maanantai 30. maaliskuuta 2015

Mainosten kaksikielisyys

Nykyään yhä useampi teippaa oveensa viestin, jonka mukaan kieltäytyy ottamasta vastaan minkäänlaista mainospostia. Siksi tuntuu miltei huvittavalta kohu, jonka postin yksikieliset mainoskuoret ovat maamme suomenruotsalaisissa nostattaneet. Ilmeisesti kuitenkin tarvittavaa tietoa on koko ajan ollut saatavissa netissä ja posteissa ruotsiksikin? Tuskin ovat viimeisimmät pakkoruotsifarssin aallot hiukan asettuneet ennen kuin Facebookissa nostaa päätään oikein protestiryhmä, jotta posti jakaisi tyhjänpäiväistä mainosroskaansa ihan ruotsinkielellä. Kenties postin olisikin syytä keskittää mainostamisensa yksinomaan suomenruotsalaisten postilaatikoihin ja jättää kaikki muut rauhaan? Useimmille suomalaisille olisi kaiketi yhdentekevää, vaikka mainitut tuotokset julkaistaisiin serbokroatiaksi? Ainoana haittana on toki kustannusten  siirtäminen postimaksuihin.

Suomalainen kielipolitiikka tavoittelee tuon tuostakin tragikomiikan uusia ennätyksiä. Ilmeisesti posti on taipumassa painostukseen, ja lisää ruotsinkieltä on tulossa lehdykkään. Nyt kun tämä hirvittävä ruotsinkielisten kuritus on päättymässä olisi kai aika puuttua jälleen tähdellisimpiin epäkohtiin, mikäli niistä nyt sitten päästäisiin yksimielisyyteen?

Inte så svårt?

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Ilmiöoppimista vai elämyksien ilmiöitä?

Kirjanoppineet ovat norsunluutorneissaan saaneet idean, jonka mukaan siirryttäisiin tyystin pois oppinainepohjaisesta opetuksesta. Iltasanomien jutussa todetaan asiaa hämmästellyn niin Britanniassa, Italiassa kuin kaukaisessa Brasiliassakin. Esimerkkinä todetaan historian opettaminen yhdessä maantiedon ja vieraiden kielten kanssa. Niin sanottua ilmiöpohjaista opetusta järjestetään kuulemma jo useissa lukioissa, mutta sitä tarjottaneen tulevaisuudessa myös peruskoulussa.

"La_lección_de_geografía". Alfredo Valenzuela Puelma (1856–1909).
Wikimedia Commons

Suomi kuulemma tahtoo olla ensimmäinen maa maailmassa, joka poistaa kokonaan opetussisällön perinteisen jaon oppiaineisiin ja ottaa käyttöön kaikissa kouluissaan monitieteelliset ilmiöt. Kuinka tuleekin yhä useammin toivoneeksi, ettei täällä  Euvosto-Suomessa niin ahkerasti päätettäisi olla jossain asiassa "ensimmäisiä maailmassa"!

Jotenkin suunnittelijoiden ajatuksista lukiessa on tullut ihmetelleeksi, mitä he ovatkaan alkaneet kehittää. Sinänsä poikkitieteellinen lähestymistapa on moderni, mielenkiintoinen käytännön tutkimuksessa ja edistyneessä opiskelussa, mitä varten peruskoulutuksessa tulisi opettaa nimenomaan noiden työkalujen käyttö. Jälleen ollaan maassamme säätämässä uudistusta, jonka seurauksia ei ilmeisesti ole tarpeeksi ajateltu.

Aikamme korostaa kaikenlaista extremeä, toimintaa ja elämyksiä. Ollaanko kouluista luomassa jonkinlaisia viihtymiskeskuksia? Ihmislaji ei ole suinkaan voinut muuttua muutamassa vuosikymmenessä niin paljon, ettei tiettyjä matematiikan, maantiedon, biologian tai muun sellaisen perusasioita olisi syytä opiskella keskitetysti ennen kuin niitä kykenee soveltamaan käytäntöön. Perusoppiminen vaatinee yhä ja edelleen tietyn määrän tylsää, rankkaa istumatyötä, mikä toki vaihtelee yksilöittäin. Eri kehitysvaiheissa oleville ihmisyksilöille pitäisi antaa oikeus myös keskittyä tietyn ajan vain joidenkin oppiaineiden perusasioiden omaksumiseen. Se ei välttämättä ole mitenkään hauskaa, muttei elämä muutenkaan ole aina niin hupia. Missäpä tuohon epämukavuuteen paremmin voisi kouluttautua kuin koulussa?

Suomessa elää merkillinen mustavalkoinen asenne lähdettäessä muokkaamaan vuosikymmenten käytäntöjä. Minkä tähden mainittu ilmiöpohjainen opetus ei voisi kulkea vanhan, hyväksi koetun metodin rinnalla ja täydennyksenä? Eikö ajassamme ole jo tarpeeksi pintapuolista mukatietoa ja kiireesti mukaan haalittua tietämystä vailla syvempää sisäistämistä?

Vai onko tarkoituksena juuri laimentaa syvemmät oppimistulokset?

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Vaalikoneviihdettä

On koittanut jälleen se vaihe vaalikampanjoissa, jolloin tiedotusvälineet jakelevat kaikenlaisia ”koneita” vaalikarjan pällisteltäviksi. Kuinka ollakaan juuri taannoin saimme ihailla vuoden 2011 vastausten luotettavuutta: Kansanedustajat, jotka YLE:n 2011 eduskuntavaalikoneessa puolsivat pakkoruotsin poistoa mutta äänestivät linjauksensa vastaisesti.

Lista kertoo jälleen sen, mitä tasoa vanhojen mätäpuolueiden edustajien luotettavuus on. Tänään YLE on hehkutellut tekemäänsä urakkaa kasattuaan uuden 2010-luvun version Valehtelijoiden Klubista. Ilmiönä nämä nettikyselyt vastauksineen edustavat jotain ristiriitaisuuden huipentumaa, suurelta osin huiputuksen ja harhaan johtamisen taiteenlajia. Päällimmäisenä nousee mieleen ajatus vakaasta uskosta, ettei kansa jaksa eikä osaa tarkistaa edustajikseen äänestämiensä tuuliviirimäistä käyttäytymistä.

Muutama päivä sitten Euvostotaivas huomasi iloiseksi yllätyksekseen eräältä kommenttipalstalta linkin liittyen ns. pakkoruotsin kansalaisaloitteen äänestyksiin kuuluneen aloitteen kohtalosta. Suurin ansio listan tuomisella esiin on äänestyskäyttäytymisen julkituonti. Niin kuin mainituilla sivuilla ennakoidaan meillä ovat taas mielenkiintoiset ajat tutkia näiden opportunistien uusia mielipiteitä. Valitettavasti kielipoliittisen kysymyksen puuttuminen estää uuden tuulensuunnan havainnoimisen. Voimme vain painaa mieleen nykyiset puheenaiheet, kuten perustulon. Koska automaation ja tuottavuuden kehitys väistämättä kasvattavat vanhojen mittapuiden mukaan tarpeettomien ihmisten lukumäärää, eipäs-juupas -inttämisen sijasta olisi muokattava elämänurien tavoitteita ja vaatimuksia. Ellei odoteta yleiseuvostoliittolaista yhteiskuntaromahdusta sosiaaliturvan uudistaminen alkaa olla kiireellistä. Onko perustulo tulevien vuosien eduskuntateatterin näytöslistalla?

Euvostoliiton synkät näkymät tulevat tarjoilemaan meille yllin kyllin tragikoomisia näytöksiä. Joka tapauksessa vaalikoneet ovat avanneet viihdekautensa.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Eläinten alapuolella

Päättäjät ovat ilmeisesti valmistelemassa jonkinlaista Lopullista Ratkaisua vanhustenhoidossa. Muuta ei voi olla ajattelematta lukiessaan sellaisia tekstejä kuin ”Lähihoitaja: Eläimetkin asuvat paremmin kuin vanhukset –pannaan yksin kuolemaan kotiin”, ”Super vanhusten kotiuttamisestasairaalasta: Pitäisi pystyä edes käyttämään käsiä! ”, ”Mitä vanhusten kotihoidossa oikeasti tapahtuu?”. Näitä tarinoita riittää. Kun katselee eläinten puolesta marssivien ja radikaalien nuoruutta, valitettavasti ymmärtää, miksi heidän ajatusmaailmaansa ei vielä mahdu inhimillinen heikkous ja kuolemanläheisyys. Muut näyttävät puolestaan imevän heille tyrkytettävää kansainvälisyyttä ja monikulttuurisuutta sienen lailla.

Old Beggar, 1916, by Louis Dewis
Kuva Wikimedia Commons
Miksikö tässä yhteydessä heti nousee esille euvostoliittolaisuus, mokutus ja mamuilu? No siitä syystä tietenkin, että heti alkajaisiksi meille on selitetty rahojen riittämättömyyttä suhteessa ikääntyvien hoidontarpeeseen. Samalla on ajettu läpi yksityistä hoitokulttuuria, jossa juuri rahamassi ratkaisee hoidon saatavuuden. Taannoin kauhisteltiin vanhusten makuuttamista hoitolaitoksissa, ja täysin ideologisesti lähdettiin laitosten lakkauttamisen tielle sen sijaan, että niiden itsensä toimintaa olisi kehitetty. Täytyy tunnnustaa, että Euvostotaivas toistaiseksi on tässä yhteydessä lukemansa varassa, mutta pelottavasti lähestyvät jo kohtalon ajat henkilökohtaisellakin tasolla. Sitten sitä saa itsekin tutustua vanhustenhoidon nykytilaan.

Toki suurin osa vanhuksista tahtoo elää kotonansa mahdollisimman kauan ja taatusti osa kauemmin kuin olisi terveellistä. Siinä mielessä päättäjät ovat härskisti käyttäneet kansalaisia hyväksi. Aivan kuten mielisairaiden heittäminen pihalle hoitolaitoksista saamaan ”avohoitoa” on itse asiassa ollut järjestelmällistä heitteillejättöä luetun perusteella tehokkuusideologian riivaama vanhusten kotihoito kuulostaisi olevan suuri ihmisoikeusrikos, jolta suurin osa päättäjistä ja kansasta ummistaa silmänsä. Yhteiskunnan avuttomimmat esineellistetään elävien olentojen alapuolelle.

Olen toisinaan ajatellut, pitäisikö asian kanssa tuskeilevien ryhtyä yhtä raflaaviin kampanjoihin kuin aikanaan ne, jotka levittelivät lehtiin valokuvia luurangonlaihoista afrikkalaislapsista. Alkaisikohan yhteiskunnassamme jotain tapahtua, mikäli nettiin leviäisi kuvia omissa ulosteissaan lojuvista, nälkiintyneistä vanhuksista ja alleviivattaisiin saman odottavan itse kutakin? Luonnollisesti salassapitovelvollisuudet sun muut auttavat näissäkin asioissa korkea-arvoisten tahojen toimenpiteiden peittelemistä. Jokaisen elämän on sanottu olevan ainutlaatuinen. Niin ikään jokaisen olemassaolon ehtoon kuuluisi olla arvokas. Mikseivät päättäjämme ole sitten omaksuneet vanhusten kunnioittamisen periaatetta ihailemistaan ulkomaalaisista kulttuureista, jos se omastamme on päästetty hapertumaan?

Palataan vielä rahaan. On vale, ettei meillä sitä olisi ollut. Tarvittaisiin vain poliittista rohkeutta ja suoraselkäisyyttä aloittaa verovarojen kohdentamisen täysreformi. Ilmeisesti se vaatisi useimpien nykyviranhaltijoiden tai ylijohtajien vaihtamista, poliittisen kentän täystuuletusta. Etenkin tietyn vasemmistolaiseksi aiemmin mielletyn puolueen kuviteltu huolenpito heikko-osaisista on tainnut valua lähinnä rajojen ulkopuolelta tulleiden etujen ajamiseen ja kansainvälisyyden toitottamiseen. Koska olemme useiden vuosien kehityksen rakentamassa taloudellisessa katastrofissa, pehmeät keinot eivät enää riitä. Nyt olisi nostettava punakynän eteen kehitysapu, euvostoliittolainen jäsenyys ja maahanmuuttopolitiikka kokonaisuudessaan. Isänmaallinen hallitus aloittaisi tämän reformin kohdentamalla käytössä olevat verotulot ensiksi siten, ettei koulutuksen, terveydenhoidon tai vanhustenhoidon tarvitsisi rakentaa SOTE:n kaltaisia himmeleitä turvatakseen kansalaisten perusoikeuksien toteutumisen, niiden samojen oikeuksien, joita vastaan viranomaisilla on legitimiteetti vaatia kansalaisilta lakien ja asetusten noudattamista. Nyt näyttää yhä enemmän siltä, että valtiovalta on lipeämässä omalta osaltaan tästä ikiaikaisesta yhteiskuntasopimuksesta ja hämärtämässä ihmiselon monikansallisten talouspiirien hallitsemaksi.

Mikäli mainitsemaani täysreformia ei voida toteuttaa vedoten kansainvälisiin sopimuksiin, on lähdettävä niitä muuttamaan. Direktiivivetoinen Brysselin alamaisuus onkin ollut osa kansallisen itsemääräämisoikeuden luovuttamista monikansallisille pankkiireille. Tässä tapauksessa on kuitenkin turha syytellä mitään ulkopuolista tahoa. Yhä uudelleen joutuu kysymään, mitä kansallemme on tapahtunut, koska se sallii rikollisia, eläimiä ja täysin vieraita muukalaisia kohdeltavan ylemmässä kastissa kuin omia vanhuksiaan?

Nykyhetkessä näin vaalien alla ei voi ohittaa sitä toteamusta, että suomalaisen on syytä olla erittäin huolissaan omasta tulevaisuudestaan ja vanhuutensa perusturvasta niin kauan kuin nykyiset päättäjät ja arvojärjestykset pysyvät vallassa – kaikista tekopyhistä puheista huolimatta!