maanantai 11. syyskuuta 2017

Epäkorrekti hirmumyrsky


Ellei nyt aivan sosiaalipornoa niin jotain hysteerisen kieroutunutta tuntuu olevan tiedotusvälineiden hirmumyrskyjen seurannassa. Kun luonnonkatastrofien ketju on tavoittanut Amerikan Yhdysvallat, niistä on kaavittu esille mahdollisimman reaaliaikainen tosi-TV -mukaelma. Kun kohdealueelle on kasautunut myös julkisuuden henkilöiden kiinteistöjä, tapahtumia seurataan kuin Kuu-lentoa ikään.

Osa ihmisistä on unohtanut luonnon olleen kautta aikojen sekä suunnattoman voimakas että brutaali ympäristömme muovaaja. Jumalkompleksinsa ajamana ihminen on niin padonnut jokia kuin jopa kääntänyt niiden virtaussuuntia. Aral-järven surullinen tarina lienee tuttu, mutta myös toinen suuri järvi Baikal on kokenut muutoksia. Jätevuoret ovat kyllästämässä meriä. Sähkömagneettiset pulssit ovat oikea uhka teknisille leikkikaluillemme. Ahneutemme ja kyltymätön lisääntymisemme rasittaa luonnonvaroja vuodesta toiseen. Vaikka paisuvat ihmismassat levittäytyvät suistoalueille tai maanjäristysherkimmille seuduille, jaksetaan yhä kauhistella tuhoja. Epävakaa ja alati muovautuva kamara on planeettamme oikeata olemusta.

Tässä yhteydessä en aio lähteä painiskelemaan loppumattoman ilmastonmuutosteeman ja siihen liittyvien kiistakysymysten kanssa sen enempää kuin että maapallo on niin jäätynyt kuin hikoillutkin jo vuosimiljardeja meitä ennenkin, ilmeisesti sama meno jatkuu jälkeemmekin elleivät sitten ydinpommit tai jokin jättiasteroidi räjäytä koko planeettaamme. Insinöörimme kehittävät laboatorioissaan yhä herkempiä laitteita ja tietojärjestelmiä, jotka toimiakseen täydellisesti tarvitsisivat liki kliiniset olosuhteet. Sellaiset eivät ole maailmassamme koskaan vallinneet. Itse asiassa niin järkyttävältä kuin ajatus sinänsä tuntuukin ihmiskunnalle olisi tehnyt hyvää kokea jonkinlainen sähkömagneettinen takapotku jo pari kolme vuosikymmentä sitten eli siis ennen aikaa, jolloin hyväksi koetut manuaaliset ja analogiset varajärjestelmät käyttötaitoinen ja -valmiuksineen on ajettu käytännössä alas. Se olisi ollut ennen kuin on ollut kannattavampaa tilata tuote netin kautta toiselta puolelta maailmaa kuin antaa naapurimme valmistaa se kotikaupungissa ja toisen naapurimme myydä se kulmakaupassa.

Romahdus tulee olemaan kivuliaampi ja haitallisempi, jos helmitauluihin on tartuttava vasta kansakoululaitoksen läpikäyneiden ja käsin ruutupaperille laskeneiden nuokuttua vähintään palvelutalossa tai kasvettua jo horsmaa mäntykankailla.

Kansallisen myötähäpeämme instituutio Ylenantokin on ottanut pontevasti osaa Amerikan myrskyseurantaan. Etenkin huomiotani on kiinnittänyt Miamiin lähetetyn toimittelijan kuvaus tapahtumista. Itse tarina on otsikoitu valittaen, että ”Hurrikaani Irma oli ihmistä nöyryyttävä luonnonnäytelmä”. Käsittääkseni vaarassa ovat olleet kaikki elolliset, ja nöyryytystä koki lähinnä ihmisen kyhäämä infrastruktuuri, ajatus ihmisestä luomakunnan herrana.

Toimittelija aloittaa valittamalla, että paremman puutteessa on syötävä hampurilaisia, koska muutakaan hotellissa ei ole. Väestönsuojissa oli kuulemma tarjolla ainoastaan keksejä ja vettä; kas kummaa siellä oli sentään tarjolla suojaa luonnonvoimia vastaan ja paikalle päässeet olivat sentään hengissä. Olisinkohan ilman selostusta tullut ajatelleeksi, että tuollaisessa kelissä kastuu oitis ja puita kaatuu? Hotellissaan hän joutuu toteamaan:”On vaikea sanoa, mikä todellinen tilanne hotellin ulkopuolella on. Ilta pimenee ja näyttää siltä, että jokiuomat ja järvialtaat, joita on hotellin molemmin puolin, ovat tulvineet yli. Hotellin edessä olevalla kadulla on paljon vettä.

Saman olisi voinut päätellä aivan Suomessa kotisohvalla. Kenties ei kuitenkaan olisi voinut samalla rintaäänellä julistaa luonnonnäytelmän ”nöyryyttävän” ihmistä, ja kertoa sitä vielä verovaroin.

Ilta-Sanomat puolestaan on valistanut meitä muun muassa siitä, että Eino Grön ei ole huolissaan Amerikan kodistaan ja että kansanedustaja Eero Lehti on näin eduskuntakauden alettua jäänyt nalkkiin Floridan lomakotiinsa. Arkadian teatteriin kyllästynyt euvostoalamainen saattaisi jopa ilkeästi ajatella, että itsensäedustaja voisi pysyä siellä jossain muualla, saattaisi jokin poliittinen tihutyö jäädä tekemättä.

Nyt kun syyssateet jälleen uhkaavat kotimaista satoa, ja Itämeri kenties nousee jossain vaiheessa helsinkiläiselle torille on silti myönnettävä toimittelijan olevan oikeassa siinä, ettei pahinkaan myrsky Suomessa yllä lähelle trooppisen rajuilman voimaa. Silti puu sattuu kaatuessaan Suomessakin...




lauantai 9. syyskuuta 2017

Kansa hajoamassa


Suvakkien etnofestarit murentavat valtiorakennetta


Yhteiskuntamme kipuilee ansaitusti yhä etenkin Turun puukkoiskun vuoksi. Jatkoksi ovat tulleet taannoiset tapahtumat Jyväskylän vastaanottokeskuksessa. Perussuomalaisten Laura Huhtasaari pyöritti sanaista keppiään muurahaispesässä todetessaan puolueensa tuomitsevan terroristien vihapuheen suomalaisia kohtaan. Poliittisessa keskustelussa on ollut myös suoranainen laillisuutta halveksiva suhtautuminen asiattomasti maassa oleskelevia kohtaan, johon on nyt myös puututtu jopa päätoimittelijatasolla.


Muutos hyvin homogeenisesta kansakunnasta individuaalien edestakaisin töytäileväksi mulle-kaikki-nyt -yhteiskunnaksi on ollut niin pikainen, että sen täytyy olla keinotekoista ja suurella rahalla ulkopuolelta johdettua. Kansalaiset ovat olleet lapsia, jotka ovat innostuneet uusista leluista ja ulkomaailman ihmeistä unohtaen resurssien rajallisuuden. Vuosikymmenien ylikansallinen viihdeteollisuus on muovannut käsityksiä ulkomaailmasta ja saanut monet olettamaan kaikkien muukalaisten pyrkivän samankaltaiseen kulttuuriin tai omaavan liki samanlaisen ihmiskäsityksen.

Turun puukkohippojen olisi pitänyt lopullisesti herättää huomaamaan, kuinka mieletöntä on laskea tuntemattomat kotisohvalle ja vasta siellä alkaa arvailla näiden todellista olemusta. Huhtasaaren ilmaisema huoli on pahempaa kuin jonkun käsittämätöntä kieltä solkkaavan nuorisojoukon kohtaaminen kotikadulla, mikä sekin saattaa johtaa ikäviin fyysisiin kokemuksiin. Hän on saanut lammasmaiset politrukkimme kilvan kiillottamaan tekopyhyytensä kilpeä toteamalla tilanteen mielettömyyden virkavallan pyrkiessä kahlitsemaan kansalaisten suuttumusta ilman näkyviä toimia yhä kasvavan, kielimuurinsa suojassa vellovan ihmisjoukon aattellisesta valvonnasta. Pelkkä ajatus tulokkaiden kielteisistä asenteista on riittänyt saattaamaan paremminajattelijat moraaliseen itkupotkuun. Aktiivisesti on unohdettu muslimisaarnaajan puheet aatteensa lipun nostamisesta eduskuntatalon salkoon.

Sen sijaan on jopa viritelty kaikenlaisia ohituskaistoja, jotka oikeutetusti herättävät kansalaisissa raivoa ja surua yhteiskunnallisesta kehityksestä. Oikeudenmukaisuus on euvostoliittolaisen aatteen rinnalla kevyttä ja pyyhittävissä hymyssä suin pois.

Yksi suvaitsevaistoksi kutsutun ihmisjoukon itsepäisimmistä uskomuksista on kieltää islamin poliittinen ulottuvuus. Monikulttuurisuuden nimeen vannovien olisi hyvä tutustua Libanonin historiaan. Itse muistan kahdeksankymmentäluvun uutiset Beirutin tykistökeskityksistä, jotka kestivät päiviä ellei viikkoja. Meille on nostettu tavan takaa esille esimerkiksi ristiretkiaikojen väkivaltaisuuksia jättäen huomiotta muslimimaailman olevan lähes kokonaan valloitusten tulosta. Asiasta olen kirjoittanut muun muassa vuosi sitten [Kun kristittyjen kodit palavat] ja muslimivalloituksen seurauksista muun muassa Egyptissä. Tasapuolisuus historianlukemisessa ei kuulu euvostoliittolaisen, kansakuntia tuhoavan poliittisen agendan ominaisuuksiin.

Edellä mainittuja tapahtumia pohtiessa esimerkiksi kirkon toiminta on herättänyt ihmetystä. Kansakunnan rakentamisen aikoina se korosti esivallan kunnioitusta ja lakien noudattamista. Nyttemmin se leikkii jotain moraalimarttyyriä kyseenalaistaessaan viranomaisten ammattitaidon ja  ymmärtäessään tahallisesti aivan väärin esimerkiksi karkotuksiin viime aikoina liittyneet puheet suhtautumisesta laittomasti maassa oleskelevien, kenties lukuisilla identiteeteillä korttia pelaavien kätkijöihin. Lähi-Idän kirkkoiskujen ja kristittyjen vainojen selkeä tuomitseminen puuttuu yhä kirkoltamme.

Väestönvaihtoon täytyy myös liittyä tiettyjen piirien viime aikojen vollotukset laskevasta syntyväisyydestä . Vaikka yhä selvemmin on tuotu esille epävarman tulevaisuuden ja muuttuvan työelämän vaikutus yhdistyneenä entistä minä-keskeisemmäksi muuttuneeseen ihmiskäsitykseemme, jotkut tahot rummuttavat epäkohtana sitä, että väestö aivan luonnollisesti pyrkii sopeutumaan tilanteeseen, jossa yhteiskunta autiomaation ja tietotekniikan kautta tarvitsee yhä pienempää populaatiota. On suorastaan yhteikunnallinen itsemurha tuottaa paikalle ihmisiä, joille pidäkkeetön lisääntyminen on sekä keino lunastaa oleskelulupa että osa nykyaikaan sopeutumatonta ihmiskäsitystä. Tämä ei sovi aikakauteen, jolloin koko työn käsite ja yhteiskunnan rahoittaminen olisi määritettävä uudelleen.

Brysseliläinen Euvostoliitto on valtarakenteena vielä sangen nuori, mutta se on jo ehtinyt kasvattaa sukupolven, joka on omaksunut rajojen ylitse vellovan egoistisen harhailun ihmisoikeudekseen, jota se ei suinkaan ole. Yksittäiset yksilöt eivät kuitenkaan kykene tosipaikan tullessa puolustamaan elämänarvojaan yhtenäisen kansan tavoin, ja juuri kansat tahdotaan nykypäivänä aatteellisina kokonaisuuksina tuhota. Kansalaisyhteiskunta on hajoamassa pankkiiripiirien tahtoessa lanata ihmiset persoonattomiksi kuluttajamassoiksi. Miehet ja naiset harmaissa varjoissa rikastuvat vaikka sitten rukousmattoja myymällä, mutta ovat itselleen varmistaneet pääsyn henkisesti vapaisiin turvapaikkoihin. Euroopalla on edessään Libanonin tie.