keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Mikä intifada meille nyt on iskemässä?


Tämä nostaa mieleen syviä kaikuja nuoruudesta, jolloin vietin jonkin aikaa Lähi-Idässä. Eri puolilta maailmaa tulleiden työtovereitteni kanssa olin menossa viettämään iltaa läheiseen pikkukaupunkiin, johon piti tulla jopa jonkinlainen tivoli. Joltisenkin metsäpolkujen kapuamisen jälkeen meitä odotti hiljainen pikkukaupunki eikä jälkeäkään tivolista. Paljastui, että joku palestiinalainen oli tarttunut Jerusalemiin vievällä tiellä väkivalloin ohjauspyörään ja suistanut ajoneuvon kymmenine matkustajineen rotkoon, varmaan kuolemaan. Koko maa oli typertyneen surun vallassa, vaikkei tapaus valitettavasti ollut ainutlaatuinen.



Kuvaamanani aikana Suomemme oli yhä jokseenkin turvallinen paikka, eivätkä kansainvaellukset olleet vielä koskettaneet meitä. Itse asiassa idänkauppakin vielä veti, eikä pankkikriisin varjolla ollut ajettu maatamme eurokuntoon. Loimaan tai Uuraisten tapausten kaltaiset välikohtaukset olisivat tuolloin tuntuneet mahdottomilta; samoin se tosiasia, että jo pelkästä otsikosta on saattanut vetää ennakoivia johtopäätöksiä hyökkääjien etnisestä alkuperästä. Ylen uutista hiukan eteenpäin lukiessa sitten selviääkin tavanomaisen varovaisesta käsittelystä, että tekijöiksi ”epäillään ulkomaalaistaustaista miestä”. Mikäli tekijät todella ovat olleet ulkomaalaisia tai vastikään kansalaisuuden saaneita lähi-itäläisiä, löperö unelmaväki puolueissamme on suoraan osasyyllinen näihinkin tapahtumiin. Kummassakin tapauksessa hyökkääjät ovat olleet noin 30-vuotiaita miehiä eli juuri sitä ryhmää, joka viime vuosina on sankoin joukoin marssinut keskuuteemme ”turvaa” ja elatusta hakemaan.


Alkamatta tässä yhteydessä sen tarkemmin pohtia Lähi-Idän konfliktin syitä tai seurauksia on epäilemättä mielenkiintoista, että kulttuurivaihto tässä tapauksessa näyttäisi merkinneen enemminkin väkivallan vastaanottoa kuin tulijoiden kotoutumista. Vaikuttaa sangen merkilliseltä tulijoiden taholta syyllistyä rankkoihin väkivallantekoihin ja itsemurhapommittajamaisiin toimiin sellaisen maan kansalaisia kohtaan, joka on joka käänteessä osoittanut asettavansa tulijat oman kansansa edelle. Eikö mikään riitä? Onko joku lammasmaisessa viranomaiskoneistossamme erehtynyt lausumaan poloisille maahantunkeutujille poikkipuolisen sanan vai alkaako jossain moskeijassa julistettu jihad meitä pottunokkia vastaan laman (ja taikaseinän ehtymisen) ensi merkkien kajastaessa taivaanrannassa? Munattomasti tulijoiden edessä antautunut Euvostoliitto on hiljaisesti hyväksynyt betoniporsaat toreillaan ja kirkkojensa edessä. Jopa ruokavaliota julkisissa tiloissa on pyritty muokkaamaan tulijoita vähemmän loukkaavana pidetyksi. Aiotaanko myös alistua erityisiin turvamiehiin kaikissa kulkuvälineissä siltä varalta, että joku saattaa matkalla kilahtaa vääräuskoisia vastaan?

Vielä yksi erityistä huomiota vaativa seikka on suuren salamyhkäisyyden vallitessa valmisteltu GCM, josta tihkuneiden tietojen mukaan jopa maahanmuuttoteollisuuden arvostelu tehtäisiin lähtökohtaisesti rikolliseksi. Tämä siis samaan aikaan, jolloin Euroopan kulttuurillisessa Baabelintornissa väkivallanteot kiihtyvät, mantereen sydänalueilla mellakat pauhaavat yhä voimallisempina ja uskomaton raakuus ja attentaatit leviävät myös Suomeen. Päätäjämme kilvan uskottelevat, etteivät he muka ymmärrä ongelmien lähtökohtia. Näin ollen ikävä kyllä heidän "järkytyksensä" vaikuttaa tekopyhyydeltä, koska ratkaisut sotisivat heidän kiiltokuvamaista ideologiaansa vastaan. Alkusyiden arvostelu ja löperön maahanmuuttopolitiikan kannattajien vastustaminen siis pyritään tukahduttamaan vaikka väkivalloin välittämättä yhä korkeammalle iskevistä liekeistä. Koko GCM-sopimuksen henki tässä suhteessa on kuin heittäisi bensiiniä liekkeihin viestittäen muukalaisille, että heidän rikoksillaan on euvostohallitusten erityinen suojelu.

Näissä oloissa vihainen puhe ei kuitenkaan tule laantumaan. Päinvastoin edessä siintelee Euvostoliiton horisontissa ikioma vankileirien saaristo eli poliittisten vankien säilytyspaikka. Hallitusten on päätettävä, sijoittaako Tanskan aikeiden mukaisesti eristyksiin lukuisilla identiteeteillä rikoksia tehtailevat muukalaiset vai poliittisiksi rikoksi julistettuihin vastapuheenvuoroihin uskaltautuneet omat kansalaiset. Valitettavasti ainakin toistaiseksi kuplaväki olisi potkimassa aitojen sisään ennemmin oman syntyperäisen väen.

Olemme jälleen hiljentymässä kohti itsenäisyydenmuistopäivää. Siinä sivussa on syytä uhrata jokin ajatus myös sille, mitkä puolueet ovat alistumassa esimerkiksi GCM-sopimukselle ja kieltäytyneet tiukentamasta maahanmuuttoapolitiikkaa tai asettamasta muukalaisia täällä tarkempaan valvontaan. Meillä on kohta edessä vaalit. Jälleen olisi mahdollista rajoittaa jo aikaansaatuja tuhoja ynnä kielteisiä vaikutuksia kansalliseen turvallisuuteemme.





tiistai 6. marraskuuta 2018

Stubb polvistuu Merkelin edessä


Poliittinen euvostobroileri pyrkii Junckerin perintöprinssiksi



Kun on seurannut valtamediassa julkaistuja euvostopolitrukkien kannanottoja sekä kotimaisista julkaisuista että ulkomailta, yksi yhteinen havainto on ollut selkeästi silmien edessä: mikäli lukijoille on jätetty mahdollisuus kommentointiin, näiden arviot ovat olleet tyrmääviä. Yritykset pestä pois Euvostoliiton ja sen pääpolitrukkien virheitä kaikuvat kuin sortuvan diktaattorin äänet bunkkerin syvyyksistä. Ylistyksen määrällä pyritään estämään karvaan totuuden tunnustaminen. Jonkinlainen inhimillinen laiskuus tuntuu toistaiseksi estävän massoja liikehtimästä. Toistaiseksi on riittänyt, että kaveri vierestä on sortunut eikä kukin euvostokansalainen itse.




Stubbilla on polttava kiima Euvostoliiton päävirkaan. Siihen mielessä ymmärtää hänen liki maanisen tarpeensa ylistää Saksan Merkeliä. Monessa mielessä juuri Saksan liittokansleri on ollut eurooppalaisen pakkoliiton mahtavin politrukki. Iskiaksensa kourissa horjunut Juncker on toiminut ilmeisesti vain keulakuvana; häntä on siedetty epädemokraattisena kilpenä, jonka suojassa euvostopankkiirien käskyläiset ovat saaneet rauhassa hautoa direktiivejään. Alexander Stubb syöttää hävyttömän julkeasti pajunköyttä väittämällä Merkelin jotenkin ratkaisseen maahanmuuttokriisin maksamalla Turkille sen vaatimia miljardeja. Se on kerrassaan päätön väite, joka tyystin sivuuttaa euvostoeliitin parjaamien itäeuroopalaisten maiden ja nyttemmin Italian ratkaisevan osuuden näiden sulkiessa rajansa. Mikään muu ei ole ollut tulppana ihmisvirroille kuin kapinallisten vasallien omapäinen itsepuolustus rajoillaan. Kiitokseksi toimistaan ne ovat lisäksi saaneet hyytävät solvaukset Brysselistä.

Ilman muuta kuuliaisimmat euvostoideologit tulevat kaipaamaan Merkeliä, mutta todelliset Euroopan ystävät varmasti surkuttelevat sitä tuhoa, jota tämä on ehtinyt saada aikaiseksi. Siirtolaisten ottaminen vastaan ennen kuin heidän identiteetistään on mitään selkoa on sotinut alkeellisintakin itsesuojeluvaistoa vastaan. Eliitti toki voi tarvittaessa suojautua vaikka ylellisiin bunkkereihin, mutta rahvaan on elettävä joka päiväistä arkeaan yhä julmemman väkivallan uhan keskellä. Ylistäessään Merkeliä Stubb asettuu kannattamaan eurooppalaisuuden kuolemaa ja Merkelin tuhoisaa politiikkaa naulaten itsensä entistä selkeämmin Brysselin ja Berliinin karmeimpiin virheisiin ja jopa laulaa ylistysvirttä niiden puolesta.

Jo tähän asti olemme saaneet kokea betoniporsaiden marssin kirkkojen ja torien edustalle suojaamaan kansalaisia eli tehtävään, jota varten rajat ovat ennen olleet. Ja kyllä: käytän tarkoituksella termiä betoniporsaat, sillä muutama vuosikymmen sitten kukaan ei olisi ajatellut nimityksessä olevan mitään sopimatonta. Moista arvuuttelua olisi pidetty jopa epäeurooppalaisena ja diktatorisena ajatustenvalvontana.

Mikäli Euvostoliiton ydinalueet tahtovat kehitysmaalaistua ja kyllästää väestönsä sopeutumattomilla, heillä kai sitten on siihen oikeus, mutta hävytöntä kansallisten itsemääräämisoikeuksien polkemista on vaatia kaikkia vasallimaita ottamaan vastaan väkivyöryn vastoin omaa etuaan. Tulijat eivät ole mitään kesäkissoja, jotka voisi varojen loppuessa nakata lähimetsiin. Yhteiskunnalla on myös vastuunsa heidän jälkeläisistään ja se joutuu elämään mahdollisesti ja todennäköisesti radikalisoituvan jälkipolven kanssa. Tätäkin kehitystä Stubb julistautuu kannattamaan.

Suomen Uutiset on aiheellisesti ottanut esille taloustieteilijä Hans-Werner Sinnin kriittiset päätelmät, joilla hän muutamalla toteamuksella ampuu alas stubbilaiset, euvostofanaattiset harhaluulot Merkelin politiikasta ja sen syistä. Monet niistä on jo esitetty muilla areenoilla ja tuossa tämän kirjoituksen pontimena olleessa artikkelissa, joten otettakoon tähän vain pari kohtaa esimerkiksi.

Sinn katsoo esimerkiksi ymmärtävänsä valtion roolin eri lailla kuin euvostoideologien ydin. Hän kirjoittaa valtiosta eräänlaisena ”klubina”. Valtio huolehtii jäsentensä palveluista. Itse asiassa sama asia on luonnehdittu jo jonkinlaisessa ikiaikaisessa hallintaoikeuden legitimisoinnissa, jossa alamaiset ovat luovuttaneet hallitsijalleen oikeuden verottaa saaden vastineeksi suojelua. Nyky-yhteiskunnassa tuohon suojeluun kuuluvat suoran fyysisen turvallisuuden takaamisen lisäksi monet julkiset palvelut, koska arkielämä on säädelty niin monimutkaiseksi, että yksilön omaehtoinen elämä vailla erilaisia tukia tai palkkiota on tehty liki mahdottomaksi. Niinpä Sinn toteaa suoraan:

Kansojen vapaa ja rauhanomainen rinnakkaiselo edellyttää, että näiden klubituotteiden kansallista omistajuutta suojelellaan – samaten kuten yksityisen omaisuuden oikeudellinen ja fyysinen suojelu on vapaan yhteisön edellytys.”

Maahanmuuttokriittisten johtavia argumentteja on ollut, etteivät yhteiskunnan varat riitä ylläpitämään tulijoiden elämää EIKÄ näiden jälkeläisiä. Me suomalaiset elämme jo nyt aikaa, jolloin niin vanhuspalveluista kuin koulutuksesta tai terveydenhoidosta on jouduttu tinkimään. Ikänsä maata rakentaneet ovat joutuneet avuttomina katsomaan nk. ohituskaistoilla sisään lampsineita muukalaisia. Varoituksen sanat tai huomautukset epäoikeudenmukaisuudesta on kuitattu päättäjien taholta rasismiksi tai vihapuheeksi.

Sinn huomauttaa myös, ettei Saksakaan kykene integroimaan kaikkia halukkaista maahanmuuttajia. Pelkkä matematiikkakin sen jo paljastaa. Lisäksi on toki jo käynyt selväksi, etteivät kaikki tulijat edes tahdo integroitua eikä kaikista edes päästä mitenkään eroon. Ellei kaikkia voida ottaa vastaan, on esitetty luonnollisesti muukalaisten auttamista lähtömaissaan. Valitettavasti tästä vaihtoehdosta ei ole mielestäni edes kyetty keskustelemaan rakentavasti. Muun muassa kehitysaputoiminnassa on liiaksi välikäsiä, joiden toimeentulo vaarantuu tarvittavien uudelleenjärjestelyjen kautta. Selviö kuitenkin on, ettei viime vuosikymmeninä toteutettu kehitysapupolitiikkakaan ole tuottanut riittäviä tuloksia. Pelkän tukemisen sijasta tulisi avun ehtoja säätää enemmän vastaanottajia velvoittaviksi muun muassa väestönkasvun hillitsemiseksi etenkin niillä alueilla, joilla ihmiselämä on jo lähtökohtaisesti vaakalaudalla.

Sinnin mukaan maahanmuuttajien auttamisessa näiden lähtömaissakin on perusongelmia, joita ei ilmeisesti ole ymmärretty.

Tämä väite [auttaminen lähtömaissa] on ongelmallinen, koska se kieltää Saksan liittotasavallan kansallisen oikeuden Saksan valtion omaisuuteen. Samoin voisi väittää, että velvollisuuteni on antaa niin paljon rahaa ventovieraalle henkilölle, joka haluaa muuttaa asuntooni asumaan, että hän vapaaehtoisesti luopuu muuttosuunnitelmistaan. Kyseessä on kommunismin keskeinen periaate, joka sivuuttaa tyystin omistusoikeudet. On tietenkin oikein auttaa vaikeuksissa olevia naapureita.”

Tänä euvostoaikana alamainen on joutunut kohtaamaan liki jakomielitautista suhtautumista yksilön vastuuseen. Toisaalta velvollisuuksia on sysätty ja vaadittu kantaväestölle, mutta sitten on nostatettu pystyyn mainitut ohituskaistat tulijoille. On ollut ongelmallista edes yrittää nostaa keskusteluun muukalaisten oma vastuu tai suurvaltojen toimet, joilla ne ovat saattaneet kolmannen mailman maat sekasortoon. Puhuttaessa nyt vielä Merkelistä Saksa kyllä vastusti vuonna 2011 Libyan pommittamista kivikauteen ja sitä kautta ihmissalakuljetuksen reitin avaamista Eurooppaan, mutta samalla lähetti myöhemmin avoimen kutsun kansainvaelluksille. Jonkinlainen sokeus kyllä vallitseekin suuren yleisön keskuudessa liittyen tähän maailman aikaan. Yksi suurimmista Pohjois-Afrikan kaaoksen aikaansaajista eli Hillary Clinton on paistatellut suvaitsevaistolle liki pyhimyksenä. Yhtä lailla Euroopasta löytyy yhä noita Merkelin opetuslapsia, joista äänekkäimpiin kuuluu siis Stubb. Silti jonkinlainen toivo elää, sillä erään Welt- lehteen kommentoineen sanoin ”Stubbin kaltaiset ihmiset pahentavat tilannetta vain lisää, mutta tällaiset lausunnot eivät ainoastaan hämmentä, vaan ajavat eurooppalaisia entistä enemmän oikeaan leiriin. Jokainen, joka voi ajatella, tietää Orbanin ja muiden, kuten Puolan, voi tehdä sen ilman Brysselin siunausta.

Kenties Stubbin valinta olisi pikainen tie ulos Euvostoliitosta. Minkäänlaisen siistin ratkaisun tie on jo sivuutettu vuosikausia sitten.



maanantai 29. lokakuuta 2018

Lakkautetaan eduskunta?


Olen useampaan kertaan joutunut toteamaan, että Euvosto-Suomen kansanedustuslaitos on ajalta reki ja päre; kaltaistensa tavoin se edustaa aikakautta, joka on ihmisineen jo vaipunut multiin. Muutama päivä sitten Ilta-Sanomissa julkaistu koonti vain vahvistaa paradoksia muuten modernin yhteiskunnan jumittumista agraariaikakauden hallintajärjestelmään, joka löytää nykyään tarkoituksensa lähes ainoastaan välistävetävien lahjontapiirien ja elitististen puoluekoneistojen elättäjänä. Käsitelläänpä vielä tuota Arkadian käenpoikaa mainitun Ilta-Sanomien kirjoituksen pohjalta.

The Evolution of Industrial_Democracy,
noin vuodelta 1917
. Sadassa vuodessa
yhteiskunta on ollut monenlaisessa
turbulenssissa, mutta sen hallintoelinten
ydin elää yhä sellaisin tavoin kuin mitään
muutosta ei olisi tapahtunut. Eduskunnasta
on tullut uusi etuoikeutettu rälssimme.
Kuva Wikimedia Commons.
Itseään ”edistyksellisinä” ja kenties armottomina realisteinakin pitävät politrukkimme hännystelijöineen ovat erityisen viehättyneitä ruoskimaan euvostokansaa luopumaan niin kutsutuista saavutetuista eduista. Työaikoja olisi pidennettävä ja palkkausta laskettava. Tehokkuus täytyy saada tappiin. Arkadian rälssi itse suvaitsee aloittaa työviikkonsa tiistaiaamuna ja kiirehtii lopettelemaan jo ajoissa perjantain iltapäivällä. Lyhyeen työviikkoon yhdistyvät hulppeat lomat.

Niin kuin on todettu käytäntö pohjaa aikaan, jolloin hevoset käyskentelivät viljahalmeilla ja koululaisetkin komennettiin syksyisin pelloille sadonkorjuuseen. Pohjois-Suomeen matkattiin päiväkausia, eikä tieto pääkaupungin päätöksistä tavoittanut kovinkaan joutuisasti perimmäistä maalaiskylää. Maailma on muuttunut, mutta edustajat kuittaavat yhä 2,5 kuukauden kesäloman, pitkän syystauon sekä vielä 1,5 kuukauden joululoman. Vaalipiirin kiertäminen viikkokaupalla oli kenties perusteltua siihen aikaan, jolloin lennätin siellä täällä korvasi internetin.

Kansanedustajien työnjohto on jokseenkin epämääräistä, ainakin nimellisesti. Periaatteessa heidän ainoina esimiehinään pitäisi olla äänestäjät eli Euvosto-Suomen kansa. Nyt on kuitenkin niin, että rautaisina kahleina toimintaa sitoo puoluekuri. Kansalla ei ole mahdollisuutta hajottaa kesken vaalikauden riitaisaksi ja toimimattomaksi heittynyttä edustajalaumaa. Mitä kauemmin vaaliajan maailmasta ja tuolloin esillä olevista asiaintiloista etäännytään sitä kauemmaksi Arkadialla kaikotaan kansan todellisista huolista ja mielipiteistä. Hyvästä esimerkistä käyköön Sotesotku ja viime viikkojen juoksentelu hallituksen juoksupoikana irtisanomislain tiimoilta . Kansa ja asiantuntijat ovat olleet jokseenkin kauhuissaan muutosten suunnittelusta. Mikäli kansalla olisi veto-oikeus eli tarkoin rajatusti määrätä kansanäänestyksen kautta uudet vaalit, saataisiin poliittinen umpisolmu ehkä ratkaistua. Emme elä enää teknisesti päreen ja liitutaulun aikaa.

Näennäisesti kansanedustaja voi itse päättää tehtäviensä hoidosta. Käytännössä hän näyttää ulkopuolisesta olevan lobbareiden eli lahjontarinkien avointa riistaa. Mitä kauemmin hän tointansa hoitaa sitä kannattavammaksi rahapiirien tulee hänet ostaa palkkioviroilla puolelleen. Räikein esimerkki edustajien työkulttuurista ovat ne, jotka poikkeavat harrastustensa lomassa painamassa läsnäolonappiaan. Muuta ei kai lie tarpeenkaan, jos vain pitää lobbarit tyytyväisenä ja lopullisissa äänestyksissä pysyy etukäteen päätetyissä ruoduissa. Samaa linjaa voi noudattaa valiokunnissa kunhan varmistaa kokousten päätösvaltaisuuden toteutumisen. Puolueryhmät varmaan päsmäävät sitä päältä. Mitä turhaan ilmoittaa poissaoloistaan? Puolueen määrittelemät päätökset ovat varmaan jo valmiiksi kirjoitettuina?

Edustajarälssillä ei siis ole määrättyä työaikaa. Silti heillä on vakaat palkkiot. Jotta kukkaro ei turhaan rasittuisi, yhteiskunta kustantaa rälssilleen ilmaisia matkoja kaikilla mahdollisilla kulkuvälineillä. Kaikkinaisten korvausten ansiosta työstä eli puolueen ja pääministerin myötäilemisestä ei koidu oikeastaan varsinaisia menoja. Kun toimi alkaa kyllästyttää tai edustaja ei onnistu pitämään vaalikarjaansa tyytyväisenä, odottaa sievoinen eläke ja sopeutumiseläke.

Tämä kaikki tarjotaan siis Arkadian säädylle aikana, jolloin yhteiskunta ympärillä on jatkuvassa murroksessa. Ei ihme, että rahvaan kestettäväksi syydetään kuormakaupalla lakisaastetta. Arkadialla istuu hirviölaitos, joka on omassa jättikuplassaan saanut lillua koskemattomana ja turvassa maailman muutoksista. Se on kyllä ollut junailemassa Suomea kohti liittovaltiota, luopumaan omasta taloudellisesta päätösvallastaan yleiseurooppalaisen poliittisen valuutan kautta. Eduskunnasta on tullut opportunistien pysäkki näiden odottaessa junaa Brysselin ruhtinaallisten lihapatojen äärelle. Poliittisen kulttuurimme jääräliiga puolustelee mainittua laitosta vedoten demokratiaan ja etenkin juuri ”edustukselliseen” demokratiaan. Tuolla argumentoinnilla sivuutetaan edustuksellisuuden puutteet. Itse asiassa eliittimme ylistämä edustuksellinen demokratia on vain päätäntävallan lahjoittamista pois omista käsistä. Rekien ja pärevalon aikana se oli välttämätöntä, mutta nykyään moinen käytäntö on vain ummehtunutta seisahtuneisuutta.


Mitä tilalle?


Yksinkertaistettuna olisi edettävä kohti jonkinlaista Sveitsin mallia eli säännöllisiä kansanäänestyksiä. Mikäli sivuutetaan tässä nykykäytäntöön tarrautuva lahjonnalle altis establismentti, muutosta olisi lähdettävä hakemaan koko päätöksentekoprosessiin ylhäältä alas. Todellisuus tuskin pian antaa mahdollisuuksia parannuksiin, koska nykyisestä sekasotkusta ja todellisen vallan viemisestä kansalta hyötyvät erittäin vaikutusvaltaiset piirit. Leikitelkäämme kuitenkin ajatuksella että pääsisimme näennäisdemokratiasta kohti todellista kansanvaltaa.

Ensinnäkään en jaksa uskoa yhteiskunnan tarvitsevan tällaista jatkuvaa lakien ja ”uudistusten” vyörytystä, jota euvostokansat joutuvat kokemaan osana Brysselin epätoivoista pyrkimystä sulattaa kansat yhdeksi massaksi. Oma lukunsa on vielä omien poliitikkojemme puuhastelu tarpeellisuutensa vaikutelman luomiseksi kansan keskuuteen. Puolueiden kalliiksi leikkikentäksi päätynyt Arkadian teatteri olisi siis syytä korvata jollain muulla. Eräs ratkaisu olisi muutaman kymmenen mahdollisimman puolueettoman erikoisasiantuntijan eli virkamiehen palkkaaminen lainsäädäntöä valmistelevaksi ja sitä valvovaksi elimeksi. Virat olisivat elinikäisiä, jotta lakiehdotusten valmisteluun kehittyisi paras mahdollinen taito. Uusia lakeja voisi yhä esitellä kansanäänestyksen ohella hallituksen kaltainen elin, jonka valitsisi kansa suoraan puolueiden asettamista tai vapaista ehdokkaista. Lakeja ei saisi enää laatia minkään määränormin mukaan. Ellei syytä ilmene uusia lakeja ei esiteltäisi. Esitysten tulisi olla niin yksilöityjä ja tarkkoja, että ne voitaisiin alistaa kansanäänestykseen.

Koska puolueille ei jäisi enää nykyisen eduskunnan kaltaista hiekkalaatikkoa, niiden ainoaksi vaikutuskeinoksi jäisi suora kanssakäyminen äänestäjien kanssa. Niiden huoleksi jäisi vakuutella äänestäjille kulloinenkin mielipide kansanäänestyksiin tulevista lakiehdotuksista.

Nykyinen lakiviidakko on melkoinen rytökasa. Osansa on varmaan tarkoituksellisella hämmennyksellä, jolla rahvas on tahdottu pitää saappaan anturan alla. Eduskunta on mahdollistanut epädemokraattisen antautumisen Brysselin Euvostoliitolle, joka nykyisen kehityksen jatkuessa saanee myös ylimmän verotusoikeuden ja lopullisen päätäntävallan kansamme varoista. Eduskunnan lakkauttaminen ja siirtyminen aidompaan demokratiaan vaatisi luonnollisesti itsenäistymisen Brysselin alaisuudesta ja merkittävän puhdistuksen lainsäädännössämme. Sitä varten tulisi nimittää väliaikainen lainpuhdistuslautakunta käymään läpi jokainen asetuksemme. Samassa yhteydessä itse kansan koulutustasoon tulisi kiinnittää huomiota; äänioikeus olisi lunastettava kansalaistaitojen peruskurssilla, jolla äänivaltansa vastineeksi hankittaisiin perustavat tiedot yhteiskunnan toiminnasta ja sen lainalaisuuksista.

Utopiaa? Nykyisellään epäilemättä juuri sellaista. Kuitenkin on lähes rikollista kansakuntaa kohtaan, että poliittinen hallintomallimme on jämähtänyt esiteolliseen yhteiskuntamalliin pohjaaviin menetelmiin. Nykyaikaistaminen toki astuisi todella suurille varpaille, koska kokonaisen kansan lahjominen kuuliaiseksi isolle rahalle olisi liki mahdotonta toisin kuin nykyisten puoluekurissaan kylpevien uraedustajien.




perjantai 19. lokakuuta 2018

Hiiri tahtoo kissojen pöytään


Euvostopolitrukeilla on sangen mahtipontiset käsitykset itsestään. Itsetyytyväisinä he keekoilevat lukuisissa kriisikokouksissaan ja virnuilevat alamaisilleen. Toisiaan selkään taputellen he siunaavat alkuperäisiä päätöksiä rikkovat hätävararatkaisut toisensa jälkeen. Tuohon setä- ja tätikerhoon pyrkii lukemattomia pikkupoliitikkoja vasallimaista kautta laajan Euvostomaan. Tahto on toki valtaisa päästä kauhomaan poliittista valuuttaa härskeimpään pyramidihuijausten tyyliin mahdollisimman paljon omiin taskuihin. Niinpä noiden Brysselin lakeijoiden itsetunnolle käy tavattomasti, ettei heitä omasta mielestään päästetä tarpeeksi isoihin pöytiin päättämään maailman todellisista asioista.

Euvostopolitrukkeja kiukuttaa, ettei heidän kansojenkyykytyksen kerhoaan oteta tarpeeksi vakavasti
maailmanpolitiikan tärkeimmillä hiekkalaatikoilla. Vapaakauppasopimuksestahan tässä kaiketi piti
aluksi kyse olla. Nytkö pitäisi lähteä maailmaa hallitsemaan? Kunhan sallittaisiin edes vasallien
päättää omista maistaan tahtonsa mukaan!


Nykyinen euvostotasavaltamme presidentti Sauli Niinistö on vastikään avautunut Maaseudun Tulevaisuudessa tuskasta, jota hän kokee Euvostoliiton jäämisestä sivuraiteelle todellisista neuvottelupöydistä. Hänestä on turhauttavaa, etteivät Kiina, Venäjä tai USA kohtele Euvostoliittoa tasavertaisena neuvottelukumppanina maailmanpolitiikan kipupisteissä. Presidenttimme toki myöntää euvostoideologistien elävän omassa aatteensa kultaamassa todellisuudessa, joka ei vastaa maailman pahuutta eikä raakuutta. Tuolla toteamuksella hän tulee samalla selittäneeksi koko paradoksin mammuttitaudista kärsivän, vapaakauppaliitosta liittovaltioksi mielivän Brysselin eliitin kyhäelmän maailmanpoliittisesta dilemmasta.

Toisin kuin Kiina, Venäjä tai USA Euvostoliittomme joutuu jatkuvasti kamppailemaan teennäisen ja kabineteissa päätetyn yleiseurooppalaisen euvostokansallisuuden luomiseksi. Lähes kaikki energia on sidottu vanhojen kulttuurikansojen oman identiteetin ahtamiseksi johonkin uuteen ja kaiken kattavaan euvostoihmisen muottiin. Brysselin kopla ei ole valtio eikä liittovaltio. Se on eliittipankkiirien projekti, jossa asiakkaille tyrkytetään jotain sellaista, mikä toistaiseksi on pelkkä kuori. Samalla yhä kasvavalle oppositiolle väitetään, ettei tavoitteena olisi liittovaltio. Kunnon diktatuurien tapaan kasvavalla valvonnalla ja säätelyllä pyritään mielipidemassaa muotoilemaan tiukkoihin rajoihin. Myyntivalttina on ollut toimiminen maailman sosiaalitoimistona, joka kutsuu luokseen kaikki paikalle kykenevät. Edes rikollisia ei saisi karkottaa, koska näiden kohtalo lähtömaissaan saattaisi olla perin karu. Siinä yhteydessä sivuutetaan kepeästi alkuperäisten eurooppalaisten oma turvallisuus. Niin kutsuttujen ”arvojen” nimissä pelataan jonkinlaista tuolileikkiä, jossa mukaan otetaan yhä uutta väkeä lisäämättä istuimia. Samalla käydään jonkinlaista henkistä sisällissotaa joitakin kerettiläisiä vasalleja (esim. Unkari, Puola) vastaan.

Kiina ja Venäjä ovat vanhoja maailmanpolitiikan tekijöitä. USA on toista sataa vuotta sekin ollut iso peluri. Suurvaltojen toiminta ei useinkaan ansaitse tyylipisteitä. Silti ne eivät pyri olemaan mikään jopa omia etujaan vastaan sorkkiva omatunto. Ei sovi kieltää, etteikö maailmanpolitiikassa pitäisi olla itsesuojeluvaiston rajoissa enemmän sensitiivisyyttä ja epäitsekkyyttä. Se ei vain juuri kuulu ihmisjoukkojen luonteeseen. Jos suurvallat tahtovat vuoropuheluun epämääräisen pikkuvaltioiden joukon kanssa, niillä on jo käytettävissä YK. Tai sitten ne voivat keskustella suoraan jonkin euvostovasallin kanssa. Toki presidenttimme ajaa takaa euvostotasavalloille kokoaan suurempia hauiksia poliittiseen kaupankäyntiin. Hyvesignaloiva jalanpolkeminen politiikassa ei ole hiirelle oikein menestyksellistä, ei vaikka isojen kissojen pöytiin marssisi monta keskenään kinastelevaa hiirtä tassut yhdessä.

Britannia oli ennen maailmanvalta. Saksa tahtoi sellaiseksi. Ranska oli taannoin jotain kahden ensin mainitun väliltä. Nyt Saksa ja Ranska pyrkivät omista lähtökohdistaan muovaamaan Euvostoliitosta työkalua maailmanpolitiikan pelinappulaksi. Britannia puolestaan tahtoo rakentaa omaa, Brysselistä erillistä tulevaisuutta, joka tietenkin federalisteja kauhistuttaa. Kunnon renkipojan tapaan Euvosto-Suomi kipuilee presidenttinsä suulla pankkiirien projektin vaikutusvallan puolesta. Koska valtapolitiikan karuimmista totuuksista ei sovi hyvekylvetetylle euvostokansalle suoraan puhua, turvaudutaan yleismaailmalliseen huoleen eli pelkoon ympäristömme ja ilmaston tilasta.

Ilmastonsuojelu ja ympäristöpolitiikka on kiistämättömän tehokas aneväline. Euvosto-Suomessa sekoillaan kierrätyksen toteutuksen hienosäädön kanssa samaan aikaan kun 8 aasialaista ja 2 afrikkalaista jokea lykkää peräti 90 prosenttia maailman meriin päätyvästä muovista. Jossain täytyy löytyä raja, jolloin pienen, muutaman miljoonan ihmisen kansakunnan itseruoskinta muuttuu liki merkityksettömäksi koko maailman tupruttelun rinnalla. Sitä odotellessa tavallisen euvostokansalaisen arkielämä muuttuu erilaisilla maksuilla sietämättömän kalliiksi ja elinkustannukset kuristavat kilpailukyvyn tavoiteltaessa sekä ammattityövoimaa että toimeentuloa. Täkäläisen tolkun kaipaaminen suojeluun ja toimien toivominen eniten sotkevien piiriin tahdotaan vain liian usein ymmärtää fanaatikkojen on/off -tyyliin väärin piittaamattomuudeksi omasta elinympäristöstämme.

Täytyy sentään nostaa esille yksi Niinistö toteamus, jota ei sovi kiistää:

Sain aikoinaan vähän kritiikkiäkin kun korostin, että on äärimmäisen tärkeää, että Suomessa säilyy kyky tuottaa elintarvikkeita. Se näyttää muodostuvan yhä nopeammin yhä tärkeämmäksi, jos ajatellaan ilmastonmuutosta.

Ilmastonmuutosta tai ei, tyystin toisten ruokittaviksi meidän ei ole syytä heittäytyä, vaikka viljalaivat toistaiseksi meille kulkevatkin. Ongelmiin ei tuolloin tarvittaisi kummoistakaan katastrofia suurilla satoalueilla.

Euvostoliitto on siis itse kasvava kriisipesäke. Silti sen pikkujohtajat kurkkivat pomojensa olan takaa havitellen entistä tärkeämpää asemaa neuvottelupöydissä! Hiiri polkee tassuaan, koska pelkää piipityksensä tyystin katoavan kissojen taakse. 





keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Uuvattibanaanitasavalta


Eduskunnassa järjestettiin 16.10.2018 näytelmä, joka uursi poliittiseen järjestelmäämme uuden, syvän haavan. Hallitus toi tiedonantona esille halunsa irtisanomissuojan purkamisesta pienissä yrityksissä. Hyvin nopeasti väittelyä seuranneelle euvostokansalaiselle tuli selväksi, että kyse oli paljon ja etenkin juuri paljon muustakin kuin vain hallituksen ”huolesta” pienyrittäjien rekrytointipulmista eikä ainakaan väitetystä lisätyöpaikkojen luomisesta. 

Hallitus runnoi esille näkökulmaansa perustellen sitä työllisyyden parantamisella. Heti alussa tarkkailija joutui ihmettelemään, miten syntyisi lisää työpaikkoja kierrättämällä väkeä yhä pikaisemmin samoissa jo olemassaolevissa työpaikoissa. Samassa yhteydessä kuitenkin hallituspuolueiden edustajat painottivat sopimattoman työntekijän suhteellisesti kohtuutonta vaikutusta juuri pienissä työyhteisöissä. Oppositio yritti tuoda esille irtisanomismahdollisuuksia jo nykyisen lainsäädännön puitteissa. Sosiaalidemokraattien Rinne peräsi useaan kertaan esimerkkejä käytännön muutoksista.

Oppositio toi myös esille käytännön huolen koulutuksen kriisistä, mutta se tuntui jäävän lähinnä kiusalliseksi sivulauseeksi, johon olisi suonut puututtavan huomattavasti pontevammin. Viime aikoina nimittäin on oltu entistä enemmän huolissaan ammattikoulutuksen tasosta. Vaikka aina on ollut niin, että lopulliset työtavat hioutuvat ensimmäisisissä työpaikoissa, juuri pienillä yrityksillä ei ole voimavaroja paikkailla esimerkiksi lähiopetuksen näivettämisen koulutukseen kaivamia aukkoja. Mikään irtisanomisen helppous ei korjaa perusongelmaa eli osaavan työvoiman puutetta. 





Joidenkin edustajien kaipailema työvoiman ulkomaisen hankinnan tarveharkinnan poistamisesta kuulosti tässä yhteydessä lähinnä toiveelta saada ulkomailta valmiiksi koulutettua työvoimaa, koska sellaisen kouluttamiseen ei itse enää tahdota riittävästi panostaa. Harmi vain, että maailmalta olisi kaiketi tulossa enimmäkseen kieli- ja ammattitaidotonta väkeä. Todellisista osaajista uskoisi kilpailtavan aivan toisenlaisilla työelämänrakenteilla kuin mihin viime vuosikymmeninä täällä on pyritty. Sitä paitsi onhan jo useampaan kertaan todettu, että todellisten erikoisosaajien saamisessa ei meillä ole ollut rajoitteita, mikäli se vain kokisi tarpeeksi houkuttelevaksi tänne muuten siirtyä.

Kiistanalainen suunnitteilla oleva lakiehdotus on todennäköisesti vaikutuksiltaan laajempi kuin päältä päin näyttäisi. Hallituksen tavoitteena on pelkistää riita lähtökohdiltaan mahdollisimman mitättömäksi. Opposition taholta nostettiin kuitenkin esille myös huoli ikääntyvien työntekijöiden asemasta. Mahdollisimman epäselviksi jätetyt irtisanomisperusteet asettavat juuri parhaimman työtehonsa menettäneet seniorityöntekijät hankalaan asemaan. Näiden työllistyminen uudestaan on myös erityisen vaikeata.

Tarkkailijan korvaan pisti kärjekkyys, jolla hallituksen joukot tukijoineen ajoivat puheena ollutta agendaansa. Vartiainen oli tietenkin oma lukunsa intoutuessaan liki fanaattiseen esitykseen hallituksen ja eduskunnan ylimmästä vallasta euvostotasavallassamme. Sinänsä moinen mesominen oli jo lähes koomista aikana, jolloin jopa kellon siirtämiseenkin tarvitaan massiivisten sakkomaksujen uhalla Brysselin yhteispäätös. Sekä oppositio että hallituksen kaaderit tonkivat omista lähtökohdistaan perustuslaillisuutta ja demokratiaa. Etenkin hallituksen kannattajien puheenvuoroista paistoi jonkinlainen vääristynyt käsitys siitä, että kansa olisi jotenkin eduskunnan ja hallituksen palvelijoita. Neljäksi vuodeksi ilman ennenaikaista irtisanomista betonoitujen kansanedustajien turvattu asema päätöksenteossa esittäytyi paradoksaalisesti entistä selvemmin käsiteltäessä alamaisten yhä helpompaa pois potkimista. Oppositio sentään esitti huolensa tavasta, jolla edustuslaitoksen kädet pyrittiin ”valkean paperin” allekirjoituksella sitomaan jo ennen kuin varsinainen lakiehdotus on tuotu käsiteltäväksi.

Paljon parjattu Paavo Väyrynen esiintyi kokeneen ja aikaa nähneen veteraanipoliitikon lailla ilman ylenmääräistä kiihkoa. Hän arvosteli tiedonantomenettelyä verraten sitä erityistoimiin euroon liityttäessä. Hän muisteli Esko Ahon työreformia. Väyrysen mukaan käsittelyssä ollut niin kutsuttu irtisanomislaki ei palvele pienyrittäjiä edessä väistämättä olevien kalliiden oikeudenkäyntien vuoksi. Jopa työministeri itse taisi myöntää lopullisten tulkintojen syntyvän vasta oikeusistuimissa. Tuomarit kiittänevät ja nauravat matkalla pankkiin! Väyrynen piti pienyrittäjien oikeusavusta tehtyä ehdotusta järkevänä. Väyrynen siis toivoi hallituksen luopuvan lakiesityksestä pitäen kannatettavana Kaikkosen ehdotusta yhteisestä kokouksesta. Myös sotessa olisi hänen mukaansa turvauduttava opposition apuun.

Hallitus osoitti väittelyn loppua kohden yhä selvemmin oman ylimielisyytensä lainsäädäntöprosessissa. Niin kuin oppositio kitkerästi totesikin ministerit liukenivat tiehensä heti televisiokameroiden poistuttua. Sinisten 0 äänen ministeri Lindström jäi urheasti viimeisenä ottamaan vastaan paskamyrskyä, mutta taisi hänkin ennen loppua poistua. Uskollisen rakkikoiran tavoin sentään sinisten Simon Elo jaksoi räksyttää hallituksen puolesta ollen samalla olemuksellaan selkeä huutomerkki mainitun porukkansa asemasta Sipilän ja Orpon kannatusyhdistyksenä. Mikäli eduskunnan antama avoin valtakirja lakivalmistelulle todella on niin tärkeä kuin Sipilä on antanut ymmärtää, olisi ministerien suonut raivaavan itselleen aikaa istua paikalla hamaan loppuun asti.

Väittely eduskunnassa oli teatteria kiihkeimmillään. Jokainen edustaja vakuutteli olevansa huolissaan pienistä yrittäjistä. Auttamiskeinot vain vaikuttivat olevan ristiriidassa, samoin väitteet yrittäjien antamasta palautteesta. Selvää kuitenkin lienee, ettei hallituksen toiminta ainakaan vähennä liikeyritysten kohtaamaa byrokratiaa tai ongelmatapausten aikaansaamia kustannuksia. Jo pelkästään odotettavissa olevat ennakkotapausten oikeudenkäyntikulut tulisi ottaa huomioon. Hallituksen raivokkuus asiansa ajamisessa kuvastelee epätoivoista tarvetta saada jotain aikaan ennen seuraavia vaaleja. Kun pyrkimys on kohdannut vastustusta, on kiskottu päälle marttyyrinviittaa. Eduskunnalla olisi vakava paikka toimia oman arvovaltansa rippeiden palauttamiseksi ja osoittaa hallitukselle sen paikka hierarkiassa eli kieltäytyä tukemasta sille yhä tuomatonta lakiehdotusta. Hallituspuolueiden kuuliaisten edustajien äänin tosin Sipilä ja Orpo saavat yhä hävyttömästi naureskella kohtaamalleen arvostelulle. Kamerat kyllä eilenkin tavoittivat kaksikon virnuilemassa kuin pahaiset koulupojat.

Eilinen näytelmä oli kaikkinensa askel yhä syvemmälle uuvattibanaanitasavallan ydintä. Hallitus liki kiristi marttyyrin elkein avointa valtakirjaa lakiesitykselle, jota ei virallisesti ole edes eduskunnalle vielä annettu. Oppositio yritti jälleen tehdä selväksi työelämän jännittyneen ja varmasti ylireagoivankin tilanteen olevan seurausta useista toisiaan seuranneista työntekijöille ja työttömille ikävistä päätöksistä. Irtisanomislain isäksikin eräässä puheenvuorossa tituleerattu Matti Vanhanen toi julki närkästyksensä valmisteilla olevan esityksen herättämistä reaktioista. Hänen esiintymisensä oli siis puhtaimmillaan Euvostoliitossa tai ainakin Euvosto-Suomessa vahvasti kasvanutta pyrkimystä tuoda päätökset eteen vasta siinä vaiheessa kun niitä ei pystytä enää perumaan. Keskustelun ja väittelyn aika on juuri nyt. Yhteiskunnassa vellovat sekä pinnan alla muhivat että esille purkautuvat jännitteet kuvastelevat tautia, joka seuraa pitkällisestä vääristyneestä hallintotavasta. Sitä ilmentää puhtaimmillaan Vartiaisen teatraalisen esiintymisen sanoma hallitsemisesta, jota hänen sanomansa mukaan tekee hallitus ja eduskunta kansan joko totellessa tai itkiessä ja totellessa. Hiukankin ympärilleen katseleva euvostokansalainen kuitenkin joutuu toteamaan, että' käytännön päätäntävaltaa ollaan siirtämässä yhä enemmän Brysselin pääkonttorille. Täkäläisen sivukonttorin on pakko turvautua yhä enemmän venettä keikuttavaan poliittiseen teatteriin antaakseen alamaisille harhakuvan hallintavallan säilymisestä omissa käsissä.

Olemme siirtyneet uuvattibanaanitasavallan aikaan. Sitä tulevat yhä useammin määrittelemään operettimaisen tragikoomiset farssit, jollaisista malliesimerkki käytiin juuri Arkadialla.






keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Kuluttajansuojaa myös äänestäjille!


Viime päivien näytelmä edustaja Kaj Turusen ja hallituspuolueiden välillä on vain viime vuoden Uuvattisirkuksen jatkonäytöstä ja samalla selkeä manifesti poliittisen järjestelmämme vioista.




Nämä loikkarit alleviivaavat nykyisen poliittisen järjestelmämme vanhentuneisuutta.

Nyt kansalaiset saavat armosta  4 vuoden välein äänestää 200 poliitikon rälssin elämään omaa elämäänsä "aviovuoteeseen" lobbareiden kanssa. Eduskunnan toimikausi on käytännössä betonoitu neljäksi vuodeksi. Ennen edes presidentti saattoi viheltää pelin poikki politrukkien alkaessa sekoilla liikaa.

Hallituksen sisäisestä luottamuksesta on ulkopuolisen hankala sanoa mitään, mutta kansalaisten  keskuudessa Sipilän poppoo on kyllä arvokkuutensa menettänyt. Sininen väki puolestaan on profiloitumassa ammattiloikkareiksi, joiden vakaumus näyttää olevan myytävissä eniten tarjoavalle.



Nyt neljän vuoden aikana saattaa tapahtua yhtä ja toista:

  • Päätettäväksi tulee usein täysin eri asioita kuin on ollut edes keskustelun alla ennen vaaleja. Äänestäjillä siten ei ole käytännön tietoa edustajan kannasta aiemmin julkituomattomaan hankkeeseen. Edustajalle merkitsee enemmän ryhmäkuri kuin vaaleissa julistettu aate. Taustalla väijyy lobbaus, lahjonta.

  • Äänestäjällä ei ole mitään takeita, että edustaja pysyttelee koko vaalikauden sitä ohjelmaa ja niitä arvoja noudattavan puolueen riveissä, jossa on ollut äänestettäessä.

  • Edustajat saattavat kansaa kuulematta alistua ilmoitusasioina sellaisiin toimenpiteisiin, kuten omasta rahasta luopumiseen tai verotusoikeuden siirtämiseen Brysselille.

  • Edes hallituspuolueen vakava rikkoutuminen ei laukaise uusia vaaleja tai hallitusneuvotteluja. Hallituksessa saattaa istua poliittinen ryhmittymä, joka ei ole saanut valtakirjaa ainoassakaan vaalissa.


Äänestäjän eli kansan kuluttajansuoja itseään koskevissa asioissa on siis täysin olematon. Demokratiamme on ainoastaan komealta kalskahtava tyhjä sana. Ratkaisuna olisi kansan veto-oikeus tarkoin määritellyillä, aidoilla kansanääänestyksillä, jotka voisivat joko kaataa lakiehdotukset tai hajottaa koko eduskunnan. Turha alkaa höpöttää kustannuksista, sillä järjettömiin mittoihin leviävät poliittisten egojen mittelöt esimerkiksi sote-teatterissa ovat tulleet jo nyt meille maksamaan taatusti järjettömästi asiantuntijoiden varoituksia kuulematta, vaikkei tuhoa ole edes virallisesti käynnistetty. Mikäli edustaja vapaaehtoisesti eli siis ryhmänsä erottamatta lähtee puolueestaan, hänen tulisi välittömästi poistua myös eduskunnasta. Hänen valtakirjansahan on koskenut ainoastaan vaaleissa edustettua puoluetta ja sen puolueohjelmaa!



perjantai 20. huhtikuuta 2018

Sontasammiossa läikkyy


Harry Harkimon ero kokoomuksesta ei suinkaan ollut mikään yllätys. Mikäli on seurannut hänen esiintulojaan viime kuukausina, voisi jopa kutsua liikettä odotetuksi. Euvostokansalaisen silmissä häntä voisi jopa kutsua sadun pikkupojaksi, joka kertoi ääneen keisarin keekoilevan ilman vaatteita. On merkittävää, että hän on puuttunut etenkin päätöksentekoon entisessä puolueessaan. Samanlaisia ongelmia tosin lienee myös muissa jähmeissä, euvostouskoisissa puolueissa - eli siis lähes kaikissa. Olisiko kenties vihdoinkin tullut aika sanoa suoraan, että viime vuosituhannelta periytyvän puoluevetoisen vaikuttamisen aika olisi lähestymässä loppuaan?


Ohessa joitakin Harkimon kannanottoja:




Tietyille piireille kokoomus on yhä jonkinlainen pyhä lehmä, joka symboloi statusta yhteiskunnassa. Koska Brysselin kanta on viime vuosina muun muassa Lissabonin sopimuksen kautta junailtu ylivertaiseksi kansallisiin lakeihin nähden ja kokoomus on ollut kiihkomielisimpiä euvostopankkiirien nuoleskelijoita varmistellen palkkiovirkoja kaadereilleen, tuskin yllättää, että joku lopulta älähtää päätöksenteosta. Toki establishmentin räksyttävä puudeli Timo Haapala on jo ehtinyt tuomita Harkimon esiintymisen ”narsistiseksi farssinäytelmäksi”. Sinänsä kyseinen toimittelija laukoo itsestäänselvyyttä, koska poliittinen elämä on täynnä narsismia ja huomionkipeyttä aikana, jolloin käytännön vaikuttaminen ja kansakunnan itsenäinen päätöksenteko on lipumassa enää samankaltaisen operettikeekoilun tasolle kuin presidenttimme toiminta. Haapalan ja kumppaneiden kommenttien välistä on luettavissa pyrkimys leimata kokoomuskapinallinen pikkupojaksi, joka on loukkaantunut jouduttuaan viemään omat leikkikalunsa pois hiekkalaatikolta.

Mielenkiintoista on ollut Harkimon (ja eräiden toistenkin kriitikoiden esim. Lepomäen) tarttuminen juuri sote-prosessiin. Joitakin tärkeitä kysymyksiä ei mielestäni ole vieläkään tarpeeksi selkeästi esitetty. Mistä on tullut olennaisin määräys Suomen alun alkaen esimerkillisen terveydenhoitojärjestelmän myllertämisestä? Miksi mainittua sotehirviötä on jääräpäisesti ajettu lävitse paikkaillen sieltä ja täältä sen sijaan, että maltettaisiin mieli ja pohdittaisiin lähtökohtia uudelleen?

Puolueiden pitäisi olla ihmisiä varten eikä ihmisten puoluetta. Siksi hiukan jopa hämmentää se parranväpätys, jota tunnetun henkilön ero ja pettymys on herättänyt mediassakin. Myös yksittäiset kommentoijat ovat epäilleet uusien puolueiden synnyttämisen järkevyyttä. Kenties informaatioyhteiskunta ja kansalaisten noussut koulutustaso ovatkin vähentäneet ratkaisevasti vanhakantaisten puoluejärjestöjen perimmäistä tarvetta. Ulkopuolisen silmin etenkin kokoomuksesta tulevat vääjäämättä mieleen vapaamuurareiden kaltaiset herraseurat, joihin kuuluminen on ollut välttämätöntä tiettyjen ovien avautumiseksi. Dilemma päätöksenteon ja sosiaalista toimintaa määrittävien raiteiden välillä saattaa olla hyvinkin perimmäisenä syynä tähänkin näytelmään: Jos päätöksenteko on pohjimmiltaan todella autoritääristä ja sidottu kautta linjan hyvin kapealle pohjalle, siitä on hankala livetä.

Kenties Ahmed-Harkimo olisi tahtonut vain suurvisiiriksi suurvisiirin paikalle ja on loukkaantunut siitä, että siinä istuu Pullah-Orpo. Sinänsä sen ei pitäisi olla mitään uutta poliittisessa elämässä. Mutta millä tasolla on päätetty, että kokoomus jatkaa Kataisen/Stubbin/Orpon linjalla? Aika uskomatonta, että kyseinen puolue on joskus kuvaillut itseään ”kansalliseksi”. Olisiko Harkimolla ollut antaa jotain muuta? Ainakin Venäjän suuntaan olen ollut hänellä huomaavani muutakin toimintaa kuin bryssellähtöistä syyttelyä. Jos poliitikko ei kykene toteuttamaan itseään vanhassa puolueessa, hän toki etsii uutta väylää.

Suomalainen puoluekenttä näyttäytyy euvostokansalaiselle erittäin ummehtuneena lietesäiliönä, joka lemuaa synkeätä euvostohenkeä. Taannoin perussuomalaiset antoivat ymmärtää pyrkivänsä lähelle euvostovastaisia piirejä. Suursmurfinsa Soini johdolla persutkin olivat tehdä harakirin liittovaltion niljakkaan käden vetäessä osan väestä samaan liemeen muiden poliitikkojemme kanssa. Uuvattinäytelmä oli suomalaisen demokratian itsemurha ja tappoi taas ison osan kansan puolueita kohtaan tunteman uskon rippeistä.

Vasta tulevaisuus näyttää, mitä seurauksia Harkimon kokoomuserosta tulee olemaan. Hän on ilmeisesti enemmän poliittinen ja taloudellinen toimija kuin tahdoton broileri, jollaista Brysselin juoksupoikana oleminen vaatii. Toivoa vain sopii, että vallasväen sontasammio lopullisesti läikkyisi ylitse ja avaisi tietä suoralle demokratialle ja kansanäänestyksille ylitse puolueiden herra- ja rouvakerhojen. Koulutuskeskeisessä maailmanajassa ei luulisi olevan ylivoimaista kytkeä kansan suora äänestäminen tiettyihin perustietoihin päätettävistä asioista. Eduskunta köllöttelee lahjojien ja lobbareiden kohteena kuin hanhi kultalautasella. Puolueet puolestaan näyttäisivät toimivan vain vallitsevan järjestelmän takuumiehinä. 




torstai 19. huhtikuuta 2018

Kiertotalous – harha vai mahdollisuus?


Sattuipa juuri eteeni Talouselämästä mielenkiintoinen kirjoitus, jossa käsitellään niin kutsuttua kiertotaloutta, josta haikaillaan uutta valtavirtaa. Niin kuin monet muutkin talouteen liittyvät asiat se vaikuttaisi toimiessaan olevan mahdollisuus kohti utopiaa. 




Kirjoitus aloitetaan pontevasti toteamalla lineaarisen ajattelun vanhentuneisuus eli siis että tuotteen elinkaaressa olisi ainoastaan yksi suunta: kohti arvon kuihtumista. Tämä lineaarisuus on toki yhteydessä länsimaiseen ajatteluun yleensäkin, mihin nuoruudessani törmäsin lukiessani hiukan buddhalaisen ajattelun perusteista. Ajatus selkeästä alku- ja loppupisteestähän oikeastaan vapauttaa perimmäisestä vastuusta, koska lineaarisuuden mukaan alkuun ei voi enää palata. Kehämäisessä käsityksessä sen sijaan kierretään niin kauan, kunnes sielu tavoittaa kiertoliikkeestä vapauttavan tilan. Kutsuttakoon sitä sitten Nirvanaksi, valaistumiseksi tai miksi nyt sittenkin. Karma puolestaan edustaa perimmäistä vastuuta tekemisistään.

No niin, siinä nyt hiukan erittäin karkeata yksinkertaistamista. Olen usein pohtinut, että juuri länsimainen, lineaarinen ajattelu pohjimmiltaan sisältää maailmantuhon siemenen. Viimeistään niin on käynyt ihmisten vapautuessa syvän uskonnollisesta helvetin- ja kadotuksen pelosta. Lineaarisen käsityksensä mukaan ihminen saattaa olla tyytyväinen kasattuaan elämänsä aikana valtavan keon omaisuutta itselleen kärjistetysti sanoen keinoista välittämättä. Toki samaa on esiintynyt Aasiassakin, mikä liittynee globaalisti vallinneeseen, menestyneeseen liiketoimintakäsitykseen. Kaiken kierron hyväksymiselle olettaisi kuitenkin pohjimmiltaan epälineaarisuuteen uskoneessa ympäristössä silti olevan parhaat edellytykset.

Maapallo joka tapauksessa on pääasiassa suljettu kierto ellei ota lukuun avaruudesta putoilevia kivenmurikoita mineraaleineen. Kiertotalouden ymmärtäminen juuri raaka-aineiden kautta lieneekin helpointa. Luonnonvarat on syytä säilyttää mahdollisimman tarkoin kiertämässä, koska niitä on rajattu määrä. Samoin tulisi kuitenkin ymmärtää myös kaikki inhimillinen toiminta ja kiihtyvästi lisääntyvä aineeton tuotanto. Siinä tullaankin suurten henkisten muutosten eteen ennen kuin nähdäkseni voidaan olettaa laajamittaisen kiertotalouden edes teoriassa toimivan.

Kierron onnistuminen vaatii kaikkien osasten tasapainoa. Ihmimillinen ainesosa jatkuvasti lisääntyessään kasvattaa vakavaa epätasapainoa. Samoin varallisuuden keskittyminen yhä harvempiin käsiin. Työn kierrättäminen ei toimi, koska sisään kiertoon tulee koko ajan lisää jakajia tilanteessa, jossa jaettavaa eli oikeita työpaikkoja on yhä vähemmän. Toimiva syntyvyydensäätely vailla mitään uskonnollisia painolasteja olisi siis oikeasti toimivan kiertotalouden perusedellytys. Tällöin tuotanto ja kulutus olisivat tasapainossa, eikä pidäkkeetön lisääntyminen olisi enää kenenkään subjektiivinen oikeus missään taloudellisessa tai uskonnollisessa ympäristössä.

Olisi myös vapauduttava työn ja vapaa-ajan vastakkainasettelusta. Työpaikkoja ja työtilaisuuksia tulisi aidosti voida kierrättää sen sijaan, että yhdeltä ja samalta työntekijältä vaaditaan entistä isompaa työpanosta. Siksi myös työntekijän täytyisi luopua yksioikoisesta, lineaarisesta elintason kasvun tavoitteesta. Samalla yhteiskunnan olisi luovuttava työtä vailla olevien syyllistämisestä. Kukin vuorollaan osallistuisi tarvittavien hyödykkeiden ja palveluiden tuottamiseen ja kuluttamiseen, mutta kaikkien ei tarvitsisi olla yhtä aikaa sorvin äärellä.

Tämä vaikuttaa ihmiskuntaa ajatellen perin utopistiselta. Itsekkyys, ahneus ja pahansuopaisuus ovat olleet vallitsevina vuosituhansia. Tasaista jakamista populaatiolle on ajatuksena tarjottu kaikenlaisiassa sosialistiskommunistisissa kokeiluissa, mutta niidenkin taustalla on aina ollut tietyn itsensäkorottaneen ihmisluokan pyrkimys omaan etuun. Näin pohdiskellen aito kiertotalous maailmantrendinä vaikuttaa sangen epätodelliselta niin kauan kun eri uskonkäsitykset kampittavat toisiaan poliittisista intohimoista puhumattakaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö jo puhdas järki kehottaisi pyrkimään kierrättämään raaka-aineita ynnä muita resursseja mahdollisimman tarkoin ja ponnistelemaan tuon ajattelun viemiseksi myös pienten, kehittyneimpien ihmispopulaatioiden ulkopuolelle. 





keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Nyt kaikki bonuspistejahtiin!


Sote-soppa on kuin jatkuvaa saippuaoopperaa, jonka käänteet eivät kansaa armahda. Nyt on tihkunut tietoja jokaisen suomalaisen pisteyttämisestä terveyshistorian ja sosioekonomisten tekijöiden perusteella. Tämä alkaa käydä mielenkiintoiseksi eettiseksi kysymykseksi.




On ymmärrettävää, että yhteiskunta etsii keinoja tehostaa käyttämiensä varojen kohdennusta aikana, jolloin hoidot ovat yhä kalliimpia. Maalaisjärjellä ajatellen päättäjien toimet vaikuttavat silti vähintään nurinkurisilta. Mikäli sosiaali- ja terveyspuolen kohderyhmää verrattaisiin vaikka jyvälaariin ja jokaista palvelujen käyttäjää viljanjyvään, tuohon viljakasaan kaadetaan alati lisää suorasta putkesta maailmalta. Käyttäjäkunta tulisi aivan aluksi rajata tarkoin, jotta millään ”tehostamistoimilla” olisi mitään merkitystä.

Tietyissä piireissä on jaksettu jauhaa kunkin yksilön tarpeellisesta omasta vastuusta rajoittaa terveydelle haitallisia elämäntapoja. Tämä on ymmärrettävää ja kohtuullista tiettyihin rajoihin asti. Kukin yksilön on kuitenkin oma persoonallisen historiansa ja perintötekijöidensä summa. Joku kestää vastoinkäymisiä paremmin kuin toinen. Joku onnistuu sietämään työttömyytensä ja yhteiskunnalle pelkäksi kuonaksi joutumisen alkamalla himolenkkeilemään jonkun toisen koettaessa turruttaa päätään jollain lailla. Stressi ajaa jonkun elimistön täysin sekaisin toisen taas lähes nauttiessa masokistin lailla epävarmoista tilanteista. Nykyinen yhteiskunta ja työelämä vaikuttavat vahvasti suosivan jatkuvasta epävarmuudesta hormonitrippejä ottavia. Joku kestää painetta hiukan kauemmin niin sanotusti nollaamalla päänsä silloin tällöin kuin ruoskiessa itseään tunnista toiseen täydessä tietoisuudessa omasta mitättömyydestään. Yhtä kaikki epäterve yhteiskunta on itsessään suuri sairastuttaja koettaessaan ahtaa yksilöä koneen muottiin.

Kenties olisi inhimillisesti vähintä ojentaa yhteiskunnan suurille saneeraajille ja irtisanojille rekka-autollinen miinuspisteitä henkisten kärsimysten aiheuttamisesta ja massojen suistamisesta epäterveille urille.

Niin kutsutun henkilökohtaisen hinnan muodostumisessa olenaisessa osassa ovat siis perintötekijät. On sanottu, että DNA-testeillä voidaan sangen tarkoin kartoittaa yksilön riskit moniin tauteihin. Tuon perinnöllisen kuorman selvittäminen jokaiselta siis lienee olennaista toimivan pisteytyksen laatimisessa. Sitä kautta astutaan eettisesti vaarallisille vesille, koska tokihan tuolloin tiedetään jo etukäteen, mitä kautta syntynee yhteiskunnalle taloudelliseksi kuormaksi koituvia yksilöitä. Pisteytysjärjestelmä vaikuttaa avaavan tietä valtiolliselle eugeniikalle.

Sitten ihmiselon kuvassa ovat toki puhtaat sattumat ja työolot. Ensin mainitut muodostavat päivittäiset arpajaiset siitä, ketä esimerkiksi pakettiauto saattaa pukata matkalla ruokakauppaan. Extremelajien harrastajille puolestaan kuuluukin repullinen miinuspisteitä jo lähtöviivalla. Miten taas korvataan työnsä puolesta vahvassa vammautumisen ja sairastumisen riskissä eläville heidän epäedullinen asemansa?

Aina on mukana niitä, jotka pyrkivät oman taloudellisesti etuoikeutetun asemansa kautta lunastamaan ylimääräisiä etupisteitä. Välillisesti he niitä saavatkin jo lähtöviivalla kyetessään takaamaan itselleen parhaat yksityispalvelut ja pidättymällä kuormittavista, vaarallisista töistä. Tasapuolisuuden vuoksi heille olisi kai syytä jakaa pisteet jonkin erityiskertoimen kautta. Mikä kumma olisi tarpeeksi puolueeton taho tekemään tuon päätöksen? Onkohan lainlaatijoilla jo varattuna puhelinneuvottelu Pyhän Pietarin kanssa?

Kuten huomattua, päättäjiemme puuhastelu sote-sopassa suoltaa meille rahvaalle tasaiseen tahtiin yhä uutta ihmeteltävää. Yksi asia lienee kuitenkin varma: jossain todella korkealla taholla on päätetty puskea jonkinlainen sote lävitse. Eri asia on, millä nimellä sitä lopulta kutsutaankaan. Maailman valtapolitiikassa jotkin toimenpiteet vain taitavat olla tapahtumaan säädettyjä, eikä siinä yhteydessä paljon paina kansojen tai valtioiden perimmäinen hyvä.




tiistai 10. huhtikuuta 2018

Journalistista uhriutumista

Tämä uhkaa mennä jo tragikomiikan puolelle. Valtiollisen euvostopropagandan sylikoirat eli päätoimittajat ovat lähteneet kipuilemaan tilanteessa, jota he ovat itse olleet mukana luomassa.
 



Vähintäänkin tekopyhältä tuntuu tuon porukan vollotus renkiensä ja piikojensa puolesta samaan aikaan kun he sallivat esimerkiksi Timo Haapalan kaltaisten toistuvasti kollektiivisesti leimata esimerkiksi perussuomalaisia ulkopoliittisilla leimakirveillä. Olemmehan yhä uudelleen saaneet nähdä, kuinka toimittajat ovat olleet ottamassa liki tuomarin tehtäviä. Ottamatta nyt sinänsä kantaa esimerkiksi taannoin velloneeseen kohuun  Aku Louhimiehen ympärillä ja tämän syyllisyyteen oli äärimmäisen tuskastuttavaa seurata, kuinka asianosainen raahattiin julkisesti matelemaan toimittajien ja näyttelijöiden raadin eteen.

Korostettakoon tässä nyt erityisesti, etteivät minkäänlaiset tappouhkaukset toki kuulu hyväksyttävään toimintaan. Sellaiset ovat yksiselitteisesti tuomittavia. On kuitenkin huomioitava, mikä vaikutus yksittäisten ihmisten tai ihmisjoukkojen nostamiselle tikunnokkaan lopultakin on. Toimittajat ovat kovin kärkevästi olleet arvostelemassa toisia mutta hyvin härskisti itse tekemässä sitä. Siinä on varmasti monta uraa tuhottu ennen mitään oikeuden päätöksiä. Nykytekniikan aikana sosiaalinen media on suonut rahvaalle mahdollisuuden vastata toimittelijoiden tekemisiin samalla mitalla. Tukahdutettu vastareaktio tahtoo vain syntyä vahvassa tunnetilassa ilman pehmentäviä sävyjä sen lopulta päästessä purkautumaan.

Tämä päätoimittajien uusin esiintulo muistuttaa kovin paljon sitä liki surkuhupaisaa edellistä, jossa perättiin luotettavaa journalismia. Vastapainona olisi syytä muistuttaa, että journalistien tulisi ennemminkin kyseenalaistaa esimerkiksi myrkytysjupakoiden ja sotatapahtumien taustoja kuin tyytyä toistelemaan virallisia julkilausumia ja jahtaamaan niitä, jotka kyseenalaistavat virallista totuutta. Muistammehan muun muassa ne nolot käänteet Irakin joukkotuhoaseiden suhteen. Muun muassa YK:n asetarkastajien entinen johtaja Hans Blix on myöhemmin todennut, että Yhdysvallat ja Britannia liioittelivat Irakin uhkaa. Lehdistö ei näytä oppineen tuosta näytelmästä mitään. Kun Julian Assange esitti omat epäilynsä Britannian toimista Salisburyn myrkytystapauksen suhteen, tutkivan journalismin olisi pitänyt herätä. Sen sijaan asia tyydyttiin sangen lakonisesti toteamaan, koska asia ilmeisesti olisi joka tapauksessa tullut ilmi. Myös toimittajien mielipiteet Brysselin politbyroosta ja maahanmuutosta ovat kyllä tulleet liiankin selviksi. Kansanvaltaisten ja oman kansansa asiaa ajavien euvostovastaisten poliitikkojen kohtelu kannattajineen on myös usein lehdistössä sangen hurjaa ja säälimätöntä.

Syyllistämätön ja leimaamaton kirjoittelu ilman Haapalan kaltaisia, väistämättä päätoimittajien siunaamia vuodatuksia pienentäisi huomattavasti tarvetta  kaiken maailman julkilausumille.



maanantai 9. huhtikuuta 2018

Vastarinnan ääniä ja kotoista näpertelyä


Maailmalla kauhistellaan nyt Orbànin vaalivoittoa ja meillä päivitellään suomalaisten uppiniskaisuutta hallituksen päätösten edessä, kun ei aktiivimalli kuulemma toimi eivätkä suomalaiset lisäänny.

Unkarilaiset ova antaneet äänensä kuulua. Heillä on johtaja, johon uskoa.


Unkarilaiset ovat tehneet sen. He ovat antaneet voimakkaan vastalauseensa Euvostoliiton politiikalle. Siinä missä kansan valtaosa muissa euvostomaissa lammasmaisesti myötäilee Brysseliä tietyt itäeurooppalaiset valtiot yhä muistavat elämänsä suuren sosialistisen kokeilun valtapiirissä.

Euvostomielisten julkaisujen reaktiot ovat sangen oletettuja. Pitkin hampain ne ovat joutuneet toteamaan eurooppalaisittain sangen korkean äänestysprosentin eli 68,8. Viktor Orbán on siis saanut erittäin vahvan tuen puolueensa 133 paikalla 199 jäsenisessä parlamentissa. Siinä missä meidän puudelilehdistömme anelee omalle euvostouskoiselle Juha Sipilällemme säälittävästi palkintoa tuhotöistään Orbán on toiminut kansansa puolesta Brysseliä vastaan, ja siitä unkarilaiset ovat hänet ilmeisesti palkinneet huolimatta opposition euvostomielisistä yhteistopimintahenkilöistä.

Orbánin sanoma on jo kauan ollut selvä: säilyttää perinteinen kristitty Eurooppa ja unkarilainen Unkari. Hän on sulkenut rajat kutsumatta paikalle vyöryviltä ihmismassoilta, jotka lukumäärällään tukehduttaisivat maan ennen pitkää. Länsi-Euroopassa lisääntyvä sharialaki on yksi osoitus käytännön henkisistä muutoksista, joita Unkariin ei tahdota.

Helsingin Pravda toki linjansa mukaan pyrkii etsimään syitä euvostomielisten tappioon muun muassa vaalijärjestelmästä. Toki puitteet voidaan luoda joko Brysseliä suosiviksi tai omaa maata ja kansaa tukeviksi. Hesari toteaa myös kampanjaa agressiivisesti leimanneen maahanmuuttoteeman ja euvostovastaisuuden. Lopputulos kertookin unkarilaisten selkeästi kannattavan itsenäisen ja perinteisiä arvoja puolustavan valtion politiikkaa. Kuvaavaa lehdistömme kielenkäytölle on luonnehtia islamilaisen arvomaailman paikalle marssimisen vastustamista vihakampanjaksi, vaikka Orbán on selkeästi todennut, ettei Unkari vain tahdo islaminuskoa maahansa. Kyse on siis oman uskon ja oman kulttuurin puolustamisesta. Eivät unkarilaiset ole lähtemässä ristiretkelle kitkemään islamia islaminuskoisista valtioista. Tässä kohdin olisi mielenkiintoista pohtia, kuinka avomielisesti esim. Saudi-Arabia katsoisi kristittyjen joukkomarssia ja kirkkojen pystyttämistä. Onko kristinuskoisilla muka jokin erikoisvelvollisuus luovuttaa elintilansa toisille uskonkäsityksille?

Euvostomielinen media yrittää myös nostaa korruption välineeksi Orbánia vastaan, vaikka peiliin katsomista olisi kotipesässäkin. Vasta äskettäin meillä julkaistiin tutkimus, jonka mukaan elinkeinoelämä ohjailee vahvasti lobattavien [lahjottavien] itsensäedustajiemme lainsäädäntötoimintaa. Nuorisomme erityisen euvostomyönteisiä asenteita on myös hehkutettu euvostoliittolaisessa mallimaassamme. Nuori polvi keskuudessamme on jo syntynyt ja viettänyt koko elämänsä Euvostoliitossa, joten matkustelu ja kielitaito on helposti liitettävissä mystiseen euvostoihmiseen aivan kuin nuori väki ei olisi jo 1970-luvulla liikkunut maailmalla. Kuvaavaa kyllä ja tärkeätä euvostoprojektin kannalta on, että nämä nuoret ihmiset eivät ole kiinnostuneita Brysselin politbyroon politiikasta. Vaikka politrukit kenties muodon vuoksi asiasta ovat huolissaan, tuollainen individualistinen risteily vailla yhteiskunnallista vaikuttamispyrkimystä sopii pankkiireille erinomaisesti. Uuden ”eurooppalaisen” ihmisen tulee olla ensisijaisesti ja etenkin kuluttaja.

Olisi mielenkiintoista saada jostain puolueetonta tietoa myös siitä, kuinka paljon politrukkiemme sotekiiman takana ovat käskyt Brysselin pääkonttorilta. Mullistus yhteiskunnassa uhkaa ulottua ketjureaktiona kautta linjan. Sitkeästi elää uskomus kansalta salatuista vaikutuksista. Tulevaisuus provinssimme euvostokansalaisille näyttäytyy enemmän kuin epävarmana, siis niille jotka eivät kuulutetun ihanteen mukaan ole ”kansainvälisiä, paljon matkustelevia ja kielitaitoisia”. He saattavat hiljaa mielessään pohtia, minkälainen yhteiskunta heitä ympäröi muutaman vuoden kuluttua tai minkälainen automaatio rassaa työmarkkinoita. Eliittimme kerjää maailmalta yhä lisää tuntematonta väkeä, joka hädin tuskin osaa lukea ja kirjoittaa edes äidinkielellään saati suomeksi tai ruotsiksi. Millaisia ohituskaistoja vielä rakennetaankaan? On jo puhuttu tiettyjen pätevyysvaatimusten joustamisesta. Tätä taustaa vasten ei ole mikään ihme, etteivät suomalaiset lisäänny. Sinänsä siitä taitaa olla turha edes laatia tutkimuksia tässä henkisessä tilanteessa.

Vuodenvaihteen päätapahtumia on ollut aktiivimallin runnominen Arkadialla, vaikka lain vaatimat rakenteet ovat yhä puuttuneet. Paljon on perusteltu talouskasvulla, jonka uuvahtamisestakin on jo ollut ensi merkkejä esillä. Kuin pohjustuksena tuleville lisäkurituksille Hesari jo julistaa: ” Aktiivimallin vaikutukset eivät näy yrityksissä, ja työvoimapula pahenee yhä – Seuraava vaihtoehto on rekrytoida ulkomailta”. Mitä elinkeinoelämä sitten on odottanut? Vanheneva työttömien joukko ei suinkaan ole syntynyt tätä euvostotodellisuutta varten. Onko hausssa lopultakaan mikään realistinen ihmisolento vai kone? Puhuttaessa työpaikoista mukaan niputetaan myös sellaisia, joita ei rehellisesti miksikään työpaikoiksi kutsua. Vai mitä pitäisi sanoa palkattomasta varalla olosta tai täysin provisiopohjaisista tehtävistä maailmassa, jossa laskut ja maksut eivät suinkaan odota .

Aktiivimallissa aktivoida olisi pitänyt etenkin yrityksiä perustamaan sellaisia työpaikkoja, joista saaduilla tuloilla työttömät tulisivat toimeen sen sijaan että heidät siirretään vain jollain silmänkääntötempulla tilastoista pois. Kourallinenkin oikeisiin, tuottaviin ja kelvollista palkkaa ansaitsemaan saatavia työttömiä on yhteiskunnalle parempi kuin älyttömiin leikkikursseihin ja tempputöihin ajettujen ihmispoloisten massat. Koska perimmäisenä tarkoituksena vaikuttaa olleen ainoastaan tilastojen kaunistaminen, ei liene ihme, jos tyytymättömyyttä esiintyy kaikkialla muualla paitsi hallituksen piirissä.

Iän ollessa kiistämätön rasite työmarkkinoilla, elinkeinoelämän huolestuneen katseen täytyy ilmeisesti kohdistua siihen hektiseen ja omaan itseensä keskittyneeseen ikäpolveen, jota toisaalla on hehkutettu uutena euvostoihmisenä. Väitän kilpailukykyisen palkan, ammattitaitovaatimusten ja työehtojen tuottavan yrityksille enemmän kuin tarpeeksi työnhakijoita. Uusi polvi ei kuitenkaan alistu rengiksi tai piiaksi alihintaan niin kauan kuin toisaalla rakennetaan yli rajojen kulkevaa aktiivista ja isänmaatonta yksilöä. Siitä puheet liian korkeista sosiaalituista. Kilpailukykyinen työvoima tosin ei kieriskelekään köyhyysloukussa ja sitä paitsi rahaa kyllä jaetaan rajoituksetta maahantulijoille, joilla ei ole mitään edellytyksiä työllistyä, joten sosiaalipoliittinen keskustelu liitettynä työvoimapolitiikkaan on lähtökohtaisesti viallista.

Väitänpä, että Suomelle olisi ollut edullisinta pysyttäytyä – kauhistus sentään – sellaisena ”suljettuna” Impivaarana, joka olisi pitäytynyt infrastuktuuripalvelujensa suhteen valtiollisena nollasummapelinä heittymättä liittovaltion ohjailevaan berneriläiseen syliin. Kenties elintasomme ei olisi yhtä suuri kuin nyt, mutta se olisi todennäköisesti tasaisemmin kuin nyt. Ehkäpä myös nuori väkemme uskaltaisi lisääntyäkin eri lailla kuin nykyään, ja juuri Suomea varten. Aikamoista kauppamiestemme ja -naistemme aliarviointia on väittää, ettei tarvittava kaupankäynti onnistuisi myös Euvostoliiton ulkopuolella ja ilman ulkomailta vyöryviä ihmismassoja. Eliittimme on aina pyrkinyt isoisten rengeiksi ja piioiksi, joten meillä ei ole päässyt johtoon ketään Orbánin kaltaista oman kansan edun ajajaa. Kenties lähimpänä sitä on ollut Kekkonen, mutta siksipä häntä niin tietyissä piireissä nykyään vihataankin, ja maailmanaika oli tuolloin toinen.






maanantai 26. maaliskuuta 2018

”Me ei tulla sun hiekkalaatikolle”


Ohjaajakohu saamassa kulttuuripoliittisia seurauksia


Yhä vuodesta toiseen kulttuuripiirien isot gaalat ovat näyttäytyneet elitistien päiväkerhona, jossa armoitettuun piiriin hyväksytyt taputtelevat toisiaan selkään ja julkisuudessa jo kuukausia palkitut tuotokset saavat pystinsä. Esiintyvien taiteilijoiden tarvitsee vielä siellä kilvan pörhistellä toisilleen ja etenkin tiedotusvälineille. Viime vuosina maailmalta on kantautunut yhä enemmän monenmoisia poliittisia kannanottoja, joilla on pyritty vankistamaan hyvän ihmisen imagoa. Samalla varsinkin näytelmän seuraajien kannalta pääasia eli taiteelliset tuotokset ovat jääneet sivuosaan.



Taiteilijat ovat kautta aikain olleet sangen narsistista porukkaa. Jollain lailla heihin on voitu yhdistää vaikean ihmisen leima. Osaksi se on varmasti ollut sekä syy että seuraus heidän ammatinvalinnalleen. Heidän tehtävänsä on ollut luodata ajattelussaan ja esiintymisessään ihmisluonnon ja maailman pohjavireitä, mikä ei onnistune henkilöltä, jonka muumit tanssivat tavanomaista tahtia. Normihenkilö on valinnut jonkin vakiintuneista ns. porvarillisista ammateista ja ryhtynyt säästämään omakotitaloa, perhettä ja kenties koiraa varten. Voi päätellä, että ohjaamisen tai näyttelemisen työkseen ottaneet ihmiset ne vasta merkillisiä ovatkin. Tietyllä tavalla voi siis ymmärtää heidän levittelevän roskapyykkiäänkin kaiken kansan nähtäville ja vielä juhlapukuihin sonnustautuneina.

Poppoo gaaloissa edustaa nykypäivän länsimaista henkeä, jossa perinnäinen oikeuslaitos tutkimis- ja syyttämisprosesseineen koetaan liian hitaaksi. Tunteiden annetaan estoitta ajaa järjen ja harkinnan edelle. Kuin alakouluikäiset lähdetään julkisen syyttelyn tielle. Aseina käytetään jopa vuosikymmenten takaisia tapahtumia. Harvoja edes ihmetyttää, miksei epäkohtiin ole puututtu jo vuosikausia sitten. Aivan uskottavilta eivät tunnu selitykset kaikkien syystä kriittisten näyttelijöiden työtilaisuuksien joutuminen uhatuksi alalla, jolle kyllä varmasti on riittänyt tulijoita, uusia ohjaajakandidaatteja. Esimerkkitapauksessa elokuvaohjaajia on ennemminkin julkisuudessa tainnut vaivata iänikuinen rahoituksen saamisen ongelma, ja kelvollisten käsikirjoitusten puute.

En kiistä, etteikö nyt vuorollaan aasinhattua kantamaan joutunut ohjaaja todennäköisesti ole ollut vähintään hankala tyyppi. Kuten edellä olen pyrkinyt mainitsemaan, useimmat taiteilijat ovat vaikeita persoonia. Niin ovat epäilemättä myös näyttelijätkin, mutta heidän oikuttelunsa ovatkin kuuluneet vuosikymmenet saumatta ainakin julkiseen kuvaan. En myös mitenkään tahdo aliarvioida mahdollisia loukkauksia tai muita väärinkäytöksiä. Niiden julkinen ja oikeudenkäynninomainen käsitteleminen vain ei kuulu mihinkään palkintogaaloihin tai televisio-ohjelmiin. Samoin maailmalta ilmeisesti tänne levinnyt kaikenlainen muukin alaan kuulumaton elämöiminen punaisella matolla on sangen vastenmielistä. Touhun libretto on toki pitänyt sisällään myös monen ulkokehänkin toimijan kilpalaulannan kaltainen julistautuminen irti kiistanomaisesta henkilöstä ja tapahtumista.

Kulttuuriministeri ei kyennyt irrottamaan kyseenalaisia syytöksiä palkittavina olevista elokuvista. Varsinkin koska syytösten kohteena oleva elokuvaohjaaja on kiistatta ollut ammatissaan pätevä ja esittänyt jo ennen tilaisuutta omia katuvia kannanottojaan, palkintojenjako olisi tullut suorittaa varman asiallisesti ja kenties jollain tulevaisuuden varmempaan suorittamiseen kannustavalla kommentilla höystettynä. Sen sijaan poliitikkokin lähti mukaan tunnevaltaisille kierroksille tuomitsemaan ilman oikeuden päätöstä. Totisesti armo ei tunnu kuuluvan siihen piiriin, missä tärähtäneistö ottaan jonkun tai jonkin tähtäimeensä. Ministeri lähti ilmeisesti epätoivoisesti kalastamaan itselleen ääniä tilanteessa, jossa mitä todennäköisimmin joutunee vaalien jälkeen etsimään uuden poliittisen kodin.

Nyt Maikkari on tuonut julki esityksen uusimman näytöksen eli aaltojen vietävänä olevan poliitikon tekojen tai tekemättä jättämisten seurauksia. Kiinassa jo jonkin aikaa vaikuttanut Renny Harlin on kuulemma kieltäytynyt asettumassa Sampo Terhon kärryille tämän viedessä delegaation Kiinaan neuvottelemaan elokuva-alan yhteistyösopimuksesta. Samassa yhteydessä mainitaan myös eräs toinenkin palkintojenjaosta kieltäytynyt sekä henkilö, joka lopulta osasi suhtautua ammattimaisesti tilaisuuteen ja erottaa sen yhä enemmän noitavainojen kaltaisia piirteitä saaneista tapahtumista. Koska prosessia Louhimiestä vastaan on ajettu mitä suurimmassa julkisuudessa ilman virallista oikeudenkäyntiä tai tuomiota, on täysin oikeutettua puhua ajojahdista, jota lopulta ovat lähteneet myötäilemään monet miehetkin. Asia on muotoiltu pirullisen taitavasti klassiseen ”oletko lakannut hakkaamasta vaimoasi, kyllä vai ei ”– tyyliin. Sillä onhan kaikki mielivaltaisuus ja alistaminen toki työelämässä kiellettyä ja niin pitääkin olla. Syytökset on kuitenkin puitava oikeudessa tai sovittava hiljaisuudessa keskenään. Julkinen sonnan tonkiminen vain jättää ikuisen stigman syytetyn nahkaan riippumatta täysin tapahtumien todenperäisyydestä tai vakavuudesta. Naapurimaastamme on jo kantautunut viestejä jopa itsemurhasta moisen metsästyksen seurauksena. Emme sentään puhu mistään terroriteosta, jonka seuraukset on nähtävissä pitkin asfalttia räjähtäneissä raadoissa.


Vilkkaana esiintynyt keskustelu sosiaalisessa mediassa on paljastanut kohun taakse kätkeytyttä pohjavirettä.
Osin puheenvuorot ovat varmasti olleet sarkastisia, mutta niiden taakaa epäilemättä kurkistelee katsanto,
jonka mukainen politiikka uhkaa kuristaa taiteellisen vapauden ja muuttaa ilmaisun pelkäksi ideologiseksi
megafoniksi.

Tärähtäneistön hienosti pukeutuvat ja itsensä korottaneet edustajat ovat tässä näytelmässä leimanneet myös itsensä. Saattaa hyvinkin koittaa pian aika, jolloin taiteellisiksi kutsutut tuotokset ovat niin hajuttomia, mauttomia ja värittömiä, että ne ovat jo syntyessään kuolleita – tai sitten niin valtaideologian syövyttämiä, että tuotanto-ongelmat ratkeavat katsojien puutteeseen. Toivottavasti tulevien projektien säännöt saadaan sen verran selviksi, ettei jätesankoja tongita vuosikymmeniä myöhemmin. Onneksi meillä sentään on lukemattomia vanhoja elokuvia, joista voi hakea lohtua ja hetken unohdusta ankeaan arkeen näkemättä kasvoja, jotka ovat manifestoituneet jonkin kampanjan kärkikasvoiksi.