Honeckerin koplaa, joka toki yrittää rimpuilla vallassa viimeiseen asti.

Yhdeksän entisen kommunistisatelliitin kapinaryhmittymää johtaa Puola. Juopa vanhoihin euvostomaihin Belgiaan, Ranskaan, Italiaan, Saksaan, Luxemburgiin ja Hollantiin on entisestään syventynyt vanhan kaartin käytyä keskenään viime viikonloppuna hätäneuvottelut. Itäisen Euroopan valtiot ovat jäämässä vaille tärkeätä liittolaista Britannian lähtiessä omille teilleen. Unkarin pääministeri Viktor Orbanin suulla on todettu suuttumusta herättäneen etenkin Brysselin kyvyttömyys hahmottaa Unionin tarkoitusta.

Junckerin taannoinen julistus Unionin uudistamattomuudesta on asettunut päivä päivältä ylimielisemmäksi nimenomaan uudistusvaatimusten ja itsekritiikin tarpeen käytyä entistä selvemmäksi. Itsemääräämisoikeuden valuessa pala palalta Brysseliin juuri Unionin demokraattisen luonteen rakentaminen koetaan tärkeäksi. Euvostojunasta pitäisi siis löytyä vaihde palata aiemmille asemille. Unkarin näkökulmasta varsinkin maahanmuuttopolitiikan harmonisointia yhdessä maan omien etujen kanssa pidetään oleellisena. Pakolaiskriisin syvetessä Britannian kaltaiset tapahtumat lisääntyvät.

Nämä kannanotot luettuaan ei voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin että Euvostoliitto natisee kohtalokkaasti liitoksistaan. EU-ideologien pitäisi muuttaa niin paljon dogmejaan, että moinen uuden nahan luominen tuskin onnistuu. Euroopan kannalta on silti rohkaisevaa huomata jossain poliitikkoja, jotka eivät ole lampaita Brysselin edessä.