maanantai 29. toukokuuta 2017

Liian alhainen työttömyys


Puola ja Unkari ovat olleet eräiden muiden itäeurooppalaisten maiden kanssa euvostopolitrukkien hampaissa rimpuillessaan Euroopan kansan- ja uskonnonvaihtoa vastaan. Jo parisen vuotta sitten Puola ilmoitti Slovakian kanssa ottavansa vastaan ainoastaan kristittyjä perheitä. Luonnollisesti halu säilyttää kansakunta kristittynä on herättänyt Brysselissä raivoa. Nyt syntilistalle on liitetty nykyisessä Euroopassa uskomaton väite: Puolassa on kuulemma liian alhainen työttömyys.

JÄLLEEN  PÄÄNVAIVAA RAHAELIITILLE.

Nyt Puolan syntilistalle on lisätty jo liian alhainen
työttömyyskin. Taka-ajatuksena tietenkin on painostaa
maa ottamaan lasteittain kamelikuskeja takaamaan
matalapalkat.


Siinä missä Ylenannon toimittelija vielä 2015 julisti ”demokratian toiveiden haalistuneen” Bloomberg kirjoittaa äskettäin julkaistussa artikkelissa tyrmistyneenä työvoiman tarjonnan vähenemisestä ja työttömän väestön osuuden vähenemisestä. Puolan ennätysalhainen työttömyys kuulemma on uhka päätöksentekijöille ja enteilee entistä ”pahempia aikoja”.

Siirtolaisuus Puolasta on ollut yhtenä syynä työntekijöiden joukon vähenemiseen. Mukana on ollut myös tiettyjä hallituksen toimia, kuten eläkeiän laskeminen. Niinpä Puolan työttömyys oli Eurostatin mukaan maaliskuussa vaivaiset 5,3 prosenttia eli Euvostoliiton alhaisin. Puolan rekisteröity työttömyysaste on laskenut huhtikuussa 7,7 prosenttiin 8,1 prosentista kuukaudessa.

Bloomberg esittelee Puolan kehitystä seuraavanlaisin numeroin:

  • Enemmän kuin 2 miljoonaa puolalaista on jättänyt maan sen liityttyä Euvostoliittoon 2004. Vaikka ulkomailla työskentelemään halukkaiden määrä on laskenut viime vuodesta, se merkitsee lähes kolmea miljoonaa. Heistä 40 prosenttia on iältään 18-24 ja heidän osuutensa on kasvanut 10 prosentilla.

  • Arviolta miljoona Puolassa työskentelevää ukrainalaista lieventää työvoimapulaa auttaa pitämään palkkoja matalalla. 12. kesäkuuta alkaen ukrainalaiset voivat matkustaa Euvostoliittoon ilman viisumia, mikä saattaa ohjata heistä osan pois Puolasta.

  • Työikäisten työllisten tai työtäetsivien taloudellisen aktiviteetin alhaisuus on ilmennyt siten, että osuutensa muista ikäisistään on laskenut 56,3 prosenttiin vuoden 2016 kolmelta viimeiseltä kuukaudelta sen oltua edellisenä vuonna samaan aikaan 56,5. Luku on kaksi prosenttia alla euvostokeskiarvon. Taloudellisesti toimettomien puolalaisten määräksi on arvioitu 5,5 miljoonaa.

  • Keskuspankin arvion mukaan 80 000 ihmistä tulee tänä vuonna putoamaan pois työvoimasta, koska uudet säädökset alentavat eläkeikää. Väestön vanheneminen ja väheneminen tulee muuttamaan suhdelukuja entisestään. Kun Puolassa on tällä hetkellä jokaista sataa työläistä kohti 28 eläkeläistä, viimeksi mnainittujen määrä tullee melkein kaksinkertaistumaan vuoteen 2050.

Bloombergin lähestymistapa kehitykseen on ponnistelu palkkatason pitämiseksi mahdollisimman alhaisena. Yksioikoisesti toistetaan pankkiirien ja heidän apupoikiensa mantraa työvoimapulasta sivuuttaen tyystin automaation ja robotiikan aikaansaamat mullistukset työelämässä. Moderni koneistettu ja automatisoitu yhteiskunta ei kerta kaikkiaan elätä alati kasvavia ihmismassoja, ei ainakaan ellei robotteja pistetä verolle ja tuottoa jaeta jonkinlaisen sosialistisen kaavan mukaan tehtaiden ympärillä oleskeleville ihmismassoille. Siinäkin tapauksessa raja tulee ilmeisen pikaisesti vastaan, mikäli kolmansista maista tuotetaan taukoamatta tarpeetonta työvoimaa tehtaanporttien ulkopuolelle.

Lyhyellä aikavälillä työvoiman liikatarjonta toki laskee palkkakustannuksia, mutta samalla romahduttaa massojen ostovoiman. Kielitaidoton ja kehnosti integroituva väestö puolestaan laskee koulutustuloksia ja entisestään lisää työnantajille kelpaamatonta työvoimaa. Tämä Bloombergin vuodatus onkin nähtävissä osana NWO-väen turhautumista puolalaisten ja eräiden muiden itäeurooppalaisten kapinamieltä kohtaan. Se tukee uhkakuvillaan euvostokomission raivoa muun muassa Puolaa ja Unkaria kohtaan näiden sitkeästi vastustaessa rajojen avaamista kutsumattomille tulijoille.

Samalla tulee selvästi osoitettua, että korkea työttömyys ja köyhyys ovat eliitille enemmänkin tavoite kuin kirous, tärkeä työkalu rakennettaessa uutta euvostounelmaa. Siksi rajat ovat auki, koska länsimaiset yhteiskunnat ovat muuten hiljakseen negatiivisen väestönkasvun kautta sopeutumassa koneiden ja robottien maailmaan. Vihervasemmisto puolestaan on sokaistunut haavekuviinsa maailmankylän lutuisesta Onnelasta, jossa mannaa jaellaan loputtomasti kaikille ja tietenkin aina jonkun kolmannen osapuolen taskuista.



lauantai 27. toukokuuta 2017

Pakene – evakuoi – suojaudu!


Euvostoliiton ”rauhanprojekti” on tuonut kaupunkeihimme sota-ajan retoriikan ja uhan


Puolisentoista vuotta sitten pohdiskelin, sallivatko päättäjämme rintaman astua koteihimme. Kehitys kuluneina kuukausina ei suinkaan ole hälventänyt uhkaa. Itse asiassa tilannetta on pyritty mielissä normalisoimaan niin kuin muuan eurooppalainen poliitikko väittäessään meidän velvollisuutemme olevan sopeutua terrorismiin, joka tulee olemaan keskuudessamme. Parisen päivää sitten valtiollisen ajatustenohjausviraston eli Ylen artikkeli sai hieraisemaan silmiä: pakene, evakuoi, suojaudu...


Turvallisuutta kotona korostetaan siviilipuolustustoimenpiteenä tässä vuosilta 1941-1943 olevassa julisteessa.
Kuva Wikimedia Commons

Enää turvattomuutta ei siis pyritäkään peittelemään, vaikka virallinen liturgia toki yhä julistaa, ettei ”pelolle saa antaa valtaa”. Mainituista sanoista on tullut lammasmaisen alistumisen symboli, jolle sarkastisesti hymistelevät kaikki muut paitsi sokeimmat suvakit. Luopuminen turvatuista rajoista sai äärimmäisen tunnustuksensa rekkojen sulkiessa katuja valtiomme saattaessa ennennäkemättömän kansansuosion osakseen saaman valtiomies Mauno Koiviston haudan lepoon.

Yle aloittaa pehmentäen ohjeistuksensa ottaen esille yritysten käyttämät turvallisuuskoulutukset. Tokihan yrityksillä on suuriakin taloudellisia etuja suojattavaan. Mutta että terroriteot niitä vastaan aikana, jolloin villiintyneet rekat ja pommimiehet hakeutuvat lähinnä kaduille, konsertteihin ja liikenneasemille?

Ensimmäiset ohjeet vaikuttavat sangen itsestään selviltä: jos uhka on rakennuksessa, pitää pyrkiä ulos. Ulkopuolinen uhka puolestaan tulee pyrkiä sulkemaan ulkopuolelle. Tässä siis toimii yhä se, mitä ei tahdota noudattaa valtiovallan taholta esimerkiksi Tornion rajalla. Koska puolustautuminen on tehty lähes rikolliseksi, nousee olennaiseksi pakeneminen, mikä onkin keskivertoalamaiselle ainoa toimintamalli. Kysymys vain kuuluu, mihin me poloiset pian voimme paeta. Vihreät etunenässä politrukit pyrkivät puskemaan kansan maalta kaupunkeihin. Siellä elämisen perustaidot rappeutuvat. Keskuslämmityksen varassa pienikin poikkeustila uhkaa vilulla. Kaupungit ovat väkivallan ja tautien pesiä.

Suojautumisessa lukittautuminen johonkin komeroon on sangen johdonmukaista. Kotoa vielä löytyy vanhoja mekaanisia lukkoja. Julkisissa tiloissa puolestaan sähkölukot saattavat sotkea toimintaa. Informaation toimittaminen hätänumeron kautta ei sekään vaikuta luotettavalta, koska tämän tästä saamme lukea ja kuulla ilmoituksia häiriöistä hätäpuheluverkossa. Yhteiskunnan romahtaessa nuo häiriöt ovat taatusti väistämättömiä.

Viimeisenä keinona sentään tunnustetaan taisteleminen henkensä edestä. Tämä onkin sitten todella pirullinen tilanne, sillä päätös pitäisi tehdä sekunnin osissa. Monta kertaa olemme voineet löytää uutisia, joiden mukaan esimerkiksi vanha kauppias on joutunut syytteeseen puolustautuessaan ryöstäjiä vastaan. Kuitenkin ryöstäjät ovat jo luopuneet oikeustajun mukaan monista oikeuksistaan tunkeutuessaan vaikkapa kyläkauppaan, johon on turha odottaa virkavaltaa ennen kuin pahin on tapahtunut.

Euvostopolitiikan ja etenkin maahanmuuton arvostelijat
joutuvat nykypäivänä' asettamaan sanansa erityisen
tarkasti, mikä tuo selkeästi mieleen sota-ajan.
Kuva Wikimedia Commons
Hyökkäyksen ehkäisemiseksi on kuulemma tärkeätä tarkkailla ympäristöä. Kaikessa vakavuudessaan tämä ohje on ongelmallinen nykyisenä vihapuhejahdin aikakautena. Kenelle uskaltaa ja kykenee pian enää kertomaan epäilyksistään? Tapahtumat Euroopassa ovat osoittaneet, että terroristisolut kykenevät soluttautumaan huomaamattomiksi ennen toimintaa. Vaikka maailmalta on tietoja kiihotuksesta moskeijoissa, tietyt piirit yhä ajavat Helsinkiin ja ilmeisesti muuallekin maahamme suurmoskeijoja, joissa kuitenkin toiminta tapahtuisi vieraalla kielellä, jolla sitä oikeata vihapuhetta voitaneen viljellä suurimman osan väestöstämme ymmärtämättä yhtään mitään. Viime aikaisissa terrori-iskuissa ovat toimineet myös Euroopassa syntyneet maahanmuuttajien jälkeläiset. Kuinka tavallinen alamainen voisi edes tarkkailla kehitystä?

Ylen artikkelin lopussa tulee esille suvaitsevaiston naiivin asenteen tiivistymä kehotuksena paheksua väkivallantekoja. Aivan kuin potentiaaliset terroristit välittäisivät tuon taivaallista meidän paheksunnastamme? Jos itsensä räjäyttäjälle on luvattu taivasosuutta vääräuskoisten listimisestä, hän tuskin seisahtuu uhrien ilmoittaessa paheksuvansa iskua! Toimittelija päättää tekstinsä vertaamalla terroristeja rattijuoppoihin. Kuinka paljon itse asiassa paheksunta vaikuttaa edes kännissä ajavien käytökseen?

Nyt viimeistään pitäisi uskoa, ettei Euvostoliitto uskovaisineen aio meitä puolustaa todellista uhkaa vastaan. Sen sijaan kyllä pyritään uskottelemaan, että eräs tietty kolmas taho näkisi mitään mieltä valloittaa kohti valtavaa sosiaalisetnistä katastrofia kiitävä Eurooppa. Tolkutonta. Rivien välistä on ikävästi havaittavissa, että euvostoeliitti palvelijoineen pelkää yhä etenkin entistä enemmän kantaeurooppalaisten vastarinnan nousua...

Pakene – evakuoi – suojaudu!



torstai 25. toukokuuta 2017

Ajatuskriminologinen katsaus V


Ideologiansa kahleissa Eurooppa heittelehtii


Hiukan jo kulunutta ilmaisua käyttääksemme euvostokansalaiset elävät päiviänsä murmelina. Terrori-iskut seuraavat toisiaan, ja politrukit käskevät olemaan antamatta pelolle valtaa. Toinen toistaan kammottavampia hyökkäyksiä pöyristellään ja tuomitaan jo lähes identtisillä viesteillä, joissa vain uhrien nimiä ja paikkakuntia vaihdellaan. Taudinaiheuttajat ovat turvassa varjoissaan ja edes oireista puhuminen alkaa olla yhä tuomitumpaa.



Pyhä poliittinen valuutta


Viime kuukausien terroriaalto on jättänyt alleen mantereellamme vuosia jatkuneen pankkiirien sodan kansallisvaltioita vastaan. Siinä missä rahvaalle aikanaan heiluteltiin nenän edessä ruusunpunaisia kertomuksia esimerkiksi valuutanvaihdosta luopumisesta elämää helpottavana ja hintoja laskevana kokemuksena jätettiin tarkoituksella kertomatta, että rahaa hallitsevat määräävät käytännössä alamaistensa elämästä. Samalla vasallivaltioiden johtajat ovat lopultakin uransa portailla kapuavia pikkupoliitikkoja. Niin vain aikanaan ärhäkästi Brysseliä arvostellut Timo Soinikin ilmeisesti sai lopulta tarjouksen, josta ei sopinut kieltäytyä. Rukousaamiaiset ja ministerinpesti ovat kiinnostaneet enemmän kuin EU:n ongelmien vastainen taistelu.

Missä EU, siellä ongelma!

Pommit ja villiintyneet rekka-autot ovat pyyhkineet suuren yleisön mielestä Kreikan tilanteen, joka ei suinkaan ole kehittynyt piiruakaan lähemmäksi ratkaisua. Itse asiassa viikkorahat ovat ilmeisesti jälleen loppumassa. Taloussanomat kyselee jälleen uusia ”silmänkääntötemppuja” piinan pitkittämiseksi. Ateenan pitäisi olla malliesimerkki siitä, mitä itsemääräämisoikeuden luovuttaminen pois merkitsee valtiontaloudelle. Jos europrojektissa oikeasti olisi kyse jäsenvaltioiden eduista, Kreikka olisi ohjastettu jo vuosia sitten ulos järjestelmästä. Sen sijaan näemme yhä uudelleen näytelmän, jossa osapuolet kiukuttelevat toisilleen ja rahaa löytyy jostain tragedian jatkamiseksi.

Kreikan tapauksessa puhe vararikosta tai sen muka välttämisestä on lähinnä semantiikkaa; maa on ollut keppikerjäläinen jo kauan.

Pankkiirieliitti pelaa eurolla kuolemantanssia eurooppalaisten kansojen kustannuksella. Suomi on ollut uskollinen renki ainoana noudattaen pilkulleen muun muassa turvapaikanhakijoiden vastaanottamismääräyksiä ja kieltäytyen jyrkästi antamasta kansalle aitoa mahdollisuutta sanoa mielipidettään muuttuneesta EU:sta. Palkinto tuli muutama päivä sitten provinssimme välttyessä seuraamuksilta, jotka valuutta-alueen alkuperäisten sääntöjen mukaan olisi tietyn velkamäärän ylittyessä tulla osaksemme. Jälleen yksi esimerkki, mitä oman rahan menetys on merkinnyt itsenäisyydellemme.

Euvostoliiton vääntelehtiessä kroonikkopotilaana tautivuoteellaan Paavo Väyrynen on ottanut ajaakseen äänestyksen euroerosta. Hänen Kansalaispuolueensa on jopa ottanut käyttöönsä markaksi kutsumansa rahakkeen. Asialle saatetaan avoimesti hymähdellä, mutta sopii miettiä rahan merkitystä keskinäisen luottamuksen ja vaihdannan välineenä. Mikäli kansainvälinen pankkiiriestablismentti jossain aikanaan vihdoin menettäisi vaikutusvaltansa ja väkivalta-asemansa, olisi alamaisten pakko kehittää muita tapoja hyödykkeiden hankkimiseksi niin kuin vaikkapa kananmunat ja autonrenkaat taannoin Neuvostoliiton sortuessa.

Toistaiseksi kuitenkin Bryssel notkeine lakeijoineen hokee mantraansa tiivistyvästä integraatiosta. Vastapainoksi eri puolilla mannerta nousseille vastarintaliikkeille on alkanut liikkua tietoja kaikkien vasallivaltioiden pakottamisesta poliittisen valuutan alamaisuuteen vuoteen 2025 mennessä, mikä toki tapahtunee niiden velkaantuessa housutkin jalastaan. Se tietäisi myös Ruotsille nöyrtymistä euron edessä. Ruotsissa onkin jo alettu tunnustaa maahanmuuton kustannukset tuhoisiksi. Suomen tapaus äsken mainitsemieni velkaetujen kautta on selkeä osoitus pankkiirien kuolemansyleilystä.

Uudessa Suomessa julkaistiin viime vuoden alussa artikkeli, jossa muuan pankkimies maalaili kauhukuvia euroeron seurauksista. Juttu oli aikanaan vastaveto Väyrysen ilmoitettua uusimmista pyrkimyksistään ja ”pesäerosta” keskustaan. Tekstissä mainitut jättikorot, kaaos ynnä muut olisivat toki itsenäistymisprosessin vastustajien sotatoimia eivätkä mikään luonnonlaki. Vaikuttajistamme Sixten Korkman on toiminut julkisuudesta melkein jakomielitautisen tapaan. Toisaalta hän on jopa tunnustanut euroon liittymisen virheeksi toisaalla julistamalla vuodesta toiseen eron tuhoisuutta Suomelle. Toki hiukan toisenlaisiakin arvioita on vuosien kuluessa esitetty, mutta ne ovat jääneet hiukan taka-alalle. Ilman uhkakuvia nekään eivät ole olleet. Ulkopuolelta tulevat neuvot toki sivuutetaan ylimielisesti. Politiikan tavoin taloudessa vallitsee usein hätkähdyttävä oletus, että vastustajat mitenkään helpottaisivat omille yksityisille eduilleen vastakkaisten pyrkimysten onnistumista. Miten esimerkiksi Clintonin kannatatat lainkaan soisivat Trumpin onnistuvan ainoassakaan hankkeessaan? Tämä mielikuvavyörytys ei merkitse, etteikö ero eurosta voisi onnistua, mikäli Euroopan kansat olisivat yhteistoiminnassa. Euro saattaa jopa sortua mahdottomuuteensa yhtä pikaisesti kuin Berliininmuuri.

Toistetaan nyt vielä, että euro on vain väline eurooppalaisten kansojen itsenäisyyden tuhoamiseksi. Kreikan kohtalon pitäisi olla esimerkki sen hävitysvoimasta. Uusille sukupolville on vain niin kovin helppoa väittää, ettei elämää voisi olla vailla tuota poliittista valuuttaa.


* * *


Taru kuolemanvaarasta

Kuolemanvaara on käsite, jonka mukaan suvaitsevaisto on saatu erittäin taitavasti tanssimaan. Ajatusrikollisuuden perustavaa laatua oleva ilmentymä näyttäisi olevan suojelutarpeen epäileminen. Euroopan pitäisi tämän dogmin mukaan ottaa vastaan kaikki merten takaa ja rajojen ylitse vyöryvät. Erityisen tulenarka opinkappale on niin sanottu perheenyhdistäminen, vaikka mainitut ”perheet” olisi aikanaan hajotettu juuri siirtolaisuuden vuoksi. Viime vuosien käsistä ryöstäytynyt muuttoliike on osoittanut selvästi, ettei ainuttakaan tulijaa pitäisi sallia papereitta ja omin luvin. Avuntarpeen arviointi ja pääasiallinen suojelu tulisi tehdä mahdollisimman lähellä lähtömaita, mikä tarkoittaisi myös mahdollisia perheiden yhdistämisiä jo ennen saapumista Eurooppaan.

Vihattu ajatusrikollisuus rehottaa somessa kertoen sotaa ja vainoa paenneiden TM lomailusta kriisialueilla.

Maailmalta on jo tullut tarpeeksi tietoja tulijoiden lomailusta niin Somaliassa kuin Lähi-Idässäkin, mistä on aikanaan lähdetty tarun mukaan kuolemanvaarassa. Manchesterin pommimies oli kuulemma käynyt Libyassa. Hänen on sanottu syntyneen Britanniassa, joten raporteissa hänestäkin voitaneen käyttää tarvittaessa määritettä britti, mikä häivyttää todellista kuvaa maahanmuuttajien ja heidän jälkeläistensä surfailusta lähtö- ja maksajamaiden välillä.

Aktivistit väittävät tietävänsä tilanteen viranomaisia paremmin.

Kirkko ja tietyt muut piirit ovat olleet viime kuukausina törmäyskurssilla valtiovallan kanssa juuri vedoten palautettavien mahdolliseen kuolemanvaaraan. Jokin aika sitten masinoitiin sangen raflaava mielenosoitus lentokentälle kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita oltaessa lennättämässä Afganistanin Kabuliin. Nyttemmin suomalaisnaisen kaappaus on epäilemättä saanutn lisää vettä turvattomuusmyllyyn, vaikka länsimaalaisen ja etenkin naisen lähettäminen Afganistanin kaltaiseen naiseen on kuin keskisormen osoittamista kulttuurille, joka lähtökohtaisesti ei arvota naista järin korkealle. Valtiovierailijat voivat osoittaa mieltään vaikkapa kieltäytymällä huivista Lähi-Idässä, mutta länsimainen nainen on taatusti Afganistanissa kuin huutomerkki. Kuten sanottu, kaikki varmaan otetaan irti kerrattaessa mainitun maan vaarallisuutta.

Mielenosoitukset itsessään ja eri leirien kohtelu kertovat maamme tilanteesta kaiken.


Kummasta arvelemme loppuvan rahoituksen ennemmin: vanhustenhoidosta vai maahanmuuttobisneksestä? Asian pohtiminenkin alkaa olla jo ajatuskriminologisesti arveluttavaa, vaikka kysymys nousee väistämättä miltei päivittäin mieleen astellessamme kaupunkiemme kaduilla. Toisaalta, rahahan on vain sopimuksia ja sitä tahkotaan tyhjästä biteiksi. Toisia vain syyllistetään sen käytöstä ja toisia ei...





lauantai 13. toukokuuta 2017

Vanha mies on poissa


Kokemukseni juuri edesmenneestä presidentti Mauno Koivistosta olivat aina ulkopuolisen kansalaisen ristitiitaisia ja ihmetteleviä tuntemuksia. Vuosia hämmästelin hänen suosiotaan kansan parissa. Itse olen aina epäillyt henkilöitä, jotka vapaaehtoisesti luovuttavat pois omia valtaoikeuksiaan. Tuskin kuitenkaan monella nykypoliitikolla antaisi ego myöten myöntää virheitään niin kuin Koivistolla hänen todetessaan katuvansa toimiaan presidentin valtaoikeuksien karsimiseksi.


Edesmenneistä ei sopisi puhua arvostelevasti. Mauno Koivisto ei kuitenkaan ollut kuka tahansa. Kiistämättä hän osoitti kykynsä noustessaan vaatimattomista työläisoloista maamme poliittiseen kärkeen ja opiskellessaan pitkälle silloisissa oloissa työn ohella. Valitettavasti Euvostotaivaalle piirtyi lähtemättömästi juuri hänen toimintansa presidentti-instituution muuttamiseksi lähinnä operettitirehtööriä muistuttavaksi. Karvaana esimerkkinä kastroidun presidentin voimattomuudesta saimme taannoin seurata mitään aikaan saamattoman Stubbin pellehallituksen roikuttamista kasassa. Uusi valtiosääntömme on nimittäin tehnyt pääministereistä käytännössä erottamattomia, jota astuvat syrjään vasta itse toimeensa kyllästyessään.

Parlamentarismin ”vahvistaminen” on ollut termi, joka on toistunut yhä edelleen muisteltaessa entisen tasavallan presidenttimme uraa. On yhä uuden julistettu dogmia ”Suomen viemisestä Kekkosen ajasta Eurooppaan”. Traagista Suomen kannalta on ollut hakeminen Euvostoliiton vasallivaltioksi, mikä sittemmin on mahdollistanut poliittisten pyrkyriemme toimimisen Brysselin etu isänmaamme edellä. Todella järisyttäviä toimenpiteitä omasta rahasta luopumista myöten on sittemmin käsitelty ilmoitusasiana eduskunnassa. Kokonainen sukupolvi on jo siirtymässä poliittisen toiminnan piiriin ilman kokemusta ajasta ennen euvostovaltiota. Itse asiassa valtamedia uskollisena vallan sylikoirana on pyrkinyt uskottelemaan euvostovaltaa edeltänyttä aikaa varsinaisena eurooppalaisten kansojen vankilana. Tätä taustaa vasten on ollut kuvaavaa kansallisen identiteettimme hapertumiselle muun muassa se, kuinka muuan pikkupolitrukkimme nousi äskettäin esille ehdottaen presidentin viran avaamisesta muille kuin syntyperäisille suomalaisille aikana, jolloin kansalaisuuksia on myönnetty ennätysmäärä ja kaksoiskansalaisten todellista lukumäärää tuskin on annettu edes julki. "96 prosenttia Suomen kansallisuuden saaneista säilytti myös entisen kansallisuutensa".


Näin raflaavasti Mauno Koivisto totesi vuoden 1991 haastattelussa. Tuolloin tällainen toteamus vaikutti vähintään
jotenkin harkitsemattomalta kuluneen vuosisadan katkera historia taustanaan. Nyttemmin taakse päin katsoen emme
voi olla näkemättä idänkaupan romahtamista, Euvostoliiton ja Venäjän tosiasiallisen kauppasodan kurittaman nykyisen
idänkauppamme vaikeuksia jne. Aikanaan vallinneen kauhuntasapainon luhistumisella on ollut maailmassa dramaattiset
seuraukset. Neuvostoliiton romahdus jätti meidät Bilderbergin ja EU:n armoille.

Nyt on kuitenkin aika muistella poliitikkoa ja vaikuttajaa, joka oli uransa huipulla vanhan Suomen vaihtuessa Brysselin juoksupojaksi ja mallioppilaaksi avaten tien Ahon, Vanhasen, Kataisen, Stubbin ja Sipilän kaltaisille politrukeille. Suomeen muuttaneille inkeriläisille Koiviston muisto tulee varmasti olemaan omalla laillaan merkittävä. Koiviston epäonnistumisena on nostettu esille niin sanotun vahvan markan politiikan noudattaminen, vaikka tarkkailijan ajatus viivähtää siinä kysymyksessä, oliko kyseinen kriisi osa tarkoitushaluista, ylhäältä johdettua suunnitelmaa runnoa Suomen kaltainen itsenäisenä sangen menestynyt valtio Brysselin ikeen alle ja luopumaan taloudellisesta itsemääräämisoikeudestaan. Joka tapauksessa Koivisto edusti viimeisiä sodan käyneitä poliittisessa asemassa olleita ihmisiä, millä on ollut suuti merkitys arvioitaessa suhtautumista naapurivaltioihimme. Ylen Elävässä arkistossa on haastattelu vuodelta 1991, jossa Koivisto joutui jo puolustamaan Suomen kansaa kollektiivisia rasismisyytöksiä vastaan. Samalla välittyy kuvaa siitä vaarallisesta tilanteesta, jossa maamme oli Balttian maiden irtaantuessa Neuvostoliitosta. Meillä nykypäivän ihmisillä on tiedossa, kuinka prosessi eteni, mutta aikalaisilta tällainen tietämys luonnollisesti puuttui. Tämä on syytä pitää mielessä silloisia toimia arvosteltaessa.

Sinänsä on nykyään erittäin mielenkiintoista vertailla suhtautumista itsenäisyyttä havitelleisiin Balttian maihin ja euvostouskoisten itkupotkuja Brexit-Britanniaa kohtaan.

Kuten sanottua, viimeisinä vuosinaan Koivisto ilmeisesti koki menneensä liian pitkälle tietyissä toimissaan. Valitettavasti poliittinen nykyeliittimme tuskin noita pohdintoja kuuntelee eikä sille enää Bilderberg-Rothchild -akselilta varmaan vaihtoehtoja annetakaan.