maanantai 24. lokakuuta 2016

Uuden Euroopan rumat kasvot


Kerro kerro kuvastin, mikä on mantereista kaunehin, tuntuvat Brysselin politrukit kyselevän. Vielä viitisentoista vuotta sitten ruusunpunaiset fantasiatarinat Euroopan yhteisestä taipaleesta saattoivat mennä lävitse muillekin kuin lapsenuskoisimmille idealisteille. Nykyään integraation perään huutavia voi epäillä oitis omien henkilökohtaisten palkkiovirkojen metsästyksestä. Mantereemme on kiihtyvästi kehitysmaalaistumassa.

Viime vuoden syyskuussa Die Zeit kyseli, mitä saapuneiden pakolaisten kanssa sitten oikein tehtäisiin ja
miten paljon heitä lopultakin on tulossa. Kuluneen runsaan vuoden aikana tilanne ei ole ainakaan yhtään
selkiytynyt. Tulijoiden virtaa on paikoin onnistuttu tulppaamaan, mutta ehtymisen merkkejä ei suinkaan
ole näkyvissä. Tällä menolla tulevaisuuden Euroopalla on kahdet, jyrkästi erilaiset kasvot: toisaalla
tarkasti rajatut menestyjien asuinalueet ja toisaalla yhä laajeneva kehitysmaa.

Yksi toisensa jälkeen ovat Euvostojärjestelmän ja etenkin sen avointen rajojen vastustajien uhkakuvat tihkuneet myös sylikoiralehdistön tunnustamiksi. Vielä jokin aika sitten tietty kansanosa kilpaili keskenään esittäessään toinen toistaan houkuttelevampia kutsuja Eurooppaan saapuville. Tarkkailija saattoi jo silloin ounastella kuntien joutuvan vaikeuksiin pyrkiessään eturiviin muukalaisten vastaanotossa aivan kuin valtion rahoitus olisi ehtymätön rahahana. Jos päättäjien mieleen oli uhkaavasti nousemassa epäillys seuraamuksista, esiin nousi niitä kellokkaita, jotka empimättä vaativat valtiolta lisää rahaa. Vaikka vaikeudet asiattomien ihmisten maastapoistamisen suhteen ovat olleet hyvin tiedossa, vielä kesällä 48 kuntaa julisti ottavansa vastaan kaikki niille osoitetut turvapaikanhakijat. Kyse on siis ollut nimenomaan turvapaikanhakijoista – ei edes oleskeluluvan saaneista - ,joten tyhmemmänkin olisi tullut oivaltaa, että käsiin oli jäämässä tolkuton määrä Musta Pekka -kortteja.

Tänään muun muassa Kainuun Sanomat valittaa irakilaisen Omar Widad Abdulwahidin ja hänen kaltaistensa asemaa heidän pelätessään joutuvansa kadulle. Järjestelmä on osoittanut täydellisen epäonnistumisensa sallimalla sellaisen ihmisjoukon syntymisen, joka saattaa pahimmillaan ainakin kaksi vuotta odottaa lopullista päätöstä tilanteestaan. Lisäksi kuntien perustuslakiin kirjattu vastuu jatkuu hamaan maailman tappiin kaikista paikkakunnalle eksyneistä.

Ajatus on sinsänsä kaunis, muttei tästä maailmasta. Valtion ensi sijainen tarkoitus on turvata ja luoda edellytykset omien kansalaistensa selviytymiselle. Sitä ei ole edes luotu koko maailman ylläpitämiseksi omien kansalaisten toimeentulon kustannuksella. Se ei tarkoita, ettei jokaista akuutin hädän alaista tulisi auttaa. Muukalaisten päästäminen Eurooppaan ENNEN heidän tilanteensa selvittämistä tulee osoittautumaan Euvostoliiton kohtalokkaimmaksi virheeksi. Idealismilla ei hallita valtioita, vaan synnytetään kaaosta ja väkivaltaa. Heikoimpien suomalaisten aseman kurjistamista on hankala perustella haalimalla ihmisiä mantereen ulkopuolelta. Kuka ottaa poliittisen vastuun yhteiskuntarauhan lopulta murtuessa? 

Kyse rauhan romahtamisessa ei nimittäin ole jos vaan kun.

Olen monta kertaa kirjoittanut modernin yhteiskunnan tarvitsevan pikemminkin vähemmän ihmisiä kuin keinotekoista, pääosin oppimattoman väestönlisäystä. Parempaa tulevaisuutta hakevien näkökannalta etsiytyminen uusille alueille on täysin luonnollista toimintaa, mutta hallitsemattomana ja jopa rohkaistuna se ajaa vastaanottavat yhteiskunnat kaaokseen ja tuhoon. Samalla se nyhtää pois viimeisenkin toivon lähtömaiden tilanteen parantamisesta. Jäljelle jäävät vain heikot, avuttomat sekä ne, jotka yhä tahtovat tappaa ja sotia joutumatta edesvastuuseen.

Brysselin ja Strasbourgin kullattujen vesihanojen ja pompöösien palatsien äärestä suuren tilipussin turvin kelpaa julistaa integraation ja liittovaltion sanomaa kuoleville kansakunnille, jotka ovat menettämässä isiensä ja äitiensä uskon ja kansallisperinteen. Suvaitsevaisto pyrkii yleensä asiasta puhuttaessa runttaamaan keskustelun matalaksi tiukkaamalla esimerkkejä uhatusta kulttuuriperinteestä. Kyse ei kuitenkaan ole yksittäisestä teosta tai kautta Euroopan samankaltaisesta prosessista. Paremminkin kehitys ilmenee tulijoiden yliymmärtämisenä, vieraskoreutena ja omien perinteiden hylkäämisenä, ”jotteivät tulijat loukkaantuisi”. Asetutaan itse muutosvelvoitteen alle, vaikka nimenomaan tulijoiden vastuulla olisi sopeutua olosuhteisiin, joihin he ovat saapuneet. Lähinnä julkisuuteen ovat nousseet miltei klassikoiksi jo kohonneet kiistat suvivirrestä tai joulu-sanan käytöstä eri yhteyksissä. Sinänsä vielä osin pieninä nyansseina ne ovat oireita isommasta kuviosta eli miten ja kuinka syömme, pukeudumme tai mitä ravintoa tuotamme ja mitä asioita pidämme tärkeimpinä.


Syyskuussa 2015 brittilehti Guardian uutisoi suuri-
eleisesti maahanmuuttajien ja pakolaisten puolesta.
Jälkeen päin on hyvin nähtävissä, kuinka kampanjointi
ajoi Brexitin asiaa.
Kesän tapahtuma Euroopassa oli Brexit, jota idealistit ja euvostouskovaiset pitivät viimeiseen asti niin epätodennäköisenä, että he ovat viikosta toiseen jatkaneet sen kyseenalaistamista puhumattakaan brexiteerien halventamisesta ja heidän oppineisuutensa aliarvioimisesta. Britannian viime vuosikymmenien etninen myllerrys ei tietenkään ole vain Euvostoliiton syytä, mutta Brysselin alamaisuus tietyin lievennyksinkään ei ole mitenkään edesauttanut sikäläisten vaikeuksien käsittelyä. Brexit-tuloksen jälkeen globaalistit, lähtökohdiltaan etuoikeutetut euvostoalamaiset ovat olleet huolissaan ja peloissaan omien työskentelymahdollisuuksiensa tulevaisuudesta Britanniasta, vaikka käsi sydämellä sikäläisten viranomaisten tuleekin turvata etupäässä brittien oma työllisyys. Niin pitäisi Suomenkin hallituksen kantaa huolta suomalaisista ja saksalaisten saksalaisista.

Brexitin ymmärtämiseksi täytyisi edes tunnustaa se etnisuskonnollinen kaaos, johon Britannia on päätynyt. Vielä vuosi sitten lähinnä vain sosiaalisessa mediassa ja vaihtoehtokirjoituksissa välitettiin tietoa sharia-lain rantautumisesta Britanniaan. Muutamissa kuukausissa asia on murtautunut lävitse jopa Helsingin Pravdan sivuille. Huomio kiinnittyy etenkin siihen tietyille piireille kiusalliseen toteamukseen, kuinka huonosti mainittu oikeusjärjestelmä soveltuu Eurooppalaiseen perinteeseen ja eurooppalaisiin käsityksiin ihmisyydestä. Britanniassa on kuulemma ainakin 30 ellei jopa 85 sharia-tuomiosistuinta. Mikäli valtion tunnusmerkkeihin luetaan lainkäyttövalta, sinne on rakentunut oma valtio toisen sisään. Ei liene hankala otaksua, etteivät sharian perään vannovat järin vakaasti kunnioita länsimaisia oikeusperinteitä tai -käytäntöjä. Erityisen noloa modernien ihmisten kannalta lienee se avoin vihamielisyys naisia kohtaan, jota tuo ajattelutapa edustaa.

Calais on juuri tällä hetkellä huomion keskipisteessä, koska Ranskan on täytynyt ryhtyä toimenpiteisiin niitä tuhansia ja tuhansia laittomia siirtolaisia kohtaan, joiden Euvostoliitto on sallinut kokoontua juuri Britanniaan pääsyä varten. Väkivalta ja väärät identiteetit ovat olleet paikan käytäntö. Mitä olisi seurannut, jos tuo joukko kokonaisuudessaan olisi esteettä päässyt kanaalin ylitse?

Calais on paikka, jossa Euroooan uusia kasvoja muovataan rankalla kädellä. Sitä on voinut seurata
reaaliajassa kuin tosi-tv:ä ikään. Ikävä vain on, että tätä ohjelmaa ei voi sulkea vastaanottimen
katkaisijasta.


Islamisaatio muuttaa Euroopan vanhojen kulttuuri-
kaupunkien kasvot perusteellisesti. Viranomaiset
ovat vaikeuksissa yrittäessään valvoa moskeijoita
ynnä muuta tulokkaiden toimintaa.
Suomella on tärkeä valinnan paikka suhtautumisessa Helsinkiin kaavailtuun jättimoskeijaan. Mannermaalla ja Britanniassa juuri moskeijoiden on todettu olleen kiihotuksen ja ssopeutumattomuuden tukipilareita. Kärjistäen voi todeta, että muukalaiset perustelevat saapumisensa sellaisen käytännön seurausten pakenemisella, jota he alkavat heti uuteen asuinmaahansa tahdottomien myötäilijöidensä tuella rakentaa. Kuppikuntien väliset uskonnolliset riidat vain odottavat syttymistä. Italiasta on kantautunut tietoja levottomuuksista, jotka ovat seuranneet viranomaisten pyrkimystä sulkea pieniä moskeijoita, joiden välittämää sanomaa ei ole voitu valvoa. Nähtäville on levinnyt hätkähdyttäviä kuvia muslimeista rukoilemassa joukoittain vanhojen eurooppalaisten kaupunkien aukioilla.

Pommien, palavien autojen, pahoinpideltyjen ja raiskattujen naisten Eurooppa on se todellinen perintö, jota pankkiirien renkipojat ja piiat eli euvostopoliitikot ovat tarjonneet lapsilleen. Milliäkään ei ole lähestytty mannertamme reunustavien alueiden hävitykseen syypäiden asettamiseksi edesvastuuseen tai sotien syiden oikaisemiseksi. Päinvastoin, Brysselin agendaa vastustelevia kohtaan on nostatettu raivoisia mediakampanjoita. 



 

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Soittaako Eurooppa oman tuhonsa kelloja?


Siviilejä täynnä olevan kaupungin pommittaminen on tietenkin tragedia, joka pysäyttää. Silti väistämättä alkaa pohtia, kuinka paljon Eurooppa kolistelee kellojaan oman huonon omantuntonsa rauhoittamiseksi tai vaientaakseen alitajuisesti omien virheidensä kohtaamisen tuskaa.


Kaikki merkit viittaavat siihen, että Euroopassa
joudutaan tulevina vuosina soittamaan kelloja monta
kertaa tulevien uhrien muistoksi yhteiskuntien
alkaessa murentua.
Aatteellisen, tunnepitoisen ideologian yhdistäminen politiikkaan on äärimmäisen vaarallista. Meillä on päässyt etenkin feministien vaikutuksesta vallalle ajatus, ettei uskonnon luonteella tai eri kulttuureilla olisi toisistaan poikkeavia seurauksia. Puhuminen roduista on joutunut samaan kategoriaan sellaisten kiellettyjen sanojen kuin neekeri joukkoon. Vaikka eri uskontojen kirjoitetuista käskykokoelmista on selkeästi luettavissa toisistaan poikkeavat käsitykset niin yksilönvapauksista kuin valtion roolista, monikulttuurisuuden nimissä on liputettu suuren kansojen yhteisön, liittovaltion nimiin. Samalla on runnottu läpi käsitystä, ettei eri kansoilla tai ihmisryhmillä olisi keskenään erilaisia peruskäsityksiä elämästä.

Ylenannon uutiset kirjoittivat vielä vuosi sitten niin kutsutusta Arabikeväästä liki ylistävään sävyyn. Toki oli jo havaittavissa kiistämättömiä seuraamuksia, kuten Egyptin yhteiskunnallinen kehitys tai Libyan Gaddafin päätyminen kuolemaan viemäriputkeen. Eri tapauksissa on tarkkailijan mieleen noussut, kuinka mielettömästi länsi on ollut syöksemässä alas Lähi-Idän yhteiskuntia koossa pitäneitä voimia. Etenkin Libyan hallinnon murskaaminen on jälkikäteen osoittautunut Euroopan kannalta kohtalokkaaksi. Olihan Gaddafin valtakunta Afrikassa merkittävä vierastyöalue ja tulppana siirtolaisten tiellä kohti Eurooppaa [EU sätkii Välimeren aalloilla].

Ajaessaan lännen etuja talouspolitiikassa idealistimme ovat varmasti osin tietämättään päätyneet melkoiseen irvikuvaan omista ihanteistaan.

Gaddafin mukana kaadettiin etenkin hänen ajatuksiaan, jotka hän esitti nk. Vihreässä kirjassaan. Niiden eritteleminen olisi oman tekstinsä aihe. Otetaanpa tässä esille kuitenkin kaksi lainausta netistä.


Gaddafin ajatuksia lähes kaikilta elämänalueilta rintaruokinnasta sukupuolten yhtäläiseen ihmisyyteen on opetettu lapsille 8-vuotiaasta alkaen.

Vallankumouksen aikana Vihreitä kirjoja poltettiin kasoittain, mutta Tripolin kirjakaupoissa niitä on edelleen läjäpäin – vaikkakaan ei myytävänä.
Vihreä kirja oli tuhoisa Libyalle”, sanoo Al Jazeeran haastattelema englanninopettaja Abdu Majid. ”Se johti maan nykyiseen kammottavaan tilaan. Kaikki, mitä Gaddafi kirjoitti, oli suurta valhetta.”
Yksi Gaddafin teeseistä on, että molemmat sukupuolet ovat ihmisiä.

Magneettimedia kertoo julkaiseensa osissa käännöksen Vihreästä kirjasta.


On yleistä, että hallinto edustaa todellisuudessa vain pientä yhteiskunnallista vähemmistöä. Kun äänistä kisailee useampi kuin vain kaksi ihmistä, voi johtoon lopulta nousta ihminen, jota alle 50 prosenttia kansasta kannattaa. Ja tätä kutsutaan demokratiaksi! Todellisuudessa kyse on naamioidusta diktatuurista.
Maailmaa johtavat nykyään hallitukset, joilla on todellisuudessa vain pienen väestönosan mandaatti. ”Kansanvallat” ovat todellisuudessa harvainvaltoja.”


Kansalaisella on oikeus ilmaista mielipiteensä, olivatpa hänen ajatuksensa kuinka hulluja tahansa. Myös erilaisilla yhteisöillä on oikeus sananvapauteen.

Yhteiskunta koostuu yksilöistä ja erilaisista yhteisöistä. Ne edustavat itseään, eikä niiden toiminnan tai puheiden pohjalta voi tehdä pitkälle meneviä yleistyksiä koko yhteiskunnasta.

Yhteiskunta ilmaisee itseään lehdistön ja muiden mediojen kautta. Lehdistö ei siis edusta ihanteellisessa tilanteessa vain tietyn yksilön tai yhteisön intressejä, minkä vuoksi median yksityisomistus ei ole perusteltua.

Useimmissa maissa sanomalehdet edustavat yksityisten omistajiensa näkemyksiä (vaikka lehdistö väittäisi pyrkivänsä objektiivisuuteen). Tällaisessa järjestelmässä olisi valehtelua väittää, että media antaa äänen koko yhteiskunnalle.

Muistan kyllä, että Libyan hallinnon edustajia pidettiin aikanaan sangen arrogantteina toimijoina. Ketkä sitten kirjoittivat Libyan johtajan sukulaisten öykkäröinneistä Euroopassa? No, läntinen lehdistö tietenkin. Tuskin jotkut saudiprinssit sen länsimaalaisemmin käyttäytyvät, oletan. Olen monta kertaa mielessäni ihmetellyt, miksi Gaddafi piti kaataa juuri hänen alkaessaan saada jonkinlaista synninpäästöä kansainvälisillä kentillä. Meillä muun muassa Elisabeth Rehn oli avoimen katkera, ettei Suomi osallistunut aktiivisesti Libyan ristiretkeen. Tuolloin kirjoitettiin muun muassa, että ”entinen puolustusministeri Elisabeth Rehn (r) arvosteli lauantaina Ylen Ykkösaamussa sitä, että Hornetien lähettämättä jättämistä ei ole perusteltu kunnolla. Rehn epäili syyksi sitä, että vaalit ovat tulossa. Samoilla linjoilla oli entinen pääministeri Matti Vanhanen (kesk) Suomen Kuvalehdessä.”

Kun risteilyohjukset moukaroivat Irakia tai länsi pommitti Libyaa, eivät kellot täällä kumisseet. Libyassakin seurauksena oli täysi kaaos. Syyriassa britit ja jenkit ovat saaneet rauhassa touhuta. Tukea on jaeltu epämääräisille ryhmittymille kunhan nämä vain ovat vastustaneet Assadia. Turkin kaksoisrooli suhteessa Syyrian islamisteihin on julkinen salaisuus. Lähi-Idässähän on suosittu taktiikka, että alakynnessä oleva osapuoli kätkeytyy siviilien joukkoon hankiakseen länneltä kallisarvoista uhripääomaa.

On jopa sanottu Syyrian Assadin hallinnon olleen ainoita alueen toimijoita, jotka ovat suojelleet uskonnollisia vähemmistöjä niin kuin kristittyjä. Kirkkojemme kellot kumisevat uhreille, joita syntyy lännen ja Turkin tukemien kristityille vihamielisten tahojen piileskellessä siviilien joukossa. Turkin Erdoganin toimien islamin korostamiseksi maassaan pitäisi jo osoittaa, millaisia voimia länsi on ollut vapauttamassa niin Irakissa, Libyassa kuin Syyriassakin. Egyptikin on ollut oman ääriuskonnollisuutensa kourissa Mubarakin kaaduttua. Niin sanottua demokratiaa on koetettu kantaa vuotavalla ämpärillä kaivoihin maissa, joiden kulttuuri tai uskonto eivät ilmeisesti ole yhteensopivia länsimaisen demokratiakäsityksen kanssa.

Ongelman esille tuoneita Puolaa ja Unkaria on Brysselin taholta viime aikoina ryöpytetty ankarasti, vaikka turvallisuustilanne esimerkiksi Brysselissä viimeisen vuoden aikana liki romahtanut.

Eurooppalaisille kouriintuntuvin seuraus Lähi-Idän ja Afrikan kaaoksesta muukalaisväestön ehtymätön virta ennestään työttömyyden kyllästämille markkinoille. Pääkirjoituksia myöten kirjoitetaan, kuinka maailmanlaajuinen työvoimapula ilmenee erityisosaajien puutteena. Valtaosa alkuperäisväestöstäkään ei kykene enää täyttämään työnantajien vaatimuksia. Poukkoileva koulutuspolitiikka ei pysty tuottamaan tarvittavaa osaajajoukkoa. Työvoimassa on joka tapauksessa aina kyse ihmiselämästä. Tarvittavien taitojen omaksuminen vaatii aikaa ja sillä on kaikkineen omat rajansa. Ihmistä ei ole luotu kvartaalitaloutta varten. Nykypäivänä voi olla vain kateellinen entisaikojen käytäntöön valmentautua koko ikänsä esimerkiksi jotain käsityöläisammattia varten. Taito kehittyi vain ajan kanssa. Valmiina eilen -tyyli on ihmisen esineellistämistä pahimmillaan.

Siirtolaisongelma yhdistettynä pakolaisliikehdintään on pahinta, mitä omassa murroksessaan kouristelevalle Euroopalle voisi tällä hetkellä tapahtua. Ellei kehitystä saada käännettyä toiseen suuntaan yhteiskuntarauha tulee väistämättä romahtamaan eri puolilla mannertamme. Puheet insinööreistä ja lääkäreistä ovat järkyttävä klisee. Muukalaisista valtaosa on lähes luku- ja kirjoitustaidottomia omalla äidinkielelläänkin. Lähtömaat sitä paitsi tarvitsisivat oman koulutetun väestönsä. Suuri tulijamassa on juuri kaikkein vaikeimmin sopeutuvia ja työnantajien vähiten tarvitsemia. Lisänä tulevat vielä uskontojen ja kulttuurien erot. Hiljattain Norjasta kantautui puheita joulu-sanan korvaamisesta jollain muulla ”tulijoita vähemmän loukkaavalla”. Meillä itsellämme on ollut suvivirsi-kohu. Moniavioisen kulttuurin marssiminen yksiavioisen käytännön ympärille rakentuneisiin yhteiskuntiin ilmenee omine hankaluuksineen esimerkiksi yksilön statuksen määrittelemisessä. Kiihkoisen monikulttuuriaatteen arvosteleminen tahdotaan teilata vihapuhe- ja rasismisyytöksin, joiden ympärille kyhätään kiireellä omaa rikoslainsäädäntöään vailla selkeätä itse rikoksen määrittelemistä.

Olen jo aiemminkin kirjoittanut alueen uskonnollisista jännitteistä [Kun kristittyjen kodit palavat...]. Yhtään siis vähättelemättä Aleppon kärsimyksiä joutuu pakosti pohtimaan, mitä tarvitaan kellonsoiton kaltaisten reaktioiden laukaisemiseksi. Miksei tapuleissa ole kumissut Lähi-Idän tuhottujen luostareiden tai vainottujen seurakuntien tueksi? Jossain keskustelussa on mainittu sikäläisiä seurakuntia luonnehditun halveksivasti ”Putinin kirkoiksi” tms. Mikäli todella niin on, meidän eurooppalaisten suhtautuminen uskontoihin on jotenkin kieroutunutta ja itsetuhoista. Euvostoliiton kumppani Turkki ei vieläkään tunnusta sadan vuoden takaisia etnisiä rikoksia armenialaisia [Turkkilainen teurastamo] tai kreikkalaisia kohtaan. Aleppon tapahtumat niin kuin kaaos muuallakin tuolla seudulla on seurausta pyrkimyksistä kaataa hallintovalta. Samalla avataan ovea entistä brutaalimmalle tavalle hallita niin kuin Libya on osoittanut. Arabeista ei tehdä sormia näpsäyttämällä demokraattisia, hillittyjä länsimaalaisia. Ehkä he eivät sitä edes halua. Enemmän kuin syyrialaisuhrien hirvittävää kohtaloa kirkkojemme kellot tuntuvat tarkkailijan mielessä kumisevan Euroopan omaa kohtaloa valta- ja talouspoliittisen pelinsä seurausten keskellä.

Oli miten oli, syvenevässä suomalaisessa syksyn harmaudessa kajahtelevat kuitenkin Kallion kirkon kellot. Itse kukin voi sisällään pohtia kenelle tai mille ne lopulta soivatkaan:






keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Liikuttavaa Nobel-uskoa


Maailmanpolitiikka on jatkuvassa räjähdysvaarassa. Niinpä sopiikin, että varsinkin median hellimiä ja palvomia henkilöitä muistetaan dynamiittimiehen mukaan nimetyllä palkinnolla. Varmin tae juntata milloin mitäkin ideologiaa on lykätä Nobel sopivan ihmisen tai ihmisjoukon kouraan.

Jäljennös Nobelin testamentista ja mustetolppo, Nobel museum at Björkborn, Karlskoga
Kuva Wikimedia Commons

Kuinkahan moni kadunmies tietää, mitä yhteistä on esimerkiksi Theodore Rooseveltilla, Louis Renault:lla, Woodrow Wilsonilla, Robert Cecilillä, Henry Kissingerillä, Andrei Saharovilla, Anwar El Sadatilla tai Menachem Beginillä? Asiaa tutkimalla toki selviää, että he kuuluvat siihen ihmisjoukkoon, joille on myönnetty rauhanpalkinto. Suomalaisille kysymys olisi tullut helpommaksi, mikäli listaan olisi liitetty vielä Martti Ahtisaari, jota nyt kuitenkin on syntymäpaikkansa mukaan kuulemma katsottu venäläiseksi nobelistiksi siitä huolimatta, että Viipuri hänen syntyessään 1937 oli vissisti suomalainen kaupunki.

Kutsuminen venäläiseksi lienee erityisen satuttavaa Ahtisaarelle, koska hän on viime aikoina aktivoitunut painottamaan Venäjän uhkaa ummistaen silmänsä lännen touhuilta muun muassa Ukrainan läpikorruptoituneiden piirien kanssa. Puhuttaessa Ukrainasta on muun muassa vaiettu yhdysvaltain varapresidentti Bidenin pojan henkilökohtaisista kontakteista sikäläiseen energiabisnekseen, minkä luulisi asettavan lännen kiinnostuksen tarkempaan valoon. Koska Ukrainan tapahtumat kummittelevat alati poliittisten tapahtumien taustalla on syytä palauttaa mieliin muun muassa viime vuonna kirjoittamani teksti Siemenet - oikeus ruokaan. Saksavetoisen Euvostoliiton pyrkimykset Ukrainassa olisivat varmaan nykyistä tarkemman tutkimuksen arvoisia jo siksikin, että nyttemmin on tullut julki saksalaisen Bayerin ja Monsanton jättikauppa.  Samaan yhteyteen kuuluu myös entisen presidenttimme kampanjointi Nato-jäsenyyden puolesta. Monet rauhannobelistit ovat jo elinaikanaan kiisteltyjä hahmoja. Useimmat heistä toki ansaitsevat jonkinlaisen tunnustuksen, mutta palkinnon myöntämisen ajankohta vaikuttaa mitä ilmeisimmin puhtaasti poliittiselta.

EDIT (13.10.) Nobel-komitea on painostuksen alla taipunut siirtämään Ahtisaaren listauksessaan suomalaiseksi. Toivottavasti palkittu nyt sitten muistaa tämän tunnustuksen poliittisissa painotuksissaan suhteissaan globalismiin ja Suomen kansallisiin etuihin.

Jälkikäteen palkintoperheeseen perustettu taloustieteen palkinto on vähintään yhtä ristiriitainen kuin edellä mainittu rauhanpalkinto. Käsitteenä taloustiede herättää varmasti monissa hämmennystä. Kyseessä vaikuttaa olevan poliitikkojen käsikassara samaan tapaan kuin vanhoina aikoina kirkollisilla opeilla muovattiin oikeutusta ja sääntöä tarvittaville toimenpiteille. Länsimaissa kristinuskon merkitys on ollut laskussa. Uusi uskonto lukee opinkappaleinaan sellaisia ”sakramentteja” kuin kilpailukyky, kauppatase, huoltosuhde, inflaatio ja korkotaso. Niiden mukaan saarnataan ”ylösnousemusta ja ikuista elämää”. Kun tahdotaan alleviivata ja korottaa joku kirjanoppinut taloustutkija pyhimykseksi, hänelle myönnetään Nobel-palkinto.

Lehtien pääkirjoitukset sen kertovat. Nyt juntataan
palkitun persoonalla.
Taloustieteen palkintoa voi siis pitää selkeästi käenpoikana jaettujen tunnustusten joukossa, koska sen avulla paljaimmin pyritään oikeuttamaan kulloinkin talouspoliittisissa piireissä ajankohtaista oppisuuntaa. Poliitikkojen noudattaessa heille parhaiten sopivaa uskonkappaletta toimivimmat ratkaisut eivät välttämättä pääse edes toteutuksen asteelle. Viime päivinä meillä on kohistu Bengt Holmströmin saamasta palkinnosta. Hänen on sanottu muun muassa ”patistaneen Suomea panemaan kilpailukykynsä kuntoon”. Maallikon ei tarvitse muuta tietääkään. Nobelistin hyödyntäminen politiikan pyhimyksenä on siis täysimittaisesti alkanut.

Edellä mainittua hienovaraisempaa olisi lähteä pohtimaan Holmströmin ja hänenkaltaistensa käsityksiä yhteiskuntasopimuksista ja paikallisesta sopimisesta. Toki sopimukset ovat kaiken toiminnan ytimessä. Sopimuksia tehdään huonoja ja hyviä. Helsingin Pravdassa julkaistussa artikkelissa viitatataan erääseen aiempaan kannanottoon, jossa tuore nobelisti kunnon yliopistomiehen tavoin arvostelee hallituksen tekemiä koulutusleikkauksia:

Erikoisinta on, että rahoitusta karsitaan parhaiten menestyviltä yliopistoilta. Leikkaukset ovat älyllinen loukkaus tiedeyhteisöä kohtaan. Ilmeisesti hallitus kyseenalaistaa yliopistojen kyvyn tehdä järkeviä päätöksiä tieteentekemisessä”, Holmström sanoi haastattelussa maaliskuussa

Tässä kohdin maallikolle nousee yhä uudelleen esille parikin ajatusta. Ensiksikin yliopistot on vallanpitäjien taholta pidettävä kurissa. Väärät ajatukset on hillittävä. Sen lisäksi kyse lienee silkasta hallitsemisesta kansan koulutustason kautta. Kehitteillä olevassa maailmanvaltiossa alamaisten on syytä olla vain juuri sen verran koulutettuja, että he osaavat käyttää yhä uusia kuluttajille tarkoitettuja vempaimia. Kurjistamisen haittapuolena on ostovoiman heikkeneminen. Itse liittovaltion olemassaolon mielekkyyttä ei ole syytä havahtua kyseenalaistamaan. Juuri äskettäin sosiaalisessa mediassa alkoi liikkua tieto laskelmasta, jonka mukaan vastaaottokeskusten käyttökulut 17 tunnissa vastaavat hallituksen suurieleisesti köyhille kansalaisille osoittamaa 1,1 miljoonan euron avustuspakettia.

Lukemieni tekstien mukaan Holströmin tutkimuksiin on liitetty  sopimusteoria - mitä se maallikolle kertookaan. Kadunmies saa kyllä kokea nahoissaan Brysselin sopimustehtaan tuotannon koko painon hirvittävimpänä seurauksenaan eurooppalaisten valtioiden antautumisen bankstereiden ja poliittisen valuutan hallittaviksi. Unionissa noudatettu avointen ovien politiikka ja muukalaisten suoranainen houkutteleminen elätettäviksi ovat osasyynä juuri siihen ahdinkoon, jota yliopistoissakin koetaan. Rahat on priorisoitu toisaalle. Vahvasti vaikuttaa siltä, ettei ratkaisevaa käännettä kansallisella tasolla tapahdu ennen ainakin poliittisen valuutan hajoamista. Hirviömäinen Unionikin on paikkailtu ja venytetty sellaiseksi koneistoksi, josta olisi syytä päästä eroon. Sitähän nobelistit eivät tietenkään edes vihjaa. Muutenhan palkinto jäisi saamatta.

Tässä yhteydessä en tarkoituksella ole käsitellyt luonnon- tai lääketieteen nobeleita. Mielestäni niiden kytkeminen vahvasti mielipideilmastoon sidottuun kirjallisuuden palkintoon tai kiisteltyihin taloustieteen ja rauhannobeleihin palvelee enimmiltään viimeksi mainittujen arvovallan pönkittämistä. Kirjallisuuden ja luonnontieteiden palkintojen arvo nousisi, mikäli ne eivät olisi edes mielikuvatasolla mukana vahvasti politisoituneessa prosessissa.



maanantai 10. lokakuuta 2016

Ajatuskriminologinen katsaus II


Hiukan haarukkapaloja kuluneiden päivien tapahtumista. Jokin sananen Trumpia, MV:a, Unkaria ja sitten huolta nykyisistä ja tulevista vanhuksista, jotka ilmeisesti yhä ovat liikaa  nk. hyvien ihmisten toiminnan  katvealueella.


SIRKUSHUVEJA KANSALLE. Kommentaattorina Ilta-
Sanomat.
Jokainen aistiva on saanut tietää, että Yhdysvalloissa valitaan päämiestä. Show vaatii niin pahiksensa kuin pulmusensa. Trumpin persoona on sangen helppo nostaa tikun nokkaan vaadittaessa hylkiötä. Hän on ollut lähes inhottavan epäkorrekti aikana, jolloin näytelmään kuuluu lipevä maailmansyleily huolimatta tosielämän karuista toimenpiteistä.

Trump siis puhuu suoraan. On ilmeisesti puhunut vuosikaudet. Kun Trump on yli kymmenen vuotta sitten todennut muun muassa , että ”Kun olet tähti, naiset antavat sinun tehdä niin ”, mieleen nousee klassinen lauman alfaurosilmiö. Varmana moni mies on nuoruus- ja teinivuosinaan pohtinut armotonta ryhmädynamiikkaa, jossa tietyt tyypit vetävät puoleensa lähes kaiken hameväen. Lähes klassinen asian ilmentymä on se ihailijapostin vyöry, jota pahimmat miespuoliset pahantekijät ovat vanhastaan säilytyspaikkaansa saaneet. Esille nousee naisten pyrkimys toimia massoina tunnetasolla järjen sijaan, minkä toteaminen tietenkin feminismin läpitunkemana aikana on valtava ajatusrikos. Jokin korrelaatio joka tapauksessa vallitsee naisten ja naisten lailla ajattelevien poliittisen nousun sekä valtiotason järjen korvautumisella maailmoja halailevalla tunnevietillä.

Presidenttiehdokkaan nauhoitettu puhe ei tietenkään ole mitään fiksua puhetta. Ilmeisesti pienessä piirissä hän on kuitenkin innostunut retostelemaan ajatuksiaan, jotka on surutta irrotettu asiayhteydestään. Olen varma, että vastaavia, vähintään yhtä vähän mairittelevia määrittelmiä mustat esittävät omissa piireissään valkoisista, juutalaiset kristityistä – ja muslimit vääräuskoisista. On pidettävä mielessä, että suurvallan tai hiukan pienemmänkin valtion päämieheksi pääsee edes pyrkimään ainoastaan henkilö, jolla on tietynlaisia ehkä kyseenalaisia luonteenpiirteitä ja kontaktiverkosto, jonka täysi tietäminen saattaisi viedä keskivertokansalaiselta yöunet.Vaalikampanjaa sävyttäneen pyhäkouluilun pitäisi pelottaa enemmän kuin tuhmat sanat. Kumpaan sitä luottaisi: avoimesti härskiin häiskään vai leveästi hymyilevään, vuosikaudet valtakoneistossa lilluneeseen täti-ihmiseen ehdokasasettelun taustaehdot tietäen?


* * *

Meillä on viime päivät kohistu MV-lehden ja sen perustajan saamasta kohtelusta. Vakavan itsekritiikin sijasta valtamedia on saanut nauttia koneiston noustua soraääntä vastaan. Olen aiemminkin kirjoittanut, että protesti tukahdutettuna purkautuu entistä härskimpänä. Koska tiukka vastustus karsii hentomielisimmät yrittäjät, jäljelle jäävät enää kaikkein rajuimmat. Ilja Janitskinin tapaus on klassinen esimerkki. Kansalle on tulossa tarjolle sirkushuvia oikeusoppineiden mitellessä voimiaan. Toki täkäläiset viranomaiset tahtovat runnoa asian läpi mahdollisimman salassa, joten tarkinta tietoa täytynee etsiä ulkomailta.

Vielä ohessa muuallakin jo esillä ollut video Siilinjärveltä. Nainen puhuu suoraa asiaa:



* * * 

Unkari on ollut nyt euvostouskovaisten ja politrukkien tulilinjalla, koska siellä on hallitus tehnyt asiat päinvastoin kuin meillä. Unkarista ei ole tahdottu rakentaa muukalaisten ilmaista hotellia eikä majoitusliikettä. Sikäläinen medialaki on ymmärrettävästi meikäläisen löperön globalistiväen hampaissa, koska sen on kerrottu muun muassa velvoittavan valtiollisissa tiedotusvälineissä työskentelevät toimittaja tekemään tarkoin harkittuja juttuja ja vahvistamaan kansallista identiteettiä. Vaatimuksia valvomaan on perustettu erityinen valtiollinen medianeuvosto. Koska unkarilaiset tahtovat etenkin säilyttää nykyisen etnisen eheytensä, toimenpiteitä voidaan pitää itsepuolustuksena Euvostoliiton ajamalle kansallisuuksien hajottamiselle.

Meillä täällä puolestaan esimerkiksi Yle on viime aikoina etenkin Asema-aukion tapahtumiin liittyen syyllistynyt tunnepohjaiseen kiihkoiluun ja totaaliseen harkinnan menettämiseen. Kansallisen identiteetin vahvistamisen sijaan on valta-asemaa meillä pitänyt jonkinlainen hämärä multikulttuurisoppa. Jahdatessaan mainittua ajatusrikollisuutta jo ulkomaillakin on täkäläinen media keskittynyt vähättelemään äskettäistä kansanäänestystä ja tuomaan esille Unkaria mahdollisimman kielteisessä valossa.

UNKARI TAISTELEE. Vuonna 1941 Unkarin taistelu "Euroopan" puolesta kelpasi vallan hyvin Berliinille.
Nyttemmin omista rajoistaan, kansastaan tai eurooppalaisesta elämäntavasta huolehtiminen vaikuttaa
olevan Berliinin johtamalle Euvostoliitolle politrukkeineen ja hännystelijöineen myrkkyä. Suomen
Kuvalehden uutisointi poikkesi syksyllä 1941 melkoisesti nykyisestä.

Viikonloppuna levisi tieto, että Unkarissa on suljettu oppositiolehti. Otsikointi ja artikkelin lukeminen herättävät tarkkailijan huomiota. Jutussa nimittäin kerrotaan, että ”Unkarin tärkein oppositiomielinen sanomalehti Nepszabadsag pannaan myyntiin”. Niin ikään lehden omistava itävaltalainen Mediaworks ilmoitti sulkeneensa lehden puhtaasti taloudellisista syistä. Muun muassa Kainuun Sanomat mainitsee noin 2000 ihmisen osoittaneen mieltään sulkemista vastaan. Wikipedian mukaan Unkarin väliluku oli vuonna 2014 runsaat 9,9 miljoonaa. Pääkaupunki Budapestissa puolestaan asuu yli 1,7 miljoonaa asukasta, joista yhä useampi kuulemma suuntaa metropolialueelle. Keitä ovatkaan nuo paikalle masinoidut mielenosoittajat, joiden osuus väestöstä ei ole kovin massiivinen?

* * *

Viikonloppuna sattui erään lehden kolumniosastolta silmiini, kuinka tämän meidän jeesustelun supervallan päättäjiltä kaivataan yhä enemmän inhimillisyyttä. Tällä kertaa kirjoittaja on turhautunut vanhustenhoidon krooniseen kriisiin, hoitohenkilöstön mitoituksen alentamiseen. Kyseessä on epäkohta, joka ei aja massoja tai artisteja kaduille. Tietty lainalaisuus lienee nykyisessä nuoruutta ja energisyyttä ihannoivassa yhteiskunnassa, ettei tulevaisuutta tahdota nähdä kvartaalia pidemmälle.

Kolumnisti kiinnitti aiheellisesti huomiota vanhustenhoidon jakomielitautiseen tilaan. Samaan aikaan kun vanhaa perhekäsitystä on jopa tarkoituksella ajettu alas on tietyillä tahoilla pyritty painottamaan omaisten vastuuta iäkkäiden kansalaisten hoidossa. Päättäjät syyllistävät väkeä, mikäli se ei muuta töiden perässä vaikka toiselle puolelle maailmaa ja samalla pitäisi olla vanhusten tukena siinä ihan lähellä. Toisaalta nykypäivän pienet kotitaloudet ovat yhä useammin yhden hengen yksiköitä, joiden siteet sukuun ovat katkenneet.

Inhimilliseltä kannalta ajatellen ihmisten hoitajien tulisi olla moninkertaisesti arvostetumpia kuin insinöörit, jotka tälläkin hetkellä pohtivat jotain täysin tarpeetonta lisäohjelmaa puhelimiin tai autoihin. Hoitajien tarve on ilmiselvä ja luonnonlaki, mutta uusien vempaimien pakko on usein keinotekoisesti luotava, lakiteknisin ja työvoimapoliittisin keinoin.



maanantai 3. lokakuuta 2016

Pustalta puhaltaa


Ketkä tahdotaan ruokapöytääsi syömään?


Unkarin kansanäänestys osoitti kaksi seikkaa: itsenäisyyden puolustajilla on yhä vankka kannatus ja euvostopolitrukkien pelottelu- ja syyllistämiskampanjalla on kuitenkin ollut tietty merkitys kansalaisten käyttäytymiseen. Ovathan federalistit jo kaapanneet “sympatian” ja “myötätunnonkin” ainoastaan omaan käyttöönsä tuoden yksioikoisen on/off -asetelman muukalaissuhteisiin. Kaikesta vähättelystä huolimatta Unkarin tapahtumilla on vaikutusta sairaan mantereen tulevaisuuteen. Surullista sinänsä, että he joiden vielä sallitaan äänensä antaa eivät kaikki sitä viitsi antaa.

Euroopassa on vielä valtioita, joissa kansanäänestykset ovat sallittuja. Mikäli liittovaltio saa pyrkimyksensä lävitse, kansojen on tulevaisuudessa lupa äänestää enää parhaiksi katsomiaan laulajia, kokkeja tai mitä lie leipureita tosi-tv -maailmassa. Kenties ei olekaan niin sattumaa, että itsensäedustuslaitokseemme on viime vuosina tupsahtanut yhä enemmän väkeä, jonka varsinaiset ansiot ovat jossain muualla kuin politiikassa. Näytelmäpuoli onkin nousussa laitoksen todellisen vallan hiipuessa.

Unkarissa kuitenkin pyrittiin käyttämään poliitista valtaa. Jakolinja äänestyksessä meni niin kuin oli uumoiltu eli äänensä antaneet kannattivat Orbanin politiikkaa ja euvostouskon manipuloimat lampaat jäivät kotiin. Koska oppositio suorasanaisesti kehotti boikotoimaan vaaleja, mistään salaisuudesta ei voinut olla enää kyse: jo saapumalla paikalle äänestäjä itse asiassa julisti vastustavansa Euvostoliiton linjaa sijoittaa maahanmuuttajat kohdemaihin vastaanottajien mielipidettä kuulematta. Brysselin saneluun tyytyvät käytännössä luovuttivat peloissaan itsenäisyytensä rippeet pankkiiriunionille.

Ennen vaaleja euvostomielinen lehdistö julisti, ettei Unkarissa ole juuri lainkaan ulkomaalaisia. Se antoi samalla rivien välistä ymmärtää, että homogeeninen kansankokonaisuus olisi jotain kielteistä, missä piilee koko orbanilaisen politiikan ja Brysselin ristiriitojen ydin. Tahot meidän euvostomuurahaisten yläpuolella ovat päättäneet, ketkä ruokapöytäämme asettuvat ja keille ruokamme luovutamme. Politrukit ovat anastaneet itselleen myötätunnon ja auttamisen samalla tavoin kuin Eurooppa-käsitteen. Samalla he ovat ottaneet vallan päättää, mitä uskontoa mantereellamme tulevaisuudessa noudatetaan. Puhdas väestöpoliittien faktahan on, että Lähi-Idän paimentolaiskulttuurin edustajat ja afrikkalaiset lisääntyvät nopeammin kuin alkuperäiset eurooppalaiset. Tullessaan tänne he tuovat mukanaan omat tapansa ja etenkin uskonnolliset sääntönsä, jotka tulevat muovaamaan mantereestamme Euraabian. Esimakua on jo saatu muun muassa ranskalaisilla uimarannoilla, joilla naisten pukeutuminen on aiheuttanut ristiriitoja. Monilla työpaikoilla tulee jopa turvallisuusriskejä naamioiden vuoksi.

Sosiaalisessa mediassa ollaan selvillä, että EU:n
parlamenttirakennus Strasbourgissa on suunniteltu
käyttäen esikuvana Pieter Brueghelin maalausta
Baabelin torni vuodelta 1563. Analogia kuuluisimpaan
kansojen ja kielten sekoitukseen on ilmeinen ja
väistämätön - myös lopputulokseltaan.
Orban kannattajineen on toistanut yhä uudestaan, että he haluavat säilyttää kristityn ja unkarilaisia tapoja noudattavan maansa. Vuosi sitten ennen raja-aidan pystyttämistä unkarilaiset saivat todistaa kymmenien tuhansien niin sanottujen pakolaisten marssia maansa halki. Laumojen aikaansaamaa epäjärjestystä siistin esikaupunkilaisasuntonsa sohvalla äyskähtelevä suvakki tuskin kykenee kuvittelemaan. Avonaiset rajat päästivät terroristit Eurooppaan kuin hollitupaan ikään. Unkarin hallituksen pyrkimyksenä on ollut palvella etupäässä unkarilaisia, koska maahan on heidän tai sen pitäisi ainakin heille kuulua. Kansainvälinen avustustoiminta tulisi keskittää Euvostoliiton rajojen ulkopuolelle. Johdonmukaisin askel olisi aloittaa oma exit-kampanja. Todennäköisesti ristiriidat Brysselin pääkonttorin kanssa johtavatkin vähintään sanktioihin, joten lienee aika hypätä katastrofijunasta.

Ennen vaaleja julkistettu Orbanin kirje kansalleen oli sellaista valtiomiehen kieltä, jota Brysselin nöyristelijöiden laumassa ei ole totuttu kuulemaan. Varoituksena julkistetut tiedot eri puolille Eurooppaa syntyneistä No Go -vyöhykkeistä ovat saaneet pääpukkeina lammaskatrastaan vallitsevat federalistit raivon valtaan. Unkarin rajalleen pystyttämä aita on ollut sysäyksenä eräille muillekin Balkanin vastaaville. Niistä voimme olla kiitollisia täällä pohjoisessakin, kunnes Italiaan ahtautuneet tulokkaat alkavat euvostohallitusten avustuksella marssia eteenpäin.

Helsingin Pravda kommentoi Unkarin tapahtumia muun muassa [Unkarin kansanäänestysinto jäi vaisuksi – Orbán kääntää takaiskun luultavasti siltivoitoksi] / [Kansanäänestys ei saanut unkarilaisia liikkeelle – 98prosenttia äänestäjistä vastustaa EU:n turvapaikkakiintiöitä] ja [Jos Euroopan unioni on demokraattinen, se kunnioittaa unkarilaistentahtoa” – voitonvarma Viktor Orbán kommentoi kiisteltyääänestystä HS:lle]. Ilakointi ”torsoksi” jääneestä äänestysprosentista jäänee todennäköisesti ennenaikaiseksi. Orbanin neuvottelut bankstereiden juoksupoikien kanssa Brysselissä tulevat joka tapauksessa tuskin olemaan helpot. Esimerkiksi kriisin aikana esillä ollut vaatimus 250 000 euron sakosta kutakin torjuttua pakolaista kohtaan on sellainen loukkaus kansallista itsemääräämisoikeutta vastaan, ettei sitä voi sivuuttaa höpöttämällä "vastuunkannosta". Nyt onkin jo kerrottu, ettei Brysselissä enää uskottaisi voitavan ketään pakottaa "solidaarisuuteen". Pankkikriisi on toistaiseksi jäänyt piiloon maahanmuuttokriisin alle. Uskoakseni ahneilla pankkiireilla on ollut jatkuvasti hyppysissään se sama vanha sotku, jonka etäispesäkkeenä Kreikka jo vuosikaudet on kärsinyt. Maksajilta ovat pian voimat lopussa samaan aikaan kun elätettäviä rynnii ovista ja ikkunoista sisälle. Italian pankit ovat romahtamassa eikä Saksassakaan mene järin hyvin. Kun poliittisen valuutan kriisi alkaa väistämättä tulla liian laajaksi peitettäväksi edes miljoonien muukalaisten taakse, tulee meille kaikille euvostoalamaisille tosi kyseeseen. Silloin Unkarin kaltaiset vähän tai ei lainkaan muukalaisia vastaanottaneet provinssit saavat etulyöntiaseman eloonjäämis- ja resurssitaistelussa.