Kaukana tuntuvat olevan
ne ajat, jolloin agraaritalous huolehti perhekuntien ruokahuollosta
alusta loppuun eläen tiiviisti kunkin vuodentulon mukaan. Elämisen
ehdot olivat veitsenterällä pitkään senkin jälkeen kun
havahduttiin vilja varmuusvarastointiin ja perustettiin 1700- ja
1800- luvuilla pitäjänmakasiineja. Viimeiset nälkävuodetkin
sijoittuivat vuosiin 1867-68. Tärkeässä osassa niiden traagisten
seurausten synnyssä on kerrottu olleen valtiovallan liian hitaan
reagoinnin. Vilja-apua ei toimitettu maahan ennen meren jäätymistä.
Nykyään elää tietyissä piireissä vahvana uskomus suuresta
maailmankylästä ja sokea luottamus ankeiden aikojen
palaamattomuuteen. Onpa varmuusvarastojakin karsittu.
Raha on jo saatu
kulkemaan sähköjohtoja pitkin. 3 D -tulostimilla kerrotaan voitavan
pian valmistaa ties mitä. Aikovatkohan myös pian yrittää viljan
siirtämistä?
 |
| Lisko tomaattitölkissä. Birminghamilaisen perheenäidin taannoinen ruoanlaitto keskeytyi ikävään löytöön. Eri- laiset vierasesineet ja elukat ovat toistuvia yllätyk- siä ruoka-aineiden kulkiessa yhä pidempien ketjujen kautta suurina tuotantoerinä halki maailman. |
Jos jätetään
tieteiskuvitelmat sikseen, päädytään pohtimaan rakenteilla olevan
maailmanvaltion ruokahuollon ominaispiirteitä. Vaikka tavis
joutuukin tarkastelemaan kokonaisuutta muodollisesti ulkopuolisen
mutu-tuntumalta, jokainen lähikaupan asiakas on tietyllä tasolla
loppukäyttäjänä ravintopolitiikan asiantuntija. Poimiessaan
hyllyiltä entistä eksoottisempia tuotteita hänen käsiinsä päätyy
pitkien tuotantoketjujen kautta kulkeneita ravintoaineita. Vaikka
lähiruoka ja luomu ovat olleet viime vuosina jonkinlaisena trendinä,
hankintahinta vaikuttaa ratkaisevasti yhä useamman kuluttajan
valintoihin yleisen talouden syöksyessä kohti kriisiänsä. Sekä
ostovoiman hupeneminen että valvontaviranomaisten byrokraattiset,
kuluja nostavat päätökset käännyttävät euvostokansalaisia
terveellisen lähiruoan piiristä. Kerrostaloista lopetetut
kylmäkellarit estävät ruoka-aineiden pitkäaikaisen varastoinnin
poikkeusoloissa. Toki nekin olisivat olleet kylmävarastoina paljolti
sähköstä riippuvaisia. Uusavuttomuudeksikin kutsuttu ilmiö on
näkynyt einesten käytön lisääntymisenä. Koko ruokailukulttuuri
on pyritty pirstaloimaan osana työelämän kulkemista kohti
24/7-yhteiskuntaa. Viimeisin osoitus tavoitteista lienee EK:n Häkämiehen suulla
esitetty luopuminen lepopäivän pyhittämisen viimeisistä symboleista eli sunnuntaikorvauksista, mikä on
lopullinen vaatimus muun muassa perheiden yhteisten ruokahetkien lopettamiksesta.
Ruokaturvallisuus on
muutakin kuin pelkästään itse tuotteen saamisen varmistamista.
Silloin tällöin uutisoidaan erilaisista löydöksistä, joita
ruoanlaittajat tekevät avatessaan säilykepurkkeja, pakasterasioita
jne. Liskot, torakat ja kuolleet rotat pistävät väistämättä
miettimään, ovatko kaikki tarinat totta. Vierasesineitä on
kuitenkin tuntenut suussa varmaan joskus itse kukin. Eri asia toki,
milloin kyseessä on luunsiru, hiekanjyvä tai metallisiru.
Mammuttitehtaiden tuotteet ovat väistämättä turvallisuusriski,
jolta kukaan ei täysin kykene suojautumaan. Oman maapläntin
viljeleminen nimittäin alkaa olla pian ylellisyyttä, mikäli
maailmanhallituksen asiamiesten pyrkimykset toteutuvat. Jotkut
”häiriöt” tuotantoketjussa saattavat jopa olla hikitehtaiden
alistettujen työläisten vastalauseita. Lisäksi robotitkin vaativat
huoltoa, edes joskus.
Omaa maata ja omaa ruokaa
viljelevä ihminen on liian omatoiminen ja riippumaton niin
ajatuksiltaan kuin kulutustottumuksiltaan. Tätä Euvostotaivas on jo
käsitellytkin tekstissä Siemenet- oikeus ruokaan. Niinpä maailman ihmiset on
talouden harmaisiin verhoihin kätkeytyneiden todellisten
hallitsijoiden päätösten mukaan ahdettava maailman kaupunkeihin. Kaupunkilaisten uusavuttomuus lämmityksensä ja
ruokahuoltonsa suhteen on ollut selkeä tavoite, jota vihreästi
ajattelevat ovat ”hyödyllisinä idiootteina” tukeneet väistyen
syntyvyyden säännöstelemisen painottamisesta.
Hiljattain Ylenantokanava
esitti mielenkiintoisen dokumentin [ Urban Food Growing in Havana, Cuba ], jossa esiteltiin kuubalaisia
kaupunkipuutarhoja, joissa on viljelty etupäässä hyötykasveja.
Kaiken takana ovat olleet Kuuballe julistetut pakotteet ja
Neuvostoliiton talousavun päättyminen. Kuljetusketjut siellä ovat olleet
nykymaailman aikaan suhteutettuna suorastaan hämmästyttävän
lyhyitä. Viime kuukausina on uutisoitu Yhdysvaltain ja Kuuban
normalisoivan suhteitaan. Kyynikko osaa jo aloittaa lähtölaskennan
Nestlen ja Monsanton kaltaisten ruokajättien esiinmarssista. Mitä
tapahtuukaan kuubalaisten esimerkilliselle ruohonjuuritason
ruokahuollolle? Tuhoutuuko tuo vaihtoehtoinen tapa tuottaa ruokaa
maailmanhalltuksen paineessa?
