perjantai 31. maaliskuuta 2017

Pakkoruotsin aika on mennyttä Suomea

Arabia kivunnut jo kolmanneksi puhutuimmaksi vieraaksi kieleksi


Ruotsinkielen asema on ollut viime vuosikymmeniin asti erittäin ymmärrettävästi tärkeä osa kulttuuri-identiteettiämme ja osa historiamme rakennusaineita. Vähin erin, mutta alati kiihtyen maailma on alkanut muuttua ja korkeimman kielipolitiikan oikeutus murentua. Sitä eivät ehkä kulttuuripersoonat ynnä muut viisaina pidetyt uskalla tai huomaa tunnustaa, mutta viimeksi kuluneina vuosina on tapahtunut järisyttävä muutos.

Maassamme saatetaan tulevaisuudessa joutua vakavasti
pohtimaan, kumpaa kieltä virallisesti tuetaan:
suomea vai suomenruotsia.
Ruotsi kytki Suomeksi myöhemmin nimetyn niemen läntiseen valtapiiriin. Olimme pyöreästi 700 vuotta osa Ruotsia. Valtarakenteistamme pääosa säilyi kauan ruotsalaisena tuon valtiollisen yhteyden katkettua. Osin se palveli myös erottautumista venäläisyydestä, johon alkoi viimeistään niin sanottuina sortokausina liittyä yhä enemmän kielteisiä piirteitä. Niin kuin Ruotsi ei ollut kyennyt osaksi sangen myöhään tapahtuneen Skånen itseensä liittämisen vuoksi ruotsalaistamaan harvaan asuttua Itämaata Venäjä taisi alkaa toteuttaa omaa venäläistämisagendaansa maailman- historiallisesti katsoen liian myöhään. Todettakoon tässä esimerkkinä kysymys rajanvedosta Karjalan kannaksella, josta Kivennavan ja Uudenkirkon Venäjään liittämisen suhteen kiisteltiin itse asiassa melkein heti niin kutsutun Vanhan Suomen palauttamisen jälkeen. Vuonna 1911 leimahtanut kiista tikahtui byrokratiaan ja maailmantapahtumiin palatakseen esille heti tilaisuuden tullen eli 1939.

Näihin päiviin asti ruotsalaisuuden on voinut katsoa kielensä kautta kuvastelleen Pohjolan erityistä historiaa. Globalisaation ja eurooppalaisen liittovaltion luomisposessi on pirstomassa mainitun erityissuhteen. Ruotsissa alkaa jo lähes suurin osa nuoresta polvesta olla joko ulkomailla syntynyttä tai näiden jälkeläisiä toisessa polvessa. Kolmen tai neljänkymmenen vuoden kuluttua mikään ei enää takaa, että edes Ruotsi määrittyisi ruotsinkielen kautta.

Brysselin avaamien rajojen kautta olemme Suomessakin saaneet havahtua rajuun muutokseen katukuvassa. Kujilla kaikuneet kielet ovat lisääntyneet. Uusia, outoja ongelmia on ilmennyt jopa julkisten keittiöiden ruokalistoihin liittyen. Moskeijoiden rakentamisesta on alettu kiistellä tapaan, joka olisi ollut viisi vuosikymmentä aiemmin ollut käsittämätöntä. Ruotsinkielen erikoisasema on pohjannut historiaan, jonka tutkimus täällä olisi mahdotonta ilman ruotsinkielen taitoa ja perin hankalaa ilman jotain yhteyttä venäjään, mutta nykypäivän arki historiantutkimuksen ulkopuolella vaatimuksineen alkaa vääjäämättä osoittaa jotain toista. Ylioppilaat olivat ennen jo toinen jalka jossain virastossa jatkamassa byrokraattien kankeita ja turvallisia kaavoja, mutta nykyään täytyy olla jo jonkinlainen spesialisti alallaan, jotta voi olla varma omasta työpaikastaan. Kielivalinnat eivät ole vähäpätöisiä.

Oma maahanmuuttajien integroitumista hankaloittava tekijänsä on varmaan virallinen kaksikielisyytemme, ainakin virkatasolla. Heidän alkuperäisen kielensä tulee olemaan väistämättä yleisempi kuin hiljakseen vähenevä ruotsinkielisyys. Jopa suomenkielisten osuus maassamme on lähtenyt selvään laskuun. Jokin päivä sitten julkisuuteen ponnahti tieto arabian nousemisesta kolmanneksi puhutuimmaksi kieleksi maassamme. Jotta kehityksen merkitys alkaisi jotenkin hahmottua, on syytä tarkastella Tilastokeskuksen lukuja. Ne kertovat selvää kieltä väestörakenteen muutoksesta.

Somalian- ja venäjänkielisten määrän kasvu näyttäisi hiukan tasaantuneen. Nämä pohjaavat tietenkin virallisiin lukuihin. Varjoissa hiippailevat paperittomat ovat toki oma lukunsa.



Vuonna 2014 asui Suomessa ulkomaalaistaustaisia 322711, mikä vastasi 5,9 prosenttia koko väestöstä. Samaan aikaan ruotsinkielisten lukumäärä oli enää 290747 eli 5,31 prosenttia. Niin suomenkielisten kuin ruotsinkielistenkin lukumäärä on kääntynyt laskuun. Kuvattaessa naisen elämänsä aikana laskennallisesti synnyttämien lasten määrää käytetään niin sanottua kokonaishedelmällisyyslukua. Esimerkiksi ulkomailla synnyttäneillä irakilaisilla se oli 2012-2015 3,1 (taustamaassaan 4,6). Suomessa kokonaishedelmällisyysluku on ollut vuonna 2014 1,87. Ei tarvitse olla nobeltason matemaatikko laskeskellakseen, mitä voimakas muuttoliike merkitsee väestö- ja kielisuhteille.

Ruotsinkielisten osuus väkiluvustamme on laskenut jokseenkin tasaisesti yli sadan vuoden välein. Suomen-
kielisten määrä puolestaan on kokenut huippunsa vuoden 1991 laman ja maamme euvostokuntoon runnomisen
yhteydessä. Arabiankielisten osuus sen sijaan on lähes kaksinkertaistunut muutamassa vuodessa. Mikään
ei anna olettaa, että kehitys laantuisi tulevina vuosina viitaten jo naisten kokonaishedelmällisyys-
lukujen eroon.
 

Kieliryhmistä ruostinkielisten määrä näyttäisi laskeneen samaan tahtiin kuin arabiankielisten kasvaneen.
Kymmenessä vuodessa kieliryhmien ero saattaa olla jo kuroutunut umpeen. Muidenkin vieraskielisten osuus
toki kasvanee.



Tulevaisuudennäkymänä saattaa hyvinkin olla ummikkoruotsinkielisten palvelujen keskittäminen muutamaan kuntaan erityisjärjestelyin. Ihmisten joukkokäyttäytymiseen kuuluva laumautuminen ajaa eri kulttuuriryhmiä korostetusti omille asuma-alueilleen. Koska tiedossa on jo nyt väkeä, joka toistakymmentä vuotta täällä asuttuaan ei juuri osaa kommunikoida uuden kotimaansa kielellä, ideologisesti ajettu multikulttuuri yhteiskunta saattaa ajaa syvenevään kielelliseen hajaannukseen. Kukin lukumäärältään riittävästi lisääntynyt kieliryhmä saattaa alkaa vaatia yhä pontevammin palvelua omalla kielellään vedoten vähenevän ruotsinkielisen kansanosan erikoisoikeuksiin, joiden yhtymäkohtaa yhä kaukaisempaan menneisyyteen ei voida enää selkeästi hahmottaa.



Aika on ajanut ohitse pakkoruotsiksi kutsumastamme järjestelmästä. Se oli jollain lailla toimiva ja perusteltu vanhaan, lokalistiseen pohjoiseurooppalaiseen maailmanaikaan. Globalistisessa myllerryksessä pieni kielialue voi olettaa voivansa puolustaa virkakielenä vain omintaan eli meidän tapauksessamme suomenkieltä. Senkään ennuste ei ole järin hyvä.




torstai 23. maaliskuuta 2017

Tappavien autojen epidemia


Euroopan kadut ovat muuttumassa kauhunkentiksi. Päättäjiemme viime aikojen strategian mukaan kenties pitäisi harkita autoilun kieltämistä. Tuskin on saatu lukea Lontoon parlamenttitalon läheisyydessä tapahtuneesta terrori-iskusta ennen kuin tietoa tihkuu Belgiasta: ”kovaa ajanut ajoneuvo yritti ajaa väkijoukkoon Antwerpenissa Belgiassa”. Otsikossa juttu sentään paljastaa, että joku mieshän siellä yritti taas survoa lähimmäisiään autolla. Muistissa ovat yhä hyvin viime vuonna Nizzassa ja Berliinissä tapahtuneet yliajot. Terroristit ovat keksineet käyttöönsä pirullisen tappovälineen.

Vihollista on toivotonta koettaa metsästää sen lisääntyessä omilla takapihoillamme. Autojakin on joka paikassa, eivätkä mitkään voimavarat riitä koko mantereen autokannan liikkeiden valvomiseen uusien iskujen estämiseksi. Kalliit armeijat huippumoderneine aseineen ovat varojen tuhlausta, koska rajoja ei tahdota sulkea kutsumattomilta vierailta. Tykit ja panssarit ovat toki komeita paraateissa. Päättäjämme reagoivat kyllä Lontoon tapahtumiin tiedottamalla eduskunnan poliisivartioinnista aikana, jolloin tehovartiointi suljettuine portteineen olisi pitänyt olla jo vuosia rajoilla. Kansan keskuudessaan yhä raskaammin kokema epäluottamus päättäjiin saattaa jopa toisinaan saada jotkut toivomaan jonkinlaista puhdistusta tuolla Brysselin haarakonttorissa. Helsinki-Vantaalla kuulemma poliiseilla sentään on konepistoolit, mutta häveliäästi repuissa. Toivottavasti repunnarut eivät sotkeudu tositilanteen tullessa päälle.

Sosiaalinen media paljastaa armottomasti, kuinka
tietty osa väestöstä on johdateltavissa.
Olemme saaneet viikkotolkulla seurata pääkaupungissamme arvotonta farssia laittomien maahanmuuttajien ja käännytettyjen mielenosoitusta, jota erinäiset yhteistoimintahenkilöt ja hyödylliset idiootit tukevat. Tuon muukalaisväen vaatiessa ylläpitoa ja taskurahaa leviää tietoja, kuinka omien vanhustemme turvaverkko repeilee. Nyt nämä oman nuoruutensa maansa puolustamiseen ja sen jälleenrakentamiseen uhranneet ihmiset saavat vielä kilpailla almuista maastaan paenneiden, asekuntoisten muukalaismiesten kanssa. Kun näytelmälle on jossain vaiheessa tultava loppu, voimme vain arvailla tilanteen partalapsosten keskuudessa herättämän raivon määrää. Taisipa viime marraskuussa Suomessakin olla muuan epämääräinen tapaus, jossa mielenosoituksen yhteydessä maahanmuuttaja oli ajaa väkijoukkoon?

Nykyään on muotia puhua niin kutsutuista ”juurisyistä”. Maahanmuuton seurauksiin liittyen siihen ei järin mielellään kuitenkaan mennä. Kuluneiden vuosikymmenien aikana väki teillämme on alkanut yhä kiihtyvämmin muuttua. Multikultturistisen ideologian mukaan on nähty vain eksoottisena tavoittaa mitä erikoisempia ilmestyksiä ratin takaa. Monta kertaa paikallisbussinkin matkustajista vähemmistön voisi suoralta käsin tunnistaa suomalaisiksi. Äskettäin sosiaalisessa mediassa levisi suitsutus helsinkiläisestä raitiovaunulinjasta, jolla ei suomenkielen sanaa juuri tavoita. Etnofestarimaisen ihastelun sijaan tulisi olla huolissaan tulokkaiden integroitumisesta vastaanottavaan yhteiskuntaan. Kielimuurin taakse voi kätkeytyä sukupolviksi ja vaatia pelkällä olemassaolollaan isäntäväkeä mukautumaan.

Euroopassa on vielä niitäkin, jotka uskaltavat puhua suoraan manterettamme kohdanneesta katastrofista.
Tulevaisuudessa kamppailun kiihtyessä äänenpainot tullevat entisestäänkin kovenemaan...

Viimeisimpien tietojen mukaan Britannian pääministeri Theresa May on ilmoittanut, että parlamenttitalon edustalle hyökännyt mies on kotoisin Britanniasta ja ollut jopa poliisin seurannassa. Mitä tuo nyt sitten on tarkoittavinaan muuta kuin, että maahantulijoiden lapsetkin ovat potentiaalisia uhkatekijöitä ja he vasta ovatkin, mikäli ristiriita vastaanottavan ja lähtömaan kulttuurien välillä on tarpeeksi suur? Nykyisten kansainvaellusten kohdalla tuo törmäyskurssi ei voisi olla nykyistä suurempi. Seurausten levähtäessä täydellä voimalla silmille on enää myöhäistä korjata mitään. On kuin syyttäisi palovakuutusyhtiötä siitä, ettei itse ole ottanut kaikista myyntiponnisteluista huolimatta vakuutusta poroksi palaneelle kodilleen. Tiukat ehdot maahantulolle ja kiertelemättömät palautussäännöt olisi pitänyt olla noudatettuina jo silloin kun eliitti vielä sai syötettyä meille palturia ”uudesta Euroopasta”. 

Vuosi on vasta aluillaan, mutta tuntemattomien autojen varjot ovat jo kohoamassa Euroopan katujen ja maanteiden ylle. 





torstai 16. maaliskuuta 2017

Itsetyytyväisyyttä ennen seuraavaa tragediaa


Euvostouskovaisilla taitaa olla nyt melkoinen krapula, ainakin puheista päätellen. Mielipidetiedustelujen uumoilema Geert Wildersin Vapauspuolueen voitto on sulanut äänestyksen toiseen tilaan. Multikultit pääsevät siis jälleen piirileikkiinsä heitä vedättävien muukalaisten kanssa. Brysselin establismentin itsetyytyväisyys pyrkii kuitenkin kätkemään taakseen, kuinka harhainen euvostovaltion ideologia ja usko universaaliin hyvyyteen tässä resurssitaistelujen maailmassa onkaan.

Seuraavat viikot tulevat olemaan sikälikin mielenkiintoisia, että voimme seurata euvostopiirien avoimia rajoja vastustaneiden tahojen reagointia vaalitulokseen. Alkavatko yleiset mellakat kautta suurkaupunkien, uhataanko tai toivotaanko Hollannin vaalien voittajaksi julistettu Mark Rutte tappaa. Ainakin ensi kommenteista on välittynyt sellainen käsitys, että Wilders on rehdisti tunnustanut jääneensä tappiolle – ainakin toistaiseksi. Voimme verrata käytöstä niin Brexit-äänestyksen kuin Yhdysvaltain vaalit hävinneen osapuolen käytökseen.

On totta, että ainakin meikäläinen valtamedia on pyrkinyt julistamaan Wildersin Vihtahoususta seuraavaksi. Nyt vaalihuoneistojen hiljennyttyä vihervasemmistosta on tehty Messiasta, joka olisi pelastamassa Eurooppaa. Mistä? Kautta mantereen on varttumassa politikointi-ikään sukupolvi, joka on ikänsä imenyt oppia Euvostovaltion autuudesta. Opin kulmakivi ja yhä uudestaan keskusteluissa esille nouseva argumentti on illuusio Unionista niin sanotun pitkän rauhankauden takaamisessa. Itse asiassa toisen maailmansodan jälkeen rikkiammutussa Euroopassa ei ollut tarkoituksenmukaista sotia. Kahinat alkoivat liki välittömästi niin Indokiinassa kuin Afrikassa, ja eurooppalaiset valtiot olivat niissä tiiviisti mukana. Nuoremmankin väen olisi syytä muistaa Balkanin tapahtumat aivan hiljattain. Erittäin aktiivisesti pyritään unohtamaan, että juuri moninaiset, keskenään ristikkäiset liittoutumat olivat mukana ajamassa kansakuntia toisiaan vastaan. Paljonko eroaa nykypäivän euvostoeliitin terävin, vaaleilla valitsematon kärki 1900-luvun alun kuningasperheistä ja rehentelevästä aatelista? Aikamme ideologian mukaan kuuluu ainoastaan korostaa hirmuista kansallismielisyyttä, jota ilman maailma muka olisi parempi paikka elää.

Kansallismielisyyttä liki maanisesti vihaava Euvostoliittokin on kompuroinut idänsuhteissa kahmien sieltä kahmalokaupalla vaikeuksia maille, joilla ei ole ollut syytä sorkkia esille vihanpitoa. Se on niin ikään ollut sotkemassa Välimeren ympäristössä demokratiakäsityksensä savuverholla länsimaisia talousetuja maissa, joita on pidetty edes jollain lailla kurissa vanhakantaisella, autoritaarisella hallintomallilla. Ei ole muka oivallettu, ettei kristillishumanistiselta pohjalta kummunnut oppi juurru täysin toisenlaisesta uskontopohjasta kasvaneeseen ympäristöön.

Todellisuudessa kansallismielisyydessä on kysymys etupäässä siitä, kenen tahdotaan toimivan missäkin isäntänä. Tietyllä tavalla on nyt paradoksaalista, että Turkin Erdogan on antanut Euroopalle oppitunnin tulevasta pyrkimällä masinoimaan Euvostovaltion alueelle tulleita alamaisiaan oman politiikkansa käsikassaraksi. Ateistiset teknokraatit kautta läntisen maailman aliarvioivat uskonnon voiman ja kirkonmiehet lahjoittavat kirkkojansa kilpailevan, pohjimmaltaan itselleen vihamielisen uskonnon harjoittamista varten. Näin tapahtuu aikana, jolloin kristinuskoa nujerretaan omilla syntysijoillaan – siis aivan tällä hetkellä eikä joskus keskiajalla! Eurooppalaisten sinisilmäisyydestä ovat yrittäneet varoittaa jopa Lähi-Idästä pelastautuneet oikeat pakolaiset. Oma esimakunsa tulevasta on jo ollut nähtävissä jo pakolaiskeskuskuksissa, joista kristityt on pitänyt pelastaa pois.


Multikultturistit eivät ole sen kummempia kuin äärifundamentalistit, jotka julistavat omaa oppiaan ainoana oikeana. Juuri he ovat tuoneet yhteiskuntaan mustavalkoiset asetelmat eivätkä kriitikot. Wildersin kaltaisten poliitikkojen nousu julkisuuteen on taudin oire, ilman selkeätä tarvetta vallitsevan valtaideologian suitsemiseen heitä ei olisi. Nyt hänen puolueensa on jo ilmeisesti toiseksi suurin, mutta vanhaa menoa pyritään Brysselin kabineteissa jatkamaan. Jos islamin ja monikultturismin ilmenemismuotojen arvostelu koetaan pelkäksi vihaksi, aikuiset ihmiset käyttäytyvät sangen infantiilisti. Keski-Euroopan tai Ruotsin muuttuminen väkivaltapesäkkeiksi on alettu hiljakseen hyväksyä – in facto. Sillä vastatoimiin ryhtyminen on opillisesti tuomittu tavalla, joka ei kenellekään asioita seuraavalle ole jäänyt epäselväksi.

Meidänkin valtiollisella, verovaroin ylläpidetyllä opinjakokanavallamme kirjeenvaihtajaksi tms kaiketi tituleerattu euvostototuuden äänitorvena tavan takaa messuava nainen hehkutti heti aamulla ”populismin tavoittaneen lakipisteensä”. Koska kriitikoilla on mantereellamme vastassa koko internationalistinen koneisto, joka Brexitin yhteydessä kompastui omaan ylimielisyyteensä, Hollannin tapauksessa jopa vaalitulosta lienee sitä taustaa vasten syytä hiukan epäillä. On silti välttämätöntä ilmaista kantansa sivistyneesti ja väkivallattomasti – toisin kuin euvostokiihkoilijat Britanniassa.

Oma lukunsa tarinassa on sitten se, kuinka Hollannin vaaleja on alettu välittömästi hyödyntää lähestyvien Ranskan vaalien valmistelussa. Valtamediamme käy samanlaista vaalitaistelua kuin Britannian tapauksessa, vaikka provinssissamme lienee sangen vähän äänioikeutettuja. Helsingin Sanomien kolumnisti on tarttunut teknistyvän maailman ongelmiin, automaatioon ja robotisaatioon. Sangen vastaansanomattomasti hän toteaa, etteivät entiset työt palaa. Vallan sylikoira antaa puudelinäänellään ymmärtää, että Yhdysvaltain Trump ja Ranskan Le Pen olettaisivat voivansa muuttaa suuren pyörän suunnan. Jos jäljellejääviä työpaikkoja pyritään turvaamaan omalle väelle ja estämään niiden valuminen tyystin ulkomaille, se kolumnistin mukaan olisi menetetyn henkiinherättämistä. Euvostoeliitti yhä lähes kutsuu paikalle väkeä, josta suurin osa on luku- ja kirjoitustaidotonta äidinkielelläänkin. Kuinka se porukka voisi koskaan huoltaa robotteja tai huolehtia viimeisistä yksinkertaisista töistä ohittamatta niin kutsutun ”positiivisen syrjinnän” kautta täällä ikänsä eläneet?

Euroopan painajainen ei suinkaan ole kohdannut omaa huippuaan. Euvostokansalaiset saavat toki ihmetellä niiden natsikorttien lentelyä, joita mies Turkista viskelee ympäriinsä. Ruotsi on tässäkin tapauksessa jo osoittanut, että Euroopan kansakuntia kuohitaan yksi toisensa jälkeen. Wildersiin on isketty poltinmerkki hänen puututtuaan puheissaan islamistien vaikutusvallan kasvuun. Erdoganin kaltaiset poliitikot ratsastavat kuitenkin juuri islamilla, joka poikkeaa omat perinteensä ja aatteensa rahalle ja globalisaatiolle uhranneiden, mukavuudenhalussaan degeneroituneiden eurooppalaisten taustasta tuoden mieleen hunnit kohdanneet rappeutuneet roomalaiset. Kun tulokkaiden lukumäärä väistämättä kasvaa ja muuttaa väestösuhteita, eurooppalaiset juhlat uhkaavat päättyä väistämättä. On jo käynyt ilmi, että sairaalloisen kunniankipeä mies Turkista saa loukata ja sättiä Eurooppaa mielensä mukaan. Hänellä on tankkeja ja hävittäjäkoneita ja uskonveljiä Euroopan suurkaupungeissa, joita toistaiseksi vielä hallitsevat ainakin muodollisesti vääräuskoiset, joiden rankallekin kohtelulle on löydettävissä tarvittaessa henkistä tukea paimentolaisuskonnon kirjoituksista. On myös nähty, että vastaanottajat ovat valmiita hyväksymään pitkälle meneviä myönnytyksiä kulttuurin nimissä. Mikäli Erdogan ei vielä saa Euroopalta haluamaansa, pian tulee joku toinen, sillä Bryssel itse jauhaa täkäläisiä kansoja hajalle.

Vihervasemmisto saattaa tällä hetkellä pullistella omaa ”erinomaisuuttaan”, mutta pelättävissä on aika, jolloin ei ole ketään jäljellä astumaan tilille henkisestä sokeudestamme.




maanantai 6. maaliskuuta 2017

Timo Soini on ollut poissa jo kauan


Viikonloppuna olemme saaneet kuulla, että suomalaisesta puoluekentästä poistuu vaikuttava hahmo. Toimittelijat eri puolilla ovat jo ehtineet aloittaa spekulaatiomyllyn pyörittämisen liittyen perussuomalaisten tulevan johtajan persoonasta. Oma asiansa toki on, onko perussuomalaisia puolueena ilman Soinia. Itse asiassa Soini kuitenkin on ollut poliittisesti jo hyvän aikaa kuori entisestään. Voisi todeta hänen olleen jo kauan poissa syvän kansan edestä. Tarkastellaanpa asiaa poliittisesti voimissaan olleen Soinia historiaan jääneiden toteamusten kautta.




Tuli iso jytky!

Tuossa huipentui establismentin piirissä vallinnutta liki uskonnollistyyppistä yhden totuuden oppia vastustaneiden euvostoalamaisten vastarintamieliala. Pieni toivon hetki värisi yhtä aikaa eliitin epäuskoisuuden kanssa. Opportunistit Brysselissä vapisivat.

Missä EU, siellä ongelma.

Uskoisin juuri tämän teesin tuoneen eniten kannattajia Soinille ja koko puolueelle. Viimeistään hallitustyö on sulattanut Timon joukkueelta Euvostoliiton vastustamisen kuin lumihangen huhtikuussa. Itse asiassa näköpiirissä on ollut Brysselin kumartaminen ja puolueen puhdistaminen tai puhdistautuminen euvostokriitikoista. Euvosto- tai eurojäsenyyttä koskeneisiin kansanäänestyksiin on puolueelta ollut turha odottaa tukea. Todellinen häpeä, että tämän iskulauseen lanseerannut henkilö on ollut mukana näin täydelisessä äänestäjien huiputtamisessa.

Yleisen asevelvollisuuden säilyttäminen on Suomelle huomattavasti tärkeämpi asia kuin demokratian puolustaminen jossain sellaisessa maassa, missä ei edes ole demokratiaa

Tämä on ollut mielenkiintoinen toteamus, jota sinänsä ei ole tarvinnut koetella turvallisuuspoliittisten uhkakuvien paineessa. Asevelvollisuuden kannatus lienee säilynyt sangen vakaana. Huomattavasti yllä mainittua mielenkiintoisempaa olisi ollut vaihtaa sen tilalle vaikkapa rajojen koskemattomuuden ja itsenäisyyden säilyttäminen.

Meillä on periaatteemme, kynnyskysymyksemme ja linjamme. Persut eivät myy persettään.

Jo edellä kirjoitettu kertoo osaltaan, millaisessa mielentilassa synkkyyteen vaipumassa oleva ja eurooppalaisten toteuttamaa, kansallista vastarintaa odottava euvostoalamainen lukee tätä väitettä. Sipilän hallitus on ollut perussuomalaisen puolueen giljotiini. Luottamuksen palauttamiseen saattaa mennä ainakin sukupolvi, mikäli sellaiseen enää tilaisuutta annetaan. Toisaalta onhan rahvaan poliittinen muisti valitettavan lyhyt – siitähän kertoo vanhojen puolueiden pölhöedustajien kestosuosio.

EU-jäsenmaksu pienenee 75 miljoonalla eurolla, tosin huonon taloutemme vuoksi, mutta silti.

Soini on joutunut luettelemaan perussuomalaisten ”saavutuksia” hallituksessa lokakuussa 2015. Euvostokriittinen ja -vastainen entinen äänestäjä ei koe tuossa mitään rehenneltävää. Hän muistaa liian hyvin, kuinka perussuomalaiset ovat kääntäneet töykeästi selkänsä eu- ja euro-kansanäänestyksille. Euvostovaltaa joko vastustetaan tai sen saappaita nuollaan.


Siellä on pakko oppia uutta vaikkei haluaisikaan.

Soinin kerrotaan todenneen tällä tavoin vuonna 2016 Hjallis-keskusteluohjelmassa kommentoidessaan EU-maiden ulkoministerien kokouksia. Vähitellen hänestä on näyttänyt jo kuoriutuneen sulavaliikkeinen Junckerin ja kumppanien apupoika. Katkera äänestäjä olisi viimeistään tässä vaiheessa voinut huomauttaa, että hän olisi toivonut puolueen jatkavan kyseenalaistamista sen sijaan, että sen keulakuva ja kiistaton johtaja osoitti yhä selvempää alistumista Brysselin alamaisuuteen. Vanhan laulun sanoin: ”Onko pakko ellei taho?” Kaikesta päätellen Soini on todella tahtonut pomppia Euvostoliiton hyppynarun tahdissa ja poikennut tuon tuosta vielä merten takana rukousaamiaisilla kenties saamassa uusia ohjeita.

Valtamedia jatkaa entiseen tapaan Soinin puolueen erikoiskäsittelyä, vaikka tiettyä aiempaa pehmeämpää otetta on voinutkin olla toisinaan havaitsevinaan. Soraäänet kentältä on nuijittu aiempaa hiljaisemmaksi. Iso politiikan eläin on tallonut tiensä näyttämön halki. Provinssi on saanut näytöksensä. Pöly laskeutuu. Perussuomalaisen tai perussuomalaiseksi koetun protestin ja vastarinnan haipuminen globalisaation ynnä Euvostoliiton kuormarengiksi alleviivaa sitä, että kehitykseen pettyneen pienen alamaisen mielessään hahmottelema kuva Timo Soinista on ollut väärä. Ulkokuoren lampsiessa taka-alalle ei voi olla toteamatta, että se kansan toivekuviinsa hahmottelema Timo Soini on ollut jo kauan poissa – mikäli on edes läsnä koskaan ollutkaan. Politiikan omenat ja melonit kuitenkin säilyvät.