torstai 29. joulukuuta 2016

HS ja populistinen maailmanjärjestys


Valtamediamme nikottelee yhä kuluneen vuoden päätapahtumia eli Brexitiä ja Trumpin vaalivoittoa. Pääkirjoituksessaan Helsingin Sanomat märehtii mielipahaansa siitä, että Yhdysvaltojen johtoon on nousemassa henkilö, joka lupaa maalleen muutosta, kääntymistä ultraglobalistiselta linjalta.

Yhdysvaltain uusi presidentti ei ole vielä edes astunut virkaansa, mutta Euvosto-Suomen hoviaviisi
jo julistaa hänen epäonnistuvan ja vetävän myös oman euvostotasavaltamme mukanaan kurjuuteen.

Hesari meuhkaa Trumpin politiikasta käyttäen korttipelitermiä bluffista aivan kuin kaikki maailman poliitikot eivät ainakin vaalitilaisuuksissa kosiskelisi kannattajiaan lupauksilla, jotka voisivat täydellisesti toteutua vain vastustajienkin salliessa niiden toteutua. Mahdollisen vaalivoiton suuruus puolestaan mahdollistaa muutoksen laajuuden. Kun muistamme Clintonin kannattajien aloittaneen lähes välittömästi mellakoinnin, vastalausekampanjat ynnä muut demokratianvastaiset toimensa omien virheidensä ruotimisen sijasta heistä on jäänyt vahva kuva väkenä, joka heittäisi jopa bensiiniä liekkeihin, jottei vastapuoli saisi tulipaloa sammutetuksi.

Olennainen osa Helsingin Sanomienkin kärjekkään ”analyysin” vaikuttimia on ollut Trumpin puheissaan julkituoma pyrkimys jonkin asteiseen protektionismiin ja vapaakaupan suitsimiseen. Jotain ennenkuulumatonta onkin ollut tulevan presidentin pyrkimys saada suuryritykset pitämään työpaikat Yhdysvalloissa. Kaavailtujen veronalennusten ja elvytyspakettien maksukykyä sopii toki epäillä, mutta samaan hengenvetoon tulisi muistaa, kuinka samanlaisia porkkanoita on vuosikymmenet heilutettu meikäläistenkin äänestäjien edessä. Omat hallituksemme ovat iskeneet miljardien aukkoja budjetteihimme erilaisin veronalennuksin ja työnantajamaksujen karsimisin.

Verratessaan Trumpin manöövereitä korttipeliin Hesari sivuuttaa tyystin kaiken poliittisen toiminnan olevan peliä. Yhdysvaltain tulevan presidentin se tuomitsee häviämään samalla lailla kuin aiemmin ”profetoi” Clintonin voittamaan vaalit. On henkistä laiskuutta yksinkertaistaa asioita siten, että kansainvälinen politiikka nojaisi pelkästään edes Yhdysvaltain kaltaisen suurvallan johtajan toimiin. Tässä kotimaisessa tilanteessamme moinen nyt vain näyttää sopivan entisen suuruutensa raunioilla nuokkuvan päälehtemme toimittelijoille.

Kun lukijat on saatu tai toimittelija uskoo jälleen saaneensa lukijansa kauhistelemaan Trumpin nousun hirvittävyyttä, sopii vetää näkökulma pikkuiseen Suomeen. Jenkkien uuden presidentin varjon nähdään nousevan maamme hentoisen talouskasvun ylle. Kirjoittaja koettaa luoda näkemystä jonkinlaisesta kehityksestä parempaan päin, mikä vaikuttaa liki uskomattomalta näinä päivinä, jolloin maailmanmeno lyö vasten kasvoja nousevina elinkustannuksina provissimme ollessa yhä tiukemmin hirttäytyneenä euvostoikeeseen kauppapakotteineen yms. Pääkirjoituksen mukaan työttömien määrä vähenee ja uusia työpaikkoja tulee lisää, mikä se jos mikä vaikuttaa merkillisen ontuvalta. Vuosikymmeniin niin kutsuttu talouskasvu ei ole näyttäytynyt epätasaisemmin jakaantuneena kuin nyt. Juopa menestyjien ja kyydistä pudotettujen välillä syvenee kuiluna, mutta sitähän pääkirjoittelija ei mainitse.

Sopivan vertailukohdan yllä käsitellylle pääkirjoitukselle antaa Hesarin arvio tulevasta vuodesta, joka aloitetaan aprikoimalla uuden populistisen maailmanjärjestyksen syntymisen mahdollisuutta. Mikäli paljon parjattu populismi tulkittaisiin kansanjoukkojen vulgäärin mielihalun toteuttamisen pyrkimyksenä, kriitikoiden paljon käsittelemän nk. uuden maailmanjärjestyksen (NWO) juoksupoikana toimivan valtamedian pelko uuden järjestyksen suunnan harhautumisesta pois kabinettipäätöksistä on vähintään mielenkiintoinen. Toki Donald Trumpin kuvaileminen populistiksi vaikuttaa äärimmäiseltä yksinkertaistukselta, sillä Yhdysvaltain kaltaisen valtion hallitsemisessa vallitsevien lainalaisuuksien yläpuolelle hänkään tuskin tyystin pääsee.

Pääkirjoitukseen verrattuna Sanomien artikkelin arvio tulevasta vuodesta on huomattavasti synkempi. Turvapaikkabisneksen uuteen kiihtymiseen varaudutaan. Kuntavaalit aiheuttanevat turbulenssia, mutta tyytymättömien lienee entistä hankalampaa löytää osoitetta äänilleen. Ei ole odottamatonta uumoilla kannatuksensa romahduttaneilta perussuomalaisilta jonkinlaista epätoivoista ulostuloa, väistämättä liian myöhään.

Työpaikkojen syntymisen suhteen tulevaisuudenarvio on pääkirjoitusta huomattavasti pessimistisempi. Ei tarvitse olla korkeakoulutettu tutkija arvioidakseen, että uudet työpaikat eivät riitä korvaamaan elinkeinoelämästä poistuneita toimialoja. Robotiikan ja automaation epäkohtia ei vieläkään kehdata nostaa täydellä voimalla rivien välistä esille. Yhteiskunnan toiminnan rakenteellisesta epäsuhdasta uskalletaan puhua edes jollain tasolla ainoastaan julkisten palvelujen osalta, vaikka työvoimatarve silkkana päälukuna laskee jatkuvasti syöksykierteen lailla kautta yhteiskunnan. Katastrofin palikat ovat toki esillä: maahanmuutto, automaatio, työpaikkojen väheneminen, väestönkasvun hillitsemisen tarpeesta vaikeneminen. Yhteenveto ja johtopäätösten tekeminen jää vaihtoehtomedian tehtäväksi. Koska pyörän keksimiseen tarvitaan vain yksi insinööri, kymmenet tuhannet muut ovat kokonaisuuden kannalta turhia. Siksi miljoonan mutterinvääntäjän korvaaminen miljoonalla insinöörillä vaikuttaa mielettömältä. Miljoonan muukalaisen asuttaminen parin miljoonan työttömän keskelle kuvastelee entistä tolkuttomampaa järjettömyyttä.

Globalistien maailmanvaltio on toki hyödyttänyt tavattomasti niitä, jotka oman erityisalansa huippuina ja kielitaitoisina ovat pystyneet shoppailemaan itselleen sopivimman elinympäristön ja paksuimman tilipussin. Joillekin nuorille se on varmasti houkutteleva tulevaisuudennäkymä ennen kuin realiteetit iskevät silmille. Kukapa ei tahtoisi samaistua menestyjiin? Viimeistään siirtolaiskriisi on kuitenkin osoittanut, etteivät kokonaiset kansat voi lähteä shoppailemaan asuinpaikkaansa alkukantaisiin uskonkäsityksiinsä juuttuneina ja ilman erityisosaamista. Vyöryn alle jäävien kansakuntien on syytä ryhtyä vastarintaan tai ne tuhoutuvat. Siitä voidaan sitten käyttää vaikka nimitystä populistinen maailmanjärjestys, mutta paljaimmillaan kyse on itsepuolustuksesta.


keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Yksi poliittisen valuutan isistä kuollut


Soittaako entisen Bundesbankin johtajan kuolema vertauskuvallisestikin euron kuolinkelloja?


Vanhan miehet ja ehkä jokunen nainenkin on ollut aikanaan varjoissa päättämässä Euroopan kansallisvaltioiden tuhosta ja ihmisten johdattelemisesta euro-valuutan alaisuuteen. Alkuaikojen suitsutus matkustamisen vaivattomuudesta on jäänyt konkurssimaiden pakollisen tukemisen jalkoihin. Uuden Euroopan rakentamisella on ollut kiire, sillä vanhukset ovat tahtoneet nähdä edes osan työstään valmiina.

Yksi poliittisen valuutan arkkitehdeistä välttyi ainakin näkemästä kyhäelmänsä tuhoa.


Tieto Bundespankin entisen johtajan Hans Tietmeyerin kuolemasta on järkyttänyt muun muassa pääpolitrukki Junckeria hetkellä, jolloin krooninen Kreikan kriisi on saanut ihmisten mielissä eteensä mielikuvat Italian pankkien perikadosta. Ainoastaan mantereen yhä paheneva terrorismi- ja maahanmuuttokatastrofi jonkin verran hämärtävät Euvostoliiton baabelintornin rahapoliittista kaaosta. 




Tietmeyer johti Euvostoliiton taloudelle keskeistä Bundespankkia juuri vuosina 1993 ja 1999, jolloin poliittinen valuutta otti mantereella ensiaskeleitaan. Hänen lausumansa valuuttaunionin edellytyksistä tiivistää synkän osuvasti euron osuuden Euroopan tragediaan:

Togetherness of policies is necessary in order to make a currency union sustainable, and this unfortunately has not happened in Europe to the degree that it should have happened.”

Toivoa sopii, että entisen pankkiirin kuolema soittaisi lopullisesti poliittisen valuutan väistymisen kelloja ja olisi Euroopan henkisen murhenäytelmän päättymisen airut. Valitettavasti kansainvälinen rahamaailma pikkuapureineen on saattanut jo iskeä mantereen sieluun korjaamattomia haavoja.



keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Selviävätkö Berliinin rekkaiskun todelliset tapahtumat koskaan?


Ruotsilla on Olof Palmen murha. Nyt Merkelillä ja saksalaisilla on Berliinissä sylissään ilmeisen sotkuinen tutkinta, jonka taustasävy on synkeän poliittinen. Koska jokainen vastaava isku lisää kiviä Euroopan mahtinaisen kuormaan, tarkkailija ei voi olla epäilemättä tutkinnan puolueettomuutta. Niin kutsuttu poliittinen korrektius on lyönyt läpi euvostoyhteiskunnan, joten tutkijoiden mahdollisesti joskus tarjoamaan loppulausuntoon on nyt pesiytynyt jo etukäteen ikävä leima.

Vielä kesällä Euvostoliiton pääpolitrukki Juncker julisti,
etteivät mitkään uhraukset Euroopan avoimen hollituvan
vuoksi tule olemaan liikaa. Berliinin joulumarkkinoiden
rekkaisku on jälleen yksi koetinkivi. Epäillä sopii, että
euvostoeliitti antaisi tutkinnan tulosten sotkea jo
valmiiksi tukalaa tilannettaan.
Jokainen rekkaisku on paitsi inhimillinen murhenäytelmä niin selkeä manifestaatio Euvostoliiton massiivisesta turvattomuuden kokemuksesta. Kuilu reaalitodellisuuden ja Brysselin idealistien välillä on alati kasvamassa, ja pääpolitrukkien taakka lammaslauman kaitsemisessa muuttuu yhä raskaammaksi ja entistä rankempaa sensuuria vaativaksi. Päättäjien on turha koettaa kieltää, että mantereellamme vaeltelee tuhansia täysin tuntemattomia ja hallitsemattomia muukalaisia, joiden toimintaa ei kyetä rajoittamaan kahlitsemalla alkuasukkaiden elintapoja tai mielipiteitä.

On syytä pitää mielessä, että iskun kohteena oli jouluun liittyvä perinnekokoontuminen. Sen kaupallisuudesta voimme ajatella monella lailla, mutta kyse on kuitenkin eurooppalaisesta jouluperinteestä. Hyökkäys joulumarkkinoita vastaan on samalla sapelinsivallus eurooppalaista sielunmaisemaa vastaan. Joulun vihollisia eivät ole ainoastaan radikaaleimmat muukalaiset. Niissä hämärissä joukoissa vaeltavat myös ne ateistit, jotka hiljaa mielessään tai julkisesti osallistuvat vuodenvaihteen kristillisen perinteen murentamiseen pukien toimensa muukalaisten ”mielenpahoituksen” välttämiseen. Joulun tunnusten vastustajia siis löytyy paikallisistakin piireistä, jotka ovat sairastuneet multikultturismiin.

Tästä tulemmekin pohdintaan itse rekkaiskusta. Alun alkaen kuvio vaikutti kaikessa karmeudessaan sangen selkeältä: radikaali turvapaikanhakija etsi käsiinsä ulkomaanliikennettä ajavan rekan, jollaisen kuljettaja väistämättä on perin turvaton. Tarkoin harkitussa paikassa kuljettaja tapettiin ja auto otettiin niin sanotusti luvatta käyttöön. Tiistain kuluessa sitten ilmeni, ettei poliisi ollutkaan löytänyt pitäviä todisteita kiinni ottamaansa miestä vastaan. Tutkinta on taatusti päätetty korkeimmalla tasolla suorittaa pilkun tarkkuudella, koska kiinniotettu oli turvapaikanhakija ja tapauksen lopputulema väistämättä tutisuttaa Euroopan mahtinaisen muutenkin vapisevaa valtaistuinta. Tarpeeksi monta poliisisarjaa katsoneena tai riittävästi rikoskirjoja lukeneena tarkkailija on väistämättä alkanut hahmotella mielessään erilaisia skenaarioita.

Hyvin todennäköisesti tekijöitä on ollut enemmän kuin yksi. Tällöin kuljettajan tappaneen ei suinkaan ole tarvinnut ajaa autoa. Ainakin rikoskirjojen ja -sarjojen mukaan sormenjälkiä ei tarvitse väistämättä rikospaikalle jättää. Jos DNA-jäämät ovat väistämättömiä, kaipa niitäkin voi kontaminoida eli saastuttaa. Koska ulkopuolisen on mahdotonta tietää itse tapahtumista, paljon jää arvailujen varaan. Mieleen kuitenkin nousee se, että tuoreeltaan kiinniotettu olisi sijoittunut tarkoin poliisien tielle ja paetessaan vienyt viranomaisten huomion pois itse tekijästä. Tutkinta olisi siten saatettu kriittisinä hetkinä raiteiltaan. Iskun pelotevaikutus on moninkertaistunut poliisin ilmoitettua ottaneensa kiinni väärän henkilön. Nyt väistämättä mutistaan, että jossain liikkuu vapaalla jalalla ihmishirviö, joka kenties tälläkin hetkellä vaanii uutta rekka-autoa joulunpyhien ollessa vasta edessä.

Salaliittoteorioiden peltoon on jälleen kylvetty sitkeätä satoa. Tasaiseen tahtiin Euroopassa nousee julkisuuteen tapauksia, joissa turvapaikanhakijat ovat paljastuneet kesken terroritekojen suunnittelun. Vai onko asialla sittenkin jokin salainen palvelu? Kuka iskun takana onkaan, Eurooppaan on heitetty pelon joulu. Eräs nimeltä mainitsematon mörkö varmasti nousee lähipäivinä kirjoituksissa esille täysin riippumatta siitä, mikä totuus on. Hyvällä syyllä voimme joka tapauksessa todeta, että paljon Euroopan joulusta on nyt varastettu. Viranomaisten edesottamuksia seurataan erittäin tarkasti. Poliittinen korrektius on väistämättä astunut myös rikostutkintaan rappeutuneiden länsimaisten yhteiskuntien sätkiessä itsepuolustuksensa rippeissä. Kun todennäköinen vihollinen istuu jo keittiössä, maata on hankala enää koettaa puolustaa.

Epäilen vahvasti, ettei tapahtumien täyttä kuvaa anneta koskaan julki, varsinkaan mikäli syylliset ovat poliittisen johdon kannalta liian kiusallisia. Nyt nimittäin Euvostoliitto mantereen suurena vaalivuonna kamppailee olemassaolostaan. Euvostoeliitti hellii multikulttuurillista unelmaansa, ja pääpolitrukki Juncker taisi jossain yhteydessä julistaakin, etteivät mitkään uhrit ole liian suuria heidän ideologiansa vuoksi.



perjantai 16. joulukuuta 2016

Ajatuskriminologinen katsaus III


Kenen syy, kenen syy...


Sivistyksen jalostavasta vaikutuksesta voimme olla monta mieltä. Älymystö voi kietoutua arroganttiin uskoonsa moraalisesta ylemmyydestään, mutta länsimainen demokratia on eittämättä syvässä kriisissä ellei täysin kuollut kuori. Epäonnistumisen rehellisen tunnustamisen ja uuden rakentamisen sijaan pelikenttä on luovutettu huonojen häviäjien nalkutukselle.

Tätä miestä pidetään nyt maailman vaikutus-
valtaisimpana. Niinpä ideologiseen ahdinkoon
joutuneet euvostojohtajat ja älymystö ovat
alkaneet syyttämään häntä henkilökohtaisesti
lähes kaikista vastoinkäymisistään ja Unionin
epäonnistumisista. Vaalitulosten jäädessä
establimentin toiveiden vastaisiksi syllinen
on jo etukäteen nimetty.
Kuva Wikimedia Commons / www.kremlin.ru
Vakoilu ja ulkovaltojen vaikutusyritykset kohdemaidensa politiikkaan ovat toki olleet osa kansainvälistä toimintaa iät ja ajat, mutta nykyään globalistien eliitti on lähtenyt hysterian nostattamisen tielle kiihkeän vaalivuoden ollessa käynnissä ja vaalituloksen niin Britanniassa kuin Yhdysvalloissakin muodostuttua erilaiseksi kuin käsikirjoituksessa on lukenut. Heti aamusta kansallinen televisioyhtiömme aloittaa ajatuskriminologisen uudelleenkoulutuksen tai ainakin valtiollisen totuuden julistamisen. Nyt me sitten tiedämme, miksi asiat menevät pieleen, miksi aamulla kaatuu pihalla, maito loppuu tai leipä paahtimessa kärähtää - noh, Venäjähän siellä jäynää tekee. Nyt kun on esineiden internet niin johan alkavat masiinat venkoilla ja puikoissa on sitten kukapas muu kuin Putin.

Ei hyvä tavaton. Naamakirja kuulemma on ryhtynyt merkitsemään "valeuutisia". Nuo "valheet" kun kuulemma estivät Clintonin valinnan pressaksi. Kuulemma tarkistuslaskennatkin ovat vain vahvistaneet Trumpin voitto-osuutta, mikä tietenkin lisää globalistien raivoa. Eivät voi selittää sitä muuten kuin Putinin henkilökohtaisella mahtikäskyllä!

Toki suurvaltojen päämiehet ovat tuoneet julki mielipiteitään suositeltavina pitämistään vaalituloksista. Obaman ilmaisemina valtamedia on ollut valmis niille aplodeeraamaan, mutta Putinin näkökantoja on demonisoitu. Ennen Yhdysvaltain presidentin vaaleja muun muassa Helsingin Sanomat kirjoitti:

Rouva Clinton käyttää sellaista aggressiivista retoriikkaa ja asennetta Venäjää kohtaan, kun herra Trump taas päinvastoin kehottaa yhteistyöhön, ainakin mitä tulee terrorisminvastaiseen taisteluun”, Putin arvioi. Tämän jälkeen hän muistutti, ettei vaalikampanjan perusteella voi vetää mitään johtopäätöksiä tulevan presidentin linjasta.

Valtakunnan johtava oikeinajattelun ohjaaja Helsingin Sanomat julkaisi viime lokakuussa arvion Putinin
suhtautumisesta presidenttiehdokkaista. Nyttemmin tämäkin kelpaa kampanjaan, jolla rummutetaan Venäjän
vaalimanipulointia kautta läntisen maailman.

Varsinkin Libyan tapauksessa Clintonin on katsottu joidenkin arvioiden mukaan henkilökohtaisesti edustaneen jonkinlaista ”vendettaa” Libyan silloista johtajaa Gaddafia kohtaan. Clintonin toiminnasta Wikileaksin kautta myös New York Timesiin vuotaneista sähköposteista ei tietenkään ollut etua globalistien kampanjalle, joten niiden tuleminen julki on pyritty julistamaan ajatusrikokseksi. Jotain samankaltaisuutta Libyan tapahtumiin on ollut havaittavissa lännen suhtautumisessa Assadin kaatamiseen huolimatta tätä vastustavan opposition hälyttävästä rakenteesta ja ääriaineksista. Venäjän ja Kiinan toiminnan syitä Syyriassa valtamedia ei ole tahtonut valottaa ja jyrännyt yksipuolista näkemystä tyrannian tukemisesta, vaikka kyse on tärkeistä taloudellisia eduista ja kenen kanssa niistä jatkossa neuvotellaan kenen hyväksi.

Ennen brittivaaleja Yhdysvaltain väistyvä presidentti kamopanjoi vahvasti Brexitiä vastaan. Vaalivaikutusta on
siis ollut myös suunnalta, jonka edesottamuksia ei nykyisen ideologian mukaan sovi arvostella ja joka on ollut
epäedullisten vaalitulosten varmistuttua ollut jolka puolella valmis kumoamaan kansan äänen. Ajatuskriminologia
lähestyy kukoistuskauttaan pilkkasanojen ja herjojen lennellessä ennalta päätettyjen tulosten jäädess' toteutu-
matta.

Venäjän vaikutuksen ylikorostaminen lännen vaalien yhteydessä ei anna järin hyvää kuvaa länsimaiden tiedustelun toiminnasta. Jos mies Venäjältä todella kykenee heiluttelemaan hallituksia, jotain pitää olla vialla lännessä. Brysselin teatteri on mukana syyttämässä etenkin Venäjää omista epäonnistumisistaan. Mielipideilmastoa pyritään muokkaamaan niin, että kaikkinainen Euvostoliiton arvostelu tulkittaisiin suoraksi tueksi Venäjälle. Vaikka Eurooppa itse on velkaantumisensa ynnä kansallisen yhtenäisyytensä hajoamisen myötä tehnyt kaikkensa oman tuhonsa eteen, syypäätä etsitään muualta.

Euvostoliiton alkaessa muistuttaa yhä enemmän itäistä esikuvaansa, alamaiset tympääntyvät entistä selvemmin. Putin-pelko tuskin estää vastarinnan kiihtymistä. Väkisin istutettu pakkoajatus tuskin kantaa maaliinsa, mutta tekee ajattelevan ihmisen elämän sietämättömäksi. Kiellettyjen ilmauksien kirjo tulee vain lisääntymään eurooppalaisessa dystopiassa suojaverkkojen alkaessa murtua. Muistan erään aamun Israelissa kolmisenkymmentä vuotta sitten: lukemani sanomalehti aloitti uuden vuoden toteamalla, ettei Syyria todennäköisesti hyökkää kyseisenä vuonna. ”Rauhanprojekti” EU on ajanut Euroopan sellaiseen tilanteeseen, jossa sotapelolla pyritään paimentamaan lampaat direktiivien ohjaamin ajatuksin uurnille. 



keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Terrori, josta tahdotaan vaieta


Kirkonmiehiltämme kaivattaisiin nyt etenkin omiensa ja uskonveljiensä puolustamista


Nyt Lähi-Itä, tulevaisuudessa Eurooppa? Kristinuskoon on rakennettu valuvika, joka yhdessä yltiöhumanismin kanssa on rampauttanut kirkon puolustamasta omiaan. Jopa islamistien kaltaisen väkivaltakultin edessä piispat ovat lähteneet tavoittelemaan pyhyyttään kilvoitellen toisen poskensa kääntämisellä. Tekopyhästi mantereemme portit on avattu paitsi muukalaisille myös heidän uskonnolleen, joka avoimesti vihaa omaamme ja saarnaa tuhoa ja kuolemaa vääräuskoisille ja etenkin uskostaan kääntyneille.

Islamistien viha vääräuskoisia ja uskostaan luopuivia kohtaan on syvä.

Myytti rauhanuskonnosta elää enää lähinnä lapsenuskoisten ja valtakunnan mediaan sokeasti luottavien keskuudessa. Lännen kansat ovat käsittämättömästi olleet humanisminsa ajamina valmiita uskomaan ihmeeseen, jonka mukaan islaminuskoisten valtioiden autoritaaristen hallintojen kaataminen nostaisi esille nykyaikaiset, inhimilliset oikeuskäsitykset ja hallintomallit. Länsimainen humanismi pohjaa kuitenkin kristittyyn perinteeseen, jota imaamit pohjimmiltaan halveksivat. Onhan heidän uskontoonsa rakennettuna vääräuskoisten tappamisen oikeutus. Itse liikuin Lähi-Idässä kohta kolmekymmentä vuotta sitten. Tuolloin islaminuskoinen ja koptikristitty saattoivat esiintyä ystävinä, ja minulle esiteltiin niin kirkkoja kuin moskeijakin. Elettiin Mubarakin tiukan käden alla eikä turisteja vielä puukoteltu. Jo ennen Mubarakin kaatumista levottomuudet leimahtivat, mutta niin kutsutun Arabikevään jälkeenhän Niilin ympäristö on ollut yhtenä kaaoksena.

Kairon pommihyökkäyksen silminnäkijäkertomus:




Olen aiemminkin kirjoittanut siitä käsittämättömästä hiljaisuudesta, jolla kirkkomme johto sivuuttaa kuukaudesta ja vuodesta toiseen Lähi-Idän kristittyjen hädän. Ihmettelen yhä, kuinka Yleisradio lipesi linjastaan ja esitti viime pääsiäisen aikaan dokumentin muslimien vainoamista Syyrian kristityistä. Sittemmin vaikeneminen on kulkenut käsi kädessä mantereellemme marssineen muslimivirran kanssa. Kristittyjen valtioiden hyväuskoisuus lähentelee jo itsetuhoisuutta sallittaessa moskeijojen kohota pitkin Eurooppaa ilman muukalaisten korostettua julistautumista länsimaisten arvojen puolustajiksi tai selkeätä terrorin tuomitsemista. Vahvan kielimuurin takana muslimisaarnaajien sanoma pääsee itämään – etenkin esimerkiksi Suomen kaltaisten maiden salliessa jopa tunnettujen vihasaarnaajien rantautua levittämään sanomaansa. Kriittiset äänenpainot saavat oitis niskaansa raskaat rasismisyytteet.

Jälleen hyökkäys kristittyjä kohtaan.

Egypti ja Syyria ovat kuitenkin ammoin olleet vahvasti kristittyjä alueita. Nykyään siellä jopa huhut kirkon [Kun kristittyjen kodit palavat] rakentamisesta riittävät syyksi väkivaltaisiin mellakoihin. Egyptissäkin vaikuttavat ääriliikkeissä samaiset salafistit, jotka on liitetty jopa Helsingin Sanomien alkuvuodesta julkaisemaan Helsinkiin suunnitellun suurmoskeijan rahoitusta koskeneeseen artikkeliin. Koska tietyt piirit Suomessa ja koko Euvostoliitossa pyrkivät valkopesemään muslimien tekoja, on ollut selkeästi havaittavissa sensuuria. Muslimien edesottamuksista on kerrottu hyvin nihkeästi.

Koptien järkyttävä tilanne ja sen jyrkkä huononeminen Egyptissä Mubarakin kaaduttua on yksi selkeimmistä esimerkeistä siitä raskaasta hinnasta, jota uskonnolliset vähemmistöt joutuvat nykyään muslimimaissa kohtaamaan. Naiivin idealisminsa ajamina länsimaalaiset ovat olleet ”vapauttamassa” noiden maiden kansoja äärisuskonnolliseen kaaokseen, jota Gaddafin ja Assadin kaltaiset tyrannit ovat pitäneet kurissa. Samalla koptien kohtalo todennäköisesti käy ennusmerkistä eurooppalaisten kristittyjen tulevaisuudelle. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi suomalainen valtamedia on pyrkinyt sivuuttamaan mahdollisimman vähällä Kairon katedraalin tapahtumat .

Hyökkäys kirkkoon Jerusalemissa:



Isis on julistautunut vastuulliseksi pommi-iskuun, joka viime sunnuntaina tappoi 25 ihmistä kairolaisessa kirkossa. Uhrit olivat pääasiassa naisia. Islamistit väittivät ensi tietojen mukaan tappaneensa jopa 80 ihmistä sodassaan ”vääräuskoisia ja uskostaan luopuneita” vastaan. Levottomuuksien jatkuminen Jerusalemissa ei liene yllätys. Sieltäkin on tietoja kirkkojen hävityksistä pitkin vuotta. Valmistautuessaan tärkeään Vapahtajansa syntymän juhlaan kristikunnan tulisi ymmärtää olevansa jatkuvan hyökkäyksen kohteena, vaikka piispamme eivät sitä näytä käsittävänkään. Tarvittaisiin niitä hengenmiehiä, jotka puolustaisivat nimenomaan omiaan.

Tietoa tuhotöistä saksan kieltä taitaville; kuvatkin kertovat paljon:



Meidän on turha tuudittautua siihen, että viha kristittyjä kohtaan rajoittuisi vain mantereemme ulkopuolelle. Ranskassa tänä vuonna tapahtunut papin teloitus on yleisesti tiedossa. Nyt on kantautunut tietoja Saksasta, jossa uskonnolliset symbolit ovat joutuneet päivittäisten tuhotöiden kohteiksi. Ketkä sitten lopulta katkovatkaan krusifiksien tai patsaiden päitä, tapahtumat jo sinällään kertovat Euroopan uskonnollisen sielun vakavasta haavoittumisesta. Vihollisille viestitetään, etteivät eurooppalaiset olisi valmiita puolustamaan uskonnolliskulttuurisia perinteitään. Suhtautumalla välinpitämättömästi vainoon ateistit puolestaan vaarantavat oman tulevaisuutensa, koska tuleva valtauskonto ei tule sallimaan heille elintilaa.


maanantai 12. joulukuuta 2016

Suomen kieli globalistien tappolistalla


Tunnetun sanonnan mukaan Suomi on suomalaisten paras maa. Suomalaiset määrittyvät kielensä kautta, johon on vuosisatojen ellei -tuhansien aikana kasaantunut eri kerroksia. Omassa maassaan, kielienemmistönä pienikin kieli saattaa olla elinvoimainen ja taata harvalukuluisen kansan olemassaolon. Mikäli nykyinen arrogantti sukupolvi ei jaksa eikä ymmärrä pysähtyä arvostamaan perimänsä kielen vivahteita, kansa alkaa olla tuhon oma. Juuri tuo perikato vaikuttaisikin olevan Euvostoliiton eliitin tavoitteena, koska kansojen omaleimaisten piirteiden mureneminen kansainvälistymisen tieltä on maailmanvaltion varmin tae.

Akseli Gallen-Kallelan Kullervon kirous vuodelta
1899 on ollut suomalaisten taistelutahdon ja periksi
antamattoman mielen symboli. Vieläkö nousevat
Euroopan pienet kansat Euvostoliiton aatteellista
hegemoniaa vastaan?
Kuva Wikimedia Commons
Viime päivinä on noussut esille termi kielitaakka. Viikonloppuna se putkahti otsikoihin Mikael Jungnerin astuttua vaatimaan nykyisen suomenkielen perustan romuttamista. Koska kyseessä on Ylen entinen toimitusjohtaja, aikanaan kansanedustajanakin toiminut viestintätoimiston johdossa toimiva henkilö, julkilausumaa ei voida käsitellä ainoastaan yksittäisenä provokaationa.

Jungner on puhunut kielitaakasta suomalaisia syrjivänä, koska äidinkielemme on hyvin poikkeava verrattuna maailman valtakieliin. Jos kielet ja suomen kieli osana niitä miellettäisiin eläviksi organismeiksi, sen ja vielä pienempien kielten suojelemiseksi viriteltäisiin kansainvälisiä ohjelmia, köytymistä tai katoamista seurattaisiin kulttuuripiireissä suurennuslasin kanssa. Jungnerin ajatelma sijamuotojen poistosta tulkittaisiin väkivaltaiseksi puuttumiseksi perimään. Tällaisen eliitin edustajan esittämä väite on sikälikin paradoksaalinen, että suomenruotsalaista sukujuurta oleva toimija höpöttää suomalaisten kielen taakasta samaan aikaan kun pakollinen ruotsin kielen opiskelu jarruttaa riippakivenä valtaosaa suomenkielisten opiskelusta heidän omassa maassaan. Jos alamme puhua kielitaakasta, keinotekoinen kaksikielisyys se vasta uuvuttava painolasti onkin.

Sosiaalisessa mediassa Jungner on missioinut suomea puhuvien ihmisten lukumäärän pienuudesta. Aivan hyvin jopa paria kolmea miljoonaa pienempikin joukko suomalaisia on tullut toimeen omassa kansallisvaltiossaan. Kansan pienuuden ongelmat alkavat korostua jouduttaessa kielivähemmistöön ja vaille omaa valtiota. Jungner ottaa niin ikään esille väitteen sanojen määrän vähyydestä ja kielen kehityksestä. Siinä hän kosiskelee nuorempaa sukupolvea, joka ei hahmota kansamme vasta hiljattaista taivalta agraariyhteiskunnasta; maaseutuelinkeinojen yhteydessä kielemme on suorastaan kuhissut eri työvaiheiden nimiä ja ympäristöä kuvaavia ilmaisuja. Teollistumisen yhteydessä ulkoa päin omaksutuille käsitteille luodut sanat toki ovat olleet yksioikoisempia ja vailla sitä vuosisatojen tuomaa monitasoisuutta kuin aiemman elinpiirimme sanasto. Ajatelkaamme vaikkapa sanan karhua, milloin esi-isämme ovat kohdanneet kontion, mesikämmenen, otson, metsänomenan jne. Vetäessään jalkaansa lyhyitä sukkia voisimme käyttää niistä vaikkapa ilmaisua syylingit.

Suomalaisten perusluonteeseen on liitetty, ettei turhia puhuta. Suu avataan vasta kun asiaa todella on.
Tämä Kantelettaren runo kuvastelee hyvin asennetta, jonka mukaan työnsä on kullakin tehtävänä eikä siinä
ole syytä joutavia pakista. Runo on siis suomalaisuutta puhtaimmillaan. Tämäkö sitä Jungnerin väittämää
köyhää, vähäsanaista kieltä?

Aikamme adhd-arvoja edustavat taas Jungnerin syytökset suomen kielen hitaasta kehityksestä. Globalisaation aikakaudella ilmiöt tulevat ja menevät kiihtyvällä syklillä. Pysyville asioille kyllä kehittyvät ilmaukset, mikäli niille tarpeeksi käyttöarvoa syntyy. Mitä siitä, vaikka suurin osa maailman ajattelusta pähkäilläänkin jossain muualla kuin täällä? Meidän tehtävämme on ensisijaisesti ponnistella oman kansamme tulevaisuuden puolesta ja ajatella juuri meidän tarvitsemamme asiat, kukaan muu ei perimmäisillä hetkillä sitä puolestamme tee. Riisumalla teennäisesti ja hallintopäätöksin kielestämme sen tärkeimmät ominaispiirteet, kuten esimerkiksi sijamuodot, teemme tuhoisan lobotomian, joka rampauttaa tärkeimmän kansallisperintömme eli oman kielemme käyttökelvottomaksi. Mikäli koneet eivät kykene muuntamaan sanomaamme muille kielille, käyttäkämme ihmistulkkeja, jääpä ainakin vielä jotain aivotyötä ihmisillekin. Sitä paitsi en saata uskoa, ettei nykyisiä ongelmia konekääntämisen alalla voitaisi ajan kanssa ratkaista.

Toisaalla [NWO: Havaintoja uudesta maailmanjärjestyksestä -blogi] on käsitelty juuri Jungneria ja suomenruotsalaisten kieli- ynnä muuta politiikkaa suomalaisia kohtaan. En pyri tässä yhteydessä itse sitä sen enempää erittelemään. Mielestäni Jungner, Stubb ynnä muut uuden vuosituhannen nuoret poliitikot ovat toimineet joko ymmärtämättään tai selkeän opportunistisesti sellaisten tahojen juoksupoikina tai piikoina, joiden tavoitteena on murtaa Euroopan kansojen henkinen selkäranka osana maailmanvaltion luomista. Kansallisvaltioiden velkaannuttamisen ynnä muun rampauttamisen ohella juuri puuttuminen identiteetin perustaan eli kieleen on osa tuota prosessia. Jungnerin heitto suomenkielen amputoimisesta on saattanut olla mauton tokaisu tai koepallo kansakunnan reaktioiden ja rappiotilan mittaamiseksi. Toisaalta se on voinut olla vain sivuraiteelle joutumassa olevan pikkupoliitikon epätoivoinen ele nostaa häntäänsä maailman todellisten hallitsijoiden edessä.



torstai 8. joulukuuta 2016

Voiko ratkaisu lähestyä Syyriassa?


Koska Syyrian pakolaisongelma koskettelee niin tuskallisesti koko Euroopan vakautta, ei täälläkään ole yhdentekevää, kuinka kauan rumputuli Assadin valtakunnassa jatkuu. Kapinallisten joutuessa vetäytymään Aleppossa jonkinlainen liikahdus kohti ratkaisua näyttäisi olevan tapahtumassa. Kauhut ja tuska siellä ovat kiistattomia, ja sisällissodan selvittelyjen erityisen julmaa anatomiaa ei ole syytä epäillä. Puuttumatta perusteisiin lännen olisi pitänyt jälkikäteisen jeesustelun sijasta ottaa ne julmuudet huomioon, joita kansojen sisäisten nousujen rohkaiseminen ja tukeminen väistämättä saavat aikaan.




Brittilehti Guardian käsitteli eilen tilannetta Aleppossa, jossa kapinalliset ovat joutuneet vetäytymään vanhasta kaupungista. Sota on aina inhimillinen kärsimys. Lännessä on vetäydytty helppohintaiseen ratkaisuun tyytymällä syyttämään sodan seurauksista ainoastaan Syyrian laillista hallitusta ja sen avukseen kutsumaa Venäjää. Kaksinaismoraali kukkii verrattaessa asetelmaa esimerkiksi Libyaan tai Irakiin. Jopa meiltä löytyi vuonna 2011 puhdasotsaista väkeä vaatimaan suomalaishävittäjiä Libyaan.

Jouduttuaan ahdinkoon kapinalliset ovat vaatineet tulitaukoa käyttäen hyväkseen siviilien kärsimyksiä, vaikka jokainen ajatteleva oivaltaa tarkoituksena olevan ainoastaan epätoivoinen yritys järjestäytyä uudelleen. Seurauksena olisi sodan pitkittyminen. Euroopan etu olisi tunnustaa tosiasia, että Syyrian laillisen hallinnon olisi saatava koko maa mahdollisimman pian hallintaansa keskenään epäilemättä heti tilaisuuden tullen kahinoivien kapinallisryhmittymien sijasta. Assadin tapauksessa lännellä olisi ainakin jokin selkeä taho neuvotella ja koettaa painostaa jollain muulla tavalla kuin repivällä sisällissodalla. Sen verran olisi luullut Lähi-Idän muiden sotien opettaneen. Laillisen hallinnon kaatamista ideologisista syistä ajavilla tahoilla on ollut sokea piste kuvitella Lähi-Idän kansoja perimmältään länsimaista arvomaailmaa tavoitteleviksi, mikä on heijastunut myös massiivisen maahanmuuttoaallon käsittelemisessä.

Katastrofin selittäminen vaatii kuitenkin maailmantalouden ulottuvaisuuden ottamista huomioon eikä siinä valitettavasti paina kenenkään syyrialaisen tai yhdenkään kriisialueen asukkaan kohtalo. Arkistostani löysin mielenkiintoisen linkin sangen laajaan Kiinan taloudellista stratediaa käsittelevään artikkeliin vuodelta 2013, CHINA´SSTRATEGIC SHIFT TOWARD THE REGION OF THE FOUR SEAS: THE MIDDLEKINGDOM ARRIVES IN THE MIDDLE EAST. Eurooppalaiselle on terveellistä pohtia välillä valtapolitiikkaa oman mantereen ulkopuolelta käsin. Samalla on syytä ymmärtää, ettei kvartaalipolitiikka tai ihmisoikeusnäkökulma sovellu politiikan suurten linjojen hahmottamiseen. Päättäessään kaataa Gaddafin ja tukea niin kutsuttua Arabikevättä länsi tuli laukaisseeksi monitahoisen tapahtumaketjun.

Koska yllä mainitsemani kirjoitus on laaja, pyrin käsittelemään siitä niitä kohtia, jotka koskettelevat mielestäni eniten nykytilannetta ja selittävät niin Kiinan kuin Venäjän reaktiota Syyriaan.

Energian tuotanto- ja kulutusvyöhykkeet vuonna 2010.
kuva CHINA´S STRATEGIC SHIFT TOWARD THE REGION OF
THE FOUR SEAS: THE MIDDLE KINGDOM ARRIVES IN THE
MIDDLE EAST
/
Source: Clingendael International Energy Programme,
May 3-4, 2010
Eri yhteyksissä on käynyt selväksi, että Gaddafin valtakaudella Libyassa työskenteli kymmeniätuhansia (yli 36 000) kiinalaisia, joiden evakuoimistarve ilmeisesti jollain tavoin yllätti Kiinan. Samalla Arabikevän myötä muuttunut tilanne vaikutti suoranaisesti asetelmiin, joilla sen oli puolustettava intressejään Lähi-Idässä Yhdysvaltain alkaessa samalla kiinnittää entistä enemmän huomiota Tyynenmeren suunnalle. Kiina on jättiläinen, jolla on suunnaton energiantarve. Tärkeä aspekti onkin tuon tarpeen tyydyttäminen. Jopa kiinalaisen puoluejärjestelmän ylläpitämisen on sanottu liittyvän talouskasvuun ja sen turvaamiseen. Olennainen osa Kiinan energiahuollosta on kulkenut Malakansalmen kautta. Jännitys Etelä-Kiinanmerellä, Koreassa tai Taiwanissa on osa tuon energiahuollon turvaamisen anatomiaa. Lännen vaikutusvallan lisääntymisen Lähi-Idän öljykentillä on Kiinassa pelätty vaikeuttavan sen pääsyä noille energiamarkkinoille. Ei siis ole yhdentekevää, millaiset hallitukset alueella istuvat.

Lähi-Itä on ollut vuosituhansia elintärkeä kauppareitti. Kiina tarvitsee sitä turvatakseen tuotteittensa pääsyn Euroopan ja Afrikan markkinoille. Gaddafin kaatuminen merkitsi Kiinalle yli 20 miljardin dollarin investointien menetystä. Ei siis ihme, että yleensä sangen huomaamattomasti toimimaan pyrkineen talousjätin sisällä on ilmennyt pyrkimyksiä puuttua aiempaa aktiivisemmin Lähi-Idän politiikkaan.

Päämerisatamat ja rahtireitit, [Source: NESTEAR, reproduced from ”Policy Actions for Developing Efficient Inland Transport Links between Asia and Europe,” paper presented by Alain Rathery, Deputy General Secretary, International Transport Forum, 1st Black Sea & 4th Silk Road Conference, Istanbul, Turkey, May 14-16, 2007.]

Rautatievisio vuodelle 2025
kuva CHINA´S STRATEGIC SHIFT TOWARD THE REGION OF
THE FOUR SEAS: THE MIDDLE KINGDOM ARRIVES IN THE
MIDDLE EAST /

Source:”The Railways the Middle East , Visions
2025,” UIC strategy, February 2008, International
Union of Railways.

[SUURENNA]
Turvatakseen energiahuoltonsa Kiina on ottanut käyttöön kaksitahoisen strategian. Se on kehittänyt termillä ”Uusi Silkkitie” kutsuttuja rakennushankkeita. Historiallisia kauppareittejä on hyödynnetty modernein [kaasu/öljy]putkin, maa- ja rautatein. Ne on ympäröity laivastoasemin, jotta mahdolliset saarrot voitaisiin estää. Toiseksi laivastovoimaa merillä on lisätty niin kutsuttua Rannikkopuolustusta on lisätty ”Kaukomerien puolustuksella”. Strategia käyttää hyväkseen taloutta, politiikkaa ynnä sotilaallisia keinoja.

Near Seas and Far Seas, [Source: Andrew Erickson and Gabe Collins, China Sign Post, No. 55, March, 2012]

Koska artikkeli on vuodelta 2013, on sen tietoihin suhtauduttava tietyllä varauksella. Siitä huolimatta se tarjoaa mielenkiintoista tietoa kiinalaisten toiminnasta alueella sen jäätyä länsivaltojen ja Venäjän offensiivien varjoon. Esimerkkinä mainitaan vuoden 2012 sopimus, jonka mukaan kiinalaisten yritysten on ollut määrä rakentaa tavarajunayhteys israelilaisesta Ashodin satamasta Punaisellemerelle, jotta Muslimiveljeskunnan hallinnan uhan alla ollut Suezin kanava olisi mahdollista kiertää. Myös Egyptin johdossa heinäkuun 2013 sotilasvallankaappaukseen asti olleen Mohammed Mursin kansa Kiina neuvotteli sopimuksista rautateiden, tekekommunikaation ynnä muiden infrastruktuurihankkeiden toteuttamisesta. Tuollakin rintamalla siis lännen tukeman hyökyaallon vaahdot ovat pyyhkineet idän jättiläisen pyrkimyksiä.

Kiinan sota-alukset liikkuivat vuonna 2012 aktiivisesti niin Välimerellä kuin Mustallamerellä.
kuvankaappaus CHINA´S STRATEGIC SHIFT TOWARD THE REGION OF THE FOUR SEAS:
THE MIDDLE KINGDOM ARRIVES IN THE MIDDLE EAST

Vuonna 2013 oli nähtävissä Kiinan pyrkimys tasapainottaa talous- ja turvallisuuspoliittista vaakakuppia niin sanottujen BRICS-maiden (Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina, Etelä-Afrikka) ja liittoutumattomien maiden kautta. BRICS-maiden Teheranin kokous lopetti vuonna 2012 Iranin eristyksen. Jo vuonna 2013 oli nähtävissä Kiinan etujen ajaneen sen yhteyteen sellaisten maiden kanssa, joilla oli ongelmalliset suhteet Yhdysvaltain kanssa, kuten Iranin ja Syyrian. Siksi viime vuosien tapahtumat muun muassa Mustallamerellä, Välimerellä ja Persianlahdella eivät ole voineet olla aiheuttamatta reaktioita Pekingissäkin. Tätä taustaa vasten meidän olisi syytä olla tuijottamatta pelkästään lännen ja Venäjän toimia Syyriassa ja ymmärtää Venäjän yhteistoimintaa Kiinan kanssa tietyissä YK:n turvallisuusneuvoston kokouksissa.

NATO ja Shangain Yhteistöimintajärjestö
kuva CHINA´S STRATEGIC SHIFT TOWARD THE REGION OF
THE FOUR SEAS: THE MIDDLE KINGDOM ARRIVES IN THE
MIDDLE EAST /
Wikipedia
[SUURENNA]
Syyrian Bashar al-Assad on ollut hahmottelemassa maataan osaksi tärkeätä kauppareittiä. Vuonna 2013 siteeraamani artikkelin kirjoittaja esitteli Ankara-Damaskos-Teheran -kolmiota ytimeksi Irakin ja Kaukasuksen liittämiseksi niitä ympäröiville merialueille.

Iranin Ali Khamenei vuonna 2009: ”Once the economic space between Syria, Turkey, Iraq and Iran [becomes] integrated, we would link the Mediterranean, Caspian, Black Sea, and the [Persian] Gulf…. We aren’t just important in the Middle East…. Once we link these four seas, we become the compulsory intersection of the whole world in investment, transport and more .

Mainittu ”Neljän meren” strategia näytti vuonna 2013 olevan reaktiota Euroopan Komission pyrkimyksiin itse Unionin kautta integroida Itämeri, Välimeri, Mustameri ja Kaspianmeri omaan taloudelliseen vaikutuspiiriinsä. Näin jälkikäteen vuoden 2016 lopulla voimme tarkastella tapahtumia niin Ukrainassa ja Syyriassa ja pohtia eri talousmahtien reaktioita. Näkökulma ei vain saa rajoittua muutamaan viime vuoteen. Vuonna 2012 kiinalaiset sota-alukset olivat sangen aktiivisia niin Välimerllä kuin jopa Mustallamerellä. Vaikka huomio Syyrian sisällisodassa on kiinnittynyt lähinnä Venäjän tukeen Assadille pitää meidän pitää mielessä ne huomattavat taloudelliset edut, joita kiinalaisilla on ollut Syyriassa. Koska he eivät luonnollisesti halua samanlaisia menetyksiä kuin Libyan tapauksessa, lännellä on ollut selkeä vaara ajautua konfliktiin Kiinan kanssa.

Meillä Suomessa Yle havahtui viime elokuussa otsikoimaan; ”Kiina aktivoituu Lähi-Idässä ja Syyriassa – rakentaako se sotaa vai rauhaa?” Se pohti jopa, aikooko Kiina lähettää sotilaita Syyriaan. Myös pelot Isis-terroristijärjestön yhteyksistä kiinan uiguurivähemmistöön Ylen artikkelissa mainittiin. Edellä siteeraamani artikkeli vuodelta 2013 osoittaa, ettei Kiina lainsinkaan ole vasta nyt aktivoitumassa, vaan kyse on valta- ja talouspoliittisesta shakkipelistä, jonka ensimmäiset siirrot on tehty jo vuosikausia sitten. Syyria on alueella, jossa itä ja länsi kohtaavat, Jonkinlainen yhteys vallitsee niin Libyan, Ukrainan kuin Syyriankin tapahtumilla. Höpsöidealistit liputtavat yksioikoisesti Assadin kaatamiseksi, mutta hänen hallintonsa on enemmän kuin vain tympeäksi koettu lännen valtapyrkimyksiä vastustava tai omia kansalaisiaan kurittava establismentti. Hänen jatkonsa tai seuraajansa asemoituminen idän ja lännen välille on selkeä edellytys hahmottaa kehitys Syyrian sodan ratkeamiseksi. Ei ole yhdentekevää, kuka johtaa tärkeätä risteysasemaa, kaaos vai järjestäytynyt hallinto, vaikka sitten väkivaltainenkin.



keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Euroopan rahavalta teeskentelee sokeata ja kuuroa

Toisin kuin eliitti väittää olemme eläneet jo vuosikausia jatkuneessa keskeytymättömässä eurokriisissä


Talouselämä kommentoi Italian viime viikonlopun äänestystulosta. Vaikka täkäläinen rahaväki suu vaahdossa pyrkii lieventämään syntynyttä tunnelmaa, rivien välistä on aistittavissa paniikkia. Poliittisessa valuutassa riiputaan uskonnollisen fanaatikon lailla.

Euvostopolitrukkien painajaisunissa alkaa jo möyriä
melkoinen mörkögalleria. Siihen kuuluu Italiassa
EU-kriittisen Viiden tähden liikkeen johtaja Beppe Grillo,
Yhä useamman euvostoalamaisen on mahdotonta nähdä muuta kuin Brysselin klikin epäonnistuminen. Euro on Unionin pseudouskonto, jonka alttarille talouspolitiikka on naulattu kärjistäen pankkiirien elinpiirin eron alamaisten reaalitodellisuudesta. Ekonomistit saattavat palvoa rahaansa, mutta ihmiset unionivallan ikeessä yrittävät pitää kiinni isiensä tavoista ja omasta kulttuuriperimästään. Unioni mieltää itsensä jo liittovaltioksi ja tekee politiikkaa, joka käy yksittäisten vasallivaltioiden taloudellisia ja poliittisia intressejä vastaan. Maahanmuutokriisin etulinjassa ja epäonnistuneen pankkijärjestelmän sylissä Italiasta ei ole tullut keinotekoisesti pohjoiseuroopalaista maata.

Talouselämä siteeraa Roger Wessmania: ”Jos hän [Beppe Grillo] alkaisi viedä maata ulos eurosta, saataisiin täysi eurokriisi .” Tuossa lausumassa tiivistyy Euroopan murhenäytelmän, eliitin ja alamaisten jyrkkä ristiriita. Ensin mainitut ovat tähän asti saaneet turvattua rahavirtansa, mutta euvostokansalaiset kokeneet tukimaksatusten seuraukset velkaantumisena ja sillä selitettyinä peruspalvelujen leikkaamisina. Eliitti osallistuu talkoisiin vasta pakkounionin ja/tai poliittisen valuutan hajotessa. Brysselin pankkiireille koittaa kriisi vasta euron alkaessa murtua, taviksille euron ylläpitäminen takaa kriisin jatkumisen. Joka tapauksessa ne ajat ovat jo kaukana takana päin, jolloin olisi katastrofista voitu pelastautua jokseenkin kuivin jaloin ja vähin tuskin. Siitä ei totisesti voi syyttää Euroopan euvistovastaisia piirejä, sillä varoituksia on matkan varrella koetettu tuoda julki.

Aivan niin kuin naapurissamme ruotsidemokraattien tapauksessa, euvostopolitrukit pohtivat keinoja Italian oppositiovoimien pitämiseksi poissa vallasta sen sijaan, että tehdyt virheet aidosti tunnustettaisiin ja otettaisiin tarvittavat taka-askeleet. Samalla etsitään merkkejä euvosto- ja euromyötäilystä.

Jos ajattelee Italian taloutta ja pankkien asemaa, niin voisi kuvitella, että heilläkin olisi intressit ankkuroitua mahdollisimman vahvasti sisämarkkinoihin ja EU:hun poliittisesti”, Tiilikainen sanoo.”

Pankkiiriväki ei viitsi edes uskotella euvostojärjestelmän palvelevan eurooppalaisia. Kansalaisten kasvavassa hädässä niin Teija Tiilikainen kuin Roger Wessman paljastavat ymmärtämättömyytensä tai ainakin väittävät olevansa ymmällään siitä, mitä tai ketä vastaan Italian protesti kohdistui. Tuollainen asenne mantereen murroksessa merkitsee ainoastaan paineen kasvamista kohti lopullista räjähdyspistettä.



maanantai 5. joulukuuta 2016

Euroopan vaalivuosi: Eliitin katkeraa viivytystaistelua


Voimme nähdä, ettei tietyllä väellä ole viime aikoina ollut helppoa, sillä vastoin ohjekirjaa Britannia äänesti Brexitin, Trumpetti soi Jenkkilässä ja kansojen kapinan airuet soivat kautta Euvostoliiton. Syystäkin populistinmetsästäjät ovat mörköjahdissaan epätoivon vallassa. Meillä taistelu euvostoeliittiä vastaan on saatu häivytettyä Guggenheimin ja Talvivaara-jätteen alle. Direktiivienviilaajien selittelyviikot silti jatkuvat.


Kuluneet kuukaudet ovat vahvistaneet sitä vakaumusta, että euvostoikeen alta nouseminen tapahtuu toisaalla kuin täällä uskollisista uskollisimpien alamaisten Pohjolassa. Vasta äskettäin eliitti sai hymyssä suin naurettua suohon kokeneen poliitikko Väyrysen ajaman aloitteen, jonka tavoitteena oli tutkia mahdollisuutta euro-jäsenyydestä eroamiseksi. Jotta päättäjillemme ikävät soraäänet saatiin vaimennettua, tuli sopivasti niin Guggenheim-äänestyksiä kuin pääministeri Sipilän ja erään toimittelijan polemiikki liittyen pääministerin klaanin touhuiluun kaivosbisneksessä. Eurooppa elää kuitenkin elämäänsä, ja siellä on saatu jokseenkin tarpeeksi Brysselin takapuolen nuolemisesta.

Euvostouskovaiset saivat eilen lievitystä kipuihinsa riippumattoman ehdokkaan Van der Bellenin voitettua äänestyksessä vastaehdokkaansa Norber Hoferin. Poliittisesti korrektin lehdistön kirjoittelusta voisi päätellä, että aikanaan vihreiden parlamenttiryhmän johtajana toimineen Bellenin vastaehdokkaana olisi ollut itse vanha vihtahousu. Lähes kaikkien oppositiovoimien kutsuminen ”äärioikeistoksi” alkaa kuitenkin näin euvostokansalaisen näkökulmasta jokseenkin murentaa mainitun termin voimaa. Koska brysselistit ovat tahtoneet jatkuvasti tuoda esille euvostokriittisten piirien väitettyä yhteyttä liki pimeisiin voimiin, täytyy heti tuoreeltaan verrata hävinneen osapuolen reaktioita niin Itävallassa kuin Britanniassa tai etenkin Yhdysvalloissa.

Siinä missä Hofer kannattajineen ilmeisesti hyvissä ajoin eilen illalla rehdisti tunnusti häviönsä sekä Britannian remain-väki että Yhdysvaltain Clinton kannattajineen ryhtyi oitis liki teatraalisiin vastalausemellakoihin. Itkupotkut Britanniassa ja Yhdysvalloissa tuskin ovat vieläkään laantuneet. Yksittäisistä toimijoista toki on täältä ulkopuolelta vielä turha mitään koettaa kirjoittaa. Kuitenkin paljon ryhmittymien välisestä ajatusmaailman erosta kertoo Hoferin muun muassa Guardianissa välittämä Facebook-lausunto:”I congratulate Alexander Van der Bellen for his success and ask all Austrians to pull together and work together.

Ei siis merkkiäkään  hävinneen osapuolen Britanniassa tai Yhdysvaltoissa osoittamista lähes lapsellisen katkerista reaktioista. Toki saattaa taustalla olla sitäkin, että Euroopan euvostokriittisillä on vahva vakaumus liittovaltiounelman romahtamisesta ja siitä, että Itävallankin osalta kyseessä on enintään liittovaltion apulaisten väliaikaisesta voitosta viivytystaistelussa. Viime vuosinahan on käynyt selväksi, ettei kasaantuvia ongelmia kyetä ratkaisemaan Brysselin tai Junckerin tarjoamilla resepteillä.

* * *

Jos Hoferin sangen selkeä tappio Itävallassa oli pienoinen yllätys, Italian vaalituloksesta ei sellaista muodostunut. Italialaisten raivo vaalien alla on kuitenkin ollut aistittavissa. Valtamedian uutisoinnin tyyli kuvastelee syitä Euroopan vaalikurimukseen. Koska kansoille ei ole suotu rehellistä mahdollisuutta äänestää euron ja koko Euvostoliiton tulevaisuudesta, protestit etsivät padosta kaikki halkeamat noustakseen esille. Toimittelijoiden välittämissä jutuissa koetaan pahimmiksi virheiksi sitä, että kansoille annetaan mahdollisuus tuon huolensa tai mielipiteensä ilmaisemiseen. Euroopan sairaus tiivistyy tosiasiassa, että demokratian nimeen vannottaessa vallanpitäjien suurimpiin huoliin kuuluvat kansanäänestykset. Alamaisten liikehtiessä oman ahdinkonsa ajamina media suoltaa pelästyneitä kommentteja rahakeinottelijoiden epävarmuuden kasvamisesta, mikä kertoo selkeätä kieltään siitä, mitkä ovat piirit Euvostounelman takana.

Pääministeri Matteo Renzin juuri julkistettu ero on johdonmukainen seuraus tilanteesta, johon saapasmaa on päätynyt. On kerrottu, että sinänsä hänen ajamiaan uudistuksia maan hallintojärjestelmään on pidetty tarpeellisina, mutta yleinen asetelma euvosto- ja maahanmuuttokriisin keskellä on syönyt kaiken tuen häneltä. Tässäkin yhteydessä valtamedia on pyrkinyt kauhistelemaan enemmän vastaliikkeiden, kuten Lega Nordin tai Five Starin, nousua kuin arvostelamaan itse ongelmien ydintä eli siis Euvostoliiton epärealistista unelmaa. Kuten jo edellä mainitsin, kaikkinainen arvostelu liittovaltiossa alkaa törmätä poliittisen korrektiuden lasikattoon ja päätyä sysätyksi ”äärioikeiston” leiman alle.

Vielä parisen päivää ennen Italian vaaleja euron suhteen kiihkouskovaisen Suomen Yleisradioyhtiö esitteli
päällimmäisenä pelkona mahdollisen euro-eron. Niin kuin edellä totesin, vaikka täkäläiset politrukit pikku-
apulaisineen kuinka tyrmäävät kansalta mahdollisuuden vapautua poliittisesta valuutasta, tapahtumat muualla
eivät ole onneksi heidän hallittavissaan. Jo vuosia sitten on ohitettu piste, jonka jälkeen on turha toivoa
mitään kivutonta siirtymää. Varoitettu euvostouskovaisia toki matkan varrella on, turhaan.

Italian vaaleja on kommentoitu etenkin jonkinlaisena euroalueen kohtalonkysymyksenä. Pankkijärjestelmän on kerrottu olevan vaarassa. Tämä kertoo Brysselin koplasta kaiken. Euroopan Unioni on yhtä kuin pankkijärjestelmä, joka hallitsee maksajien joukkoa reaalimaailmasta irronnutta idealismihöttöä hyväkseenkäyttäen. Koska kansoilta voidaan ulosmitata vain rajallinen määrä varallisuutta, unionin on ollut alati laajennuttava. Kansallisvaltiojärjestelmä on luotu puolustamaan tietyn alueen väestön etuja ynnä toimeentuloa. Itsenäisyyttä ajavien piirien vastustaessa perimmältään vaikutusvallan ja varallisuuden siirtoa ylikansallisille pankeille niiden tuhoaminen on ollut Brysselin tavoitteena. Ei ole mikään ihme, että mitä raivokkaammin euvostopolitrukit pyrkivät johtajiensa tavoitteisiin sitä selkeämmin ja paljaammin oppositio turvautuu kansallisiin symboleihin. Jopa kiellettyjen natsisymbolien ilmestyminen voidaan siis joissakin yhteyksissä nähdä pelkästään liittovaltiolle alistettujen voimattomaksi huudoksi eliittiä vastaan.

* * *

Italian jälkeen katseet alkavat kääntyä jo Ranskan puoleen, jonka presidentinvaalit ovat edessä ensi vuoden keväällä. Viime kuun lopulla Uusi Suomi otsikoi: ”Ranskassa jytisee – keväällä vastakkain kaksi Putin-myönteistä, maahanmuutto- vastaista presidenttiehdokasta?” Sikäläisen keskustaoikeiston esivaalit voittanut Francois Fillon on kuulemma julistanut vasemmiston merkitsevän epäonnistumista ja äärioikeiston vararikkoa. Hänen ajamansa tavoitteet Venäjä-pakotteiden purkamisesta on tulkittu venäjämielisyydeksi. Hän on myös ottanut tavoitteekseen islamilaisen totalitarismin kukistamisen. Samalla maahanmuutto tulisi laskea aivan minimitasolle. Tässä yhteydessä Fillon on siis asettumassa törmäyskurssille euvostojohdon kanssa.

Erona Le Peniin ja tämän johtamaan Kansalliseen rintamaan Uusi Suomi kirjoittaa suhtautumisen julkisen sektorin menoihin ja työpaikkoihin. Fillon leikkaisi rajusti noita menoja ja työpaikkoja rajusti ja kasvattaisi työaikaa 35 viikkotyötunnista jopa neljäänkymmeneenkahdeksaan. Le Penin Kansallinen Rintama haluaa pitää kiinni julkisista palveluista. Tämä on mielenkiintoista, koska varsinkin meillä valtamedia on pitänyt juuri Le Peniä mainittujen vaalien synkimpänä ehdokkaana.

Fillonia on kuvattu konservatiiviseksi katolilaiseksi. Juuri hänen kaltaisensa alkavat jo lähivuosina olla Ranskassakin katoavaa kansallisvarallisuutta islamisaation kiihtyessä. Juuri maahanmuutto-ongelmien ja etnisten ristiriitojen on viime kuukausina keottu ajaneen Ranskaa sekasortoon. Maailmantapahtumia seuraavilta eivät ole voineet jäädä huomaamatta tapahtumat Calais´ssa tai Pariisissa. Poliittisen valuutan ylläpitämien ongelmien lisäksi juuri maahanmuutto onkin protestien ehtymättömänä lähteenä ja syys avointen rajojen kylvämiin murhenäytelmiin.

Tuoreessa muistissa on yhä muun muassa ranskalaispapin teloitus.

Osana Euvostoliiton viivytystaistelua voidaan pitää kamppailua sikäläisten sosialistien vaaliehdokkuudesta. Francois Hollanden kieltäydyttyä ehdokkuudesta Italian vaalituloksen mainingeissa odotetaan, että Manuel Valls sittenkin asettuisi ehdolle, vaikka on aiemmin joutunut lupaamaan päinvastaista. Tämä kuvastaa epäjärjestystä Ranskan sosialistien riveissä.

Mitä vastaan sitten Euvostoliiton oppositio taistelee? Kansallinen itsemääräämisoikeus koetaan luovutetun liiaksi Brysseliin. Maahanmuuttovyöryn edessä euvostopolitrukit ovat liiaksi pyrkineet sanelemaan vasallimaiden omia päätöksiä. Rasisti- ja vihapuhejahti on koettu välineeksi tukahduttaa opposition mielipiteet. Vieraan uskonnon sisäänmarssin kielteisten seurausten tuominen esille tai omien perinteiden puolustaminen on eliitin taholta pyritty estämään. Suuri symboliarvo on ollut pyrkimyksellä erilaisten kristilliseen perinteeseen kuuluvien juhlien ja merkkipäivien julkituomisen rajoittamiseen, jotteivät ne loukkaisi tänne vapaaehtoisesti tulleiden toisuskoisten vakaumusta. Usein aloitteet ovat tulleet yhteistoimintahenkilöiden taholta.

Jo ennen nykyistä kansainvaellusten purkausta Euvostoliiton taloudellisen pohjan oikeudenmukaisuus oli osoittautunut olemattomaksi. Poliittisen valuutan ylläpitämiseksi vasallivaltiot pakotettiin osallistumaan mitä erilaisimpiin tukiohjelmiin ja velkaantumaan itse muka tukeakseen milloin Kreikkaa, milloin Portugalia jne. Puuttumatta tässä sen enempää Ukrainan surulliseen tilanteeseen mainittakoon, että Euvostoliiton toiminta sillä suunnalla on jo sylkenyt tuohon läpikorruptoituneeseen valtioon miljarditolkulla rahaa. Siitä ei sattuneesta syystä ole juuri polemiikkia käyty. 

Päästämällä muukalaislaumat Euroopan sydänmaille täysin välittämättä käynnissä olevasta rakennemuutoksesta ja työvoimantarpeen uusjaosta, eliitti on avannut Pandoran lippaan. Tuhoisten tapahtumien ketjureaktiota ei voida seisauttaa heristämällä sormea tai huutamalla suu vaahdossa rasismista tai natsismista. Paljas totuushan on, että maapallon resurssien hallinnan keskittyessä yhä pienemmälle piirille edes järjettömän väestönkasvun pysäyttäminen ei yksin riitä, jotta tuleville polville voitaisiin turvata edes jotenkin siedettävä tulevaisuus. Terve itsekkyys on tarpeen, sillä koko maailmalle ei ole tilaa Euroopassakaan. Kolmansien maiden väestön tulisi oppia tulemaan toimeen omilla alueillaan. Liikaväestö on liikaväestöä missä tahansa maapallolla. Syntyväisyys on saatava kuriin. Siinä tavoitteessa tietyt uskonnot ovat asettuneet suoranaiseen vastahankaan.

Liitän tähän selkeän Purkkapallo-esitelmän, joka kuvaa hyvin sitä todellisuutta, jota vastaan Brysselin puolustajien maailmansyleilykin silmät ummessa marssii.



Euvostoeliitti on tietoisesti johtanut kansakuntia harhaan lupaamalla kollektiivistaan yhteistä ruusutarhaa. Viime viikkoina se on raivokkaasti pyristellyt alamaisten heräämistä vastaan. Opposition demonisoinnillakin on kuitenkin omat rajansa. Itävallassa pelottelu ilmeisesti yhä toimi, mutta jossain vaiheessa valhe ei enää riitä peittämään totuutta alleen. Jonkinlaisen herätyksen on saattanut saada se euvostovirkailija, jonka tytär joutui yksin Eurooppaan saapuneen sotalapsosen rikastuttamaksi, lopullisesti. Valitettavasti murhenäytelmien sarja tullee kiihtymään niin kauan kuin Unionia pyritään vastoin järkeä tekohengittämään.