tiistai 20. lokakuuta 2020

Nykypäivä ja ajattelevan ihmisen kirous

 

Kyky ajatella ja eritellä ilmiöitä on yksi suurimmista ihmisolennon lahjoista. Samalla se on myös kirous. Ajatus vapaudesta ja sen olemuksesta on yhtä aikaa perin yksinkertainen ja tavattoman monitahoinen. Tekniikan edistyessä ihminen on astunut lähemmäksi jumalia keinoissaan valvoa ja hallita tovereidensa ajatuksia ja toiveita. Olen nimittänyt Brysselissä majaansa pitävää konklaavia Euvostoliitoksi, sillä en usko sen takana olevien tahojen tavoitteiden lainkaan eroavan Kremlissä valtaapitäneiden perimmäisistä pyrkimyksistä.


Tätä kirjoittaessa on vaikeata nyhtää päänupin perukoilta nimiä, mutta neuvostovaltion synnyn keralla vaikutti 1920-luvulla idealisteja, joiden selkeänä pyrkimyksenä oli luoda uusi ihminen. Tuolla uudella Homo Sovjeticuksella - tai miksi sitä haluaisimmekaan nimittää - olisi ollut ominaispiirteinään muun muassa pyrkimys elää suurissa standardimittaisissa asunnoissa,joita voitiin yhdistellä väliovia availemalla. Hahmotellut asuntokompleksit muistuttivat aikanaan Saksan kansallissosialistien Pohjanmeren rannalle rakennuttamaa jättiläismäistä lomakylää, jonka rakennus on ollut näihin päiviin asti kerrassaan liian iso täysin tuhoutuakseen. Kilometrien pituisten standardirakennuksien ohella oli määrä rakentaa määrämatkoin ostos- ja kulttuuripaikkoja. Olennaista oli, että valtiovalta parhaiten tiesi, mitä ihmismuurahaisen tuli haluta ja mihin uskoa sekä miten vapaa-aikansa käyttää.

Nykypäivän älymystönä itseään pitävät eivät näkemykseni mukaan eroa lainkaan sadan vuoden takaisista idealisteista. Tekniikan kehitys on vain mahdollistanut globaalin hallinnon, joten eliitin ei tarvitse enää pitäytyä valtiossa halllintoyksikkönä, vaan sitä ollaan häivyttämässä yhä monimutkaisemmaksi ja laajemmaksi liittovaltioksi, jossa ihmismuurahaisista pyritään muovaamaan isänmaaton ja itseasiassa kulttuuriton kulutusautomaatti, joka ostaa sitä, mitä kabineteissa milloinkin trendeiksi päätetään ja kaukaisissa jättitehtaissa orjapalkalla tuotetaan. Monikansalliset yritykset hyötyvät tavattomasti, mikäli saman kaavan mukaan kyetään tuottamaan globaalisti ja mielellään vielä kokonaan ilman tulleja ynnä muita välistävetoja.

Tätä kaikkea varten tarvitaan valhetta, joka kyetään ihmismieltä ohjaillen pesemään totuudeksi, opiksi kulttuurien yhteensulauttamisen autuudesta ja uskottelemalla, ettei vuosituhansien aikana eri puolila maailmaa kehittyneillä ihmispopulaatioila olisi keskinäisiä eroja tai näille eroille joitain perimmäisiä syitä. Mikäli olisimme hamasta alusta asti eläneet nykyisen kaltaisessa teknologiaympäristössä noita eroja ei kenties olisi syntynytkään, mutta vielä runsas sata vuotta sitten matka maailmamääriin oli vuosien taival eikä viestejä voinut siirrellä sekunnin osissa maailman äärille. Paradoksaalista on, että samalla kun oppineet pitävät esimerkiksi Galapagos-saarten liskoja malliesimerkkinä lajien sisäisestä eriytymisestä he tahtovat kiistää ihmisrotujen erot, jotka ovat aikanaan kehittyneet suuten etäisyyksien erottaessa populaatioita toisistaan ja kulloistenkin ympäristöolosuhteiden vaatimuksista.

Polttavan ideologian ohjatessa vallanpitäjiä he samalla astuvat melkoiseen miinaan lilluessaan samanmielisessä kuplassaan ja kilpaillessaan keskenään entistä kunnianhimoisempien tavoitteiden tuomista palkkioista ja keskinäisestä arvostuksesta. Ihmispopulaation muovautuminen ei ole kvartaalipeliä. Liian räikeät rikkomukset rahvaan maalaisjärkeä ja kansan oikeustajua vastaan johtavat valheelle rakennetun sillan romahtamiseen. Globaalin tuotannon ongelmana on myös, että tuotteiden valmistuksen keskittyessä kasvaa tarpeettomaksi koetun väestön osuus; yhä useammalle täytyy keksiä tempputyötä ja temppuajankulua puhumattakaan ongelmista elättää moinen joukko. Samalla korostuvat vaikeudet poikkeusolojen huoltovarmuudessa kuljetusketjujen venähtäessä. Kun lehdistö ja muu media valjastetaan entistä ponnekkaammin tukemaan valtakoneistoa, se jää ennen pitkää väistämättä kiinni valheesta. Lapsenomainen luottamus toimittajien rehellisyyteen romahtaa. Juuri näin on nyt käynyt.

Elämme idealismin diktatuurissa. Olemme väestönkasvumme ensimmäisiä uhreja, sillä mihinkään ei ole enää mahdollista paeta kaukaisuudessa laadittuja sääntöjä ja määräyksiä. Kabineteissa laaditut sopimukset ovat tarkoituksella niin monitahoisia ja mutkikkaita, että niiden selittämiseen tarvitaan Brysselin byrokraattien pappissäätyä, johon pääsemisestä provinssien opportunistit kilpailevat saadakseen osakseen muruset mammonasta. Siinä yhteydessä valhe uuden ihanan maailmanvaltion ihanuudessa elää ja voi hyvin.

Silti tarvitaan vain suuri luonnonmullistus, ja kulissit alkavat murentua. Mitä monimutkaisempi ja suurempi rakennelma on sitä hauraammaksi poikkeusoloille se tulee. Väestönkasvu ja ihmisten pakkaaminen valtavina virusmyllyinä toimiviin metropoleihin ilmentävät nykyihmisen vieraantumista luonnosta ja sen lainalaisuuksista. Vallitseva koronakriisi voidaan nähdä joko luonnonvitsauksena tai suurena koeponnistuksena. Vastaus kiteytyy siihen, onko virus keinotekoinen ja tahallaan tai vahingossa irti päässyt.