maanantai 7. syyskuuta 2015

Nälänhätä Suomeen?


Kirjoitan tätä sateen iskiessä ikkunaan läpi syksyisen pimeän. En uskalla edes arvioida, montako hehtaaria pelloista on saatu joten kuten korjuukuntoon veden vellottua vainioilla suurimman osan kesää. Nykyään vouhotetaan ilmastonmuutoksesta, vaikka sääolot maailmassa ovat iät ajat vaihdelleet. Suuret tulivuorenpurkaukset ovat vaikuttaneet rajusti vallinneisiin olosuhteisiin, muun muassa Krakataun tulivuorenpurkaus 1883 aiheutti pitkäkestoisia haittoja ja viilensi maapallon keskilämpötilaa. Myös itse auringon aktiivisuuden muutoksilla on oma dramaattinen vaikutuksensa elinolosuhteisiimme. Nykyisessä tiedeuskoisessa ajassamme ihmisille on iskostunut lapsellinen vakaumus ympäristömme hallinnasta direktiivein ja lakipykälin. Samalla huonolla omalla tunnolla on oikeutettu mitä merkillisimpiä veroja ja maksuja.

Mitä ilmeisimmin elämme Suomessa jälleen katovuotta. Muistan lapsuudessani lukeneeni tekstin, jonka mukaan ammoisina aikoina ennen suurta katoa ilmasto olisi ollut niin sekaisin, että mansikoita olisi saanut joulukuussa ja kesällä olisivat vedet olleet jäässä. On kerrottu vuosista, jolloin eteläisessäkin Suomessa jäät olisivat viipyneet järvissä juhannuksen tienoille. Pohjoinen Suomi on kautta ihmisaikain ollut maatalouden äärialueilla. Niin sanottu pikku jääkausi koetteli meitä noin vuosina 1450–1850. Erityisen kylmää oli 1690-luvulla, jolloin Suomessa olivat suuret kuolonvuodet 1695–1697. Juuri ennen Ruotsin suurvalta-aseman romahdusta Suuressa Pohjan sodassa etenkin Suomi oli vasta toipumassa katastrofista, joka tappanut noin 28 prosenttia Suomen väkiluvusta.

Nykypäivien globalisaatio on turruttanut meidät näkemästä nälän uhkaa. Päinvastoin meidät on saatu uskomaan julmaan, väistämättömän ylikansalliseen velvollisuuteen ylläpitää muuta maailmaa. Aivan oppineet ihmiset ovat eläneet niin kuin meillä olisi rajattomat resurssit kaikissa olosuhteissa ei vain ruokkia oma kansamme vaan myös jokainen rajoillemme päätynyt muukalainen. Antautuessamme Brysselin ylivallan alaisiksi olemme saaneet monta kertaa havaita erinäisten direktiivien kautta, kuinka vähän siellä ymmärretään ankaria olojamme. Suomi on kantokyvyltään huomattavasti pinta-alaansa pienempi osavaltio. Suurin osa maa-alasta on karua metsää, heitteistä suota tai vain louhikkoa. Lisäksi etenkin Etelä-Suomessa laajat alueet parasta peltomaata on uhrattu asuntoalueslummeille.

On totta, että maatalous on Suomessa kehittynyt valtavasti 1800-luvulta, jolloin olivat viimeiset suuret nälkävuodet 1866-1868. Silti olemme nykyään paljon haavoittuvaisempia nälälle kuin 1900-luvulla. Maatyöväkeä on nykyään dramaattisesti vähemmän kuin viisikymmentäkin vuotta aiemmin. Suuret yksiköt on seisautettavissa polttoainepulan ynnä muiden poikkeustilojen kautta sangen helposti. Kotirintaman tilanne 1939-1945 kuvastaa hyvin ongelmiemme laatua: miesten päädyttyä rintamalle ruoantuotanto jäi naisten ja lasten varaan. Rintamatilanteet maailmalla estivät suurelta osin viljatoimituksia, joiden suhteen olimme riippuvaisia Saksasta. Nykyään ei toistaiseksi ole rintamaa, joka olisi vienyt miehet. Meiltä yhteiskunnan kehitys on vienyt ne miehet, jotka voisivat tarttua kuokkaan.

Merenkulkijat sanovat Suomen olevan saari. Poikkeusoloissa kauppalaivastomme on yhä liian pieni, vaikka pientä kasvua onkin viime vuosina tapahtunut. Etenkään kemikaalialuksia on kuulemma liian vähän. Nykyisin tuonnista 40% hoidetaan omilla laivoilla, viennistä 20%. Vuosikymmeniä sitten venäläisten aloittaessa Suomen pommitukset Shellin tankkeri kuulemma kääntyi oitis pois Helsingin edustalta toimittamatta öljylastiaan. Nykyaikainen merenkulku on monimutkainen kokonaisuus, jota EU kuulemma paimentaa. Lainsäädännöllisesti kalusto on ennenkokemattomien paineiden edessä. Tästä ja paljon muusta keskustelivat Ylen Mikä maksaa? -sarjassa heinäkuun alussa Suomen varustamot ry:n toimitusjohtaja Olof Widen ja merenkulun talouteen perehtynyt johtava analyytikko Hannu Hernesniemi Huoltovarmuuskeskuksesta. Toimittajana oli Juho-Pekka Rantala.

Nykyisinä kansainvaellusten aikoinakin siis Suomen ruokahuollon asema on uhanalainen. Merenkulun säätelymekanismi saattaa Euvostoliiton taholta mennä epäkuntoon. Varustamot kansainvälisinä toimijoina ovat herkkiä reagoimaan. Laivojen ylikapasiteetista johtuneiden konkurssien vuoksi rahoituslaitosten taholla on sanottu olleen häiriöitä. Yllättävien ketjureaktioiden mahdollisuutta ei voi kiistää, koska esimerkiksi tanskalaiset hoitavat suuren osan USA:n viennistä ja tuonnista. Kansainväliset häiriötilat voivat siis laukaista täyden kuljetusten hätätilan.

Entä sitten Suomi vuonna 2015? Pikaisesti selaamalla löytyy karua tarinaa kuluneesta kesästä. Elokuun 27. päivänä kirjoittivat Farmit uutiset, että Hyvistä säistä huolimatta sadonkorjuu venyy. Edelleen 26.8.kertoi Kouvolan Sanomat sadonkorjuun venyvän lokakuun puolelle. Tänään Maaseudun Tulevaisuus ilmoittaa tuottajien evästäneen ministeri KimmoTiilikaista Brysseliin kriisitunnelmissa. Niinpä MTK vaatii varautumaan kadon yleiskorvauksiin. Aivan aiheellista on tiedustella, mistä osavaltiomme aikoo nyhtää lähikuukausina lankeavat moninaiset kuluerät. Tässä kokonaisuudessa pitää arvioida myös kykymme toimia maailman sosiaalivirastona ja ylijäämäväen loppusijoituspaikkana. Jokaisen ikkunastaan syyskuiseen vesisateeseen katsovan on pakko todeta, ettei näillä ilmoilla pelloilta ole enää paljon mitään saatavissa. Pahimmillaan huoltoreittimme joutuvat lähikuukausina kaaostilaan ihmisvyöryn rikkoessa eri maissa yhteiskuntarauhan. Teoreettiset laskelmat tämän maan kantamasta ihmismäärästä ovat tainneet tyystin unohtaa luonnon lahjomattomat olot, joita ei voi direktiiveillä säätää.

Ruoka riittää lähikaupan hyllyillä vain niin kauan kuin sitä kyetään sinne toimittamaan ja ihmisillä on varaa maksaa kohonneita kustannuksia. Nälänhädän mahdollisuus ei ole mitään tarua, vaikka se kuinka kaukaiselta siististä toimistosta vaikuttaakin.

Pettuleivän käyttö Suomessa 1830-luvulla. Sinisellä merkityillä alueilla
osa väestöstä söi pettuleipää jopa normaaleina vuosina. Mustilla alueilla
suurin osa väestöstä söi pettuleipää jopa normaaleina vuosina. Tämä kartta-
kuva havainnollistaa  selkeästi sen, missä itse asiassa sijaitsevat maamme
ankarimmat ilmasto-olosuhteet ja hankalimmat viljely-ympäristöt.
Kuva Wikimedia Commons





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti