maanantai 27. helmikuuta 2017

Parhaan sekoilun Oscar


Taiteen ja viihteen tekijöiden olisi parasta vaihteeksi keskittyä omalle alalleen eli rentouttavien elämysten tarjoamiseen. Viime viikkoina heidän keskuudessaan on ollut vallalla lähinnä hysteerinen mielipidepolitikointi ja korkeuksista alas julistettu paheksunta kansan syvien rivien julki tuomaa muutostarvetta kohtaan. Itse en periaatteesta ole välittänyt seurata koko huonosti kirjoitettua Oscar-näytelmää, mutta väkisinkin tietoisuuteen on tihkunut, että tällä kertaa show on lässähtänyt persuksilleen.

Maanantaiaamun lehdet ovat saaneet taas ihmeteltävää.
Onko viihdeväeltä lähtenyt oma työ lapasesta kaiken
politikoinnin keskellä? Aika palata työntekoon?
Viihde-eliitti on mitä ilmeisemmin epäonnistunut työssään eli tällä kertaa niinkin yksinkertaisessa toimenpiteessä kuin ammatillisten palkintojensa jakamisessa. Jaossa olleita pystejä ei suinkaan ole tällä kertaa oltu jakamassa ensimmäistä kertaa. Jotenkin vain ilmeisesti ensinnä julistettiin parhaaksi elokuvaksi täysin väärä raina. Kaiketikin kyseessä oli kuitenkin ylipäänsä ehdokkaana ollut hengentuote. Koko spektaakkeli on tietenkin ollut vuosikymmenet läpeensä kaupallinen ja pikkupolitikointia täynnä. Tällä kertaa tähtöset ja muut gurut ovat muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta keskittyneet lähinnä presidentti Trumpin arvosteluun, joten itse pääasia lienee hoidettu vasemmalla kädellä, anteeksi kielikuvasta toki kaikilta maailman vasenkätisiltä.

Väistämättä mieleen nousee, että viihdemaailman aikanaan sangen arvostettu palkintogaala on lopullisesti tuhrittu yhtä likaiseksi politiikan pelikentäksi kuin Nobelin niin kutsutun rauhanpalkinnon jakaminen, jossa kulloinkin vallitsevan establismentin suojeluksessa lilluvat silmäätekevät pääsevät pönöttämään hyvän ruoan ja messevien palkintorahojen parissa, maineesta puhumattakaan. Elokuvien kohdalla jopa maininnat palkintoehdokkuuksista määrineen on vuosikaudet painettu isolla mainoisjulisteisiin ja videolevyjen kansiin. Olisikohan aika jo hillitä tapaa?

Epäilemättä televisiokanavat ja naistenlehdet juoruversioineen pyrkivät yhä märehtimään Oscar-aiheen rutikuivaksi. Omaa mielipidettään ainoana oikeana pitäneet ovat vain omineet viime kuukausina pintatason viihdemaailman siksi paljon omakseen, että vastareaktio varmasti on nousemassa. Jo ennen nykyistä henkistä alennustilaa ja helppoheikkimäistä tietyn poliittisen agendan juoksupoika-aikaa koko pystinjaon ruljanssi on tuntunut liiaksi ohjailevan yleisön huomiota ainoastaan muutamaan tiettyyn elokuvaan vuosittain. Uskoisin mainitulla teatterilla olleen arvostelijansa vuosikymmenet. Nyt vain kallispalkkaiset kulttinäyttelijät ovat lähteneet polkemaan entistä ylimielisemmin ruohonjuuritason kansan käsityksiä ja oikeutta äänestää jopa ”väärin”. Raja poliittisten kokousten ja viihdetilaisuuksien välillä on hämärtynyt ilmeisesti jo siinä määrin, että viimeksi mainitut alkavat epäonnistua alkuperäisessä tehtävässään.

Kyseessä ei sinänsä ole edes ainutlaatuinen tapahtuma, joskin aiemmin kaupallisesti ylivoimaisesti arvostetuin. Maailmalla jaellaan palkintoja elokuville lukemattomissa muissakin tilaisuuksissa. Me suomalaiset olemme saaneet nähdä muun muassa Kaurismäen toikkaroimassa Berliinissä jne. Kenties tämän vuoden Oscar-gaala ansaitsisi itse parhaan sekoilun pystin aikansa hysterian kuvauksena?




maanantai 20. helmikuuta 2017

Katkeria ruotsalaisia hedelmiä


Trump on tehnyt sen taas: hän on saanut toimittelijat hölmistyneenä poukkoilemaan mainitessaan Ruotsin pyrkiessään esittelemään leväperäisen avointen rajojen politiikan haittoja. Valtiollisen ajatuksemme valvonnan läpi suodattuessaan tarina on mennyt jo niin monen suvakkiseulan lävitse, että alkuperäistä kontekstia lienee turha edes etsiä.

Ruotsin ja koko läntisen maailman uhkakuvat eivät katoa niistä vaikenemalla.

Olkoon Ruotsin tilanteesta mitä mieltä tahansa olettaisi sen kaltaisen kansakunnan etnologis-ekonomisen kehityksen olevan puolueettoman tarkastelun kohteena. Ottaahan hiukan alle 10 miljoonan asukkaan valtio sisään vuosittain lähes 100 000 muukalaista. Jo nyt lähteistä riippuen 15-20 prosenttia Ruotsissa asuvista ei ole syntynyt Ruotsissa ja 19 prosentilla on juuret jossain muualla. Niin multikultturismin oletettujen hyötyjen kuin haittojenkin siis toki pitäisi löytyä Sveanmaalta. Valitettavasti puolueetonta lähestymistapaa kulttuurikaaokselle näyttäisi olevan vaikeata löytää. Kritiikkiä uskaltavat esittää vain ne, joilla ei ole enää mitään menetettävää.

Ja sitten tulee joku Trump, joka ei kumartele puheissaan poliittisen korrektiuden alttaria. Muun muassa valtiollinen Yle pyrkii antamaan sellaisen kuvan, että huoli ruotsalaisen yhteiskunnan tilasta olisi vain jonkin äskettäin lähetetyn ähkyoikeistolaisen televisiokanavan tuotoksen nostattamaa. Kuukausitolkulla tasaisin väliajoin länsinaapurissa palaneet autokokot ovat satunnaisesti saattaneet livahtaa jossain täkäläisissä alaviitteissä, mutta virkavallallekin tuskallisiksi tulleet niin kutsutut No Go -vyöhykkeet ovat virallisen totuutemme kieltämiä. Väittämiin terrori-iskuista sivullisen tarkkailijan on paha lähteä etäältä sanomaan mitään, koska elämmehän ajassa, jossa valtamediamme edustajat saattavat todeta, ettei kertomatta jättäminen vaaranna sananvapautta tai Pariisissa voivat levottomuudet [Telegraph / Express] jatkua aivan ydinkeskustassa päiväkausia ilman, että niistä pääuutisissamme kerrottaisiin .Tämä siitä huolimatta, että levottomuuksien leviäminen ja jatkuminen Ranskassa varmasti vaikuttavat lähestyvien vaalien tulokseen.

Asiallisen keskustelun sijaan valtamediamme on keskittynyt ilkkumaan viestintuojaa ja väittämään ruotsalaisten ilakoineen tämän kustannuksella. Itse asiassa olennaista ei ole, mitä kenties on juuri äskettäin tapahtunut vaan viime vuosien kehitys kokonaisuutena. Taannoinen pakolaisryntäys sai itsenäisenä itseään pitävän kansakunnan kannalta merkillisiä ilmentymiä eri puolilla Eurooppaa. Sen sijaan, että pakollista vastaanottoa tarvinneet olisi sijoitettu valvottuihin parakkeihin heidät työnnettiin parhaimpiin hotelleihin ja annettiin kuljeksia kielitaidottomina ja useilla identiteeteillä vapaasti maasta toiseen. Toisinaan tosin ihmeteltiin, miksei puuro kelvannut tai bussista ei suostuttu siirtymään majoitustitiloihin. Ruotsista kantautui jo parisen vuotta sitten tietoja, ettei majoitustiloja olisi enää riittänyt, ja Suomikin sai osansa tulijoista. Kunnat ovat olleet vaikeuksissa pakkosijoitusten edessä. Jopa tänne jo saapuneet olivat ilmeisesti kauhuissaan. Tässä YLE- versio asiasta ja tässä vaihtoehtomedian näkemys. Tahdottaessa kertoa Euroopan niin kutsutun pakolaispolitiikan olevan tosiasiassa riistäytynyt käsistä jo aikaa sitten on esimerkiksi todella syytä ottaa Ruotsi sivuuttaen kuitenkin valtaeliitin kannanotot.

Poliitikkomme ovat yhdessä valtamedian kanssa rakentaneet suojamuurin kansainvaellusten todellisuutta vastaan. Trumpin twiitit ainakin toistaiseksi lävistävät tuon muurin, koska editorit eivät pääse niihin käsiksi. Seurauksena on toimittelijoiden hullunmylly, jonka keskellä sirkus on valmis. Tragikoominen näytelmä on ollut tätäkin kirjoitettaessa seurata sylikoirakuoron mölinää Trumpin kuukaudesta vallassa, ”jolloin hän ei ole saanut aikaan mitään”. Obaman toimittua viimeisille tunneille asti omalla linjallaan uusi presidentti ei suinkaan ole päässyt aloittamaan puhtaalta pöydältä. Niitä kaipailtuja presidentin toimia puolestaan samainen vollottajakööri on kiiruhtanut parkumaan mantereelta toiselle. Määräaikainen maahantulorajoituskin vesitettiin. Yhdysvaltain presidentin julkilausumat Ruotsista onkin nähtävä tätä taustaa vasten.

Katsokaa nyt hyvät ystävät, mitä suvaitsevaisuuden ja rauhallisuuden entisessä mallimaassa on tapahtumassa ja tapahtunut – vain parissa vuosikymmenessä! Liitän mukaan vielä joitain videoita siitä ruotsalaisesta todellisuudesta, jota eliitti ei suinkaan joudu elämään. Aluksi kulttuurikohtaamisia metroasemalla:



Seuraavaksi lyhyt pätkä autopaloista. Tämäkään ei ole mitään vasta hiljattain syntynyttä levotonta liikehdintää:




Lopuksi koetetaan paneutua maahanmuuton ongelmiin tarkastelemalla poliisiväkivaltaa, muukalaisten ulkopuolisuutta yhteiskunnassa ja niin edelleen. Katsojan mieleen luulisi hiipivän ihmettelyn siitä, miksi maailmalta imuroidaan yhä enemmän väkeä, vaikka jo paikalle tulleetkin jälkeläisineen ovat vaikeuksissa. Sitten nousevat esille tulijoiden vaatimukset päästä päättämään enemmän asioistaan; kysyä toki sopii, minkälainen Ruotsi heille kelpaa. Minkälainen Ruotsi jää kantaväestölle, jonka osuus kiihtyvällä tahdilla vähenee? Kiihkottoman pohdistelun sijaan valtamediamme on kuitenkin lähtenyt ilkkuvalle ja vähättelevälle linjalle. Kuinkas muuten? Tekstitykset löytyvät videoruudun alalaidan valikosta.






Usko multikulttuuriin tuottaa meille katkeria hedelmiä, koska se on kanonisoitu meille ainoaksi sallituksi ajattelutavaksi.












torstai 16. helmikuuta 2017

Kohti islamilaista liittovaltiota


Maahanmuuttokriisi syö Saksan budjetin ylijäämän, ja niin kutsutuille pakolaisille vaaditaan ”rajoitettua äänioikeutta” jo ennen kansallisuuden myöntämistä. Euvostoliiton utopia on sortumassa idealistien käsissä. Alkaneella viikolla johtoprovinssista Saksasta on kantautunut lopultakin sangen odotettuja uutisia eli budjetin ylijäämä on päätymässä maahanmuuttokriisin käsittelemiseen.

Riita Saksan budjettiylijäämästä on syytämässä varat maahanmuuttokustannuksiin. Ei ole lainkaan merkityk-
setöntä, minne Euvostoliiton johtoprovinssi sijoittaa infrastruktuurinsa kipeästi tarvitsemat varat. Se ei
voi olla heijastumatta koko Euvostoliiton tulevaisuuteen.

Vanhan sanonnan mukaan liika on liikaa vitamiiniakin. Vanhat totuudet eivät yllä tärähtäneistön tajuntaan sen vaatiessa yhä lisää ”vapaata liikkuvuutta” eurooppalaisen hyvinvoinnin raunioille. Mikäli jostain pilkahtaa aiheellisen epäillyksen pilkahdusta, valtiojohtoiset mediat polkaisevat esille yhä uusia dokumentteja, joiden tarkoituksena on syytää vaalikarjan mieleen lisää syyllisyyden ja auttamishalun eetosta. Vanha manner on kuitenkin tikahtumassa tämän ideologisesti ohjaillun jeesustelun alle.

Muun muassa Spiegelin ja Weltin mukaan Saksassa on syntynyt melkoinen riita budjetin ylijäämävarojen käytöstä. On ollut tahtoa maksaa pois velkaa. SPD on vaatinut investoimaan digitaaliseen infrastruktuuriin ja kouluihin. Koska puolueet eivät ole päässeet yhteisymmärrykseen rahojen käytöstä, ne siirretään CSU-johtaja Gerda Hasselfeldtin mukaan reserviksi pakolaisten kustannusten kattamiseksi. Näin ollen valtionvarainministeri Schäuble ei pääse maksamaan velkoja takaisin. Hän tietää tuskallisen selvästi tulevaisuuden haasteet pakolaiskriisin kauhistuttavissa kustannuksissa, eikä verovelvollinen voi odottaa budjetin ylijäämästä mitään helpotusta elämäänsä. Paitsi koulut ja päiväkodit myös poliisi ja muut viranomaiset tarvitsevat kipeästi lisää henkilökuntaa. Edes Saksan kaltainen talous ei siis välttyne lisävelan ottamiselta huolimatta budjetin näennäisestä ylijäämäisyydestä. Miljoonan vuosittaisen turvapaikanhakijan hallinnassa joutuu vahvinkin yhteiskunta koville, eikä kunkin tulijan kohdalla ole kyse vain tuosta yhdestä vuodesta. Koska kyseessä olevat maahanmuuttajat koostuvat erityisen vähän koulutetusta massasta, integraation ennusteet ovat huonot.

Todellisuus alkaa siis murtautua pompöösin euvostounelman ruusutarhaan. Yhteiskunnan perusrakenteidenkin ylläpito on muuttumassa enemmän kuin haastavaksi. Teknokraattis-ateistinen eliitti joutunee havahtumaan utopiansa jäädessä tavoittamattomaksi unelmaksi. Muukalaisten massat eivät suinkaan tavoittele integroitumista uuteen elinympäristöönsä, vaan lukumääränsä kasvaessa ne alkavat yhä selkeämmin muovata uutta kotiaan. Paradoksina onkin sosiaalisessa mediassa yhä usemmin jouduttu äimistelemään sitä, kuinka tulijat vaikuttaisivat tahtovan rakentaa ympärilleen samanlaisia sosiaalisia rakenteita, jotka ovat alun alkaen mahdollistaneet niiden vainoavien käytäntöjen synnyn, joita he ovat väittäneet pakenevansa. Esimerkiksi Britanniassa muslimiyhteisö on vaatinut jäseniään äänestämään tiettyä puoluetta käyttäen hyväkseen henkistä otetta jäseniinsä.

Vaikka valtamedia tahtoo asiasta enimmäkseen vaieta,
sosiaalisessa mediassa nousevat yhä uudelleen esille
etnisten ryhmien ja jengien toiminta eri puolille
Euvostoliittoa. Britannia on vasta aloittamassa eroa,
jonka etujen mitätöimiseksi euvostouskolliset toki
tekevät kaikkensa. Yhtenä vaatimuksena liittovaltio-
uskovaisilla on naiivi vaatimus kontrolloimattomista
rajoista. Ellei kehityksen suuntaa käännetä No Go -
alueiden aika Euroopassa on vasta alussa.
Saksan hallituksen maahanmuuttovaltuutettu Aydan Oezoguz on mennyt jo niin pitkälle, että kansalaisoikeudettomille maahanmuuttajille pitäisi hänen mukaansa antaa rajoitettu äänioikeus. Oma lukunsa sitten olisikin näin tarkkailijan näkökulmasta pohtia, mitkä sitten olisivat ne rajoitukset. Tietyt piirit kun ovat erityisen omistautuneita arvostelemaan kaikkia ihmisryhmien välisiä legaalisia eroja. Oezoguzin vaatimus olisi uusi naula kansalaisuuden arvon ja merkityksen arkkuun. Samalla kunnioitus esivaltaa kohtaan sukeltaisi uusiin syvyyksiin. Yhdistyneenä eri puolille Eurooppaa syntyneisiin No Go -vyöhykkeisiin muukalaisten ja identiteetiltään vähintään kyseenalaisten muukalaisten äänioikeus kiihdyttäisi yhteiskunnallista hajoamista.

Euvostoliitto on siis muovautumassa sisältä päin aivan joksikin muuksi kuin valtaosa euvostokansalaisista nykyään tunnistaa. Murentumisprosessia tukeva viides kolonna ei niinkään ole salainen kuin erilaisin pykälin ylhäältä päin suojeltu järjestelmä, joka pyrkii kriminalisoimaan kaiken arvostelun. Yhä tässäkin tilanteessa euvostokansalaisille tahdotaan esittää nimenomaan idänsuhteet ensisijaisena uhkakuvana. Oma eurooppalaisuutta heikentävä nyanssinsa on ollut Euvostoliiton poliittinen valuutta euro, jonka ylläpitämiseksi kyhätyillä tukipaketeilla vasallivaltioiden talous ja yhteiskunta on ajettu keskusvallan talutusnuoraan heikentäen omaehtoisen politiikan mahdollisuuksia. Kriitikoiden tavan takaa esilletuomat väestörakenteelliset ennusteet ovat puhdasta matematiikkaa. Hätkähdyttävää sinänsä on havaita tuon tuostakin, kuinka avointa ja häpeämätöntä väestö- ja uskontosuhteiden muutoksia seuraava prosessi on jo tässä vaiheessa. 






perjantai 10. helmikuuta 2017

Ikuisuuden sietämättömän kepeätä tavoittelua


Taannoin jotkut tolkuttomat julistivat historian päättyneeksi. Sittemmin tietyt tapahtumat ovat osoittaneet, ettei maailmanjärjestys suinkaan ole vielä valmis. Erityisen rankkaa ihmisen epätäydellisyyden tunnustaminen näyttäisi olevan euvostouskovaisten eliitille. Sangen hyvin aikaamme kuvaavasti Ilta-Sanomat otsikoi eilen pääkirjoituksensa ”Ranskan ero olisi ikuisen euron loppu”.


Valuutta jos mikä on ihmisten väliseen luottamukseen ja alistussuhteisiin liittyvä väline. Viime viikkoina televisiossa on esitetty historianharrastajille aarteenetsintäohjelmaa nimeltä Menneisyyden etsijät. Siinä joukko innokkaita miehiä haravoi maita ja mantuja metallinpaljastimilla ja tonkii tantereesta vanhojen esineiden osia ja aikojen saatossa paikalle kulkeutuneita rahoja. Perisuomalaisesta maaperästä on paljastunut vanhaa valuuttaa niin kaukaa itämailta, Ruotsista kuin Euroopastakin. Muinoin kukin noista metallinpalasista on edustanut varallisuuden vaihtoa ja koristautumista siinä kuin nykyisetkin valuutat. Vaikka niiden arvo nykyään on lähinnä muinaismuistoina, ne ovat silti yhä tietyllä tavalla ”ikuisia”.

Eliittimme on julistanut euron ”peruuttamattomaksi valuutaksi”. Jos päättäjämme kykenisivät katsomaan itseään kaukaa, he voisivat oivaltaa julistustensa pompöösin rehentelyn. Kuukausi kuukaudelta euvostovaluutan luonne muuttuu yhä enemmän pakotetuksi velkasuhteeksi. Hyvistä aikeista huolimatta sen edut eivät käytännössä enää hyödytä tavallista kansaa vaan eliittiä, jota varten se onkin luotu. Niin kuin nyttemmin maan povesta kaivetut vanhat äyrityiset niin myös euro tulee sortumaan omaan ylimielisyyteensä, koska mikään ihmisen luoma ei ole ikuista. Valuutta on vain vallanpitäjien hallinnan väline ja toimii niin kauan kuin tarkoituksenmukaista; toisin kuin ikivanhat hopearahat eurolla ei pian ole edes esineellistä pysyvyyttä, mikäli hanke käteisestä luopumisesta etenee toteutumiseensa. Tällöin ”ikuisesta” valuutasta tulee vain ilmaa tuuleen.

Alussa mainitsemani Ilta-Sanomien pääkirjoitus on esimerkki siitä, kuinka yhteisen euvostovaluutan legitimiteetti ja käyttökelpoisuus on jo hyvää vauhtia laskemassa vähintään samaa tahtia kuin eurooppalaiset kansat alkavat kyseenalaistaa Junckerin ja kumppaneiden ainoiksi oikeiksi julistamat opit. Mikään imperiumi ei ole ikuinen. Hyvä esimerkki ihmisten rakennelmien väliaikaisuudesta on esimerkiksi khmerien kulttuurin historia ja viidakosta löytyneet suurten kaupunkien rauniot. Meitä Pohjolassa tulisi varoittaa Kalmarin Unionin kohtalo. Kenties päädymme vielä vaihtelemaan keskenämme autonrenkaita ja kananmunia niin kuin tarinan mukaan itänaapurissa touhuttiin edellisen ”kansojen valtion” romahdettua ja sen valuutan menetettyä arvonsa.

Euvostopolitrukkien keskinäisen selälle taputtelun aika on jo mennyt. Ikuisuus on yhä jäänyt saavuttamatta. 




perjantai 3. helmikuuta 2017

Vihaista semantiikkaa ja kaksoisstandardeja


Verovaroin ylläpidetty mielipiteen ja auktorisoidun ajattelun julistamiseen erikoistunut yleisradioyhtiömme on väsymättä marssittanut julkisuuteen väkeä kauhistelemaan vihapuhetta ja tuomitsemaan tuhmia sanoja. Huolimatta siitä, että selkeä rikolliseen toimintaan yllyttäminen on jo ennestään ollut kriminalisoitua, on tahdottu nostaa esille poliittisesti ja tunnepohjaisesti värittynyt termi vihapuhe. Keskustelua on ajettu loputtomaan semanttiseen saivarteluun. Vaikka jotkut oikeusoppineetkin ovat kainosti yrittäneet huomauttaa holtittomasti käytetyn ja tarkkaan määrittelemättömän ilmaisun käytön vaaroista, poliittinen eliitti ja älymystönä itseään pitävät piirit ovat tahtoneet kuukaudesta toiseen meuhkata ilmiöstä, joka on enemmän valitettava seuraus kuin syy. Viikon tai kahden sisään on ollut tongittavissa esille selkeitä esimerkkejä siitä, että vihapuhejahti, tekopyhät kaksoisstandardit sekä selkeä poliittinen agenda kulkevat käsi kädessä.


Sosiaalinen media paljastaa sen osan niin
kutsutusta vihapuheesta, josta valtamedia
tahtoo vaieta. Tasapuolisuuden nimissä
olisi kohtuullista, että esille otettaisiin myös
ylilyönneistä, jotka ovat käynnistyneet
"väärän" ehdokkaan voitettua demokraattiset
vaalit.
Jo ennen Yhdysvaltain presidentinvaaleja Donald Trumpista tehtiin nk. tiedotusvälineissämme lähinnä Vihtahoususta seuraava. Vastaehdokkaan kiistattomista synneistä pyrittiin vaikenemaan julkisuuden henkilön toisensa jälkeen julistautuessa Clintonin vaalivankkurien perässä jolkottelijaksi, vaikka täkäläinen media ei suinkaan ollut vaaleissa äänivaltainen. Voittajan epäkorrekti retoriikka on saanut jo viikkoja hävinneen osapuolen ja näiden nuoleskelijat tikahtumaan raivosta. Uusi presidentti ei ollut edes vielä ehtinyt vannoa valaansa ennen kuin eri puolille maailmaa oli nostatettu mellakoita ja jopa enemmän tai vähemmän paljaita tappouhkauksia – ainakin selkeätä hekumointia poliittisella murhalla. Samaan aikaan kun epäkorrektien ja väkivaltaisten puheiden ja kirjoitusten esilletuojat on pyritty tuomaan esille marginaaliin sysätyiksi rassukoiksi, nuo eliitin riveistä kohonneet kiihotuspuheet eivät ole saaneet julkisten raatien tuomiota.

Trump on tahtonut profiloitua yltiöglobalismin vastustajaksi ja häntä on arvosteltu protektionismin sanansaattajaksi. Poliittinen johtajan ei pidäkään olla mikään kauneuskuningatar tai kukkaiskielen jakelija. Tekojen pitäisi ratkaista ja niitä pitäisi arvioida ennemmin kuukausien kuin päivien kuluttua – semminkin koska väistynyt hallinto jatkoi viimeisille tunneille omaa hämmennystyötään. Kaikki nykyiset kriisit ovatkin siis Obaman ja hänen edeltäjiensä toimien seurausta. Libyan katastrofi, Syyrian sota, Yhdysvaltain toiminta tai toimimattomuus Ukrainassa jne ei siis ole Trumpin syntilistalla. Näin jälkikäteen länsimaat joutuvat tunnustamaan, ettei Libyan kanssa kyetä solmimaan edes sellaisia lehmänkauppoja kuin Turkin. Syynä on tietenkin se, että Clintonin kumppaneineen piti aivan välttämättömänä kaataa sieltä kaikki järjestys ja edes jollain lailla tolkullinen hallinto. Itse asiassa useaan kertaan on tullut ilmi, että juuri toimet Libyassa ovat edesauttaneet Välimeren pakolaistilanteen ryöstäytymistä käsistä.

Vihapuhe on edennyt myös viralliseen lehdistöön, mutta siitähän ei kaksoisstandardin mukaisesti meillä
tahdota puhua. Tasapuolisuus olisi tässäkin kaino kohtuus?

Sen sijaan Saudi-Arabian kanssa Trump on jo ehtinyt ilmeisesti neuvotella ratkaisusta, jossa Syyrian pakolaisten ei tarvitsisi laumoittain hakeutua heille täysin vieraaseen kulttuuripiiriin. Mikäli suunnitelmat tuottavat aikanaan tulosta, katastrofiin löytyisi jonkinlainen ulospääsy tai edes osittainen helpotus sen sijaan, että länsimaat tukehtuisivat kansainvaellusten sosiaalisiin ja taloudellisiin seurauksiin.


Uusi presidentti näyttäisi raivaavan vaihtoehtoja sinne, missä vanha eliitti on kieltäytynyt niitä näkemästä.
Jos tulipalo uhkaa tulla sammutetuksi väärin, se toki raivostuttaa tiettyjä piirejä.

Järjen luulisi kehottavan seuraamaan ja tukemaan tätä uutta ajattelutapaa sen sijaan, että valtamedia jatkaa tauotonta ja katkeraa syyttelyn rumputulta. Tarkkailija on myös ällistyneenä seurannut naisten marssia sellaisen kulttuurimallin puolesta, jossa heidän asemansa heikkenisi ratkaisevasti nykyiseen verrattuna. Tunnepohjalta vellovia väkijoukkoja siis ohjaillaan tavalla, joka ei juuri imartele länsimaista kulttuuriväkeä tai mielipideilmastoa

Yllä olen jo maininnut Trumpin tunnustelut Saudi-Arabian suunnalla. Kauhistuneet globalistit ovat tahtoneet maalailla maailmanlopunkuvia Yhdysvaltain johtajan julistaessa nostavansa oman maansa etusijalle. Tahtoisin kuulla jenkkien uuden presidentin mielipiteen kotoisen Suomemme uudesta, pienoisesta skandaalista Lahden MM-kisojen kisaveden tullessa Englannista, vaikka kisat käydään suuremmoisten pohjavesialueiden äärellä. Tiedostavat osaavat kyllä tarvittaessa vaieta, vaikka muulloin meuhkaavat hiilijalanjäljestä sun muusta. Luonnon ja energiavarojen säästäminen on syvästi valikoivaa. Kaksoisstandardi kohoaa taivaisiin tässäkin. Globalistinen maailmankilpailu tuottaa järjettömiä lopputulemia.

Kauhistelukampanja on melkein kokonaan onnistunut tukahduttamaan tietoisuuden siitä, että Trump on ärähtänyt myös suurille lääkefirmoille näiden lypsäessä tuotteistaan tähtitieteellisiä summia. Ai niin, moiset lausunnothan tulkitaan hirvittäväksi populismiksi.

Tärähtäneistöä tahtoo haudata tämänkin todellisen politiikanteon oman meuhkaamisensa alle.

Alkuvuoden teemaksi on siis muodostumassa kaksoissandardi. Tiettyä uskontoa ei sallita arvostella ja toisia puolestaan miltei kuuluu tölviä joka käänteessä. Oma vaarallinen yhdistelmänsä ovat sitten niin kutsutut kaksoiskansalaiset, joilla on siis kenties mielessään useamman valtion ”etujen” ajaminen. Kyseessä on jonkinlainen kaksoisstandardin ylempi potenssi. Oikeutettua on kysellä, kenen käskyjä moinen joukko tiukan paikan tullen noudattaa. Kuvio täydellistyy siinä, että ministerinä voi olla kaksoiskansalainen leiman tuskin kuivuttua täkäläisestä kansalaisuudesta, mutta tiettyjen laitosten porttivahdin nimitys saattaa kariutua – mikäli toisena kansalaisuutena on tietty itäinen. Rinnakkaisia standardeja on yhtä aikaa jo niin monella tasolla, että lähestytään tragikomiikkaa. Kaksoiskansalaisuus olisi pitänyt olla hyväksymättä kategorisesti, jottei ajauduttaisi työsyrjinnän hetteikköön. Työsyrjintääkin kuitenkin sekä on että ei – kunhan muistetaan julkisella puolella yleistynyt niin kutsuttu ”positiivinen syrjintä”. Sehän puolestaan ei syrjintää olekaan, mikäli värvättävä täyttää tietyt ehdot...

Poliittistaloudelliset ja henkiset umpisolmut tässä kaksoiskierteessä ovat väistämättömiä. Monikaan opportunisti ei ole yhtä itsevarma kuin se muuan muistiini nimettömäksi jäänyt poliitikkomme, joka vuosia sitten radiossa julisti ilmeisen vilpittömästi jotenkin siihen tapaan, ”etteihän tässä ajeta Suomen vaan EU:n asiaa”!