keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Exit leviää Hollantiin ja Tsekkiin


Euvostokomission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker jakeli jo vuodenvaihteessa sapiskaa hollantilaisille näiden päätettyä järjestää huhtikuussa kansanäänestyksen liittyen Ukrainaan. Vaarana on ollut, että Tulppaanimaan asukkaat äänestäisivät ”väärin”. Euroopan sortuminen maahanmuuttokriisiin ynnä näköpiirissä väijyvä Brexit ovat epäilemättä vaikuttaneet komission uhkaavien paimenkirjeiden ohella siihen, että hollantilaiset ovat alkaneet vaatia omaa exit-äänestystään. Samanlaisia merkkejä itsenäistymishaaveista on alkanut kantautua myös Tsekeistä.

Väistämätön ketjureaktio on alkanut. Harhainen imperiumi kouristelee reaalielämän kurimuksessa.

Alankomaat ovat ennenkin pyrkineet ajamaan omaa linjaansa suhteessa Brysselin vaatimuksiin. Onhan syytä muistaa, että Alankomailla oli rohkeutta vuonna 2005 yhdessä Ranskan kanssa olla hylkäämässä kansanäänestyksellä Euvostoliiton perustuslakiluonnosta. Kyseessä oli sama myöhemmin Lissabonin sopimukseksi kutsuttu paperinivaska, jonka suomalaispoliitikot olisivat ilmeisesti olleet kuola valuen valmiita allekirjoittamaan jo ennen kuin viimeiset sanat olivat paperille ehtineet. Elettiinhän tuolloin suurimman euvostokiiman vuosia. Ei siis olisi maahanmuuttokriisiä ilmankaan ihme, että kriittiset äänensävyt saavat sijaa juuri Alankomaissa.

Daily Expressin mukaan uuden tutkimuksen mukaan enemmistö äänestäjistä kannattaisi Alankomaiden omaa kansanäänestystä (53%) kuulumisesta Euvostoliittoon. Euroopan kohtalonkevään koittaessa voimasuhteet todennäköisesti selkiytyvät. Samaisen selvityksen mukaan toistaiseksi 44% tahtoi säilyä kolhoosissa 43 prosentin ollessa eron kannalla. Kannastaan tietämättömien osuus jäi 13 prosenttiin. Kytkös Britannian jäsenyyteen oli myös ilmeisen selvä.

Euvostoliittoon havittelevien maiden nimilista ei välttämättä ole kovin mairitteleva, mikäli ajattelee kokonaisuutta ihmisoikeuksien, talouden ynnä korruption torjunnan kannalta. Serbia, Montenegro, Kosovo, Bosnia-Herzegovina, Albania, Turkki and Makedonia eivät suinkaan korvaa sitä, että Euvostoliitto on kohtalokkaasti menettänyt houkuttelevuuttaan. Ruohonjuuritasolta katsottuna hinku Brysselin kolhoosiin näyttäytyy yhä enemmän eliitin kansoista piittaamattomana agendana. Toisaalla ovat toki pyrkimykset lypsää avustuksia.

Jean-Claude Juncker vuonna 2014. Jääkö tämä mies
historiaan eurooppalaisten kansojen itsenäistymis-
pyrkimysten tukahduttajana?
Kuva Wikimedia Commons
Eilen kertoi Telegraph, että Tsekin tasavalta saattaa seurata Britannian mukana, mikäli tämä päättää lähteä Euvostoliitosta. Tsekin pääministeri Bohuslav Sobotka puhui Czexitistä. Vastapainona euvostorahoille maan yleinen mielipide kuuluu mantereen euvostovastaisimpiin. Eri yhteyksissä onkin todettu itäeurooppalaisten maiden saaneen aikanaan karvaasti kokea sosialismin ja keskusjohtoisuuden tuhoisuuden. Aivan tuota Telegraph ei toki tohdi todeta, mutta rivien välistä on jotain aistittavissa. Paljon puhuva on toteamus, että Czexit olisi vuoden 1989 kehityksen negaatio. Tuolloinhan vapautta etsittiin lännestä; nykyään länttä edustaa Bryssel direktiivien ja lakien myllynä, joka pyrkii jyräämään kansallisen päätöksenteon ylitse. Jo pelkkä neuvostovallan mainitseminen tässä yhteydessä on selkeä viittaus alistettuun Eurooppaan.

Brysselin pelko Brexitin suhteen on siis täysin aiheellinen. Oikeastaan se on väistämätön. Ideologiselle harhalle perustuvan rakennelman hapertuessa olemattomiin euvostouskovaiset linnoittautuvat henkiseen bunkkeriinsa. Kansalaisten elinolosuhteiden muuttuessa täysin päinvastaisiksi kuin myyntipuheissa on aikanaan annettu ymmärtää paljastuu Unionin perusolemus kaikessa karuudessaan. Kysehän ei ole mistään tavisten taivaasta, vaan ylikansallisesta markkinavoimien vallankumouksesta, jota TTIP symboloi. Sillä hetkellä kun mielensäpahoittanut suuryritys voi tahtonsa mukaan haastaa kokonaisia valtioita oikeuteen ja maksattaa epäonnistuneen liiketoimintansa veronmaksajilla olemme etääntyneet sangen kauaksi rehellisestä kapitalismista. Esimakua vääristyneestä talouspolitiikasta olemme saaneet kokea jo euron tekohengityksen yhteydessä, jolloin miltei velattomista jäsenvaltioista on kammettu keppikerjäläisiä. Maahanmuuttokriisi olisi voitu aikanaan tehokkaasti estää palauttamalla kylmästi ensimmäiset paperittomat takaisin euvostorajojen taakse. Nyt sana on kulkenut, että sisälle pääsee kunhan perille kykenee. Paljon puhuva oli äskettäin haastatellun asekuntoisen irakilaismiehen totetamus, että hän menee ”tavalla tai toisella” Saksaan.

Mikäli briteillä on itsesäilytysvaistoa lainkaan jäljellä, he valitsevat Brexitin. Silloin looginen jatkumo vie Czexitiin ja niin edelleen. Kun Yle marssittaa eteemme Salolaisen kumppaneineen ”neuvomaan” brittejä pysymään kolhoosissa, nuo poliitikot itse asiassa puhuvat vain omien työpaikkojensa puolesta. Bryssel on henkisesti korruptoinut pikkuvaltioiden ja hiukan isompienkin johtajat hylkäämään oman kansansa ideologisen unelmahötön ja palkkiovirkojensa vuoksi. Toki sellaiset ihmiset viimeiseen asti saarnaavat Brysselin epistolaa. Tottahan Euvostoliiton hajoaminen tulee kalliiksi. Kaikki elämässä koituu sellaiseksi. Euron tukeminen on maksanut hirvittäviä summia. Euvostoliiton onnelan kulissien kannatteleminen on houkutellut maailman poloiset kotiportaillemme, vaikkei täällä ole töitä kaikille syntyperäisillekään – sekin maksaa ja tulee vaatimaan yhä lisää. Rahojen loppuessa veri vuotaa.

Olennaista Euvostoliiton purkamisessa on se, että siinä maksetaan siitä, että jossain horisontissa siintää loputtoman oman kansan etua palvelemattoman riiston loppuminen. Ihminen jaksaa uskomattomia, mikäli hänellä on toivoa paremmasta. Brysselin kommuunissa eurooppalaisen osa on vain maksaa ja alistua ulkopuoliseen ohjaukseen, ylikansalliseksi kuluttajamassaksi, jonka elämän oikeutus loppuu maksukyvyn päättyessä. Eivät rajojemme ylitse marssivatkaan ole toistaiseksi olleet kuin maahanmuuttobisneksen pelinappuloita, taatun yhteiskunnan rahan tuojia majoitusyrittäjille, asianajajille ynnä muille. Jossain kuitenkin odottaa se kipuraja, jota kukaan tervepäinen ei tahdo tavoittaa.

Siksi tulisi jo hypätä tästä junasta pois. Merkkejä moisesta onkin jo nähtävissä eri puolilla Eurooppaa. Onko viimeinen asema kuitenkin jo ohitettu?



keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Euvostopolitrukit ulisevat poteroissaan


Mikään ei ole niin epävarmaa kuin tulevaisuus. Silti voidaan hyvällä syyllä olettaa brittien kansanäänestyksen jäävän Euvostoliiton viimeiseksi demokraatiseksi äänestykseksi – ainakin viimeiseksi sallituksi todella merkittäväksi mielenilmaukseksi. Niin tulee käymään, mikäli Iso-Britannia saadaan houkuteltua jäämään Unioniin. Cameronin manööveri on taatusti aiheuttanut Brysselissä sellaista katkeruutta, että vastaavan toistuminen estetään kaikin käytettävissä olevin keinoin. Muun muassa itse aikanaan ristiriitaisin ja epädemokraattisin keinoin asemaansa nostettu Juncker on kiirehtinyt julistamaan, ettei Euvostoliitto aio päästää otetaan Britanniasta. [JUNCKERIN VALINTA OLI FEDERALISTIEN VOITTO; KOMISSION PUHEENJOHTAJAN VALINTA PUHUTTAA; PÄÄKIRJOITUS: JUNCKERIN VALINTA OLI HIRVITTÄVÄ VIRHE] Tuoko ”väärä” äänestystulos briteille takaisin vuoden 1940?

Kuvakaappaus Leave_EU -liikkeen sivustolta. Onko nyt
Britanniassa alkanut liikehdintä alkusoittoa kautta
Euroopan nouseville kansojen vapautumispyrkimyksille?
Euvostopolitrukit ovat tiivistämässä rivejään, mistä voi päätellä Brexitin uhkan nousseen heidän auvoista pyrkyreiden tietään varjostamaan. Brittejä on lähdetty neuvomaan jopa Norjasta, joka sentään itse nauttii melkoista erikoisasemaa Euroopassa. Moisen reaktion vaikuttimia sopii tarkoin pohtia ajatellen etuja, joita norjalaiset ovat hyödyntäneet euro- ja eu-vapaana vyöhykkeenä. Meillä puolestaan poliittinen dinosaurus Ahtisaari on lähtenyt hyökkäykseen kentän toista kehäkettua Paavo Väyrystä vastaan. Valitettavasti elähtäneen Ahtisaaren valitus ja neuvo Väyrysen eläköitymisestä vaikuttaa lähinnä surkuhupaisalta.

Tietyllä tasolla Ahtisaaressa henkilöityy paljon nykyisistä vaikeuksistamme, vaikkei hänen presidenttiaikanaan sentään kaikkea pahaa ehditty tehdä. Lisäksi toki Koivisto oli jo aloittanut valtionpäämiehen muuttamisen seremoniapelleksi. Euvostoliitto edustaa kuitenkin hyvin paljolti sen kuppikunnan poliittista perintöä, jonka keulakuvaksi Ahtisaari on nyt noussut tai kiskottu. Hänen olemustaan aika ei ole kohdellut yhtä lempeästi kuin Väyrystä, jolla virtaa näyttää riittävän. Viimeksi mainitun tuodessa jähmettyneeseen poliittiseen elämäämme uusia tuulia brittityylisellä politikoinnilla Ahtisaaressa velloo oman erinomaisuutensa puppuun tukahtuva eurooppalainen valtioiden tuhonta. Lisäksi entisen presidentin julkikuvaa rasittaa yksityisen rauhansovittelubisneksen arveluttava, rahastava varjo.

Väyrynen on siis muutoksen toivon vertauskuva Ahtisaaren puolustellessa paljolti epäonnistuneita nykyeurooppalaisia rakenteita. Kumman siis olisikaan syytä vetäytyä politiikan julkisuudesta mantereemme hoippuessa kohti väistämätöntä kaaosta?

Toki Yle viimeksi tänään osallistui mielipidekampanjaan marssittamalla eteemme meppien kasvogallerian kyseenalaistamaan brittien pyrkimykset. Merkille pantavaa oli takertuminen neuvottelujen sosiaalipoliittisiin ulottuvaisuuksiin. Britanniassa on havahduttu siihen painolastiin, mikä muukalaisten elättämisestä julkisin varoin yhteiskunnalle koituu. Meillä vastaavaa debattia toki yritetään käydä huolimatta valtamedian jarruttelusta. Selkeä ristiriita meppien kommenteissa vallitsi etenkin siinä, että he korostivat sosiaaliuudistukset tyrmätessään kauppapolitiikkaa ja lähes juppimaisia piirteitä huokunutta kansainvälisyyttä, vaikka kyseessä oli nimenomaan sen asian tiedostaminen, että saarivaltakuntaan on valunut yhä enemmän väkeä, joka ei kykene hankkimaan toimentuloaan tai hyödyttämään kaupankäyntiä millään lailla. Briteilläkin on sama huoli kuin yhä useammilla suomalaisilla eli miten kyettäisiin huolehtimaan omasta kansasta ja estämään elintasoturismi.

Sosiaalisessa mediassa on kiinnitetty paljon huomiota Cameronin ajamien neuvottelujen mahdollisten tuloksien soveltamiseen tai Brysselin pyrkimyksiin vesittää ratkaisut perieuvostoliittolaisen tapaan byrokratian pohjattomaan suohon. Politrukkien raivolla ei ole rajoja eukriittisten kieltäytyessä nielemästä seireeninlaulua. Samalla on huomioitu, etteivät Itä-Euroopan maat hyväksy järin halukkaasti erioikeuksien myöntämistä Unionin sisälle. Miksi niiden pitäisikään moiseen suostua jouduttuaan juuri Brysselin ja Berliinin halsterille puolustautuessaan maahanmuuttajien vyöryn edessä?

Tietyt brittiläiset valtalehdetkin ovat osallistuneet omalta osaltaan Brysselin hännystelyyn marssittamalla julkisuuden henkilöitä mitätöimään kriittisiä näkökantoja. Viimeksi ainakin Guardian nosti esille filmitähti Emma Thompsonin aivan kuin pelkkä kansainvälinen ura viihdebisneksessä pätevöittäisi ratsastamaan tavallisen kansan arkielämää nuijivissa sotajoukoissa. Meidän kaikkien euvostokansalaisten on syytä tarkoin seurata Britannian tapahtumia, sillä ne paljastavat selkeästi Unionin valtapyrkimysten karuuden. Toistaiseksi hurjimmat federalistit tyytyvät mylvimään uhkauksiaan syvistä poteroistaan. Seuraavat kuusi kuukautta osoittanevat, mihin suuntaan Euroopan kohtalo kallistuu ja onnistuvatko politrukit kiskomaan britit lopullisesti mukaansa mielettömyyteen.

Brexit on kaikkien vapautta kaipaavien eurooppalaisten kansojen asia, ovi kohti itsenäisyyttä. Ja kansallista itsekunnioitusta.


maanantai 15. helmikuuta 2016

Valmistautuuko Kokoomus mummontappajaisiin?


Sampo Terho sohaisi viikonloppuna tikulla haavekuvissa elävien kansalaisten kylkeen ottaen puheeksi rahoituskriisin, joka on seurausta kohtaamastamme maahanmuuttotulvasta. Hän esitti toteamuksen mummon kantamisesta ulos mamujen tieltä. Valitettavasti pelko saattaa hyvinkin olla profetia ellei sitä oteta tosissaan. Tähän asti niin sanottu suvaitsevaisto on näyttänyt elävän jossain merkillisessä erillismaailmassa, jossa kulut on kuitattu Afrikantähden rahalla. Terhon varoitus reaktioineen on kuitenkin osoittanut, ketkä suhtautuvat yhä huolettoman välinpitämättömästi yhteiskuntarauhaa uhkaavan jännityksen kasvuun. Vai onko joukossa väkeä, joka itse asiassa toivoo vuoden 1918 toistumista?

Yhteiskunnassamme on monia sosiaali- ja terveyspoliittisia ongelmia, jotka ovat kroonisesti sairastuttaneet
kansamme elämää vuosikausia. Kuka ottaa vastuun asettamalla kansainvälisen pakolaiskriisin hoitamisen
kustannukset vastakkain oman kansan räikeimpien epäkohtien lieventämisen kanssa? Kuka kantaisi paljon
puhuttua vastuuta yhteiskuntarauhan rikkoutumisesta?

Yhä uudelleen saamme lukea kauhutarinoita vanhustenhoidosta tai homekouluista. Oppineet ovat vuodesta toiseen tukkanuottasilla hoitajamitoituksista ynnä koulutuksen tuntikehyksistä. Aivan toisenlaisella pontevuudella näytetään suhtautuvan, mikäli joku maahanmuuttaja sattuu VOK-keskuksessa aivastamaan. Viimeisin älämölö on onnistuttu nostattamaan niin kutsutusta perheenyhdistämisestä. Ottaen huomioon Yleisradion viime aikojen toimituksellisen ja ideologisen otteen ei voida olla läheskään varmoja siitä, että esityksen kaikkiin nyansseihin on toimituksessa edes välitetty puuttua. Juuri näkemässäni haastattelussa oikeastaan muuan henkilö yrittikin selittää, että lakimuutoksen kohteeksi joutuva ihmisryhmä ei mitenkään ole homogeeninen kokonaisuus, vaan kohteena on kovin erilaisia perheitä, joihin lopullinen lakiteksti suhtautuu hiukan eri lailla riippuen yksityiskohdista. Mainitun huomautuksen toimittaja jyräsi totaalisesti alleen ja antoi vielä puheenvuoron vihervasemmiston edustajalle, joka ilmeisesti on lähtenyt jo ristiretkelle lakimuutosta vastaan.

Idealistit hypistelevät yhä leikkirahojaan kieltäytyessään kuuntelemasta, että maailmanpelastaminen on kallista puuhaa. Sitäkin uskomattomampaa on Kokoomuksen toiminta sen tekopyhästi pyrkiessä upottamaan VOK- ja kotoutuskustannukset budjetin normaaliin menokehykseen. Erittäin hurskastelevaa kyseisen puolueen velan ja lisäverojen vastustaminen tähän pakolaisasiaan liittyen on siksi, että sillä olisi viime vuosikymmenien mahtipuolueena ollut mahdollista vaikuttaa sekä kansainvälisten sitoumustemme ja pakolaispolitiikkamme käytännön kustannusrakenteen muovautumiseen. Kansainvälisen jeesustelun kustannukset siis aiotaan kuin aiotaankin repiä irti yhä julmemmin leikkauksin kantaväestön perusturvasta? Mikäli kansa tahtoisi toimia maailman sosiaalitoimistona, se kyllä maksaisi muutaman prosentin lisäveron aivan pelkkänä riemuaneena. Halukkaat ja kyvykkäät maksakoot.

Kokoomus ei ole hätkähtänyt edes Sampo Terhon toteamusta pellolle kannettavista mummoista, mistä ei voi tehdä muuta johtopäätöstä kuin, että viha oman kansan vähäosaisimpia kohtaan on ylittänyt kaikki säädyllisyyden rajat. Valtiovallan tuki VOK-bisnekselle on noudattanut avoimen piikin politiikkaa, mutta laskunmaksun koittaessa leipäpala uhataan viedä köyhimpien suusta. Stubbin reaktio ei ole ollut mikään yllätys, sillä hänhän on jo vuosikausia elänyt totaalisen ihqusti erillään keskivertokansan arjesta. Kaikkein korneinta viime päivinä on kenties ollut opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen hehkuttelu siitä, kuinka maailma muka menee parempaan suuntaan. Koulutus- ja terveydenhoitokentän rakennemuutosten kourissa kamppailevien kantasuomalaisten maailma ei todellakaan ole valaistumassa. Samainen ministeri on ollut erityinen agitaattori muun muassa kotiseutunsa Forssan pakolaispolitiikassa. Laulujen lunnaat hänkin ilmeisesti on maksattamassa vanhoilla ja sairailla suomalaisilla, täysin kirkkain silmin. Hänellekin olisi liikaa eritellä maailmanparannuksen kustannukset budjetin ulkopuolelle.

Valmistautuuko kokoomus mummontappajaisiin?

* * *

Aiemmin vanhustenhoidon ongelmista muun muassa:




perjantai 12. helmikuuta 2016

Ylen ideologinen vaiva


Torstaina 11.2.2016 oli joukko ihmisiä kokoontunut A-Talk -ohjelmaan pohtimaan toimittajia kauhistuttaneita uutisia eli kasvaneita vaatimuksia Yleisradion toiminnan järjestämisestä uudelleen tai jopa koko laitoksen ajamisesta alas. Jo lähtöasetelmaltaan lähetys oli ongelmallinen, koska ohjelman tekijä oli asianosainen. Lähetyksen päätyttyä katsoja saattoi vain todeta, ettei yksityistä katsojaa eniten ärsyttäneitä piirteitä ollut käsitelty lainkaan – ellei sellaisena pidetä niin sanotun Mustan Mannerheimin tuottamiseen tuhlattuja varoja.

kuva Wikimedia Commons

Keskisuomalaisen konsernijohtaja Kangaskorpi toki lähestyi ongelmia taloudellisen kilpailun näkökulmasta ja poliitikot Eero Lehti ja Eero Heinäluoma edustivat Ylen toiminnan aikanaan siunanneiden päättäjien mielipiteitä. Studiosta puuttui tyystin veronmaksajien eli katsojien edustaja. Jonkinlainen katugallup oli sentään järjestetty, mutta se ei korvannut lainkaan tunnettujen kriitikkojen argumentointia. Aika helppohintaiselta tuntui leikata videolle pari kolme ”satunnaista” (?) kadunmiestä ja -naista toteamaan, kuinka he pitävät muun muassa dokumenteista tai kuuntelevat säännöllisesti radiota. Pidän itsekin Ylen välittämistä ulkomaalaisista dokumenteista, mutta se ei ole tapaus Ylen koko kuva.

Kangaskorven kantaessa huolta kilpailun vääristymisestä Heinäluoma otti esille Pikkukakkosen ja kantoi huolta sen kaltaisten tulevaisuudesta . Syvä hiljaisuus vallitsi liittyen juuri vireillepannusta kansalaisaloitteesta Yle-veron lakkauttamiseksi. Nimienkeruu mainittua aloitetta varten on vasta alkamassa, mutta sen perusteluista olisi ollut olennaista keskustella.

Koska aloitteen perusteluista vaiettiin lukuunottamatta kaupallista kilpailua, lainattakoon perustelut tähän:

Yle-vero on epäoikeudenmukainen muun muassa seuraavista syistä.

1) Yleisradion palveluiden ylläpito tulee kalliiksi suomalaisille. Yle-vero voi olla yksityishenkilölle 143 euroa ja yhteisölle jopa 3 000 euroa. Tämä on täysin kohtuuton maksu ottaen vielä huomioon ohjelmiston tason.

2) Kun Yle lähettää heikkoa ohjelmistoa, ihmiset eivät voi äänestää lompakollaan ja vaihtaa parempaan palveluntarjoajaan. Vaikka koko kansa ryhtyisi täydelliseen Yle-boikottiin, sekään ei auttaisi, koska rahat otetaan veroista. Koska Yleisradio ei toimi markkinaehtoisesti, sillä ei ole taloudellista pakkoa muuttaa ohjelmistoa vastaamaan paremmin katselijoiden toiveita.

3) Ylen vuoksi kaupalliset maakunta- ja paikallismediat joutuvat kamppailemaan yhä kovemmin selviytymisestään. Monet maakuntamediat jo ilmaisseet huolensa Yleisradion huolestuttavasta asemasta. Näillä toimialoilla on jo muutenkin tarpeeksi haastavaa, joten Yleisradiolle on pakko laittaa jotain rajaa. Miksi tilata maksullista paikallislehteä, jos samat uutiset saa ”ilmaiseksi” Ylen nettisivuilta? Miksi maksaa digilehdestä, jos samat asiat voi kuunnella ”ilmaiseksi” Yleisradion maakuntaradiosta?

4) Yleisradio ei ole poliittisesti sitoutumaton. Yleisradiota johtaa poliittisesti valittu hallintoneuvosto. Lisäksi Yleisradion lakisääteisiin tehtäviin kuuluu monikulttuurisuuden tukeminen, mikä on ristiriidassa uutisoinnin puolueettomuusvelvoitteen kanssa. On kohtuutonta, että ihmiset joutuvat maksamaan veroa siitä hyvästä, että Yleisradio julkaisee poliittisesti väritettyjä uutisia. Lisäksi erityisesti vaalien alla pienpuolueet eivät saa samanlaista kohtelua kuin eduskuntapuolueet, vaikka pienpuolueiden kannattajat maksavat muiden kansalaisten lailla Yle-veroa.

5) Verorahoilla ylläpidettävä Yleisradio on nykyaikana yksinkertaisesti tarpeeton, koska internet, tv ja radio tarjoavat valtavat määrät maksutonta ohjelmistoa ja palvelua. Suomalainen kulttuuri ei ole riippuvainen verorahoin ylläpidetystä Yleisradiosta.

6) Suomessa ei ole myöskään valtiollista sanomalehtitaloa. Hyvin on pärjätty ilman sitäkin, sillä yksityiset yritykset hoitavat niitä tehtäviä. Mihin siis tarvitaan valtiollista radio- ja televisioyhtiötä? Kuluttaja tietää itse parhaiten, millaista ohjelmistoa hän haluaa televisiosta katsoa.

Studioon kutsuttujen vieraiden kokoonpanosta kertoo paljon se, ettei yksikään katsonut tarpeelliseksi nostaa esille Ylen korostettua monikulttuurisuuden rummuttamista [aloitteen perustelujen 4. kohta!], joka on edennyt luonnottomalle tasolle asti. Mainittakoon tässä yhteydessä vielä kerran esimerkkinä tapaus Forssa viime syksyltä. Forssalaisten aluksi kieltäytyessä vastaanottokeskuksesta, Yleisradio aloitti massiivisen kampanjan, jonka aikana jopa Alpo Suhonen raahattiin toteamaan päätöksen vääryys. Radiosta suollettiin asiaa viikon ajan päivittäin, kunnes Forssassa äänestettiin asiasta uudelleen tunnetuin seurauksin. Hanketta vastustaneena kantana oli ainoana esillä poliisi ja kunnallispoliitikko, joka oli ollut ensimmäistä yritystä kaatamassa vedoten lähinnä resurssipulaan. Ainuttakaan vastustaneista kuntalaisista ei tuon viikon aikana päässyt kuuntelemiini radiolähetyksiin. Ylen käsitys puolueettomasta tiedonvälityksestä on muuttunut vähintäänkin merkilliseksi.

Jos A-Talk -lähetyksen oli tarkoitus toimia jonkinlaisena puolustuspuheenvuorona, lopputulos muodostui joksikin aivan muuksi. Rivienvälistä kurkisteli niitä sanoja, joita ei ilmeisesti sopinut mainita. Koko lähetys edusti aika lailla juuri sitä, mikä vaivaa koko nykyistä mediakenttäämme eikä pelkästään siis Yleisradiota. Toimijat puhuivat enemmän rakenteista ja tapahtumiin lähetettyjen toimittajien lukumääristä kuin itse ohjelmien sisällöstä tai aiheista. Jos Yle tuntee olonsa uhatuksi, olisikohan syytä katsoa peiliin ja pohtia syitä ahdistukseen?


keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Ohituskaistalla lukutaidottomat koneinsinöörit?


Maahanmuuttoa on ollut kautta aikain, mutta nyt käsissämme on valtava keinotekoinen ihmisvyöry, jota masinoidaan kaikin nykytekniikan mahdollistamin keinoin. Tieto pienimmistäkin vetovoimatekijöistä on hyvin pian tiedossa maapallon toisella puolella. Samoin on taatusti tulijoilla selvillä se moraalinen painolasti, jota vastaanottajamaiden kansalaisten niskaan päivästä toiseen lastataan. Oikeus- ja työministeri piti äskettäin tiedotustilaisuuden. Sinänsä mitään uutta tai mullistavaa ei esille noussut, sillä kyllä euvostokansalaiset ovat hyvin olleet tietoisia tilanteen vakavuudesta.

Joitain ajatuksia Ylen lähetyksestä silti mieleen jäi. Keskeisenä asiana nousi heti alkuun tahto nopeuttaa turvapaikkaprosessia. Puheesta kuulsi käsitys aivan kuin kustannusten oletettaisiin päättyvän tai laskevan turvapaikkapäätösten synnyttyä. Siinä yhteydessä ei tietenkään käsitelty lainkaan epävarmuutta siitä, kuinka kaikki kielteisen päätöksen saaneet voitaisiin toimittaa maasta pois tai olisiko se mitenkään edes mahdollista. Sen sijaan ministeri Lindström toki totesi käyttäytymismallien tulijoiden lähtömaissa olevan sen verran erilaiset täkäläisiin verrattuna, että työsarkaa riittää. Jo tuo toteamus riittää osoittamaan, kuinka luonnotonta nykyinen kansainvaellus on ja seurauksiltaan verrattavissa tilanteeseen, että sotaa olisi käyty täälläkin. Mikäli muuttoliike olisi edes jossain määrin luonnollista, tulijat sulautuisivat yhteiskuntaan vaivattomammin. Niin on käynyt ennenkin.

Eilen saimme kuulla nurkkajumalaltamme, Ylen kanavalta, etteivät turvapaikanhakijat olekaan niin järin koulutettua väkeä kuin on tahdottu antaa ymmärtää. Työikäisistä tulijoista noin 10-20% on suorittanut jonkin ammatillisen koulutuksen ja korkeasti koulutettuja joukossa notkuu alle 10% lukutaitoistenkin osuuden jäädessä 80 prosenttiin. Saamme lukuja pohtiessa jonkinlaisen käsityksen, millaista piristysruisketta yhteiskuntamme on ahteriinsa pumppaamassa. Toki majoitusliikkeet ovat ilmeisesti kahmineet sievoiset rahasummat valtion velkaisesta kassasta. Kaikenlaisia monenkirjavia koulutusyrittäjiä on epäilemättä nyt kärkkymässä samalla kupilla. Koulutettavaahan toki riittää.

Ministeri otti esille työllistymisestä näkökohdan, joka ansaitsee erityisen huomion. Nykyisin työntekijältä vaaditaan varsinaista kasaa erilaisia pätevyyskortteja. Ammattiautoilijoidenkin tulee säännöllisesti ”pätevöittää” itseään uudelleen, vaikka olisivat ajaneet vuosikymmenet autoa. Syntyykö tässäkin asiassa maahanmuuttajille ohituskaistoja, sillä viranomaisten puheista sai jälleen kerran rivien välistä sen käsityksen, että varsinainen kielikoulutuskin tapahtuisi työn ohessa? Mistä toimitettaisiin pätevyyskorttimateriaalit kymmenillä kielillä? Jälleen uusi keino jollekulle rahastaa.

Työllistymistilastot on myönnetty kehnoiksi. Ministeri mainitsi ainakin kahteen tai kolmeen kertaan valtiovallan tueksi rientäneet yritykset ja julkisyhteisöt. Mitähän se tarkoittaneekaan? Mitä merkillistä nyt on keksitty, jota ei ole vedetty esille maassamme jo vuosia kituneiden satojen tuhansien työttömien tulevaisuuden vakauttamiseksi?

Kunnat ovat kuulemma ilmaisseet huolensa valtiovallalta saatujen korvausten suuruudesta. Itse asiassa kuntalaisten tulisi olla erityisen tarkkoina tässä asiassa, sillä lähtökohtaisesti kuntien saamat avustukset ovat olleet määräaikaisia, muistaakseni kolmisen vuotta. Kuinka moni kuvittelee turvapaikanhakijoiden suuren massan läpäisevän työelämään pätevöitymiseen tarvittavan myllyn ja työllistyvän kolmessa vuodessa lähtötason ollessa vähintäänkin kirjava? Todellinen prosessin hinta mätkähtää kuntalaisten syliin vasta viiveellä.

Suuri mullistus on käynnistymässä myös jo ennestään huonosti toimivilla asuntomarkkinoilla. Tilaisuudessa väläytettiin jotain erikoisjärjestelyä asunnontarpeen tyydyttämiseksi, mutta millään lailla sitä ei yksilöity tai kuvailtu. Päällimmäiseksi jäi ministerin väite, ettei turvapaikan saaneille järjestetä ohituskaistoja. Kuvaavaa ilmapiirillemme lienee, ettei tuo toteamus vaikuta lainkaan vakuuttavalta ajatellen tuhansia ja tuhansia jo valmiiksi asuntojonossa kärvisteleviä suomalaisia. Juuri asumisessa konkretisoitunevat ensi keväänä yhteiskuntaamme iskevät kohtalonkysymykset.

Ministerin ansioksi on sentään todettava hänen käsitelleen rauhallisen asiallisesti kysymystä niin sanotusta perheenyhdistämisestä, joka kiistämättä on yksi ratkaiseva vetovoimatekijä. Olisi käsittämätöntä sivuuttaa tuo tosiasia. Mikäli yhdistäminen olisi täysin varmaa, yksin saapuminen olisin vain menetelmä raahata koko lähisuku Eurooppaan. Valaiseva esimerkki taannoin oli mies, joka kyllästyi odottamaan vastaanottokeskuksessa asiansa käsittelyä ja matkasi takaisin kotiinsa todeten palaavansa keväällä yhdessä perheensä kanssa Pohjoismaihin. Kyseinen henkilö siis matkustelee edes takaisin halki Euroopan ”kuoleman vaarasta” ja sinne takaisin. Jokainen voi hiljaa mielessään pohtia, olisiko Euvostoliiton tuollaisessa tilanteessa pitänyt vaatia saapumisen edellytysten tarkastamista jo lähtömaassa.

Valtiovalta on toistaiseksi väittänyt toimineensa vapaaehtoisuuden pohjalta. Virallisesti tulijoiden nieleskeleminen yhteiskuntaamme saattaa olla jollain tasolla vapaaehtoista, mutta loppukäänteissä päättäjämme kuitenkin vetoavat kansainvälisiin sopimuksiin. Syksyn tapaukset Forssassa ja Vääksyssä osoittavat kuitenkin päätöksenteon palettiin kuuluvan työkaluja, jotka tekevät ”vapaaehtoisuudesta” lähinnä kosmeettista. Epäilen vahvasti, että ennen pitkää valheellinen vapaaehtoisuuden verho joudutaan repimään alas. Yhteiskuntamme jännittää kykynsä äärimmilleen. Kenenkään ei pitäisi päästä sanomaan, ettei mullistuksista olisi varoitettu. Tulevan kesän uhkakuvat ovat todellisia ja toteutuessaan ne pyyhkivät tuntemamme Euroopan tieltään.

Alkaneena vuonna koko Eurooppa on sodanjälkeisen historiansa pahimman ponnistuksen edessä.

perjantai 5. helmikuuta 2016

Väyrynen on ajan hermolla


Paavo on tehnyt sen jälleen: politiikan kokenut kehäkettu on yllättänyt rasismi- ja maahanmuuttoväittelyynsä käpertyneen Euvosto-Suomen. Poliittinen kenttämme on ilmeisen hämmentynyt hänen määrätietoisuudestaan. Perinteinen puoluekoneistomme on enemmän dinosaurus kuin Väyrynen itse. Sen osoittaa tämä poliittinen manööveri, joka hakee esikuvaansa Britanniasta.

Paavo Väyrynen vuonna 2007
Kuva Wikimedia Commons
Olemme saaneet karvaalla tavalla todeta, kuinka kyvyttömiä ja haluttomia puoluekoneistomme on vastaamaan kansan toiveisiin ja ajamaan sen parasta. Maahanmuutto- ja eurokriisissä johtajamme menevät tehtyjen kansainvälisten sopimusten taakse aivan kuin ne olisivat muuttamatonta jumalten sanaa. Sen sijaan, että olisi puututtu ongelmiemme perussyihin, on keskitytty vuodesta toiseen tilkitsemään lahoa ruuhta. Nyt olemme jo kaulaamme myöten kastuneet.

Moni on varmaan ihmetellyt johtavien poliitiikkojemme käytöksen muuttumista heidän saatuaan kutsut milloin johonkin Bilderberg-kokoukseen tai muuhun pienen piirin kokoontumiseen. Kaikissa tapauksissa tuskin on kyseessä selkeä lahjonta, mutta Brysselin koneistoon hyppääminen urapoliitikolla epäilemättä hämärtää synnyinmaan näkymiä. Vuosia sitten muuan johtava poliitikko totesikin radiossa ajavansa etupäässä EU:n eikä Suomen asiaa. Näin ollen perinteiset puoluekoneistot ovat osoittautuneet liian haavoittuviksi pyrittäessä ajamaan tiettyä oman maan tavoitetta. Problemaattista suhtautumista puolueisiin olen aiemmin käsitellyt kirjoituksessani Auktoriteettiuskon murhenäytelmä.

Väyrynen on toki tunteita herättävä hahmo oltuaan politiikassa jo ainakin 40-50 vuotta. Hänen kokemuksensa vaikuttaa kuitenkin olleen vajaakäytössä, etenkin idänpolitiikassa. Eurokriittinen katsantokanta on ilmeisesti ollut liikaa nykyiselle poliitikkopolvelle, joka on vasta pohjustamassa omaa uraansa ja tähyilee Brysseliä palkkiovirka mielessään. Vanhemman äänestäjäpolven tajuntaa Väyrynen iskostui aikanaan ns. Jalasmökkikohun myötä vuonna 1982. Mikäli sitä vertaa Vanhasen ja kumppanien nykypäivien kompurointeihin, tulee mieleen, että ehkä voisi ainakin tuon jo ennen nykyisten pyrkyripoliitikkojen syntymää tapahtuneen sotkun jo olla. Valtakunnallemme oikeata tuhoa tehnyt kaarti kyllä makoilee tyynesti palkkioviroissaan tai huokailee eläkkeellä, osa jo mullan alle ehtinytkin. Juuri kokeneena ja kannuksensa saavuttaneena toimijana Paavo Väyrysen kaltainen toimija on saattanut haistella merkkejä eurooppalaisesta ilmasta.

Britannian euro-ero on kenties pahinta, mitä Brysselissä ja Berliinissä osataan nyt pelätä. Huolella rakenneltu liittovaltio saattaa saada kohtalokkaan iskun. Komissio on vuoroin mairitellut ja uhkaillut brittejä. Viimeksi euvostopolitrukit ovat saaneet sivustatukea muun muassa Norjan pääministeriltä Erna Soldbergiltä – siis Norjalta joka itse nauttii erikoisasemaa ja etuja EU:n ja euron ulkopuolisena maana! Sopii pohtia, mitkä ovat olleet ohjeistuksen perimmäiset syyt. Samalla meille muille euvostoalamaisille on kenties syntynyt sellainen mielikuva, että britit vain pyrkivät luistamaan maksuista jne. Itse asiassa Britanniassa elää vahvana pyrkimys tyysti erota EU:sta. Liittovaltiointoilijoiden asiaa ei kovin auta päätyminen kiistelemään siitä, saisivatko britit karkottaa rikolliset maahanmuuttajat muutenkin EU:n toiminta maahanmuutokriisissä on koettu kiristyksenä. Arvonsa tuntevalle Britannian parlamentille on ollut kaikkinensa kolaus lainsäädännössä ottaa vastaan määräyksiä Brysseliltä. Britanniassa myös uskotaan, että kaupallisesti he tulisivat nykyistä paremmin toimeen ilman Brysselin ylivaltaa; [Brexit - kolme tärkeää syytä eu-erolle].

Britanniaan on syntynyt ryhmittymiä ajamaan juuri EU-eroa. Lähellä Väyrysen esittelemää mallia lienee etenkin @Grassroots_Out-ryhmittymä, josta Mail Online taannoin kirjoitti. Kyseessä on puoluerajat ylittävä liittoutuma, jonka ainoana tavoitteena on ajaa Britannian eroa Euvostoliitosta. Mikäli Brysselin koneisto pystyy hämärtämään puoluetasolla eukriittisyyttä ja yksittäiset ministerit sortua asemansa vankistaakseen liikaa kompromisseihin; lahjontaa ja harhautusta on vaikeampaa suunnata ryhmittymään, joka on syntynyt ajamaan yhtä tiettyä tavoitetta. Brittityyppinen tapa kampanjoida asiaansa ei siis sinänsä pakota poliitikkoa luopumaan perimmäisestä puoluekannastaan, vaan avaa tien edistää tavoitetta, jota yksikään varteen otettava puolue ei ole suostunut ajamaan.

Paavo Väyrystä on syytetty poliittiseksi dinosaurukseksemme, mutta hän elää enemmän tässä päivässä kuin yksikään muu nykypoliitikoistamme. Tämä puolueen tai poliittisen ryhmittymän perustaminen on loogisesti yhteydessä hänen kansalaisaloitteeseensa euro-kansanäänestyksestä, jota mikään eduskuntapuolue ei ole ollut ajamassa. Yhteen ajatukseen kerrallaan takertumaan tottunut julkinen elämämme on nyt yllätetty hämmennystilaan. Kuinka paljon hänen julkisessa ryöpytyksessään on ollut sitä, että poliitikkona hän kulkee aivan omassa sarjassaan?