torstai 24. elokuuta 2017

Kukkahatut ja jeesustelun sietämätön keveys


Kun nuorena aloin ymmärtää, mitä valtio tarkoittaa, omaksuin käsityksen, että suvereeni kansakunta huolehtii etupäässä omien kansalaistensa turvallisuudesta varmistaen samalla veronkanto-oikeutensa laillisuuden, päättää itse valuuttapolitiikastaan ja huolehtii siitä, etteivät kutsumattomat vieraat vyöry rajojen ylitse. Kaikesta siitä Suomi on luopunut eliittinsä vuodattaessa samalla ylisanoja jonkin Suomi100 -myytin hengessä. Viime viikkoina on taottu yhä mielipuolisempia ennätyksiä oman kansakunnan halveksuntaa kuvastavissa lausunnoissa. Esimerkkeinä mainittakoon ainakin kaksi tapausta.

”Mitä sanon lapsille?”


Järjettömän politiikan toteuttajiin vuosikaudet kuulunut Eva Biaudet intoutui juuri ennen Turun puukkokarnevaaleja kyynelehtimään niin kutsutun perheenyhdistämisen tiukennusesityksen vuoksi. Kyyneltäkään tuskin on vuotanut niiden juustohöylän nirhaisemien suomalaisten tähden, jotka ovat jo työttömyyden tai rahapulassa hoitamattomien tautien kourissa menettäneet tulevaisuutensa. Kukkahattujen eturintama on ollut julistamassa pöyristymistään siitä, että heikoimpien suomalaisten asettaminen etusijalle tai edes samaan asemaan pitkin ja poikin Eurooppaa kruisailevien matujen suhteen merkitsisi jonkinlaisia etuoikeuksia.

Tähän on tultu, että ikänsä maassa asuneet ja todennäköisesti jopa aikanaan vuosikaudet maatansa rakentaneet syntyperäiset kansalaiset eivät voisi olla etusijalla verrattuna siihen nuorten miesten joukkoon, joka on lampsinut Euroopan halki kenties useitakin valehenkilöllisyyksiä vaihdellen. Brysselissä kakonisoitu ja täällä orjan mielellä noudatettu politiikka on tuonut Nälkämaan rajoillekin katusulkujen ja terroriuhan maailman, jota olisi tehokkasti voitu rajoittaa vaatimalla jokaisen rajan ylittäneen identifioimista jo ennen maahan päästämistä.

Biaudet on vollottanut krokotiilinkyyneliään peräten selitystä lapsilleen. Todennäköisesti hän ja kaltaisensa joutunevat jossain vaiheessa aidosti sen tekemään, mutta kaivattu vastaus liittynee ennemmin kansakunnan ajamisesta kaaokseen kuin turvapaikkaturistien käännyttämiseen.


Kenen vapautta riistetäänkään?



Tässä yhteydessä tullaan sitten suvakkien pöyristelyyn jonkun esittäessä identeetiltään epämääräisten muukalaisten asettamista valvontaan. Viimeksi Juhana Vartiainen levittää tuohtumustaa moisesta ajatuksesta. Hän on kirjoittaa ”vapaudenriistosta”. Häntä ei näytä lainkaan huolestuttavan se turvallisuudenriisto, jonka kohteeksi suomalaiset ovat joutumassa synnyinmaassaan. Vain suunnaton onni on varjellut meitä useammalta suurelta joukkomurhalta tuntemattomien saadessa kuljeskella joukkoina kaduillamme. Edes ulkomailta tulleet vihjeet eivät saaneet viranomaisia asettamaan Turun puukottajaa eristykseen.

Mikäli linjana olisi ottaa vastaan enintään virallisen prosessin jo läpikäyneitä ihmisiä suoraan pakolaisleireiltä, kansalaisten ei tarvitsisi arvuutella, mitä uinuvia ihmistorpedoja keskuudessamme harhailee vain odottaen jotain mystistä aktivoitumista. Kuolemanvaarasta pelastetun ihmisen luulisi kykenevän hyväksymään suojelijoidensa asettamat viralliset rajoitukset elämälleen, kunnes häntä on päästy oikeasti kotouttamaan. Säilytystilojen vertaaminen joihinkin keskitysleireihin on halpahintaista ja lisäksi älyllistä vastuuttomuutta. Olennaista on, kuinka eristettyjä kohdellaan valvonnan alla. Unkarinkin tapauksessa tulijat ovat olleet vapaita poistumaan maasta.

Sisäministeriössä on pyöritelty ajatusta palautuskeskuksista. Turun tapauksen kohdalla sisäministeri Risikko höpöttää jotain sellaista, ettei kielteisen turvapaikan saanutta voisi sijoittaa palautuskeskukseen valituksen ollessa vireillä. Mikäli säännöt on muotoiltu tuolla lailla, se kuvastaa täydellistä itsesuojeluvaiston puutetta. Nykyisten lepsujen käytäntöjen aikana jo kielteinen turvapaikkapäätös on jo selvä merkki sinänsä mahdollisesta uhasta. Kuinkahan monta sandaalinläpsyttäjää onkaan kateissa vastaanottokeskuksista?

Uskomattomin selitys mainittujen säilytyskeskusten torjumiseksi on ollut vaarallisen aineksen kasaantuminen yhteen paikkaan. Suomessa on siis jo sellainen määrä potentiaalisia uhkatekijöitä, ettei niitä voitaisi eristää esimerkiksi jollekin saarelle? Sen sijaa yksi jos toinenkin ripotellaan eri puolille maata ja toivotaan, ettei kukaan heistä naksahda? Joku on unohtanut, että yksittäisiä rajoja saatetaan valvoa, mutta jokaisen kadun tai kujan sulkeminen erikseen on ajatuksena mahdottomuus ja hypoteettisena toteutumana seisahduttaisi koko maan.

Meillä on puolustusvoimat ja jonkinlainen rajavartiolaitos. Siitä huolimatta yksittäinen kansalainen joutuu jo harkitsemaan tarkoin niitä alueita, joilla kotimaassaan liikkuu. Mediamme vouhkaa muutamasta lentokoneesta, jotka silloin tällöin koukkaavat väärässä paikassa meren yllä, mutta maahan lasketaan väkeä, jolla on valeidentiteetti jokaiselle sormelle. Betoniporsaiden ilmestyessä kirkkojen eteen ja rekkojen sulkiessa katuja, viranomaisten suurimpana huolena näyttävät olevan turhautumistaan tuhmiin sanoihin purkavat kantasuomalaiset, joiden terveys- ja koulutuspalveluja leikataan ja joiden syyllisyyskuormaa maailmantapahtumista alati kasataan. Tässä ympäristössä ei ole lainkaan ihme, mikäli yhä useampi päättää olla lisääntymättä ja tuomitsematta mahdollista jälkikasvuaan nykyisen vastuuttomuuden seurausten maksajiksi.



maanantai 7. elokuuta 2017

Menkää kotiin!



Kesälomakaudella lehdet ja televisiomainokset pursuavat toinen toistaan houkuttelevampia esittelyjä eri lomakohteista. Vapaaksi sorvinsa äärestä laskettu kesäihminen on sikäli työtöntä naapuriaan paremmassa asemassa, että hän saattaa katsoa liki ihmisoikeudekseen vyöryä laumana rannoille ja kujille, joilla tietää olevan aurinkoa ja lämpöä. Järkytys onkin ollut jonkinmoinen tietojen Espanjassa lomaileviin turisteihin kohdistuneista iskuista alkaessa levitä.

Turistille tarjolla muutakin kuin aurinkoa.
Ajatus turisminvastaisesta toiminnasta vaikuttaa mielettömältä pohdittaessa lomailijoiden tuomia miljardeja. Kannattaa kuitenkin pysähtyä miettimään, että kukin turistikohde on alun alkaen ollut täynnä aivan tavallisten ihmisten asuinsijoja, kalastaja- tai maanviljelyskyliä, kenties provinssikaupunkeja. Paikallisten pelko asumapaikkojensa muuttumisesta öykkäröivien turistien puuhamaiksi lienee monin paikoin jo toteutunut. Jossain vaiheessa turistit ovat tyytyneet rannoille pystytettyihin hotelleihin. Nyttemmin on kuulemma yleistynyt yksityisasuntojen vuokraaminen internetin välityksellä turisteille. Nuo turisteille vuokratut asunnot ovat toki pois paikallisten asukkaiden käytöstä. Alkuasukkaat joutuvat pakenemaan yhä syrjemmälle.

Sopii kysyä, ketkä lopulta keräävät hyödyn turistimassoista. Meille levottomuuksista kertonut Iltasanomat mainitsee taustalla vaikuttaneen muun muassa Katalonian itsenäisyyttä ajavan Arran -separistijärjestön, jonka muista tavoitteista lehti luettelee muun muassa sosialismin ja feminismin. Koska kyynikko saattaa oivaltaa anarkistijoukkion ponnistavan niin kutsutun ”paremman väkivallan” piiristä turismiyrittäjiä vastaan, poliisin passiivisuus sopii kuvaan. Massaturismin haittavaikutuksista lienee kuitenkin turvallisempaa keskustella ja rähistä kuin etelästä vyöryvästä elintasomatkailusta ilman välitöntä rasismileimaa. Onko massaturismi sitten riistäytynyt käsistä? Ekologisesti ajatellen kestävintä olisi kuitenkin mahdollisimman vähäinen ihmismassojen liikehdintä oli kyseessä sitten isomahainen turisti tai turvapaikankalastelija.

Huolimatta Brysselin euvostopolitrukkien loputtomista mantroista Eurooppaan on jo vuosikausia patoutunut aineksia väkivaltaisia purkauksia varten. Yltiöindividualistinen näkökulmamme ilmeisesti työntää liiankin helposti tieltään tosiasian, että ihailemiemme kirkkojen ynnä muiden monumenttien varjoissa koettaa elää myös ihan tavallisia ihmisiä omaa arkeaan. Toki monet heistä saavat toimeentulonsa suoraan lomailijan kukkarosta, mutta kaikkien laita ei ole niin. Tietynlaista turismia on myös ollut havaittavissa meillä suhtautumisessa brittien Brexitiin silloin kun päällimmäisenä huolenaiheena on ollut, kuinka euvostoalamaiset jatkossa pääsisivät nauttimaan saarivaltakunnan antimista. Vielä jokin vuosikymmen sitten tarkkailija olisi pitänyt luonnollisena ja odotettavana, että Britannia huolehtisi etupäässä ja ensinnä omista alamaisistaan kyselemättä Brysselin armollista mielipidettä.

Espanjan turisminvastainen liikehdintä on oletettavasti vain yksi lukuisista repeämistä Euvostoliiton valheellisessa julkisivussa. Keinotekoinen väestönlisäys, nuorisotyöttömyys, pakotettu liittovaltiokehitys päätösvallan keskittyessä Brysselin kyseenalaisesti valitulle politbyroolle, etniset jännitteet ja asuntopula eivät pysy loputtomiin jossain alahuomautuksina. Sinänsä on traagista, että hyökkäykset kohdistuvat nyt edes jollain tavalla palvelustaan maksavia ihmisiä kohtaan mantereen ollessa täydessä ähkyssä rajoiltaan marssivien kutsumattomien vieraiden paineessa. Tämä pistää miettimään eurooppalaisen kaaosliikehdinnän vaikuttimia...