maanantai 29. lokakuuta 2018

Lakkautetaan eduskunta?


Olen useampaan kertaan joutunut toteamaan, että Euvosto-Suomen kansanedustuslaitos on ajalta reki ja päre; kaltaistensa tavoin se edustaa aikakautta, joka on ihmisineen jo vaipunut multiin. Muutama päivä sitten Ilta-Sanomissa julkaistu koonti vain vahvistaa paradoksia muuten modernin yhteiskunnan jumittumista agraariaikakauden hallintajärjestelmään, joka löytää nykyään tarkoituksensa lähes ainoastaan välistävetävien lahjontapiirien ja elitististen puoluekoneistojen elättäjänä. Käsitelläänpä vielä tuota Arkadian käenpoikaa mainitun Ilta-Sanomien kirjoituksen pohjalta.

The Evolution of Industrial_Democracy,
noin vuodelta 1917
. Sadassa vuodessa
yhteiskunta on ollut monenlaisessa
turbulenssissa, mutta sen hallintoelinten
ydin elää yhä sellaisin tavoin kuin mitään
muutosta ei olisi tapahtunut. Eduskunnasta
on tullut uusi etuoikeutettu rälssimme.
Kuva Wikimedia Commons.
Itseään ”edistyksellisinä” ja kenties armottomina realisteinakin pitävät politrukkimme hännystelijöineen ovat erityisen viehättyneitä ruoskimaan euvostokansaa luopumaan niin kutsutuista saavutetuista eduista. Työaikoja olisi pidennettävä ja palkkausta laskettava. Tehokkuus täytyy saada tappiin. Arkadian rälssi itse suvaitsee aloittaa työviikkonsa tiistaiaamuna ja kiirehtii lopettelemaan jo ajoissa perjantain iltapäivällä. Lyhyeen työviikkoon yhdistyvät hulppeat lomat.

Niin kuin on todettu käytäntö pohjaa aikaan, jolloin hevoset käyskentelivät viljahalmeilla ja koululaisetkin komennettiin syksyisin pelloille sadonkorjuuseen. Pohjois-Suomeen matkattiin päiväkausia, eikä tieto pääkaupungin päätöksistä tavoittanut kovinkaan joutuisasti perimmäistä maalaiskylää. Maailma on muuttunut, mutta edustajat kuittaavat yhä 2,5 kuukauden kesäloman, pitkän syystauon sekä vielä 1,5 kuukauden joululoman. Vaalipiirin kiertäminen viikkokaupalla oli kenties perusteltua siihen aikaan, jolloin lennätin siellä täällä korvasi internetin.

Kansanedustajien työnjohto on jokseenkin epämääräistä, ainakin nimellisesti. Periaatteessa heidän ainoina esimiehinään pitäisi olla äänestäjät eli Euvosto-Suomen kansa. Nyt on kuitenkin niin, että rautaisina kahleina toimintaa sitoo puoluekuri. Kansalla ei ole mahdollisuutta hajottaa kesken vaalikauden riitaisaksi ja toimimattomaksi heittynyttä edustajalaumaa. Mitä kauemmin vaaliajan maailmasta ja tuolloin esillä olevista asiaintiloista etäännytään sitä kauemmaksi Arkadialla kaikotaan kansan todellisista huolista ja mielipiteistä. Hyvästä esimerkistä käyköön Sotesotku ja viime viikkojen juoksentelu hallituksen juoksupoikana irtisanomislain tiimoilta . Kansa ja asiantuntijat ovat olleet jokseenkin kauhuissaan muutosten suunnittelusta. Mikäli kansalla olisi veto-oikeus eli tarkoin rajatusti määrätä kansanäänestyksen kautta uudet vaalit, saataisiin poliittinen umpisolmu ehkä ratkaistua. Emme elä enää teknisesti päreen ja liitutaulun aikaa.

Näennäisesti kansanedustaja voi itse päättää tehtäviensä hoidosta. Käytännössä hän näyttää ulkopuolisesta olevan lobbareiden eli lahjontarinkien avointa riistaa. Mitä kauemmin hän tointansa hoitaa sitä kannattavammaksi rahapiirien tulee hänet ostaa palkkioviroilla puolelleen. Räikein esimerkki edustajien työkulttuurista ovat ne, jotka poikkeavat harrastustensa lomassa painamassa läsnäolonappiaan. Muuta ei kai lie tarpeenkaan, jos vain pitää lobbarit tyytyväisenä ja lopullisissa äänestyksissä pysyy etukäteen päätetyissä ruoduissa. Samaa linjaa voi noudattaa valiokunnissa kunhan varmistaa kokousten päätösvaltaisuuden toteutumisen. Puolueryhmät varmaan päsmäävät sitä päältä. Mitä turhaan ilmoittaa poissaoloistaan? Puolueen määrittelemät päätökset ovat varmaan jo valmiiksi kirjoitettuina?

Edustajarälssillä ei siis ole määrättyä työaikaa. Silti heillä on vakaat palkkiot. Jotta kukkaro ei turhaan rasittuisi, yhteiskunta kustantaa rälssilleen ilmaisia matkoja kaikilla mahdollisilla kulkuvälineillä. Kaikkinaisten korvausten ansiosta työstä eli puolueen ja pääministerin myötäilemisestä ei koidu oikeastaan varsinaisia menoja. Kun toimi alkaa kyllästyttää tai edustaja ei onnistu pitämään vaalikarjaansa tyytyväisenä, odottaa sievoinen eläke ja sopeutumiseläke.

Tämä kaikki tarjotaan siis Arkadian säädylle aikana, jolloin yhteiskunta ympärillä on jatkuvassa murroksessa. Ei ihme, että rahvaan kestettäväksi syydetään kuormakaupalla lakisaastetta. Arkadialla istuu hirviölaitos, joka on omassa jättikuplassaan saanut lillua koskemattomana ja turvassa maailman muutoksista. Se on kyllä ollut junailemassa Suomea kohti liittovaltiota, luopumaan omasta taloudellisesta päätösvallastaan yleiseurooppalaisen poliittisen valuutan kautta. Eduskunnasta on tullut opportunistien pysäkki näiden odottaessa junaa Brysselin ruhtinaallisten lihapatojen äärelle. Poliittisen kulttuurimme jääräliiga puolustelee mainittua laitosta vedoten demokratiaan ja etenkin juuri ”edustukselliseen” demokratiaan. Tuolla argumentoinnilla sivuutetaan edustuksellisuuden puutteet. Itse asiassa eliittimme ylistämä edustuksellinen demokratia on vain päätäntävallan lahjoittamista pois omista käsistä. Rekien ja pärevalon aikana se oli välttämätöntä, mutta nykyään moinen käytäntö on vain ummehtunutta seisahtuneisuutta.


Mitä tilalle?


Yksinkertaistettuna olisi edettävä kohti jonkinlaista Sveitsin mallia eli säännöllisiä kansanäänestyksiä. Mikäli sivuutetaan tässä nykykäytäntöön tarrautuva lahjonnalle altis establismentti, muutosta olisi lähdettävä hakemaan koko päätöksentekoprosessiin ylhäältä alas. Todellisuus tuskin pian antaa mahdollisuuksia parannuksiin, koska nykyisestä sekasotkusta ja todellisen vallan viemisestä kansalta hyötyvät erittäin vaikutusvaltaiset piirit. Leikitelkäämme kuitenkin ajatuksella että pääsisimme näennäisdemokratiasta kohti todellista kansanvaltaa.

Ensinnäkään en jaksa uskoa yhteiskunnan tarvitsevan tällaista jatkuvaa lakien ja ”uudistusten” vyörytystä, jota euvostokansat joutuvat kokemaan osana Brysselin epätoivoista pyrkimystä sulattaa kansat yhdeksi massaksi. Oma lukunsa on vielä omien poliitikkojemme puuhastelu tarpeellisuutensa vaikutelman luomiseksi kansan keskuuteen. Puolueiden kalliiksi leikkikentäksi päätynyt Arkadian teatteri olisi siis syytä korvata jollain muulla. Eräs ratkaisu olisi muutaman kymmenen mahdollisimman puolueettoman erikoisasiantuntijan eli virkamiehen palkkaaminen lainsäädäntöä valmistelevaksi ja sitä valvovaksi elimeksi. Virat olisivat elinikäisiä, jotta lakiehdotusten valmisteluun kehittyisi paras mahdollinen taito. Uusia lakeja voisi yhä esitellä kansanäänestyksen ohella hallituksen kaltainen elin, jonka valitsisi kansa suoraan puolueiden asettamista tai vapaista ehdokkaista. Lakeja ei saisi enää laatia minkään määränormin mukaan. Ellei syytä ilmene uusia lakeja ei esiteltäisi. Esitysten tulisi olla niin yksilöityjä ja tarkkoja, että ne voitaisiin alistaa kansanäänestykseen.

Koska puolueille ei jäisi enää nykyisen eduskunnan kaltaista hiekkalaatikkoa, niiden ainoaksi vaikutuskeinoksi jäisi suora kanssakäyminen äänestäjien kanssa. Niiden huoleksi jäisi vakuutella äänestäjille kulloinenkin mielipide kansanäänestyksiin tulevista lakiehdotuksista.

Nykyinen lakiviidakko on melkoinen rytökasa. Osansa on varmaan tarkoituksellisella hämmennyksellä, jolla rahvas on tahdottu pitää saappaan anturan alla. Eduskunta on mahdollistanut epädemokraattisen antautumisen Brysselin Euvostoliitolle, joka nykyisen kehityksen jatkuessa saanee myös ylimmän verotusoikeuden ja lopullisen päätäntävallan kansamme varoista. Eduskunnan lakkauttaminen ja siirtyminen aidompaan demokratiaan vaatisi luonnollisesti itsenäistymisen Brysselin alaisuudesta ja merkittävän puhdistuksen lainsäädännössämme. Sitä varten tulisi nimittää väliaikainen lainpuhdistuslautakunta käymään läpi jokainen asetuksemme. Samassa yhteydessä itse kansan koulutustasoon tulisi kiinnittää huomiota; äänioikeus olisi lunastettava kansalaistaitojen peruskurssilla, jolla äänivaltansa vastineeksi hankittaisiin perustavat tiedot yhteiskunnan toiminnasta ja sen lainalaisuuksista.

Utopiaa? Nykyisellään epäilemättä juuri sellaista. Kuitenkin on lähes rikollista kansakuntaa kohtaan, että poliittinen hallintomallimme on jämähtänyt esiteolliseen yhteiskuntamalliin pohjaaviin menetelmiin. Nykyaikaistaminen toki astuisi todella suurille varpaille, koska kokonaisen kansan lahjominen kuuliaiseksi isolle rahalle olisi liki mahdotonta toisin kuin nykyisten puoluekurissaan kylpevien uraedustajien.




perjantai 19. lokakuuta 2018

Hiiri tahtoo kissojen pöytään


Euvostopolitrukeilla on sangen mahtipontiset käsitykset itsestään. Itsetyytyväisinä he keekoilevat lukuisissa kriisikokouksissaan ja virnuilevat alamaisilleen. Toisiaan selkään taputellen he siunaavat alkuperäisiä päätöksiä rikkovat hätävararatkaisut toisensa jälkeen. Tuohon setä- ja tätikerhoon pyrkii lukemattomia pikkupoliitikkoja vasallimaista kautta laajan Euvostomaan. Tahto on toki valtaisa päästä kauhomaan poliittista valuuttaa härskeimpään pyramidihuijausten tyyliin mahdollisimman paljon omiin taskuihin. Niinpä noiden Brysselin lakeijoiden itsetunnolle käy tavattomasti, ettei heitä omasta mielestään päästetä tarpeeksi isoihin pöytiin päättämään maailman todellisista asioista.

Euvostopolitrukkeja kiukuttaa, ettei heidän kansojenkyykytyksen kerhoaan oteta tarpeeksi vakavasti
maailmanpolitiikan tärkeimmillä hiekkalaatikoilla. Vapaakauppasopimuksestahan tässä kaiketi piti
aluksi kyse olla. Nytkö pitäisi lähteä maailmaa hallitsemaan? Kunhan sallittaisiin edes vasallien
päättää omista maistaan tahtonsa mukaan!


Nykyinen euvostotasavaltamme presidentti Sauli Niinistö on vastikään avautunut Maaseudun Tulevaisuudessa tuskasta, jota hän kokee Euvostoliiton jäämisestä sivuraiteelle todellisista neuvottelupöydistä. Hänestä on turhauttavaa, etteivät Kiina, Venäjä tai USA kohtele Euvostoliittoa tasavertaisena neuvottelukumppanina maailmanpolitiikan kipupisteissä. Presidenttimme toki myöntää euvostoideologistien elävän omassa aatteensa kultaamassa todellisuudessa, joka ei vastaa maailman pahuutta eikä raakuutta. Tuolla toteamuksella hän tulee samalla selittäneeksi koko paradoksin mammuttitaudista kärsivän, vapaakauppaliitosta liittovaltioksi mielivän Brysselin eliitin kyhäelmän maailmanpoliittisesta dilemmasta.

Toisin kuin Kiina, Venäjä tai USA Euvostoliittomme joutuu jatkuvasti kamppailemaan teennäisen ja kabineteissa päätetyn yleiseurooppalaisen euvostokansallisuuden luomiseksi. Lähes kaikki energia on sidottu vanhojen kulttuurikansojen oman identiteetin ahtamiseksi johonkin uuteen ja kaiken kattavaan euvostoihmisen muottiin. Brysselin kopla ei ole valtio eikä liittovaltio. Se on eliittipankkiirien projekti, jossa asiakkaille tyrkytetään jotain sellaista, mikä toistaiseksi on pelkkä kuori. Samalla yhä kasvavalle oppositiolle väitetään, ettei tavoitteena olisi liittovaltio. Kunnon diktatuurien tapaan kasvavalla valvonnalla ja säätelyllä pyritään mielipidemassaa muotoilemaan tiukkoihin rajoihin. Myyntivalttina on ollut toimiminen maailman sosiaalitoimistona, joka kutsuu luokseen kaikki paikalle kykenevät. Edes rikollisia ei saisi karkottaa, koska näiden kohtalo lähtömaissaan saattaisi olla perin karu. Siinä yhteydessä sivuutetaan kepeästi alkuperäisten eurooppalaisten oma turvallisuus. Niin kutsuttujen ”arvojen” nimissä pelataan jonkinlaista tuolileikkiä, jossa mukaan otetaan yhä uutta väkeä lisäämättä istuimia. Samalla käydään jonkinlaista henkistä sisällissotaa joitakin kerettiläisiä vasalleja (esim. Unkari, Puola) vastaan.

Kiina ja Venäjä ovat vanhoja maailmanpolitiikan tekijöitä. USA on toista sataa vuotta sekin ollut iso peluri. Suurvaltojen toiminta ei useinkaan ansaitse tyylipisteitä. Silti ne eivät pyri olemaan mikään jopa omia etujaan vastaan sorkkiva omatunto. Ei sovi kieltää, etteikö maailmanpolitiikassa pitäisi olla itsesuojeluvaiston rajoissa enemmän sensitiivisyyttä ja epäitsekkyyttä. Se ei vain juuri kuulu ihmisjoukkojen luonteeseen. Jos suurvallat tahtovat vuoropuheluun epämääräisen pikkuvaltioiden joukon kanssa, niillä on jo käytettävissä YK. Tai sitten ne voivat keskustella suoraan jonkin euvostovasallin kanssa. Toki presidenttimme ajaa takaa euvostotasavalloille kokoaan suurempia hauiksia poliittiseen kaupankäyntiin. Hyvesignaloiva jalanpolkeminen politiikassa ei ole hiirelle oikein menestyksellistä, ei vaikka isojen kissojen pöytiin marssisi monta keskenään kinastelevaa hiirtä tassut yhdessä.

Britannia oli ennen maailmanvalta. Saksa tahtoi sellaiseksi. Ranska oli taannoin jotain kahden ensin mainitun väliltä. Nyt Saksa ja Ranska pyrkivät omista lähtökohdistaan muovaamaan Euvostoliitosta työkalua maailmanpolitiikan pelinappulaksi. Britannia puolestaan tahtoo rakentaa omaa, Brysselistä erillistä tulevaisuutta, joka tietenkin federalisteja kauhistuttaa. Kunnon renkipojan tapaan Euvosto-Suomi kipuilee presidenttinsä suulla pankkiirien projektin vaikutusvallan puolesta. Koska valtapolitiikan karuimmista totuuksista ei sovi hyvekylvetetylle euvostokansalle suoraan puhua, turvaudutaan yleismaailmalliseen huoleen eli pelkoon ympäristömme ja ilmaston tilasta.

Ilmastonsuojelu ja ympäristöpolitiikka on kiistämättömän tehokas aneväline. Euvosto-Suomessa sekoillaan kierrätyksen toteutuksen hienosäädön kanssa samaan aikaan kun 8 aasialaista ja 2 afrikkalaista jokea lykkää peräti 90 prosenttia maailman meriin päätyvästä muovista. Jossain täytyy löytyä raja, jolloin pienen, muutaman miljoonan ihmisen kansakunnan itseruoskinta muuttuu liki merkityksettömäksi koko maailman tupruttelun rinnalla. Sitä odotellessa tavallisen euvostokansalaisen arkielämä muuttuu erilaisilla maksuilla sietämättömän kalliiksi ja elinkustannukset kuristavat kilpailukyvyn tavoiteltaessa sekä ammattityövoimaa että toimeentuloa. Täkäläisen tolkun kaipaaminen suojeluun ja toimien toivominen eniten sotkevien piiriin tahdotaan vain liian usein ymmärtää fanaatikkojen on/off -tyyliin väärin piittaamattomuudeksi omasta elinympäristöstämme.

Täytyy sentään nostaa esille yksi Niinistö toteamus, jota ei sovi kiistää:

Sain aikoinaan vähän kritiikkiäkin kun korostin, että on äärimmäisen tärkeää, että Suomessa säilyy kyky tuottaa elintarvikkeita. Se näyttää muodostuvan yhä nopeammin yhä tärkeämmäksi, jos ajatellaan ilmastonmuutosta.

Ilmastonmuutosta tai ei, tyystin toisten ruokittaviksi meidän ei ole syytä heittäytyä, vaikka viljalaivat toistaiseksi meille kulkevatkin. Ongelmiin ei tuolloin tarvittaisi kummoistakaan katastrofia suurilla satoalueilla.

Euvostoliitto on siis itse kasvava kriisipesäke. Silti sen pikkujohtajat kurkkivat pomojensa olan takaa havitellen entistä tärkeämpää asemaa neuvottelupöydissä! Hiiri polkee tassuaan, koska pelkää piipityksensä tyystin katoavan kissojen taakse. 





keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Uuvattibanaanitasavalta


Eduskunnassa järjestettiin 16.10.2018 näytelmä, joka uursi poliittiseen järjestelmäämme uuden, syvän haavan. Hallitus toi tiedonantona esille halunsa irtisanomissuojan purkamisesta pienissä yrityksissä. Hyvin nopeasti väittelyä seuranneelle euvostokansalaiselle tuli selväksi, että kyse oli paljon ja etenkin juuri paljon muustakin kuin vain hallituksen ”huolesta” pienyrittäjien rekrytointipulmista eikä ainakaan väitetystä lisätyöpaikkojen luomisesta. 

Hallitus runnoi esille näkökulmaansa perustellen sitä työllisyyden parantamisella. Heti alussa tarkkailija joutui ihmettelemään, miten syntyisi lisää työpaikkoja kierrättämällä väkeä yhä pikaisemmin samoissa jo olemassaolevissa työpaikoissa. Samassa yhteydessä kuitenkin hallituspuolueiden edustajat painottivat sopimattoman työntekijän suhteellisesti kohtuutonta vaikutusta juuri pienissä työyhteisöissä. Oppositio yritti tuoda esille irtisanomismahdollisuuksia jo nykyisen lainsäädännön puitteissa. Sosiaalidemokraattien Rinne peräsi useaan kertaan esimerkkejä käytännön muutoksista.

Oppositio toi myös esille käytännön huolen koulutuksen kriisistä, mutta se tuntui jäävän lähinnä kiusalliseksi sivulauseeksi, johon olisi suonut puututtavan huomattavasti pontevammin. Viime aikoina nimittäin on oltu entistä enemmän huolissaan ammattikoulutuksen tasosta. Vaikka aina on ollut niin, että lopulliset työtavat hioutuvat ensimmäisisissä työpaikoissa, juuri pienillä yrityksillä ei ole voimavaroja paikkailla esimerkiksi lähiopetuksen näivettämisen koulutukseen kaivamia aukkoja. Mikään irtisanomisen helppous ei korjaa perusongelmaa eli osaavan työvoiman puutetta. 





Joidenkin edustajien kaipailema työvoiman ulkomaisen hankinnan tarveharkinnan poistamisesta kuulosti tässä yhteydessä lähinnä toiveelta saada ulkomailta valmiiksi koulutettua työvoimaa, koska sellaisen kouluttamiseen ei itse enää tahdota riittävästi panostaa. Harmi vain, että maailmalta olisi kaiketi tulossa enimmäkseen kieli- ja ammattitaidotonta väkeä. Todellisista osaajista uskoisi kilpailtavan aivan toisenlaisilla työelämänrakenteilla kuin mihin viime vuosikymmeninä täällä on pyritty. Sitä paitsi onhan jo useampaan kertaan todettu, että todellisten erikoisosaajien saamisessa ei meillä ole ollut rajoitteita, mikäli se vain kokisi tarpeeksi houkuttelevaksi tänne muuten siirtyä.

Kiistanalainen suunnitteilla oleva lakiehdotus on todennäköisesti vaikutuksiltaan laajempi kuin päältä päin näyttäisi. Hallituksen tavoitteena on pelkistää riita lähtökohdiltaan mahdollisimman mitättömäksi. Opposition taholta nostettiin kuitenkin esille myös huoli ikääntyvien työntekijöiden asemasta. Mahdollisimman epäselviksi jätetyt irtisanomisperusteet asettavat juuri parhaimman työtehonsa menettäneet seniorityöntekijät hankalaan asemaan. Näiden työllistyminen uudestaan on myös erityisen vaikeata.

Tarkkailijan korvaan pisti kärjekkyys, jolla hallituksen joukot tukijoineen ajoivat puheena ollutta agendaansa. Vartiainen oli tietenkin oma lukunsa intoutuessaan liki fanaattiseen esitykseen hallituksen ja eduskunnan ylimmästä vallasta euvostotasavallassamme. Sinänsä moinen mesominen oli jo lähes koomista aikana, jolloin jopa kellon siirtämiseenkin tarvitaan massiivisten sakkomaksujen uhalla Brysselin yhteispäätös. Sekä oppositio että hallituksen kaaderit tonkivat omista lähtökohdistaan perustuslaillisuutta ja demokratiaa. Etenkin hallituksen kannattajien puheenvuoroista paistoi jonkinlainen vääristynyt käsitys siitä, että kansa olisi jotenkin eduskunnan ja hallituksen palvelijoita. Neljäksi vuodeksi ilman ennenaikaista irtisanomista betonoitujen kansanedustajien turvattu asema päätöksenteossa esittäytyi paradoksaalisesti entistä selvemmin käsiteltäessä alamaisten yhä helpompaa pois potkimista. Oppositio sentään esitti huolensa tavasta, jolla edustuslaitoksen kädet pyrittiin ”valkean paperin” allekirjoituksella sitomaan jo ennen kuin varsinainen lakiehdotus on tuotu käsiteltäväksi.

Paljon parjattu Paavo Väyrynen esiintyi kokeneen ja aikaa nähneen veteraanipoliitikon lailla ilman ylenmääräistä kiihkoa. Hän arvosteli tiedonantomenettelyä verraten sitä erityistoimiin euroon liityttäessä. Hän muisteli Esko Ahon työreformia. Väyrysen mukaan käsittelyssä ollut niin kutsuttu irtisanomislaki ei palvele pienyrittäjiä edessä väistämättä olevien kalliiden oikeudenkäyntien vuoksi. Jopa työministeri itse taisi myöntää lopullisten tulkintojen syntyvän vasta oikeusistuimissa. Tuomarit kiittänevät ja nauravat matkalla pankkiin! Väyrynen piti pienyrittäjien oikeusavusta tehtyä ehdotusta järkevänä. Väyrynen siis toivoi hallituksen luopuvan lakiesityksestä pitäen kannatettavana Kaikkosen ehdotusta yhteisestä kokouksesta. Myös sotessa olisi hänen mukaansa turvauduttava opposition apuun.

Hallitus osoitti väittelyn loppua kohden yhä selvemmin oman ylimielisyytensä lainsäädäntöprosessissa. Niin kuin oppositio kitkerästi totesikin ministerit liukenivat tiehensä heti televisiokameroiden poistuttua. Sinisten 0 äänen ministeri Lindström jäi urheasti viimeisenä ottamaan vastaan paskamyrskyä, mutta taisi hänkin ennen loppua poistua. Uskollisen rakkikoiran tavoin sentään sinisten Simon Elo jaksoi räksyttää hallituksen puolesta ollen samalla olemuksellaan selkeä huutomerkki mainitun porukkansa asemasta Sipilän ja Orpon kannatusyhdistyksenä. Mikäli eduskunnan antama avoin valtakirja lakivalmistelulle todella on niin tärkeä kuin Sipilä on antanut ymmärtää, olisi ministerien suonut raivaavan itselleen aikaa istua paikalla hamaan loppuun asti.

Väittely eduskunnassa oli teatteria kiihkeimmillään. Jokainen edustaja vakuutteli olevansa huolissaan pienistä yrittäjistä. Auttamiskeinot vain vaikuttivat olevan ristiriidassa, samoin väitteet yrittäjien antamasta palautteesta. Selvää kuitenkin lienee, ettei hallituksen toiminta ainakaan vähennä liikeyritysten kohtaamaa byrokratiaa tai ongelmatapausten aikaansaamia kustannuksia. Jo pelkästään odotettavissa olevat ennakkotapausten oikeudenkäyntikulut tulisi ottaa huomioon. Hallituksen raivokkuus asiansa ajamisessa kuvastelee epätoivoista tarvetta saada jotain aikaan ennen seuraavia vaaleja. Kun pyrkimys on kohdannut vastustusta, on kiskottu päälle marttyyrinviittaa. Eduskunnalla olisi vakava paikka toimia oman arvovaltansa rippeiden palauttamiseksi ja osoittaa hallitukselle sen paikka hierarkiassa eli kieltäytyä tukemasta sille yhä tuomatonta lakiehdotusta. Hallituspuolueiden kuuliaisten edustajien äänin tosin Sipilä ja Orpo saavat yhä hävyttömästi naureskella kohtaamalleen arvostelulle. Kamerat kyllä eilenkin tavoittivat kaksikon virnuilemassa kuin pahaiset koulupojat.

Eilinen näytelmä oli kaikkinensa askel yhä syvemmälle uuvattibanaanitasavallan ydintä. Hallitus liki kiristi marttyyrin elkein avointa valtakirjaa lakiesitykselle, jota ei virallisesti ole edes eduskunnalle vielä annettu. Oppositio yritti jälleen tehdä selväksi työelämän jännittyneen ja varmasti ylireagoivankin tilanteen olevan seurausta useista toisiaan seuranneista työntekijöille ja työttömille ikävistä päätöksistä. Irtisanomislain isäksikin eräässä puheenvuorossa tituleerattu Matti Vanhanen toi julki närkästyksensä valmisteilla olevan esityksen herättämistä reaktioista. Hänen esiintymisensä oli siis puhtaimmillaan Euvostoliitossa tai ainakin Euvosto-Suomessa vahvasti kasvanutta pyrkimystä tuoda päätökset eteen vasta siinä vaiheessa kun niitä ei pystytä enää perumaan. Keskustelun ja väittelyn aika on juuri nyt. Yhteiskunnassa vellovat sekä pinnan alla muhivat että esille purkautuvat jännitteet kuvastelevat tautia, joka seuraa pitkällisestä vääristyneestä hallintotavasta. Sitä ilmentää puhtaimmillaan Vartiaisen teatraalisen esiintymisen sanoma hallitsemisesta, jota hänen sanomansa mukaan tekee hallitus ja eduskunta kansan joko totellessa tai itkiessä ja totellessa. Hiukankin ympärilleen katseleva euvostokansalainen kuitenkin joutuu toteamaan, että' käytännön päätäntävaltaa ollaan siirtämässä yhä enemmän Brysselin pääkonttorille. Täkäläisen sivukonttorin on pakko turvautua yhä enemmän venettä keikuttavaan poliittiseen teatteriin antaakseen alamaisille harhakuvan hallintavallan säilymisestä omissa käsissä.

Olemme siirtyneet uuvattibanaanitasavallan aikaan. Sitä tulevat yhä useammin määrittelemään operettimaisen tragikoomiset farssit, jollaisista malliesimerkki käytiin juuri Arkadialla.