maanantai 26. maaliskuuta 2018

”Me ei tulla sun hiekkalaatikolle”


Ohjaajakohu saamassa kulttuuripoliittisia seurauksia


Yhä vuodesta toiseen kulttuuripiirien isot gaalat ovat näyttäytyneet elitistien päiväkerhona, jossa armoitettuun piiriin hyväksytyt taputtelevat toisiaan selkään ja julkisuudessa jo kuukausia palkitut tuotokset saavat pystinsä. Esiintyvien taiteilijoiden tarvitsee vielä siellä kilvan pörhistellä toisilleen ja etenkin tiedotusvälineille. Viime vuosina maailmalta on kantautunut yhä enemmän monenmoisia poliittisia kannanottoja, joilla on pyritty vankistamaan hyvän ihmisen imagoa. Samalla varsinkin näytelmän seuraajien kannalta pääasia eli taiteelliset tuotokset ovat jääneet sivuosaan.



Taiteilijat ovat kautta aikain olleet sangen narsistista porukkaa. Jollain lailla heihin on voitu yhdistää vaikean ihmisen leima. Osaksi se on varmasti ollut sekä syy että seuraus heidän ammatinvalinnalleen. Heidän tehtävänsä on ollut luodata ajattelussaan ja esiintymisessään ihmisluonnon ja maailman pohjavireitä, mikä ei onnistune henkilöltä, jonka muumit tanssivat tavanomaista tahtia. Normihenkilö on valinnut jonkin vakiintuneista ns. porvarillisista ammateista ja ryhtynyt säästämään omakotitaloa, perhettä ja kenties koiraa varten. Voi päätellä, että ohjaamisen tai näyttelemisen työkseen ottaneet ihmiset ne vasta merkillisiä ovatkin. Tietyllä tavalla voi siis ymmärtää heidän levittelevän roskapyykkiäänkin kaiken kansan nähtäville ja vielä juhlapukuihin sonnustautuneina.

Poppoo gaaloissa edustaa nykypäivän länsimaista henkeä, jossa perinnäinen oikeuslaitos tutkimis- ja syyttämisprosesseineen koetaan liian hitaaksi. Tunteiden annetaan estoitta ajaa järjen ja harkinnan edelle. Kuin alakouluikäiset lähdetään julkisen syyttelyn tielle. Aseina käytetään jopa vuosikymmenten takaisia tapahtumia. Harvoja edes ihmetyttää, miksei epäkohtiin ole puututtu jo vuosikausia sitten. Aivan uskottavilta eivät tunnu selitykset kaikkien syystä kriittisten näyttelijöiden työtilaisuuksien joutuminen uhatuksi alalla, jolle kyllä varmasti on riittänyt tulijoita, uusia ohjaajakandidaatteja. Esimerkkitapauksessa elokuvaohjaajia on ennemminkin julkisuudessa tainnut vaivata iänikuinen rahoituksen saamisen ongelma, ja kelvollisten käsikirjoitusten puute.

En kiistä, etteikö nyt vuorollaan aasinhattua kantamaan joutunut ohjaaja todennäköisesti ole ollut vähintään hankala tyyppi. Kuten edellä olen pyrkinyt mainitsemaan, useimmat taiteilijat ovat vaikeita persoonia. Niin ovat epäilemättä myös näyttelijätkin, mutta heidän oikuttelunsa ovatkin kuuluneet vuosikymmenet saumatta ainakin julkiseen kuvaan. En myös mitenkään tahdo aliarvioida mahdollisia loukkauksia tai muita väärinkäytöksiä. Niiden julkinen ja oikeudenkäynninomainen käsitteleminen vain ei kuulu mihinkään palkintogaaloihin tai televisio-ohjelmiin. Samoin maailmalta ilmeisesti tänne levinnyt kaikenlainen muukin alaan kuulumaton elämöiminen punaisella matolla on sangen vastenmielistä. Touhun libretto on toki pitänyt sisällään myös monen ulkokehänkin toimijan kilpalaulannan kaltainen julistautuminen irti kiistanomaisesta henkilöstä ja tapahtumista.

Kulttuuriministeri ei kyennyt irrottamaan kyseenalaisia syytöksiä palkittavina olevista elokuvista. Varsinkin koska syytösten kohteena oleva elokuvaohjaaja on kiistatta ollut ammatissaan pätevä ja esittänyt jo ennen tilaisuutta omia katuvia kannanottojaan, palkintojenjako olisi tullut suorittaa varman asiallisesti ja kenties jollain tulevaisuuden varmempaan suorittamiseen kannustavalla kommentilla höystettynä. Sen sijaan poliitikkokin lähti mukaan tunnevaltaisille kierroksille tuomitsemaan ilman oikeuden päätöstä. Totisesti armo ei tunnu kuuluvan siihen piiriin, missä tärähtäneistö ottaan jonkun tai jonkin tähtäimeensä. Ministeri lähti ilmeisesti epätoivoisesti kalastamaan itselleen ääniä tilanteessa, jossa mitä todennäköisimmin joutunee vaalien jälkeen etsimään uuden poliittisen kodin.

Nyt Maikkari on tuonut julki esityksen uusimman näytöksen eli aaltojen vietävänä olevan poliitikon tekojen tai tekemättä jättämisten seurauksia. Kiinassa jo jonkin aikaa vaikuttanut Renny Harlin on kuulemma kieltäytynyt asettumassa Sampo Terhon kärryille tämän viedessä delegaation Kiinaan neuvottelemaan elokuva-alan yhteistyösopimuksesta. Samassa yhteydessä mainitaan myös eräs toinenkin palkintojenjaosta kieltäytynyt sekä henkilö, joka lopulta osasi suhtautua ammattimaisesti tilaisuuteen ja erottaa sen yhä enemmän noitavainojen kaltaisia piirteitä saaneista tapahtumista. Koska prosessia Louhimiestä vastaan on ajettu mitä suurimmassa julkisuudessa ilman virallista oikeudenkäyntiä tai tuomiota, on täysin oikeutettua puhua ajojahdista, jota lopulta ovat lähteneet myötäilemään monet miehetkin. Asia on muotoiltu pirullisen taitavasti klassiseen ”oletko lakannut hakkaamasta vaimoasi, kyllä vai ei ”– tyyliin. Sillä onhan kaikki mielivaltaisuus ja alistaminen toki työelämässä kiellettyä ja niin pitääkin olla. Syytökset on kuitenkin puitava oikeudessa tai sovittava hiljaisuudessa keskenään. Julkinen sonnan tonkiminen vain jättää ikuisen stigman syytetyn nahkaan riippumatta täysin tapahtumien todenperäisyydestä tai vakavuudesta. Naapurimaastamme on jo kantautunut viestejä jopa itsemurhasta moisen metsästyksen seurauksena. Emme sentään puhu mistään terroriteosta, jonka seuraukset on nähtävissä pitkin asfalttia räjähtäneissä raadoissa.


Vilkkaana esiintynyt keskustelu sosiaalisessa mediassa on paljastanut kohun taakse kätkeytyttä pohjavirettä.
Osin puheenvuorot ovat varmasti olleet sarkastisia, mutta niiden taakaa epäilemättä kurkistelee katsanto,
jonka mukainen politiikka uhkaa kuristaa taiteellisen vapauden ja muuttaa ilmaisun pelkäksi ideologiseksi
megafoniksi.

Tärähtäneistön hienosti pukeutuvat ja itsensä korottaneet edustajat ovat tässä näytelmässä leimanneet myös itsensä. Saattaa hyvinkin koittaa pian aika, jolloin taiteellisiksi kutsutut tuotokset ovat niin hajuttomia, mauttomia ja värittömiä, että ne ovat jo syntyessään kuolleita – tai sitten niin valtaideologian syövyttämiä, että tuotanto-ongelmat ratkeavat katsojien puutteeseen. Toivottavasti tulevien projektien säännöt saadaan sen verran selviksi, ettei jätesankoja tongita vuosikymmeniä myöhemmin. Onneksi meillä sentään on lukemattomia vanhoja elokuvia, joista voi hakea lohtua ja hetken unohdusta ankeaan arkeen näkemättä kasvoja, jotka ovat manifestoituneet jonkin kampanjan kärkikasvoiksi.




keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Häkämiehen verovalitus renkipojan tuskaa


Yhä uudelleen havahtuu ihmettelemään, miten epäjohdonmukaisin mielenlahjoin isänmaatamme on tunnuttu viime vuosina johdetun – tai siis paremminkin miten ruusunpunaisin, lähes harhaisin mielikuvin sitä on ojennettu Brysselille ja sitä kautta kansainvälisten pankkiiripiirien täydelliseen hallintaan. Nyt jonkinlaisen euvostokrapulan kouriin on ilmeisesti joutunut viime hallitustemme takapiru ja euvostohenkisyyden kätilö EK. Sen toimitusjohtaja Jyri Häkämies on parahtanut oivallettuaan, että ylikansallisesti toimitettu verotus tarkoittanee väistämättä verotettavien tulojen siirtoa Suomesta suuriin, sanavaltaisiin talouksiin. Eipä asiasta porua pidetty esimerkiksi vuonna 2013, jolloin valtiovarainministeriömme Jutta Urpilaisen johdolla vaati työ- ja verolainsäädäntöjen vastuuta siirrettäväksi kansalliselta tasolta Brysseliin.



Mikäli kansainvälinen verotus on nyt myllerryksessä, suomalaistenkin toimijoiden tulevan verotuskäytännön avaimia on kuitenkin jo vuosikausia ojenneltu ulkopuolisille. Verovarojen tarjoamisesta Brysselille on ilmeisesti sitten otettu koppi. Die Welt:n artikkelissa 13.11.2017 euvostoparlamentin puhemies ehdottaa Unionin talousarvion kaksinkertaistamista 140 miljardista 280 miljardiin ja sen rahoittamista euvostoveroilla. Niin makaa kuin petaa, sanotaan. Halkoliiterin pohja alkaa paljastua. On aika tottua isännän ääneen, ainakin niin kauan kun vannotaan euvostovaltion ja kansainvälisyyden nimeen. Sinänsä komission pyrkimys verottaa digitaalisia toimintoja on varsin ymmärrettävä, sillä yhä suurempi osa taloudellisesta aktiviteetista on virtuaalista bittivirtaa – ainakin niin kauan kunnes joku päättää katkaista virran kytkimestä. Kun EK toimitusjohtajansa suulla parkuu digiveroa ja tappiollisten yritysten verottamista, taustalla on toki ikivanha hännänveto veronmaksun ja hekilökohtaisen voiton kesken. Eivät kai diginerot ole kuvitelleet loputtomiin välttyvänsä verottajan tutkalta?

Toinen asia sitten, kuka verohyödyn kerää. Huoli Suomen tulevaisuudesta tässä yhteydessä vaikuttaa väistämättä teennäiseltä. Vapauttaessaan valuuttavirtoja ja kaataessaan suoja-aitoja muun muassa EK on jo vuosikausia näyttänyt viittaavan kintaalla Suomen itsenäiselle taloudelliselle tulevaisuudelle. Ilmeisesti sangen harhaisesti kieltäydytään uskomasta muutaman miljoonan suomalaisen vaikutusvallan verrattuna satoihin miljooniin ulkomaalaisiin väistämättä heikkenevän sitä mukaa kuin heidän oman valtionsa itsenäisyys hiipuu olemattomiin. Aiemmin se ei ole tainnut haitata, mutta nyt ainakin joku on tainnut huomata, ettei se mahtavana pidetty oma ääni taidakaan kuulua.

Silti yhä vaaditaan Suomea toimimaan aktiivisesti asiassa. Minkä Suomen pitäisi toimia, siis euvosto-osavaltion, joka ei kykene ilman sakkoja edes päättämään itse noudattamastaan kellonajasta?

On tärkeää alleviivata, että kansainvälisen verotuksen pelisäännöt tulisi sopia ja päättää globaalilla, kansainvälisellä tasolla. Suomen tulee olla aktiivinen pelisääntöjen määrittelyssä EU-tasolla ja hakea samanmielisten tukea. EU:n ei myöskään tule yksipuolisesti yrittää luoda globaaleja sääntöjä vaan siihen oikea foorumi on OECD, jossa työtä myös aktiivisesti tehdään.”

Anteeksi vain, verotuksen siirtyessä Brysselin kautta ties minne siltojemme, teidemme ja kaiken julkisen toimintamme rahoituksesta päätettäneen tulevaisuudessa aivan muualla kuin Arkadian pellekabinetissa. Kun kaikki on myyty, huutolaispoikien ääntä on turha enää kuunnella. Menkööt he muualle.




maanantai 19. maaliskuuta 2018

Onnellisen maan väki sekaisin


Toisinaan putkahtaa uutisia, jotka ovat räikeästi epäsuhdassa taannoin julkaistun Onnela-raportin kanssa kertoen, millaisessa anarkiassa esimerkiksi kauppiaat maassamme elävät. Roskajoukot ahdistavat, nimittelevät, turmelevat tuotteet – ja tietenkin varastavat. Ilmeisesti vapaa kasvatus, lepsu lainsäädäntö ja paarialuokan toivottomuus ovat yhdessä karmaiseva keitos yrittäjien ja henkilökunnan nieleskellä. Samalla se kuitenkin osoittaa, kuinka tavattoman hyvin vallanpitäjät ovat onnistuneet kanavoimaan viime vuosikymmeninä harjoittamansa politiikan seurausten kannon hajoittaen ja halliten aivan toisten kannettavaksi kuin itsensä. Kaipa sitten elämme vielä onnellisessa maassa, koska seinille maalataan tappouhkauksia kauppiaalle eikä pääministerille?




Varsinkin ammattirikollisia tietenkin on auttanut sakkojen muuntorangaistusten poisto. ”Tuotannollisiin tehtäviin” on voinut palata joustavammin kuin joutumalla välillä kaltereiden taakse jäähylle. Ainakin selkeän ammattimaiset tekijät tulisi voida eliminoida pikaisesti kentältä. Siinä olisi epäilemättä tärkeässä osassa rajojen sulkeminen ulkomaisilta liigoilta.

Toinen asia on sitten, etteivät hallituksen viime aikojen sosiaaliset päätökset ja kikkailu esimerkiksi työttömyyslukujen laskemiseksi välttämättä tai juuri lainkaan tarkoita rahvaan todellisen ostovoiman kasvua, päinvastoin. Se puolestaan tuonee esille myös niitä, jotka itsemurhan sijaan saattavat valita totaalisen välinpitämättömyyden yhteiskunnan rakenteita kohtaan. Taustavoimat kaupankin takana ovat niitä samoja, jotka hyväksyvät Sipilän koplan kaltaisten olemassaolon ja ovat jopa osa sitä. Päättäjät ovat suoranaisesti hyötyneet suomalaisesta tavasta kipuilla hiljaa omassa loukossa totaaliseen sekoamiseen asti sen sijaan että olisi lähdetty marssimaan kaduille tai kiskomaan toimistoistaan niitä, jotka ovat harjoittaneet ihmisvihamielistä politiikkaa omaa kansaa kohtaan. Herääkin kysymys kaupan hätähuutoja lukiessa, paljonko on kyse jo vallitsevasta tilanteesta vai resurssien anelusta tulevaisuutta varten.

Sosiaalista mediaa on syytetty epäasiallisen palautteen ja silkan valheellisen syyttelyn helpottamisesta. Itse näkisin kuitenkin pääsyyllisenä taannoisen vapaan kasvatuksen. Ennen aikaan lapsuudessa taottiin päähän edes alkeelliset käyttäytymissäännöt. Silloin opittiin, ettei tuskallisessakaan tilanteessa solvattu toisia asiattomasti tai lähdetty nälissään varkauksien teille. Nykyään lähinnä totutetaan ihmiset saamaan haluamansa nyt ja heti, mieluummin jo eilen. Hiljaiset puurtajat syrjäytetään työelämästä, joka tavoittelee hektisiä poukkoilijoita, jotka antavat palaa. 24/7 yhteiskunta ei tee mitään jaottelua työ- ja vapaa-ajan välille. Samassa joukossa on niitä, jotka juoksentelevat työasioissa, viettävät vapaa-aikaa tai harhailevat työttömyyden suossa. Yhä suuremmat kauppakompleksit ajavat kasaan sellaisia ihmismassoja, että joukkoon aina mahtuu vähintään kourallinen varttihulluja, joilla saattaa ahdistavissa tilanteissa naksahtaa päässä.

Viime päivinä on käyty vilkasta keskustelua tutkimuksesta, jossa Suomi on julistettu maailman onnellisimmaksi maaksi. Samaan aikaan kun palvelualalla työskentelevät kohtaavat yhä enemmän asiatonta nimittelyä ja uhkailua, kauppias pahoinpidellään kaupassaan ja tappouhkauksia maalaillaan seinille toisilta asiakkailta toki tulee myös sympatiaa ja moiset kansainväliset tutkimukset onnellisuudesta vaikuttavat lähinnä sarkasmilta. Selkeät merkit yhteiskuntamme hajoamisesta ovat esillä. Niitä ei kyetä häivyttämään toistelemalla, kuinka autuaallisessa maassa elämme. Jotkut ovat lähteneet syyttelemään kyynikkoja nuivasta asenteesta tätä ”onnellisuuttamme” kohtaan. On jotenkin pyhää ryöstökalastaa menneen Suomen, toisinaan Impivaaraksikin solvatun turvallista perintöä. Olenkin usein ihmetellyt, kuinka vaikeata joillekin on arvostella yhteiskuntaamme, mikäli jossain Afrikan perillä löytyy vielä jokin valtio, jossa asiat ovat huonommin kuin meillä.

Elämäntuskassaan kärvistelevien olisi syytä mennä itseensä ennen kuin alkavat mekkaloida henkilökunnalle. Huonosti kasvatetulle sukupolvelle tekisi hyvää jonotella entisaikojen viinakaupan tiskin tai Spede Pasasen sketsin rautakaupan myyntipöydän edessä ja antaa henkilökunnan hakea toivottu tavara jostain hyllyjen uumenista siihen tahtiin kuin jaksaa. Kaikkine kassaruuhkineenkin nykyinen asiointi on eri planeetalta kuin ennen. Monelle vanhukselle ja yksinäiselle se kassahenkilö on todennäköisesti ainoa elävä olento, jolle voi muutaman sanan haastella. Sitä olen itsellenikin muistutellut. Mikäli kassahenkilöt tyystin korvataan automaateilla, eivät nettihörhöt toki pääse solvaamaan kuin metallilaatikkoa, mutta kymmeniä tuhansia ihmisiä päätyy jälleen työttömiksi.

Poliittisille päättäjillemme tosin saattaa koittaa karmeat ajat, mikäli kasvava toivottomien joukko löytää kanavansa tyytymättömyyden osoittamiseksi niin, ettei se kilpisty minkäänlaisten eduskunnassa näyteltyjen arvottomien esitysten tekopyhyyteen. Niin kauan kun rahvas repii toistensa hiuksia ja hajottaa toistensa pirttejä, ei energiaa riitä perustavanlaatuisten yhteiskunnallisten muutosten ajamiseen tai taloudellisen eriarvoisuuden vastustamiseen.





perjantai 16. maaliskuuta 2018

Ei korppi korpin silmää...


Katselin jonkin aikaa lähetekeskustelua kansanedustajien sopeutumiseläkkeen poistamisesta (Kansalaisaloite KAA 1/2018 vp ). Asetelma oli on tietenkin tietyllä tavalla hullunkurinen, koska ylin lainsäätäjä pääsee itse keskustelemaan omien etujensa karsimisesta. Kuulemani osa keskustelusta oli jokseenkin yhtä irvokas kuin olin etukäteen olettanut, joten en jaksanut sitä kokonaan seurata. On kuitenkin mielestäni syytä hiukan vielä tutkailla keskustelua siitä julkaistun pöytäkirjan valossa esimerkkinä niin kutsutun ”edustuksellisen demokratian” valuvikana.




Establisment on toki ryhtynyt vastahyökkäykseen tarttuen asiaan liittyneeseen taannehtivuusongelmaan. Kiistämättä mainittuihin perästä päin säädettäviin lakeihin liittyy pulmia, joita ei sovi ohittaa. Toisaalta tiettyjen edustajien korostamana vertailun heittäminen tavallisen kansan ylle on jokseenkin hävytöntä, sillä kansanedustajia ei sovi asettaa samalla viivalle rahvaan kanssa. Ovathan he jo itsekin asettaneet itsensä puoluekoneiston kautta erikoisasemaan senkin kautta, ettei kansanäänestyksiä meillä ole sallittu, vaan päätöksenteko emämaa Brysselin asettamissa rajoissa on sallittua ainoastaan Arkadialle tai ehkä käytännössä puoluekurin vuoksi hallituksellemme.

Niin sanottujen kansanedustajien olematon kunnioitus kansaansa kohtaan kuvastui selkeästi lähetekeskustelun alussa, vaikka juuri kyseisen aloitteen pitäisi katsoa olevan työnantajien eli kansan puhuttelu työntekijöille. Jo puhemiehen lausuma siirtymisestä ulkopuolelle kokouksiin ja edustaja Saarakkalan aloituspuhevuoroon kuvasteli kupletin juonta. Koska oli alkamassa perustavan laatuinen koko edustajalaitosta koskeva käsittely, jokainen edustaja olisi pitänyt velvoittaa olemaan läsnä ilman aivan erittäin tärkeätä poissaolosyytä. Tämä oli selkeä halveksinnan osoitus kansaa kohtaan.

Jo lähetekeskustelun alussa kävi hyvin selväksi, että edustajien keskuudessa on selkeä jako niihin, jotka tahtovat muutosta oikeuidenmukaisempaan käytäntöön ja niihin jotka pyrkivät pysyttämään nykyisen toimintatavan. Vesa-Matti Saarakkala aloitti kiittämällä aloitteen tekijöitä ja kiinnittämällä heti huomiota vallitsevan järjestelmän kautta edustajille luotuun raha-automaattiin. Samaisten lainsäätäjien yhteiskunnassamme viime aikoina runnomat kansalaisten elämään vaikuttaneet leikkaukset ja etuisuuksien leikkaukset ovat muokanneet ilmapiiriä mainittua kansalaisaloitetta suosivaksi. Samalla tuli todetuksi istuvan kansanedustajan hyötyvän vaalikampanjoinnissaan valtion suomasta kulyaisesta kädenpuristuksesta. Paine kansanedustajarälssiä kohtaan on entisestään kasvanut. Olennaisena vääryytenä Saarakkala piti järjestelmän kilpailua vääristävän vaikutuksen.

Niin kokoomuksen Timo Heinonen kuin keskustan Markku Pakkanen myönsivät vastauspuheenvuoroissaan epäkohdat. Pakkanen kantoi huolta pitkään talossa olleiden edustajien tulevaisuudesta.

Sinisten Kaj Turunen totesi odottaneensa vilkkaampaa keskustelua aloitteesta ja myönsi ymmärtävänsä sopeutumiseläkkeen koetun kohtuuttomaksi. Hän korosti eduskunnan jo siirtyneen sopeutumisrahaan. Hänen mielestään edustajillakin kuuluu olla jonkinlainen työttömyysturva samalla tavalla kuin palkansaajien kanssa. Kansanedustajien työllistyminen edustajantoimen jälkeen kuulemma vaihtelee suuresti, mikä onkin aivan luonnollista. Osalla odottaa siisti pakastevirka [ja toiset ovat itse asiassa eläkeiässä]. Joillain ei toki ole mitään mahdollisuutta palata aikaisemmin tekemiinsä töihin. Turunen huomautti kuitenkin asiallisesti, että ”siinä kohtaahan täältä salista hallituskin sanoo työttömille, että teidän pitää olla valmiita kouluttautumaan uudestaan, teidän pitää olla valmiita muuttamaan työn perässä. Niiden samojen ehtojen pitää päteä myös kansanedustajiin”. Tuossa kohtaa Puhemiehen odotetusti piti takoa nuijaansa. Ilmeisesti raaka totuus otti joillekin paikalle jääneistä edustajista koville kuunnella.


Vihreiden Hanna Halmeenpää korosti olosuhteita, joissa sopeutumiseläkejärjestelmä on luotu. Työttömyysturvajärjestelmää on kuitenkin yhteiskunnassa kehitetty. Aiemmin oli syytä koettaa turvata etenkin niitä vasemmiston edustajia, jotka olivat arvostelleet kapitalisteja. Hiukan samaan tapaan taisivat jotlut toisetkin hiukan eri tavoin viitata alkuperäiseen tarkoitukseen turvata edustajien puhevapaus. Siinä kohtaa kyllä tarkkailijan mieleen nousi väistämättä' kauniit ajatukset pois pyyhkivä, kaikkivoipa puoluekuri, jota vastaan potkivia edustajia on rangaistu säännöllisesti eri tavoin.

Demareiden Gustafsson otti esille polttavan tarpeen estää nykyinen mahdollisuus kikkailla osinko- ja pääomatuloilla. Onkin moraalisesti erittäin tuomittavaa, että edustajat laatiessaan yhä uusia kansalaisten kyttäyslakeja itse härskisti käyttävät hyväksi tuota porsaanreikää.

Ben Zyskowicz edellytti yhteistyötä ja järjestäytyneisyyttä. ”On aivan selvää, ja se on yksituumaisesti tässäkin keskustelussa nyt todettu, että tässä vanhassa järjestelmässä on epäkohtia ja ennen kaikkea siinä, miten sitä käytännössä käytetään, mistä muun muassa Iltalehti on kertonut monta yksittäistä esimerkkiä. Siinä käytössä on menettelyjä, jotka ovat tämän vanhan ja vanhentuneenkin järjestelmän valossa sen alkuperäisten ajatusten kannalta täysin ristiriitaisia.

Vasemmistoliiton Markus Mustajärvi koetti irrottaa huumoria harvalukuisilta läsnäolijoilta viittaamalla omiin nuoruudenkokemuksiinsa Metsähallituksen herrasta, joka tämän puoluekannasta saatuaan tietää julisti olevansa koskaan enää mainittua kommunistia palkkaamatta. ”Toivon kyllä, että poliittisella järjestelmällä olisi selkärankaa ja ryhtiä niin paljon, että tässä vaiheessa korjattaisiin tämä pääomatuloilla kikkailu, laitettaisiin ne samaan asemaan kuin ansiotulot, ja sitten tehtäisiin iso uudistus, jossa käydään läpi palkat ja työnteon ehdot, eläkejärjestelyt kaikkinensa ja avustajajärjestelmä niin, että kerrankin katsottaisiin kokonaisuutena, eikä niin , että osa julkisuuden paineessa.”

Kansalaisille eduskunta näyttäytyy selkeästi hallituksen
ja etenkin pääministerin sormen alla. Hallitukset tuovat
sinne Brysselin päätöksiä ilmoitusasioina, joista tuskin
sopii järjestää kansanäänestyksiä. Pääministerin ja itse
eduskunnan toimikaudet on betonoitu, koska hajotusoikeus
on presidentiltä viety. Pääministeristä on tullut kuin
neljäksi vuodeksi kerrallaan valittava tyranni. Onko siis
ihme, ettei eduskunta enää herätä kunnioitusta?
Omassa puheenvuorossaan kokoomuksen Pertti Salolainen kiinnitti huomiota kahdenlaisiin ministereihin eli niihin, jotka saavat toimestaan eläkettä ja niistä jotka eivät. Kuultuani tuon en tiennyt, oliko kyse sarkasmista vai oliko Salolainen tosissaan ottaessaan moisen asian esille juuri tuossa keskustelussa. Myöhemmin taisivat kyllä ministeritkin saada edustajilta myötätuntoa. Sinänsä moinen vaikutti surkuhupaisalta aikana, jolloin valanpitäjät tuntuvat marssittavan esille toinen toistaan surkeampina toimijoina näyttäytyviä ministereitä.

Myös keskustan Hannu Hoskonen myötäili epäoikeudenmukaisuuksien korjaamista ja painotti pääomatuloilla keinottelun poistamista. Hän korosti, ettei kansanedustaja kuulu ansiosidonnaisen eläkejärjestelmän tai työmarkkinatuen piiriin. Tässä kohtaa tarkkailija voisi todeta mainitun asian todella tuntuneen niissä muutoksissa, joita sangen suruttoimasti ollaan työttömyysturvaan tehty tai suunniteltu.

 Perussuomalaisten Rami Lehto otti esille tärkeän seikan eli siis sen, että ”kuten tiedämme, ennen vuotta 2011 eduskuntaan valitut kansanedustajat ovat oikeutettuja sopeutumiseläkkeeseen, jos he ovat toimineet kansanedustajina vähintään seitsemän vuotta. Nyt keskustelussa oleva kansalaisaloite haluaa puuttua tähän asiaan ja poistaa sen, niin kuin me perussuomalaisetkin.

Vuoden 2011 alussa silloinen eduskunta päätti, että sopeutumiseläkejärjestelmä säilyy sen hetkisillä kansanedustajilla myös jatkossa — tuohan sopeutumiseläke heille tarvittaessa ruhtinaallisen tulotason aina vanhuuseläkeikään asti, jopa kymmenien vuosien ajaksi. Näin ennen vuotta 2011 aloittaneet kansanedustajat turvasivat itselleen ruhtinaallisen toimeentulon, vaikka eivät tekisi enää päivääkään töitä. Olemme saaneet lukea useita uutisointeja, kuinka työikäiset entiset kansanedutajat nostavat suuria sopeutumiseläkkeitä keräten samaan aikaan myös muhkeita pääomatuloja.

Edelleen hän otti puheenvuorossaan esille epäoikeudenmukaisuuden järjestelmän turvattua sangen ruhtinaallisen korvauksen entisille kansanedustajille, kunnes nämä ovat täyttäneet 65 vuotta.

Lähetekeskustelu jatkui varsin yllätyksettömänä. Ennen kuin päätin jättää itsensäedustajat taiteilemaan kansalaispalautteen aallokossa huomioni keskittyi etenkin ruotsalaisten Stefan Wallinin puheenvuoroon, josta tuntui huokuvan lähes arrogantti ylimielisyys, joka härskiydessään sai aukomaan suutani.

Herra Wallin aloitti julistamalla pidättäytyvänsä käyttämästä ensi vaalien jälkeen sopeutumiseläkettä, koska hän ei usko, ”että yksikään parhaimmassa työiässä oleva kansanedustaja etukäteen unelmoi sopeutumiseläkkeestä ihan riippumatta siitä, jättääkö hän tämän talon omasta tahdostaan tai tahtomattaan, siis kansan, äänestäjän, tahdosta. Suurimmalla osalla, kuten minulla, on tai tulee taatusti olemaan ihan muita suunnitelmia, ja siksi olen vapaa sanomaan tästä oman mielielipiteeni, koska en puhu omassa asiassani”.

Hetkinen. Eikö koko kansalaisaloite ole kummunnut siitä, että osa edustajista on toiminut moraalittomasti?

Wallin jatkoi toteamalla koko kysymyksen sopeutumiselääkeistä saaneen ylisuuret mittasuhteet. En sitten tiedä, oliko tuossa niin kutsutun bättre folkin eetosta puhtaimmillaan. Huoli takautuvasta lainsäädännöstä kansanedustajien tapauksessa vaikuttaa tekopyhältä tapauksessa, jossa edustuslaitosta sinänsä eri yhteyksissä korostetaan edustuksellisen demokratian kiivaimpien kannattajien piirissä niin erikoislaatuisena, ettei kansa itse siihen verrattuna voisi oikein ohjeistettuna ja valmisteltuna kansanäänetyksillä päättää asioistaan. Lisäksi Wallin huomautti taannehtivan lainsäädännön tapahtuneen viimeksi 1940-luvulla sotasyyllisyysoikeudenkäyntien yhteydessä.

”Hyvät kollegat, ovatko sopeutumiseläkkeet oikeasti tähän verrattavissa oleva asia?”


Näin kansalaisena voisin tuohon vastata myöntävästi. Edustuslaitoksemme on suostunut toimimaan kumileimasimena luovuttaessa markasta ja alistettaessa perustuslakimme Brysselin direktiiveille. Kreikkapaketitkin olivat hallituksen mielestä lähinnä ilmoitusasioita, joihin eduskunta taipui. Odottakaamme vain, kunhan kaavailut Euvostoliiton yhteisestä talousministeristä ja verotuksen siirtämisestä Brysselin alaisuuteen konkretisoituvat. Ketkä hallituspuolueiden kansanedustajat tulevat asettumaan direktiivejä vastaan? Kyllä, päättäjiemme toimet eu-prosesseissa ovat aivan verrattavissa sotasyyllisyysasioihin. Euvostoliiton synnyttämisen vaikutukset ja itsenäisen valtion alistaminen liittovaltion osaksi ja niin lainsäädännöltään kuin taloudeltaankin ulkopuoliseen ohjaukseen ovat verattavissa pitkällisen sodan seurauksiin. Mainitut sopeutumiseläkkeet ovat edustajiemme nauttimia etuja vastapalveluksena toimistaan/toimimattomuudestaan ja alistumisesta näiden prosessien aikana.

Wallin lopetti puheenvuoronsa vetoamalla kansanedustuslaitoksen arvovaltaan. Hän tuskaili sellaisen vaihtoehdon edessä, että jokin toinen taho Arkadian sijasta päättäisi eduskunnan asioista. Hän vertasi tilannetta parlamentaarista koiraa heiluttavaan häntään. Tuossa yhteydessä kyseistä edustajaa ei haitannut lainkaan se, että edustajat ovat päättämässä omista asioistaan. Heidön pitäisi olla kansan palvelijoita eikä evätä tältä mahdollisuutta korkeimpana ilman  puolueita päättää edustuslaitoksen pääpiirteistä. Kansalaisen näkökulmasta olisi kuitenkin olemassa taho, joka olisi aivan validi päätämään edustajien eduista ja pelisäännöistä ja se olisi tarkasti ohjeistettu kansanäänestys. Ellei isänmaan asioita hoitamaan löydy päteviä edustajia ilman kohtuuttomia etuja tai palkkioita, maassamme ei ole enää niitä, jotka tahtoisivat elää vapaassa ja itsenäisessä isänmaassa. Valitettavasti viime vuosikymmenten tapahtumat ovat osoittaneet, ettei sellaista väkeä taida juuri löytyä suurilla palkkioillakaan.

Jos henki on kuollut, ei sitä mikään mammona herätä. En lähde tässä erittelemään keskustelua tämän enempää. Pöytäkirja on luettavissa tästä. Mainittakoon lopuksi, että jopa itse kansalaisaloitejärjestelmää ja pääosaa itse kyseisestä aloitteesta kannattavaksi julistautunut vasemmistoliiton Markus Mustajärvikin kiitteli Wallinia ”todella pohditusta puheenvuorosta, semmoisesta, joka varmaan antoi monelle miettimistä niin tässä salissa kuin lehtereilläkin”. Osa edustajista ei siis vieläkään osaa tunnustaa juuri kansanedustajalaitoksen joutuneen syytetyn penkille, koska se ei ole pysynyt kurissa eikä luottamuksen arvoisena.

Arvovalta tai ainakin kunnioitus kansan keskuudessa taitaa olla jo minimissä.






torstai 15. maaliskuuta 2018

Kotimaani Ompi Siirtomaa


Ellei aivan vielä niin hyvin pian pieni pohjoinen kansamme on luovuttanut historiallisen suotuisat elinolonsa kansainvälisille pelureille. Pala palalta verovaroin ja yhteisin ponnistuksin rakennettua infrastruktuuria on kaupiteltu ja tyrkytetty kansainvälisille sijoittajille. Silloin kun kansakunnan voimavarat ja perusrakenteet ovat kansan hallinnan ulkopuolella ei kyseessä voi olla mikään muu kuin siirtomaa.

Suomen myymisessä ja sen yhteiskunnallisten toimintojen muuttamisessa epäitsenäisiksi ja ulkoa päin ohjailluiksi on oma hämärä lukunsa siinä, kuinka Bernerin kaltainen sveitsiläinen on voitu valjastaa prosessin myyntihenkilöksi.  Samalla toki henkilöityy selvästi nykyisten kansainvälisten politrukkien asema: he eivät tietenkään ole samalla lailla sidottuja hämmentämiensä maiden multaan kuin se mökin ukko tai akka Kainuusta, joka ihmettelee kyläpankkinsa, terveyskeskuksensa, liikenneyhteyksiensä, postinsa tai kauppansa kohtaloa. Nuo isänmaattomat euvostohallinnon taustapirut tyrkyttävät vaikeuksiin joutuneille, ikääntyville työttömille kiertolaiselämää irrallaan elinaikaisista kulttuuripiireistään ja kenties vielä jäljellä olevien tuttavien turvaverkkojen rippeistä. He itse kyllä saattavat laskea pääsevänsä hyväkuntoisina halutessaan eläkkeelle etelän lämpöön.

Berner on jo synonyymi mitä kaistapäisimmille hankkeille, joilla tahdotaan myllertää Suomi sellaiseen kuntoon, ettei se millään tavalla voisikaan toimia kuin osana emämaa Brysselin tai ties minkä maailman pörssien takana lymyilevien tahojen ohjausta. Mikäli kannattavimmat maantiet, rautatiet ja terveydenhoito on luovutettu kansainvälisten sijoittajien haltuun, ei liene vaikea tehtävä arvioida, minne päin maailmaa ohjautuvat parhaat lääkkeet tai maksuista koituneet voitot ja kallisarvoiset raaka-ainevarat, muutamalle miljoonalle harjastukalle vai maailman suurten metropolien asukkaille.

Sotesta on viime päivinä kirjoitettu ja puhuttu läkähdyksiin asti. Maanteiden tulevaisuudesta on myös aikanaan ollut keskustelua, samoin rautateiden kilpailun avaamisesta. Uutena ajatuksena on ollut rautatieyhteyden avaaminen pohjoisen perille. Jäämeren rata hankkeena ei sinänsä taida olla pohjimmiltaan mikään hirviö, mutta osana viime vuosikymmenten yhteiskunnallista kehitystä se näyttäytyy väistämättä vähintään arveluttavana. Koska selkeän ideologisen linjauksen mukaan aikanaan verovaroin rakennetun infrankin tulisi tuottaa jollekin taholle taloudellista voittoa jonkinlaisen nollasummapelin sijasta, pitkän radan rakentaminen pohjoiseen ja sen ylläpito tulisivat maksamaan sievoisen summan. Myyntiministerimme Berner julistaakin Jäämeren radan ”tärkeäksi eurooppalaiseksi hankkeeksi”.

Mikäli rata toteutuu, kauttakulku luonnollisesti osoittautuu ratkaisevaksi tulonlähteeksi. Kysymys tietenkin kuuluu, mikä taho tulisi keräämään voitot. Miettiessäni radalla kuljetettavaa rahtia en voi olla pohtimatta Suomen omia raaka-ainevaroja. Vielä kouluaikana muodostui mieleen sellainen kuva, että maamme olisi luonnonvaroiltaan metsiä lukuunottamatta sangen köyhä. Viime vuosien tiedot arvometallien löytymisestä ovat nostaneet tajuntaan lähinnä kauhua. Tietäen nykyisten päättäjiemme asenteet ja niin kutsutut arvot ei ole ollut mikään yllätys havaita pelkoja löydetyn kullan ja ties minkä muun litiumin luovuttamisesta pilkkahintaan kansainvälisille toimijoille. Tapaus Talvivaara on surullinen osoitus taitamattomuudesta ja silkasta välinpitämättömyydestä. Tulisivatko junat Jäämeren radalla kuljettamaan suomalaisen malmin ulkomaille aivan kuin rautatiet Afrikassa sikäläisten alusmaiden raaka-aineet? Radan kustannukset tulisivat suomalaisilta ja voitot menisivät ties minne?

Mikäli tulevaisuus pelottaa niin kuin epäilemättä yhä useampia meistä, meidän ei toki sallittaisi tuoda asiaa julki. Propagandamediamme on jälleen kerran rientänyt julistamaan jotain tutkimusta, jonka mukaan Suomi olisi ”maailman onnellisin maa”. Kai se sitten pitäisi uskoa, koska se ihan sanomalehdessä lukee? Onnellinen kai se siirtomaankin asukas saattaa olla, jos tyytyy osaansa. Eri asia sitten, mitä hänelle jää omaan käteensä jätevuorten keskellä, yhteiskunnan palvelujen keskittyessä yhä harvemmille seuduille.





keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Massasukupuutto


Siitä kerrotaan meille tasaisin väliajoin. Meille levitetään sille lukuja, joita tavallinen ihminen omassa elinpiirissään ei käsitä. Oppineet ihmiset koettavat herätellä meidät syyllisyyden kautta ja ajavat meidät henkiseen takalukkoon samaan aikaan kun yhteiskunta, poliitikot etunenässä tuntuu ponnistelevan vain keksiäkseen alati uusia keinoja lypsää varallisuutta etuoikeutettujen käsiin. Meille kaupataan tuon syyllisyyden kautta yhä uusia aneita ja väitetään esimerkiksi maapallomme laskennallisen keskilämpötilan nousun rajoittamisen kahteen (2) asteeseen riittävän pelastamaan tuholta – paitsi ettei senkään nykyään katsota riittävän. Pelastamaan massasukupuutolta.





Täällä kaukana pohjoisessa monet taatusti pohtivat, kuinka muutaman miljoonan ihmisen ponnistelulla voisi vaikuttaa koko maapallon tilanteeseen. Itsekin olen monasti tuskitellut mielessäni tehtävän mahdottomuutta. Erilaiset haittamaksut ovat toki polun alkupää, mutta ne luovat negatiivista värinää koko asian ylle. Samalla välittyy harhakäsitys, että kaikista pulmista selvittäisiin rahalla. Kuitenkaan ratkaisu ei voi löytyä mammonan kautta. Itse asiassa virhekytkentä on meidän päässämme.

Aivan aluksi tulisi myöntää, että tietty lajiston poistuma on aivan luonnollista kiertokulkua. Suuressa mittakaavassa ihminen ei ole jumala, joka voisi määrätä auringonpilkuista tai kosmoksen järjestyksestä. Toisaalta on paljon muuta, mihin voimme vaikuttaa pyrkimättä haaskaamaan voimavarojamme jokaisen yksityiskohdan seisauttamiseen. Tuhon siemen elää sielussamme. Paradoksimme neulanpää on niin sanotussa suvaitsevaisuudessamme: hyveellisyyden kokemuksestamme kumpuava toleranssi eri elämänkatsomuksia kohtaan ajaa meidät umpikujaan.

Tämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan vaarallisen hankala perusasia. Vaikka varhaisina aikoina monet luonnonkansat elivät sellaisen käsityksen vallassa, ettei luontoa voi omistaa eikä maata eliöineen hallita, hahmotamme nykyään olemassaolomme juuri rajojen ja niiden sisällä elävien kansojen kautta. Tämä onkin välttämättömyys, koska meitä on niin tavattoman paljon liikaa. Meidän koko olemassaolomme kerrotaan perustuvan jatkuvaan kasvuun: on tuotettava lisää ja tehokkaammin. Tekninen kehitys tavoittelee yhä nopeampaa ja pikaisempaa tuotantoa siitäkin huolimatta, että lähimmäisiämme alkaa olla jo syntymästä kuolemaan tarpeettomina. Samalla useimmat vakiintuneista uskonnoista pohjaavat yhä hallitsemattoman lisääntymisen ajatukseen: ”lisääntykää ja täyttäkää maa”. Olisi jo aika luopua uskomuksesta, että meidän tulisi itsepäisesti levittäytyä, lisääntyä ja pysytellä oloissa, joissa ei riitä elämisen edellytyksiä.

Joukossamme on toki ateistejakin ja niitä, jotka keskittyvät väittämään, ettei mitään uskontoa tarvita. Siinä puolestaan soditaan ihmisluontoa vastaan. Ihminen tarvitsee jonkinlaisen uskomusjärjestelmän. Jos tahdomme selviytyä tulevista katastrofeista, tarvitsisimmekin aivan uudenlaisen uskonnon eikä repullista vanhoja esiteollisen aikaan pohjaavia oppeja tai teollistumisen tuomia jatkuvaan kasvuun pohjaavia väittämiä. Tuhansien ja tuhansien sivujen uskomuskirjojen sijasta täytyisi alkaa käyttää omaa päätämme, sillä älyä lajillamme todella olisi käytettävissä. Toteamus vaikuttaa toki merkillisellä tavalla puistattavalta kirjoittaessani tätä pohdintaani päivänä, jolloin maailmalle on juuri kiirinyt tieto aikamme kenties älykkäimmän ihmisen Stephen Hawkingin kuolemasta.

Johdonmukaisuus ei kuulu lajimme vahvoihin piirteisiin. Se kenties onkin ihmisyyden perusolemus. Osa meistä julistaa ylevyyttään tai niin kutsuttua vastuuntuntoaan muokkaamalla esimerkiksi ruokavaliotaan jatkamalla silti luonnonvarojen haaskaamista säännöllisillä kaukomatkoilla maailman ääriin. Tämä siitäkin huolimatta, että nykytekniikka mahdollistaa jo virtuaaliset elämykset. Toiset kokevat säädetyksi, että meidän tulisi sietää mitä pöhköimpiä oppijärjestelmiä, koska jotkut meistä ovat ne vuosisatoja sitten kehittäneet. Mediamme syytää yhä uusia keksintöjä ja eteemme kannetaan yhä eksoottisempia tuotteita. Tiedemiehemme kehittävät yhä uusia tuotantotapoja. Poliitikkomme kuolaavat tekoälyn ja robotiikan edessä välittämättä siitä, kuinka kouluttamattomat ja vähempilahjaiset ihmismassat elätettäisiin ellei uuden tekniikan tuotoksia jaeta entistä tasapuolisemmin. Jotkut uskovat ihmisen ehtivän pelastautumaan jonnekin avaruuteen ennen lopullista tuhoa. Toiset varoittavat meidän itse kuuluvan tulevan suuren massasukupuuton ensimmäisiä uhreihin. Epäilemättä niin tulee käymäänkin ellei väestönkasvua eikä saastumista saada kuriin. Epäilen, ettei suurimmasta osasta uskontojärjestelmiämme ole moisen muutoksen aikaansaamiseen.

Ehkä maailmanloppu on ohjelmoitu meihin tapahtuvaksi kaikista ponnisteluistamme huolimatta. Joka tapauksessa lääkettä ei löydy syyllistämisen tai pelottelun kautta. Uudeksi uskonnoksi tulisi saada monien ikivanhojen uskomusten sijasta kohtuuden noudattaminen ja vain sen tuottaminen, josta ollaan valmiita huolehtimaan alusta loppuun. Se tarkoittaa myös ihmisiä itseäänkin, oikeata syntyvyydensäännöstelyä.




maanantai 12. maaliskuuta 2018

Utopia kansakuntien Unionista


Helsingin Pravda on äskettäin ottanut pääkirjoituksessaan esille närkästyksen siitä, että Jean-Claude Junckerin komissio ei ole vastannut sitä illuusiota, jota Suomi virallisesti olisi sen tahtonut edustavan. Ajatuksena johtaviin propagandajulkaisuihimme kuuluvan instanssin itkupotku vaikuttaa lähinnä hyytävän huvittavalta. Aivan kuin jokin Burjaattien Aginskin kansallinen piiri olisi kirjoitellut keskenään loukkaannuttuaan Neuvostoliiton Korkeimman neuvoston politiikasta. 




Tarinalla on tietenkin vähintään kaksi eri puolta: rahvaalle esitelty ihanteellinen kuva Euvostoliitosta rauhan ja vakauden mutta etenkin vaivattoman arjen edistäjänä sekä poliittistaloudellisen eliitin hyödyntämä palkkiovirkakaruselli. Euvosto-Suomi on jo käytännössä luokkayhteiskunta, jossa yläkannella paistattelevat ne, jotka kykenevät nyhtämään tukirahat ja etenkin koneiston tarjoamat poliittiset virat. Itse asiassa esimerkiksi Suomen alueella asuvien kannalta tilanne ei ole muuttunut vuosisatojen kuluessa lainkaan, sillä aluksi opportunistit saattoivat luoda uransa Ruotsin ja sittemmin Venäjän valtapiirissä. Ennen joutumista pienen itsenäisen valtion aikakauteen toki käytiin vielä kumartamassa Saksalle. Venäjän keisarin hovin kautta esimerkiksi Suomen Hauholla syntyneestä Oscar von Kraemeristä saattoi tulla suurvaltalaivaston amiraali. Venäjän valtakoneiston osasena Casimir Ehrnrooth kykeni nousemaan 1880-luvulla Bulgarian sotaministeriksi ollen lopulta kyseisen maan ruhtinaan neuvonantajuuden kautta vähällä päätyä jopa kuninkaaksi. Tuolloin vielä Euroopan politiikan kärkeen kuulunut Itävalta kuitenkin esti hankkeen.

Politrukkiemme puheet liittovaltiokehityksen vastustamisesta ovatkin aina tuntuneet sangen falskeilta. Kyseessä on ainoastaan tasapainoilu edellä mainittujen kahden tarinan välillä. Toisaalta rahvas on pidettävä jollain tavoin auliina uhrautumaan unioniaatteen edestä kuvitellen yhä elävänsä itsenäisessä omia etujaan ajavassa valtiossa ja samalla myötävaikutettava johtavan luokan urakehitystä Brysselin palatseissa. Pienellä kansakunnalla ei toki ole loputtomiin mitään myytävää kataisten nostamiseksi näkyville seremoniapaikoille. Lisäksi kilpailua lienee myös muiden vasallivaltioiden puolelta.

Viime aikoina on noussut esille myös pyrkimys saattaa Euvostoliiton fiskaalinen puoli entistä tiiviimmin Brysselin haltuun. Talous- ja verohallinnon ohjaaminen yhteisen ministerin alaisuuteen on pyritty myymään alamaisille veronkierron ja pimeän rahan suitsimisen kautta. Luotaessa uutta liittovaltiota moiset pyrkimykset ovat osa luonnollista kehityskulkua. Toki joitain soraääniäkin on tainnut esiintyä, vaikkakin lähinnä epämääräisinä sivulauseina arvioitaessa euvostokriittisten ja -vastaisten voiminen menestystä kansallisissa vaaleissa. Perustotuus tuskin on vuosien kuluessa muuttunut eli rahojen haltija on viime kädessä pomo. Kun avaimet on jo annettu Brysselille, lienee turha enää itkeä komission harjoittamasta politiikasta niin kauan kun väkisin tahdotaan tässä junassa roikkua.

Helsingin Totuuden edustama virallinen poliittinen linja pyrkii ylläpitämään Brysselin idealistista eetosta esittäen Euvostoliiton Suomen edun kannalta ristiriitaiset toimenpiteet ”liukumisena pois” Suomen haluamasta linjasta aivan kuin pienen vasallimaan tahdolla oikeastaan olisi mitään merkitystä suuressa kuvassa. Todellinen kohtalonkysymys sen sijaan on pysyttää rahvas edelleen siinä harhauskossa, että Brysselin tahto olisi myös suomalaisten etu – tai että suomalaismepeillä olisi mitään sanansijaa paalutettaessa liittovaltion peruspilareita. Avoimin rajoin on Bryssel saanut jo järkytettyä melkein kaikkien vasallimaittensa etnisuskonnollista väestöpohjaa, mikä ei voi olla vaikuttamatta kunkin maan alkuperäisiin erityispiirteisiin.

Puheita uudesta monikulttuurisuudesta ei saa sotkea todelliseen kulttuurien tai toimintatapojen moninaisuuteen. Luotaessa nk. uutta maailmanjärjestystä harmaat taustavoimat tavoittelevat sellaista kuluttajamassaa, joka olisi tässä kehitysvaiheessa ainakin Välimereltä Jäämerelle yhtenäisen sekava uskonnoltaan ja perinteiltään. Mikäli tietty Lähi-Idän paimentolaisuskonto siinä jyrää kunkin vasallimaan alkuperäisen ajattelutavan, sillä ei ole merkitystä, mikäli liittovaltion osaset saadaan mahdollisimman samankaltaisiksi ja samoilla direktiiveillä ohjailtaviksi.

Suomen tapauksessa esimerkiksi tulevia puolustustarvikemenoja täytyy yhä perustella etupäässä Suomen puolustamiseksi tarkoitetuiksi, vaikka pääosa kokemastamme ulkopuolisesta uhasta on seurausta toimimisesta osana suurempaa kokonaisuutta eli Euvostoliittoa tai natokumppanina. Joku on jo saattanut esittääkin hiljaa mielessään kerettiläisen kysymyksen siitä, kenen puolustamiseksi meiltä vaaditaan uusia verovaroja? Muun muassa taannoin tietyt piirit ehkä haikailivat Suomelle hävittäjien ilmatankkauskonetta [ Amerikkalainen ilmatankkauskone tankkaa F-16-hävittäjiä Suomenlahden yllä/ Suomalaiset Hornetit harjoittelee ilmatankkausta? ], mikä istuisi järkevämmin jonkin suurvallan kuin pienen Suomen etujen puolustamiseen.

Lähempänä joka päiväistä rahvaamme elämää on eliittimme piirissä herännyt kasvava kauhu nykyiseen terveydenhoitojärjestelmäämme liittyen. Vähitellen on euvostouskoisimpien politrukkiemme keskuudesssa vakiintunut usko, että koko järjestelmä täytyy myllertää perin pohjin. Samalla toki kajotaan yhteiskuntamme korttitalon perustaan. Vaikutukset ulottuvat aivan jokaiseen kansallisen hallintomme rippeeseen. Muutoksesta on rakenneltu niin monimutkaista ja eri tahoilla tuntuvaa, ettei kukaan tunnu kykenevän antamaan tyhjentävää selitystä käytännön vaikutuksista. On vain hirmuinen pakko toimia. Mieleen nousee väistämättä Lissabonin sopimus, jonka syövereihin epäilemättä on leivottu varastoon yhtä sun toista merkillistä odottamaan Brysselin kannalta vaikeita aikoja. Myös tuo sopimus oli aivan välttämätöntä hyväksyttää kautta Euroopan - vaikka sitten äänestyttämällä hamaan maailmantappiin. Suomalainen terveydenhoito eri tasoineen ei ole mitenkään sattumaa, vaan lopputulema pitkästä kansallisesta kehityksestä. Sinällään sitä ei tietenkään voi pitää ikuisena monoliittina, mutta oman kansan terveydenhoidon pitäminen monikansallisten yhtiöiden sijasta omissa käsissä on tärkeä osanen poliittistaloudellista itsenäisyyttä.

Liian vähän on pohdittu sitä, millaisia käskyjä esimerkiksi euvostouskoiset kokoomuspolitrukit pikkuapureineen yli puoluerajojen ovat ulkoa saaneet ryhtyessään ajamaan tätä yhteiskuntamme peruspilareiden järkyttämistä. Sitä taustaa vasten ei ole mikään yllätys, että verhon takaa on alkanut tihkua tietoja voimakkaasta painostuksesta, jonka kohteina olisivat sote-hirviötä vastustaneet asiantuntijat.

Palatakseni vielä lopuksi Helsingin Pravdan pääkirjoituksen otsikkoon, jossa haikaillaan komission hallinnon ”pikaista korjaamista” en voi olla pohtimatta, eikö kyseessä sittenkin ole liittovaltion hallitsemisen perusolemus. Kenties nyt apinallekin alkaa valjeta, että posetiivari se onkin, joka soittimen kampea vääntää. Kansalle tarjoiltuun tarinaan toki kuuluu satu itsenäisestä hallinnosta Brysselin alaisuudessa, mutta ristiriita syvenee vuosi vuodelta. Pöhöttynyt kulurakenne puolestaan syntyy niistä veri- ja korruptiorahoista, joilla nykypäivän opportunistinen yläluokka eri vasallimaissa ostetaan ajamaan Euvostoliiton asiaa ja houkutellaan uusia kansallisia uhreja Brysselin alttarille. On myös totta, että tietyssä mielessä alemmalle rahvaalle on se ja sama, kuka ruoskaa heiluttaa. Silloin vain olisi lopetettava tarinankerronta itsenäisyydestä ja pohdittava paikallishallinnon kehittämistä oikein nimin. Höpötys Unionista itsenäisten kansakuntien yhteenliittymänä on samankaltaista sumutusta kuin kertomus Baltian maiden vapaaehtoisesta liittymisestä Neuvostoliittoon. 





sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Koulutuspolitiikkaa syytä ja pitääkin arvostella


Ohituskaistat eivät ole mitään poliittista kuvakieltä, vaan kylmää totuutta. Ei ainoastaan asuntojonoissa tai terveydenhoidossa, vaan nyt myös korkeimmaksi arvostetussa koulutuksessa kantaväestö on joutumassa sivustakatsojan ja ohitettavan asemaan. Asian otti hiljattain esille perussuomalaisten kansanedustaja Jari Ronkainen.




Pääsy yliopistoihin on ollut lukemattomien kansalaisten ammattiuran kannalta ratkaisevan tärkeä koetinkivi. Monet eivät ole päässeet unelmiensa ammatteihin haettuaan vuosikausia jollekin tietylle koulutusalalle, koska seinä on pääsykokeissa noussut pystyyn. Toisaalta valtiovalta on kyhännyt esteitä tielle suosimalla vuosi vuodelta enemmän hauissa juuri lukioasteelta valmistuneita. Siinä kyydissä ovat kärsineet etenkin ne opiskelijat, jotka ovat kypsyneet eri tahtiin tovereidensa kanssa tai joilla juuri kriittisinä vuosina on ollut joitain opiskelusta riippumattomia syitä kehnohkoon opintomenestykseen. Siksipä vaikuttaakin ennenkuulumattoman härskiltä ja röyhkeältä teolta omia kansalaisia kohtaan rakentaa turvapaikanhakijoita ja pakolaisasemassa olevia varten oma väylä yliopistoihin, jolloin aiemmalla koulutustaustalla tai ilmeisesti henkilöllisyydelläkään ei ole mitään merkitystä.

Tuossa Helsingin yliopiston laatimassa menettelyssä pistää erityisesti varsinaisen epäoikeudenmukaisuuden lisäksi silmiin menettelyn ulottaminen turvapaikanhakijoihin. Kyseessähän on joukko, josta suurimmalla osalla on edessään käännytys. Heidän statuksensa ja jopa identiteettinsä on vähintäänkin epäselvä ja sellaiseksi suurelta osin varmasti jääkin. Ilmeisesti Helsingin yliopistokin on lähtenyt politikoimaan ja jarruttamaan käännytysten toimeenpanoa.Jo aiemmin maailmalta on kantautunut tietoa, kuinka isot miehet on laitettu samoihin luokkiin alakoululaisten kanssa. Nyt ilmeisesti taustatiedoilla ei ole mitään merkitystä kunhan rajalla on osattu sanoa taikasana asylum.

Toinen tärkeä Ronkaisen esille ottama seikka kehityksessä on itse opetussisältö. Viime vuosina on paljon puhuttu koulutuksen resursseista ja yliopistojen henkilökunnan tulevaisuudesta. Valtiovalta on suu vaahdossa julistanut opiskeluaikojen lyhentämisen puolesta, vaikka juuri pohdiskeleva ja ajatteluun perustuva työskentely ei ole sovitettavissa jäykkiin sapluunoihin tai aikamääriin. Siinä mielessä Ronkaisen mainitsema Turun yliopisto tekee karhunpalveluksen koko asialle, mikäli se todella antaa opintopisteitä turvapaikanhakijoiden mielenosoitukseen osallistumisesta. Kun kyseessä on vielä jokin sukupuolentutkimuksen oppiaine, yliopiston asema arvostetuimpana opinahjona on enemmän kuin kaltevalla pohjalla. Kyse on enemmän politiikan tekemisestä kuin opiskelusta. Tuolla tiellä yliopistojen pitäisi ennemminkin hakea puoluerekisteriin ja puolueille kuuluvia tukia kuin mitään valtionapuja.

Eri asia tietenkin on, että yhteiskunnassamme vaaditaan jo aivan liikaakin kaikenlaisia todistuksia ja kortteja yksinkertaisimmankin työtehtävän suorittamiseksi, mikä merkitsee valtavaa välistävetäjien armeijaa ja suunnatonta hidastetta työvoiman liikkuvuudelle ammatista toiseen. Ryhtyessään edellä tekstissä mainittuihin toimintoihin yliopistot ovat väistämättä sahaamassa omaa oksaansa ja herättämässä syvää epäilyä opinto-ohjelmansa läpikäyneiden pätevyydestä. Ohituskaistoja yhteiskunnassamme on jo aivan liiaksi ilman yliopistollisia virityksiä. 




lauantai 3. maaliskuuta 2018

Taas meitä uhkaillaan


Olen tarkoituksella pitänyt pidemmän puoleista taukoa tämän blogin kirjoittamisesta. Vuodenvaihteen jälkeen on toki tapahtunut yhtä sun toista mielenkiintoista alati kiihtyvän tahtiin. On kuitenkin ollut hyvä astua toviksi syrjään ja katsoa karavaanin kulkua ja kuulostella koirien haukkumista. Aloitetaanpa nyt kuitenkin lopulta tämäkin vuosi vaikkapa pohtimalla Ylenannon uusinta paimenkirjettä perjantailta. Verovetoinen ajatustenohjailijamme tahtoo tehdä selväksi tiettyjä uhkia.


Ensimmäisenä pelottelun välineenä ovat osakekurssit, jotka tietenkin lopulta joka tapauksessa kääntyvät laskuun. Niinhän isot pojat rahapapereilla ovat iät ja ajat ansainneet. Epäilemättä keskuspankkien toimenpiteet näyttäytyvät maallikollekin uhkaavina. Rahanarvohan on lopulta vain sopimuksia. Nyt kun valuutta liikkuu entistä enemmän vain virtuaalisena bittivirtana, kytkintä on erittäin helppo kääntää. Tekstissä todetaan muun muassa, että ”amerikkalaisten yritysten velka suhteessa bruttokansantuotteeseen on huippulukemissa, Kiinassa velka-aste on noussut. Suomessakin kotitalouksien velkaantuneisuus on noussut tuntuvasti...”. Epäilemättä pelkoon onkin syytä. Siksi satunnainen tarkkailijakaan ei voi olla panematta merkille, kuinka merkilliseltä vaikuttavat oman hallituksemme puheet nousukaudesta perustellessaan omia lakialoitteitaan. Toimenpiteiden astuessa kenties täydellä voimalla eteemme olemme todennäköisesti jo uudessa laskusuhdanteessa. Heikoimmilta ei siis sovi nyt karsia vedoten johonkin mystiseen nousukauteen, jollaisen hedelmät sitä paitsi jakaantuvat nykyään entistä epätasaisemmin.

Ylenannon höpötykset osakekursseista ovat tietenkin vain alkuverryttelyä ennen kuin ehditään pakolliseen Trump-liturgiaan. Kun joku johtaja nykyisessä globaalissa maailmassa julistaa ajavansa etupäässä oman valtionsa asiaa, se toki herättää levottomuutta. Koska kyseessä on suurvallan johtaja, rahapiirit pelkäävät tuiollaisen kerettiläisen ajatuksen leviävän myös pikkuvaltioiden joukkoon. Kieltämättä teräksen ja alumiinin sikäläiset tuontitullit aiheuttaisivat arvaamattomia seurauksia. Nykyaikana valtiot ovat kuitenkin siksi paljon kytköksissä toisiinsa, ettei sinänsä liene syytä aivan seinille hypätä. Muistuupa mieleeni muuten tapaus, jossa Euvostoliittokin kimpaantui kiinalaisille näiden tuottaessa liian halpoja aurinkokennoja [Maailma täyttyy kiinalaisista aurinkopaneeleista, tässä syy]. Näiden sitten suostuessa hiukan nostamaan hintojaan kiirehtivät eurooppalaiset oitis nostamaan omiaan, joten epäsuotuisa markkinaero pysyi samana. Merkillistä peliä tuo talous näin maallikon silmin.

Kolmantena pelonaiheena ovat sitten aluekiistat Etelä-Kiinan merellä. Kiinan kasvava sotilasmahti on jo vuosia ollut tosiasia. Vaikka muutos on vasta nyt tullut näkyväksi, mieleen tulee pohtia, onko itäinen suurvalta oikeastaan ottamassa sitä vaikutusvaltaa, joka sille maailman väkirikkaimpana valtiona kuuluu. Kenties olemme viimein pääsemästä yksinapaisen maailman kirouksesta takaisin vastavoimien kauhuntasapainoon, missä yksi mahti ei voi esiintyä enää maailmanpoliisina ja omien ajattelutapojensa väkivaltaisenakin istuttajana seuduille, jonne ne eivät kuulu.

Entäpä sitten neljänneksi uhaksi nostettu maailmantalouden kiihtyvä kasvu. Jopa Ylenanto myöntää tässä yhteydessä ristiriidan kasvavien markkinoiden hyötyjen ja haittojen suhteen. Turhan rivakka kasvu nostaisi inflaatiota ja kuristaisi taloutta. Toisaalta mieleen nousee väkisinkin koko maapallon kantokyky, jätevuoret jne. Tietyillä aloilla jonkinlainen nollasummapeli olisikin ihmiskunnan kannalta järkevintä.

Suuri osa meistä elää jo itse asiassa tietynlaisessa rinnakkaistodellisuudessa, johon seuraava esitelty uhka liittyy. Erilaiset sähköiset tietojärjestelmät vaikuttavat elävän omaa elämäänsä ja luovan ikiomia lainalaisuuksiaan. Siinä maailmassa on omat parasiittinsa ja viruksensa. Tuon bittivirran katkeaminen tai vuotaminen harhateille on todellinen riski. Sen hallinta on kuin uskonto, johon joko uskotaan tai sitten ei. Yhä useammin arkielämässämme toistuvat pankkien palvelukatkot ovat selkeä mittari todella isosta ongelmasta. Tämä on uhkista ehkä kaikkein selkein.

Kuudentena painajaisena Ylenanto listaa Kiinan talouden kääntymisen hallitsemattomaan, pitkään taantumaan. Samalla kun Kiina siis nähdään itse uhkana sen kompurointi synnyttäisi siis oman kriisinsä. Yhteiskuntien toiminnan perustaminen pelkkään kasvuun näyttäytyy tässä ristiriidassa kolkoimmillaan. Jossakin täytyy olla se raja, milloin kunkin valtion oman itsenäisyyden ja suvereniteetin varjelemisen täytyisi rajoittaa yltiöpäistä globalismia. Kaikkea tuotantoa ei sovi luovuttaa ulkopuolisille.

Korean nimimaan konfliktin ryöstäytyminen irti on toki selkeä riski. Toisaalta siinä johtajat nojailevat ydinasenappeihin. Ei kai ole epäilystäkään siitä, että laajamittainen tuho levittäytyisi laajalle ja muuttaisi henkiinjääneiden elämän peruuttamattomasti.

Lähi-Idässä sotiminen ja kaikenlainen tukkanuottasilla oleminen vaikuttaa kuuluvan jo iskostuneena kulttuuriin. Todennäköisesti ainoastaan väestön maallistuminen erilaisten kiihkouskonnollisten tahojen talutusnuorasta saattaisi olla jonkinlainen ratkaisu kiistoihin. On älyllistä epärehellisyyttä olettaa ristiriitojen ratkeavan ainoastaan juutalaisten ja muslimien akselilla, koska oman lisänsä sekamelskaan tuo myös muslimien oma keskinäinen sota shiiojen ja sunnien välillä. Öljykuljetukset ovat yhä talouden verisuonia, joten täysimittainen sota kautta Lähi-Idän olisi erittäin vakava isku.

Öljyyn liittyy myös listan seuraava uhka. Negatiivinen hintakehitys olisi luonnollisesti vaaraksi tuottajille. Epävakaus tuotantoalueilla todennäköisesti kasvaisi. Toisaalta maailma on jo vuosikymmeniä kamppaillut vaihtoehtoisten energianlähteiden hyödyntämiseksi. Öljyn hinnan laskeminen saattaisi olla melkoinen taka-askel myös vaihtoehtoenergian hyödyntämiselle. Joka tapauksessa Yle asiantuntija listaa tämän uhan luettelon pienimmäksi suomalaisten kannalta.

Edellä luetellut riskit ovat olleet jo vuosikausia keskuudessamme. Onhan niistä toki asiallista silloin tällöin muistuttaa, ettei elämä vaikuta liian turvatulta. Luettelon viimeinen uhka saattaa olla koko julkaistun paimenkirjeen tarkoitus. Euvostojärjestelmä nimittäin pohjaa poliittiseen valuuttaan ja sen varjolla kyhättyyn taloudellisten vastuiden rakennelmaan, joka ohittaa sulavasti vasallivaltioiden poliittisen ja taloudellisen itsemääräämisoikeuden rippeet. Viimeiset pari kolme vuotta on eletty maahanmarssijoiden invaasion hallitessa Euroopan tajuntaa. Siinä sivussa eurokriisi on lillunut omassa liemessään. Ylenanto viittaa raporttiin, jonka mukaan Kreikka jossain vaiheessa todennäköisesti joutuu tai pääsee jättämään euroalueen. Jonossa saattaa olla jo seuraavana Italia.

Pankkiirit tahtovat esittää euron luonnonlakina. Sekin on silti vain sopimus. Samoin Britannian euvostojäsenyys on ollut vain sopimus. Toki hävinnyt osapuoli on pyrkinyt tekemään brittien eron mahdollisimman hankalaksi ja lähelle maailmanloppua. Niin myös poliittisen valuutan järjestelmän mahdollisesti hajotessa taloudellisten tappioiden Mustapekka pyritään ojentamaan mahdollisimman heikoille ja syyttömille tahoille eli euvostokansalaisille, jotka alun perin eivät ole peliä edes aloittaneet. Tähän meitä valmistellaan ja tällä meitä pelotellaan, jotta leikki jatkuisi mahdollisimman katkeraan loppuun.