maanantai 25. huhtikuuta 2016

Vihan voimalla


Kaikkea sitä näkee ja kokee tarpeeksi kauan eläessään. Aikanaan opetettiin ankaran ja nöyrän työn perivän maan. Elämä on näyttänyt hiukan toista. Koulunpenkin tunnollisista puurtajista on aikanaan kuoriutunut ylijännittyneitä pikkuvirkamiehiä, joiden loppusijoituspaikat ovat päätyneet sopeutuksen ja leikkausideologian haulikon maalitauluiksi. Paremmin ei ole käynyt niillekään, joiden ainoa avu elämässä ovat olleet kärsivälliset kädet. Tarvittavalla onnella ja röyhkeydellä luokkahuoneiden häiriköistä on nostettu yhteiskunnan ihailun kohteita. Nyt vannotaan negatiivisuuden perään.



Kuinka tässä näin nyt on käynyt? Onko yhteiskuntamme syönyt itsensä sisältä ontoksi, kuluttanut kaiken aatteellisen moraalinsa ja mädättänyt etiikkansa? Nykypäivä ei arjessaan kovin paljon näytä positiivisia ärsykkeitä tarjoilevan. Yksilöihin tahdotaan istuttaa kilpailuviettiä piltin opittua tuskin kävelemään. Ei ole enää edessä selkeätä mahdollisen erityisominaisuuden viitoittamaa tulevaisuudenuraa ellei kuulu siihen promillen osaan väestöstä, jolla on jokin superlahjakkuus. On oltava valmiina jatkuvasti reivaamaan elämänsä suuntaa ja asetettava itsensä tavan takaa uuden kilpailun lähtöviivalle. Jokin reitti turvattuun ja ihailtuun asemaan saattaa kulkea urheilun kautta, mutta silloinkin tulee syntyä pääsääntöisesti uhrivalmiiseen ja -kykyiseen perheeseen, jonka taloudelliset voimavarat riittävät vuosien valmennusrumbaan. Piltin on saatava ensimmäiset luistimensa tai autonrattinsa miltei ensimmäisten kenkiensä kanssa. Tietenkin on selvittävä loukkaantumatta liian vakavasti.

Valtiovalta painostaa alamaisia yhä pidempiin työpäiviin ja -uriin tilanteessa, jossa työelämässä on ollut vuosikausia alituinen pudotuspeli. Viikoittain jossain verstaalla ja konttorissa pärähtää käyntiin tosielämän heikoimman lenkin julistaminen. Päivä päivältä kalenteri raksuttaa ihmispololle lisää ikää, joka jo neljänkymmenen vuoden jälkeen alkaa olla ongelmajätettä joitain harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta. Samalla maailmanparantajat rummuttavat liturgiaansa suuresta syntivelasta, jota sovittaakseen jokaisen meistä on maksettava lukemattomia kulutus- ja saastutusveroja, vaikka pahimmassa tapauksessa ainoa tuotettu saaste saattaa olla yksipuolisen ruokavalion suolistossa synnyttämää kaasua. Ei auta, syyllisiä olemme kaikki. Muodikasta ei ole enää puhua perisynnistä, mutta tilalle on kelvannut globaali vastuunkanto ja manan majoille menneiden siirtomaaherrojen rikosten sovittaminen.

Koska työelämässä on niin paljon negatiivisia tuntemuksia ja arkielämän helvetiksi tekeviä ideologisia päähänpinttymiä, ei raivon ynnä uupumuksen kasvu ole mikään yllätys. Dogmaattinen lukittuminen toimimattomiin ratkaisuketjuihin estää positiivisen käänteen tapahtumisen. Niinpä käsky lienee käynyt laventaa suhtautumista päivittäiseen v-seen. On löytynyt tutkijoita, jotka ovat todenneet, ”ettei negatiivisia tunteita tarvitse piilotella eikä niistä tarvitse päästä eroon edes työpaikalla, sillä negatiivisten tunteiden käsittely voi jopa parantaa yrityksen suorituskykyä”. Kyvyttömyys henkiseen parantumiseen pyritäänkin siis korvaamaan suorittamisella raivon kautta.

Nyt siis kuuluu hatuttaa ja rankasti! Ettei vain
taas leikittäisi kohtalokkaasti tulella. Saattavat
näpit vielä palaa?
Olemme siis astuneet vihan aikakauteen. Ei liene yllätys, että aikanaan mentaalinen mellakointi purkautuu ennen pitkää konkreettisena toimintana. Raja tulee jokaisella jossain vastaan. Toiset kykenevät ilmaisemaan elein ja sanoin enemmän kuin toiset. Yhtä kaikki, vihasta voimansa ammentava kulttuurieetos on siis astumassa julkeasti valokeilaan. Jotain tilanteeseen erittäin sopivaa on yliymmärtävän ja jonkinlaista moraalista harmoniaa tavoitelleen kristinuskon korvautuminen vihaa yhtenä keskeisenä opinkappaleenaan käyttävällä islamilla. Sokeutta ja lammasmaisuutta väistämättömän edessä on symboloinut korkeuksiin asti kaikuen arkkipiispamme käyttäytyminen. Toki väestönsiirtojemme etninen koostumus tukee massiivisesti yhteiskunnallisen perusvireemme muuttumista sovinnollisesta entistä agressiivisempaan suuntaan.

Valitettavasti elämä ja yhteiskunta ei ole sellaista kauppapoliittista peliä niin kuin tutkijat tahtoisivat nähdä.


Samassa yhteydessä tutkijat väittävät, etteivät järki ja tunne olisi vastakohtaisia. Ainakin nykypäivän Eurooppaa katsellessa ei voi kuin todeta vastakohtaisuuden olevan syvä kuilu. Miten muuten voisi ymmärtää kansainvaellusten murhenäytelmien synnyn ja että aikuiset ihmiset sulkevat tyystin silmänsä hallitsemattoman maahanmuuton pitkäaikaisilta seurauksilta? Juuri naiivi tunne on tasoittanut tietä muukalaisten liikkeellelähdölle ja toivottanut tervetulleiksi välittämättä lainkaan yhteiskunnallisista ja taloudellisista seurauksista valmiiksi työttömyyden keskellä painivissa vastaanottajamaissa. Juuri tunne on sumentanut järjen. Täytyy tosin myöntää, että se on myös ruokkinut estoitta opportunistien rahakukkaroa tietyillä aloilla.

Nyt on siis huudettu vihaa avuksi, koska Eurooppa on kyvytön enää parsimaan kokoon entistä, moraaliltaan kestävää sieluaan. Onhan se toki omalla tavallaan rehellistä, koska viime vuodet poliittinen eliitti on vain kasannut yhteiskuntaan syvää ja juurtuvaa katkeruutta. Papistokin on enemmän liikkeellä muukalaisten kuin kuona-aineeksi päätyneen ikääntyneen kantaväestön puolesta. Vanhaa sanontaa kerraten olisi vain teoreetikkojenkin pidettävä mielessä, että sitä aikanaan niittää mitä kylvää.

Viha pyrkii ennemmin tai myöhemmin tyystin kuskinpukille.

torstai 21. huhtikuuta 2016

Terveydenhoidon uudistukseen mallia Afrikasta?


Maassamme tuskin on monta uudistusta, jotka ovat herättäneet samanlaista kauhunsekaista epätietoisuutta kuin kohuttu sote. Poliitikot ja kansalaisjärjestöt ovat vatvoneet suhtautumistaan sote-alueiden määrään ja sairaalapalvelujen tulevaan toteutukseen. Yhä harvempaan asutussa pohjoisessa yhteiskunnan toimivuus tullee tiivistymään esimerkiksi kysymykseen siitä, millainen matka täytyy taivaltaa lähimpään sairaalaan. Etelä-Afrikasta olisi tarjolla mielenkiintoinen malli terveydenhoidon turvaamiseksi supistuvan palveluverkon puitteissa: sairaalajuna.




Valtiovalta voisi samalla tehostaa rataverkon käyttöä niilläkin osuuksilla, joilla matkustajaliikenne ei ole katsottu kannattavaksi. Lahjoituksin toimiva Afrikkalainen sairaalajuna tarjoaa muun muassa silmäklinikan, apteekin ja perusterveydenhuollon palveluja. Jopa silmälasit valmistetaan junassa. Tässä saattaisi olla ratkaisu kalliiden, kiinteiden sairaalarakennusten ylläpidolle muuttotappioseuduilla. Mikäli rataverkkoa täytyisi jonkin verran täydentää, se palvelisi terveydenhoidon lisäksi koko yhteiskuntaa. Juna veisi tarvittaessa potilaat logistisesti parhaiseen paikkaan sijoitetulle vuodeosastolle ellei hoitotoimenpiteitä voida hoitaa päiväkirurgiana liikkuvan laitoksen seistessä asemalla. VR:n tyhjentämät lipunmyyntihallit voisivat toimia odotushuoneina ja vastaanottotiloina.

Liikkuvan sairaalan henkilökuntana voisi olla paras mahdollinen erikoisosaajien joukko. Näin myös syrjäkylien asukkaat pääsisivät ajoissa johtavien spesialistien tutkittaviksi. Afrikkalaisessa mallissa mukana ovat ulkomaalaiset järjestöt ja vapaaehtoiset. Yhtiöittämisen ja yksityistämisen ollessa meillä valtiovallan hoitamien toimintojen kehittämisen periaatteena sairaalajunan kokemukset Afrikasta voisivat olla valmistautumista vallanpitäjiemme valitseman avustus- ja vapaaehtoisvetoisen kansanterveyshuollon toteuttamiselle. Köyhtyvä provinssimme ei ilmeisesti kuitenkaan kykene loputtomiin takertumaan menneisiin rakenteisiin.

Tällainen uudistus tosin olisi kenties liian konkreettinen muutos, ja sairaalanjohtajien sekä hallinto- ja talouspäällikköjen virkoja ilmeisesti lakkaisi. Mielenkiintoista silti olisi kuulla asiantuntijoiden eli siis hoitotyötä tekevien kommentteja asiasta. Joka tapauksessahan yhteiskunnassamme on vahva henki siitä, että voimavaroja pyritään priorisoimaan pois julkisten sairaaloiden ylläpidosta yksityisten klinikoiden noustessa kasvukeskuksiin kuin sienet sateella. 


keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Siirtomaauutisia


Kolonialismin kulta-ajalla provinssihallinto oli selkeätä ja yksinkertaista. Toimeliaiden miesten suoraviivaiset yhtiöt jakoivat keskenään raaka-ainevarat. Paikallisia asukkaita toki tarvittiin aikansa ”nollasopimuksin” siirtämään tavaraa paikasta toiseen ja kaivamaan aarteet esille maan sisästä. Kurinpito ja puolustuskin oli paljolti näiden yhtiöiden vastuulla. Kunnon siirtomaahallinnon pystyttäminen on toki Brysselille ja Monnet´n oppilapsille ollut haasteellista, mutta vähitellen he ovat ryhtyneet sanojen lisäksi toimenpiteisiin. Luonnollisesti liian pitkälle edennyt väestön oppineisuus ja etenkin varttuneiden ihmisten uskollisuus itsenäisyydenajan instituutioihin ovat nostattaneet hiukan omituisia paradokseja.


Tammikuussa muun muassa Talouselämä kertoi Carunan voitoista, joista on jäänyt Suomeen vain murusia.
Siirtomaahenkeä puhtaimmllaan, sovellettuna 2010-luvulle.

Suomeksi kutsuttu maa-alue oli vuosisatoja asutettu uskollisella palvelijakansalla, jonka parhaat jälkeläiset niittivät kunniaa niin ruotsalaisina kuin venäläisinäkin hallintomiehinä ja sotilasjohtajina. Yhä hehkutetaan suomalaisten ratsumiesten, hakkapeliittojen mainetekoja sotatantereilla. Johan Casimir Ehrnrooth toimi 1880-luvun alussa jonkin aikaa Bulgarian pääministerinä sekä vuosina 1888–1891 Suomen ministerivaltiosihteerinä. Hänestä oli jopa tulla Bulgarian kuningas, mutta tuolloin vielä jonkinlainen eurooppalainen voimatekijä ollut Itävalta ei suvainnut Venäjän niin vahvaa puuttumista Bulgarian politiikkaan. Suomalaiset olivat aikanaan myös kukistamassa Puolan kapinaa. Venäjän mahdin romahtaminen ja imperiumin sortuminen bolsevikkien käsiin oli siis johtomiehillemme täysi katastrofi. Niinpä ei olekaan mikään ihme, että täkäläiset opportunistit ovat vuodattaneet kyyneliä ilosta saadessaan polvistua Brysselin portailla.

Vuonna 1918 käyty näytelmä saksalaisen kuninkaan saamiseksi kuvasteli oivallisesti suomalaisten asennoitumista tehtäväänsä Euroopassa. Koska Venäjästä oli tullut uuden, synkän aatteen koekenttä, haluttiin saada turvatakuut mahdollista Venäjän hyökkäystä vastaan. Samalla kuitenkin oltiin – de facto – asettumassa Saksan vasalliksi. Kuten tunnettua, saksalaista kuningasta ei tullut. Valtiosääntöömme kiista luonnollisesti vaikutti. Oli samalla saatava aikaan jollain lailla omillaan seisova eurooppalainen pikkuvaltio. Nyttemmin euvostopolitrukit ovatkin olleet vähin erin ja asteittain purkamassa tätä valtiokokonaisuutta lakkauttaakseen omillaan pystyssä pysyvän rakennelman.

Yhtiöleikit kansallisvarallisuudellamme jatkuvat laantu-
mattomalla innolla. Carunan nostamat vaaranmerkit eivät
ideologeja hätkäytä. Tässäkin yhteydessä olisi syytä ottaa
esille jonkinlainen porttiteoria. Yhtiöittäminen kiskoo
luonnonvaramme ja infrastruktuurimme lopullisesti
saalistajien näköpiiriin.
Toistuvasti esille on noussut maatalous, josta tukipolitiikalla on kyhätty liki invalidi. Toimimaton maksatusjärjestelmä on toteuttamassa itsenäisen, pienviljelmiin perustuneen maataloutemme lopullisen likvidoinnin. Nk. Caruna-skandaali on ollut politrukeillemme hiukan nolo, mutta tuskinpa he siitä pohjimmiltaan välittävät. Yhtiö ryhtyi noudattamaan siirtomaapolitiikkaansa vain turhan malttamattomana ja huonoon aikaan. Alkuvuodesta keskustelussa on ollut metsähallituksen yhtiöittäminen. Iäisyysprojektiksi vaipumassa olleen niin kutsutun sote-uudistuksen takana on ollut päättäjien ideologia yhtiöiden terveydenhuollosta. Yhtiöitä ollaan nyt myös ajamassa liikennepolitiikkaan. Asiaan on selitellyt muun muassa Keskustan Alatalo. Jotenkin tulee mieleen, että meille ollaan perustamassa monopoleihin nojaavia yhtiöitä, koska mitään laajamittaista oikeata liiketoimintaa ei provinssiimme ole enää syntymässä. Automaatio ja digitalisaatio varmistanevat sen, etteivät uudet toiminta-alat kykene tai halua imaista kuolevien ja tapettujen ammattialojen liikaväestöä. Näin alkuvaiheessa valtiovalta joutuu tietenkin vannomaan uusien yhtiöiden pysyvän yhteiskunnan valvonnassa ja kansalaisten omistuksessa. Silti yksikään kuolevainen ei kykene arvioimaan, millaisella direktiivillä tarvittavan kaaoksen vallitessa Bryssel myöhemmin pystyy vaatimaan nämä yhtiöt ylikansalliseen hallintaan.

Provinssihallinnon kyhäämiseen liittyy tässä laskevan työvoimantarpeen tilanteessa myös tiedotusvälineiden liki jakomielitautinen uutisoiminen suomalaisten syntyvyyden laskusta. Syntyvyys on kuulemma kohta nälkävuosien tasolla. Se on jo kuulemma alimmillaan sitten 1860-luvun kuolonvuosien. Talous kurittaa ihmisiä sellaisella epävarmuudella, ettei lisääntymisen innon laantuminen ole mikään ihme. Individualismia ja ADHD:a palvovan tempoilevan politiikan kourissa pian enää tiukimmat uskovaiset harrastavat pirttiviljelyä. Karvaana kirsikkana kakussa valtiovalta puuhastelee aktiivisesti synnytyspaikkojen vähentämisen saralla. Uskolliset toimittajat huutavat VOK-bisneksen yhtiöiden tarjoamia maahanmuuttajia apuun torjumaan tuota mystistä työvoimapulaa ja kestävyysvajetta. Viimeisetkin työvoimaviranomaisten voimavarat siirretään tulijoiden tempputyöllistämiseen. Ainoa tulijoiden varmalta vaikuttava aikaansaannos on unionin ylimmän johdon siunauksella tapahtuva väestön etnisten, kielellisten ja etenkin uskonnollisten suhteiden dramaattinen muutos ja kansallisen identiteetin hämärtyminen, mikä puolestaan erinomaisesti palvelee Brysselin perimmäistä tarkoitusta eli valtioiden täydellistä tuhoamista.

Näin 1900-luvun kultaisina vuosina syntyneenä on joutunut karvaasti huomaamaan, kuinka jokseenkin toimiva valtiolaite on ideologisista syistä pala palalta hakattu alas. Yhteinen unionihallinto on ollut se myrkky, joka on tulehduttanut poliitikkomme. Opportunisteille on ollut tarjolla komealta kalskahtaneita komissaarinvirkoja, joita tavoiteltaessa mikään nöyristely ei ole ollut liikaa. Kaikkein härskein propagandateko tulevat epäilemättä olemaan pompöösit juhlallisuudet Suomen pian sata vuotta sitten antaman itsenäisyysjulistuksen johdosta. Kun silloin katselemme prenikat rinnassa tepastelevia politrukkejamme, voimme vain todeta, ettei julkeudella ole mitään rajaa. Peiliin katsomalla saatamme hiljakseen myös kysäistä, kuinka olemme saattaneet antaa tämän tapahtua.

2010-luvun Suomi on onttouttaan kaliseva, luhistumaisillaan laahustava lumevaltio, josta on kehittynyt kunnianhimoinen uudenajan siirtomaan aihio.


torstai 14. huhtikuuta 2016

Ullatus hiekkalaatikolla


Maailmamme on nykyään kuin jonkin mömmöissä tekstiään suoltaneen käsikirjoittajan laatimaa elokuvaa. Viranomaistemme ideologisella sinisilmäisyydellä ei ole ollut mitään rajaa. Itse asiassa kyseessä täytyy olla edesvastuuton piittaamattomuus. Kerran toisensa jälkeen ovat politrukit ja maailmanhalaajat joutuneet tunnustamaan kriitikkojen varoitukset vähintään aiheellisiksi. Silti selvän epäpätevyytensä osoittaneet viranomaiset eivät ole näyttäneet merkkiäkään mistään vastuunkantamisesta tai henkilökohtaisten johtopäätösten tekemisestä.

Juuri äskettäin saimme lukea siitä, kuinka kappas vain terroristit ovat käyttäneet hyväkseen pakolaisreittejä. Nyttemmin sanomalehti Kaleva julkistaa, että 70 prosenttia tutkituista partalapsista on osoittautunut täysi-ikäisiksi. Todellisuudentajuiset kansalaiset ovat jo kuukausia päivitelleet esimerkiksi Ruotsista kantautuneita valokuvia, joissa selkeästi liki keski-ikäiset äijät urheilevat alle teini-ikäisten kanssa ja voittavat urheilukilpailuissa nuorten sarjoja. Sosiaaliviranomaisille on ollut myös sokea ideologinen pisteensä sijoittaessaan partapilttejä lasten asuntoloihin.

Suomessa tehdään oikeushammaslääketieteellisiä tutkimuksia turvapaikanhakijoille, joiden alaikäisyyttä viranomaiset syytä tai toisesta epäilevät”, selittää Kaleva ja jatkaa, ” Iänmääritys tehdään myös esimerkiksi silloin, jos turvapaikanhakijan iästä esitetään useita erilaisia väitteitä tai jos hänellä ei ole henkilöpapereita lainkaan.

Ensimmäinen toteamus herättää sikäli epäilyksiä, koska maahanmuuttoviranomaisillamme on ollut vahva tahtotila uskoa pelkkää ruusunpunaista hyvää tulijoista. Ideologista taustaa vasten ulkopuolinen tarkkailija ei valitettavasti tule oikein luottaneeksi viranomaisten toiminnan tarkkuuteen. Mitä tarvitseekaan tapahtua ennen kuin tarvittava epäselvyyskynnys ylittyy? Rasismikortti on ollut yhteiskunnassamme sangen voimallinen kiusallisten kysymysten vaimentaja. Väärennettyjä henkilöpapereita puolestaan on ollut liikkeellä. Onko Migrin väki hennonnut repiä partapiltin tekaistun identiteetin?

Alkuvuodesta Paavo Tajukangas välitti meille tiedon
Musab Idrisin juoksuvoitosta 13-vuotiaiden 600 metrin
matkalla. Kyseessä olivat kuulemma kunnanmestaruuskisat.
Olisikohan sitten ollut hirvittävää rasismia tarkistaa osanottajan
ikä, edes silmälasit päässä? Kuka kuvittelee, että tilanne
meillä Suomessa olisi paljon parempi?
Koska ainakin 70 prosenttia tutkituista on paljastunut täysi-ikäisiksi, ennakkoasetelma tutkimisen kannalta täytyisi muuttaa päälaelleen eli siis ”lapsosten” tutkimatta jättämiselle täytyisi olla erityisen painavat syyt. Kaikki olisi testattava... Jaa että maksaa? Onko VOK-sirkus mitenkään ilmaista?

Ideologit kuvittelevat tekevänsä suurenkin palveluksen sijoittamalla partapilttejä samoihin tilaisuuksiin pohjoismaalaisten lasten kanssa. Tulijoiden epäselvä tausta ei näytä haittaavan menoa. Mikä lasiseinä on ilmestynyt rajoittamaan loogista ajattelua? Muukalaisista useimmat ovat erittäin väkivaltaisilta alueilta. Toivoa sopii, että leväperäiset viranomaisemme terävöittäisivät toimintaansa. Paljastus iänmääritysten tuloksista vahvistaa käsitystä maahanmuutosta vastaavien tahojemme pätevyyden kyseenalaisuudesta. Niin kuin Kaleva edelleen toteaa, ”alaikäisyydellä on merkitystä muun muassa siihen, millaisia palveluita hänelle annetaan.” Käytännössä samalla päätetään, asutetaanko keski-ikäiset ukot lasten asuntoloihin.

Olisikohan aika tehdä täystuuletus virkapaikoilla? Valitettavasti tuskin olemme järin paljon Ruotsia paremmassa tilanteessa. 



tiistai 12. huhtikuuta 2016

Enbuske ja maahanmuuttajien ateismi


Tänään Enbusken hyppysissä oli maahanmuuttajien ateismi. Hänen mukaansa kaikki tulijat niputetaan muslimeiksi. Tarkkaa tietoa uskonnottomista ei ole. Toimittajan havaintoa ei sovi kiistää, mutta hänen sanomansa kohteen valinta pistää väistämättä pohtimaan agendan vilpittömyyttä – elleivät etenkin arkkipiispa, Migri ja Orpo yllättäen ole Maikkarin aamuohjelman seuraajia. Kokonaisuutena esitys jäi kuitenkin jollain lailla valjuksi.



Itse olen jo kuukausia perännyt nykyistä tarkempaa tulijoiden uskonnollista identifointia. Maailmalla on esiintynyt jopa vaatimuksia maahanmuuttajien sitoutumisesta länsimaalaisiin arvoihin. Mikäli ihminen saapuu pakolaisstatuksella ja vetoaa suojelutarpeeseen, hänen ei luulisi olevan mahdotonta sitoutua vastustamaan niitä perinteitä, joista hänen oma ahdinkonsa ja hengenvaaransa on kummunnut. Samalla radikalisoituminen ja uskonnollinen fanatismi olisivat kiistaton peruste karkottamiseen; onhan tällöin osoitettu, ettei maahanmuutaja kunnioita uuden kotimaansa yhteiskuntaa. Meillä puolestaan on jo alkanut kädenvääntö jopa suurmoskeijoista, vaikkei vuosikausien kotoutumisprosessi ole edes päässyt alkuun. Samoin etenkin muslimikulttuurin teurastuskäytäntöä ja ruokavaatimuksia on ryhdytty rusikoimaan suomalaiseen yhteiskuntaan venyttäen surutta olemassaolevaa lainsäädäntöä. Eurooppa on joutunut surkuhupaisaan tilanteeseen imaistuaan sisäänsä kymmeniä tuhansia ihmisiä, joille on puoliväkisin koetettava opettaa Euroopassa elävän ihmisen perusasioita. Toisinaan kyseessä ovat kyseessä ovat jopa kulttuuri-ihmiselle kuuluvat käytössäännöt, jotka meillä on jokaisen pitänyt oppia jo pikkunassikkana.

Suvaitsevaistomme kumartelu etenkin tiettyä uskontokuntaa kohtaan on karhunpalvelus etenkin Eurooppaan tulevia niin sanottuja uskonnottomia kohtaan (toisessa yhteydessä voimme toki itseltämme kysäistä, missä määrin uskontojen kieltäminen on jo uskonto sinänsä). Onhan todettu selkeästi, etteivät tulijat suinkaan jätä konfliktejaan taakseen. Euroopan eri maissa on havaittu juuri moskeijojen olevan kiihotuksen pahimpia mätäpaiseita. Kansankirkkommekin on toistuvasti ummistanut silmänsä ja sulkenut suunsa kristittyjen ahdingosta muun muassa Irakissa, Syyriassa ja Egyptissä. Vähin mitä Unioni voisi tehdä olisi tunnustaa tosiasiat sen sijaan, että tyydytään esimerkiksi Saksassa ohjeistamaan naisia muuttamaan pukeutumistaan maahanmuutajien ennakkoluuloille ja uskonnolle sopivammaksi.

Enbusken vieraat toivat esille etenkin muslimikulttuurin törmäyskurssin tasa-arvon ja naisten aseman suhteen. Puheenaiheena ovat olleet toistuivasti etenkin ”haasteet” terveydenhoidon saralla jouduttaessa tuijottamaan hoitohenkilökunnan sukupuolta. Toisaalta jopa arkielämässä törmätään muun muassa kaikenlaisiin kättelyongelmiin. Samalla tulokkaiden tapojen ja uskonnon epäkohtien arvostelu törmää liian usein rasismisyytteisiin. Tässäkin yhteydessä toimittajan olemuksesta jäi jotenkin mieleen korostettu varovaisuus, vaikka aihevalinta sinänsä oli tarpeellinen. Vain sivulauseessa tai kuitenkin äärimmäisen ohuesti taisi tulla esille olennainen seikka maahanmuuttajien uskonnollisen niputtamisen takana: muslimimaissa uskosta luopuminen tietää usein kuolemaa. Ateismikin on siksi syvällä suojamuurien takana. Sitä ei todellakaan auta suvaitsevaiston uskonnollisen aineksen kumartelu.

Muuton Eurooppaan tulisi olla maahanmuuttajille täysin uusi alku. Vastaanottokeskusten kauhistuttavista konfliktitapahtumista voisi olla edes se hyöty, että keskenään rettelöivät tulokkaat kiikutettaisiin pikavauhtia ulos Euroopasta. Euroopan ei tule sallia sen enempää fundamentalistiuskovien väkivaltaa kuin ateistien vihamielisyyttä uskovia kohtaan, puhumattakaan eri uskonnollisten ryhmittymien välisistä kiistoista. Toisaalta Eurooppa on lähtökohtaisesti ollut vuosisatoja perinteiltään kristitty, joten uskonnoista juuri kristinuskon eri sävyillä tulisi säilyä tietty erityisasema ellei Euroopan tahdota Euooppana kuolevan. Lähi-Itä tai Afrikka sinänsä ovat kyllä sangen helposti tuotavissa tilalle. 

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Invaasiopaine kiihtyy


Mitä muuta hallitsematon omapäinen rajojen ylittäminen on kuin maahantunkeutumista. Ennen se tehtiin pääasiassa aseiden kera ja useimmiten sodanjulistuksen saattelemina. Nyttemmin välineiksi on otettu naiset ja lapset, joita ei sitten rajanylityksen jälkeen enää pahemmin näy. Etenkin Makedonia ja Unkari taistelevat tällä hetkellä eturintamassa meidän tulevaisuutemme puolesta. Mediamme jatkaa yksipuolista tunkeutujien uhriuttamista.

Kyynelkaasua ja kumiluoteja. Brysselin lahja vasalleilleen
on ihmisvyöry, joka uhkaa tukehduttaa Euroopan. Arkkipiispan
puheet yleiseurooppalaisesta vastuusta ovat kohtuuttomia
tilanteessa, jossa ruokapöytäämme tunkeutuu yhä uutta väkeä
emmekä saisi enää päättää, ketä kotiimme päästämme.
Korostaa toki täytyy, että kyseessä on hallitsemattoman ja omavaltaisen maahantunkeutumisen vastustaminen. Vielä jokunen vuosikymmen sitten olisi ollut ennenkuulumatonta, että identiteetiltään pääosiltaan tuntematon ihmismassa olisi päässyt mihin tahansa eurooppalaiseen maahan vaatimaan ylöspitoa ja terveydenhoitoa, jopa käytännössä kilpaillen syntyperäisten vanhusten ja sairaiden kanssa. Yhtä käsittämätöntä olisi ollut, että pienen ja luonnonvaroiltaan karun pohjoiseurooppalaisen valtion entinen presidentti olisi julistanut tarvetta tuottaa maahan vuosittain jopa 30 000 muukalaista yli puolen miljoonan oman kansalaisen ollessa vuosikausien työttömyyskierteessä sekä maan talouden ja tuotannon jatkaessa velkavetoisesti ties kuinka monennetta vuotta syöksyään alas.

Suuri eurooppalainen paradoksi on ollut se, että käytyään kaksi veristä maailmansotaa ainakin pintatasolla oman kansallisen olemassaolonsa vuoksi mantereen valtiot ovat olleet valmiita hyväksymään Jean Monnet´n kaltaisten kansakuntien tuhoajien ajatuksia. Tietenkin osa sodista loppuu lopetettaessa puolustamasta omaa kansakuntaa, mutta väkivalta ei sinänsä lopu. Uudet isännät ottavat haltuunsa kaiken sen, minkä uskovat saavansa. Eurooppa on feministisen humanisminsa panttivanki. Koska kansankirkkommekin ”kunnostautuu” lähinnä majoittamalla kristittyjä vainoavan uskonjärjestelmän edustajia, ei ole ihme, että aidan pysäyttämä asekuntoinen muukalainen uhoaa Kreikassa marssivansa ”tavalla tai toisella” Saksaan. Heille olisi siis löydettävä Euroopasta työtä, asunnot ja terveydenhoito, vaikka nuo samat asiat valahtelevat yhä useamman syntyperäisenkin käsistä.

Toisten omaa on niin kepeä jaella, näyttävät maailmaa halailevat byrokraattimme tuumivan. Niin kutsuttujen Panama papereiden yhteydessä paljastui jälleen raadollisuuden koko kuva: eläkeläismummojen joutuessa maksamaan asioinnista pankkinsa kotikonttorissa rahojaan piilottelevan porhon operointi on ollut ilmaista. Eipä tavis taida nykyään päästäkään niin vain kaikkiin konttoreihin. Mantereemme kaaokseen saattaneet ovat olleet hyvin tietoisia tekosistaan. Jo vuosia sitten kohistiin isorikkaiden suunnitelmista rakennuttaa erityisinä kelluvina kaupunkeina toimivia aluksia pakopaikoikseen. Vaikka suunnitelmista ei ole viime aikoina juuri puhuttu kenties turvallisuusuhkien vuoksi, eliitti uskoo pääsevänsä johonkin kuivin jaloin turvaan ja antavat arkkipiispamme kaltaisten hyödyllisten idioottien höpöttää yhteisestä vastuusta.

Kreikka on monella tavalla menetetty maa. Sen pitäisi olla esimerkki tavasta, jolla eu-pankkiirien heinäsirkkalauma imee vasallivaltiot kuiviin. Leirit maassa ovat leväperäisen ja edesvastuuttoman politiikan seuraus. Korjaavat toimenpiteet eivät voi olla kivuttomia. Ensimmäisten muutaman tuhannen laittoman ja paperittoman nakkaaminen Euroopan ulkopuolelle olisi ollut selkeä ja tiukka viesti matkalle lähtöä suunnitteleville sekä heidän varaansa bisnestään rakenteleville ihmiskauppiaille. Nyt Brysselillä on jo huonot housussaan, ja sotkua saavat yrittää siivota ne harvat, joilla yhä on jäljellä omaa itsenäistä ajattelukykyä eli muun muassa Unkari ja Makedonia.

Suhteessa Brysseliin juuri humanistit ovat osoittaneet rajattoman lapsellisuutensa. Heihin ovat vedonneet kaikenlaiset oodit ja euvostopolitrukkien jäsenmailta nyhdetyillä varoilla laatimat ”kulttuuriohjelmat” aivan kuin vasallivaltiot eivät halutessaan olisi voineet suoraan rahoittaa hankkeita. EU on laadittu rahantekoa ja hallitsemista varten, ei minkään yleiseurooppalaisen ihmisen hyvinvoinnin tai rauhan tähden. Moinen julistus on ollut markkinoiden helppoheikin myyntipuhetta, joka on mennyt täydestä. Yhtenä osoituksena pankkiirien agendasta on ollut poliittisen valuutan itsepintainen tukeminen, vaikka se on tuhonnut hirmuisesti etenkin Suomen kaltaisten maiden taloutta ja toimeentuloa. Valuuttakriisin hallintavaikutus ilmenee tälläkin hetkellä muun muassa Brysselin taistellessa Brexitiä vastaan. Uutena iskulauseena politrukit ovat tuoneet julki uhan Britannian eu-eron vaikutuksista Kreikkaan. Kreikalta ovat nimittäin loppumassa sille annetut ”viikkorahat”. Varsinaista palturia on ollut antaa ymmärtää Kreikka-kriisin jossain vaiheessa hellittäneen.

Taitamaton ja seurauksista piittaamaton maahanmuuttopolitiikka on avannut tien hämäräkaupoille Turkin kanssa. Karmeinta lienee, ettei mikään lehmänkauppa taida enää muuttaa Kreikan asemaa suurena ”mustalaisleirinä”. Yksi vaihtoehto olisi perustaa sinne Unionin ylläpitämä kokoomiskeskus, jossa väki asuu koko turvapaikkakäsittelyn ja identiteetin selvityksen ajan. Luonnollisesti suurin osa palautettaisiin lähtömaihinsa ja käytetyt varat siirrettäisiin perinteisestä kehitysavusta. Avustettavat maat saisivat sitten tehdä ratkaisun, ottavatko vastaan perinteistä kehitysapua vai tunkevatko liikaväestöään suoraan köyhtyvän Euroopan elätettäväksi. Samalla toki ehkäisy ja väestönkasvun rajoittaminen tulisivat kehitysavun tason kriteereiksi. Valitettavasti kauniit keinot alkavat tässäkin asiassa olla lopussa.

Vaikuttaa vain siltä, että ihmisvyöry löytää ennen pitkää reitin vaikkapa Adrianmeren ylitse Italiaan tai aidat sortuvat kotirintamamme myyräntyöntekijöiden avustuksella. Elämme huhtikuun alkua. Parhaat kelit ovat vasta alkamassa. Kohtalonvuosi on yhä alkumetreillään, invaasiota ei suinkaan ole vielä tukittu.


keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

EU ja panamahattuinen laajentumishimo


Viime päivinä ovat niin kutsutut Panama Paperit hallinneet talouspoliittista keskustelua. Meillä on vuoroin kauhisteltu Nordean ja Islannin juuri eronneen pääministerin moraalittomuutta sekä Putinin lähipiirin synkkää kieroutta. Samaan aikaan mediamme on lähes tyystin vaiennut eräästä korruptoituneesta valtionpäämiehestä, jota eurooppalaiset on tahdottu tukemaan. Hänen nimensä on toki kerran kaksi vilahtanut Ylenkin otsikossa, mutta hänestä ei ole ilmeisesti uskallettu sanoa juuri sanaakaan.


Maailmalla Ukrainan korruptio on ollut puheenaiheena
juuri nyt. Meillä asiasta visusti vaietaan. Sen sijaan
on ahdisteltu Islannin pääministeri eroamaan. Panama
Paperit tulivat mielenkiintoiseen Hollannin kansan-
äänestyksen kannalta mielenkiintoiseen aikaan esille.
Kyse on Ukrainan johtajasta, Petro Porosenkosta, jonka nimi myös komeilee Panama Papereissa. Olettaa sopii, että maailmalla hänen tekemisistään kohistaan enemmän kuin Islannin eroamaan ahdistetun pääministerin salailusta. Olennaista lienee se, että Islanti on ollut Unionin kannalta kapinallinen sen tavan vuoksi, jolla se hoiti aikanaan pankkikriisinsä. Ukraina puolestaan on syystä ja toisesta EU:n lempiprojekti. Enemmän tai vähemmän julkinen salaisuus on lännen vaikutus Ukrainassa jo ennen maan surulliseen sisällisotaan ajanutta vallankaappausta. Suomessa ilmeisesti pelätään niin kovin leimautumista Putinin äänitorveksi, ettei kirjoiteta edes sitä, mitä USNews tai Reuters kertoo. EU komission viime vuoden tammikuussa Ukrainalle ehdottamasta 1,8 miljardin euron lisätuesta ei muistaakseni käyty juuri minkäänlaista julkista keskustelua, vaikka tuskailu Kreikan lainoituksesta oli alituista.

En epäile Viktor Fedorovytš Janukovytšin kumotun hallinnon korruptiota. En edes kyseenalaista sitä tosiasiaa, että osa ukrainalaisista janoaa länsimaisten lihapatojen ääreen siitä huolimatta, että ne yhä selvemmin alkavat kumista tyhjyyttä niin pankkikriisien kuin massiivisten kansainvaellusten jaloissa. Samalla kuitenkin johtajat maailmalla ovat liian yksioikoisesti kieltäytyneet tunnustamasta, kuinka keinotekoinen rakennelma Ukraina on Neuvostoliiton perintönä ollut. Ukrainan alati liikkuneet rajat ovat imaisseet sisäänsä alueita niin Puolalta, Romanialta kuin Tsekkoslovakialtakin. Toisaalta muinaisessa Kiovan Rusissa ovat kehittyneet tuhatkunta vuotta sitten ukrainalaiset, venäläiset ja valkovenäläiset. Sen vuoksi itäisen Ukrainan venäläisvaikutteita tai väestön suuntautumista itään ei olisi syytä kieltää. Aivan samoin läntiset osat kuuluisivat luonnollisesti länteen. Historia puhuisi liittovaltiomallin puolesta. Siinä mielessä EU ei olisi saanut toimia tavalla, joka antoi venäläisille syyn olettaa tulleensa sivuutetuiksi.

Panama Papereiden julkistaminen on sattunut erittäin mielenkiintoiseen aikaan hollantilaisten valmistautuessa juuri kansanäänestykseen, jolla otetaan kantaa Euroopan Unionin ja Ukrainan vapaakauppasopimuksesta. Eurooppalaisille yhteistyö Ukrainan kautta tulee näyttäytymään erilaisten, loputtomien avustusten maksamisena. Eivät kai eu-pankkiirit sentään omista rahoistaan miljardeja maksa? Meillä Suomessa kansaa kuritetaan loputtomiin leikkauksilla leikkausten jälkeen ja vempuloidaan maahanmuuttobisneksen kanssa. Keski-Euroopan kaduilla Unionin henkinen ruohonjuuritason romahdus näkyy toistaiseksi selvemmin kuin täällä Suomessa, mutta EU:n idänpolitiikan totaalinen epäonnistuminen kurittaa meitäkin.

USNews otsikoi näin selvästi Panama Papereiden vaikutuksen Porosenkoon. Meillä äyskittiin Islannin
pääministerille ja tietenkin kauhisteltiin Putinin lähipiiriä.

Jos nyt jättäisimme tavanomaisen Putin-liturgian ja pohtisimme asiaa kylmän pragmaattisesti, huomaisimme idän ja lännen etujen risteävän Ukrainaksi kutsutulla alueella, jonka talouselämä on historian saatossa vakavasti kieroutunutta. On mielipuolista, piittaamatonta valtapolitiikkaa koettaa pudottaa joko itäinen tai läntinen osapuoli pelilaudalta. Geopolitiikka ei tunne humanismia tai niin kutsuttua demokratiaa. Jo aiemmin olen pohtinut muun muassa Monsanton kiinnostusta Ukrainan viljavaan maaperään, jota jo keisarillinen Saksa aikanaan havitteli. Toisaalta Ukrainasta on sileä tie kohti Moskovaa. Sekin Brysselissä tulisi tunnustaa.

Näkyi Porosenkon nimi sentään Ylen ensimmäisissä
otsikoissa. Kuitenkaan yksikään suomalaistoimittaja
ei ole tainnut yrittää eritellä korruptiokohun ja
Hollannin Ukraina-kansanäänestyksen mahdollisia
yhteyksiä. Islannin pääministeri on koettu paljon
tärkeämmäksi kohteeksi.
Ilman puolueettomia lähteitä on mahdotonta päätellä, aikoiko Janukovitsh allekirjoittaa nyt Hollannin kansanäänestyksen kautta pinnalle noussutta ja Porosenkon johdon aikana voimaan astunutta assosiaatiosopimusta. Kenties hän oli edes hiukan huolissaan läpeensä korruptoituneesta maastaan ja tukirahojen päätepysäkistä? Onhan erään tarinan mukaan kyseessä ollut ainoastaan allekirjoituksen viivyttäminen. Julkisuus on tehnyt parhaansa esittääkseen juuri Janukovitshin korruptoituneeksi, vaikka samaa ketkusakkia ilmeisesti koko Ukrainan johtopoppoo yhä on. Pelasivatko ukrainalaiset vain peliä idän ja lännen välissä lypsäen etuja epäonnistuen surkeasti lopputuloksessa? Paperilla sopimus saattaa hyödyttää ukrainalaisia, mutta maksumiehinä ovat alati köyhtyvät eurooppalaiset. Käytännössä hyöty valuu taatusti suurelta osin aivan jonnekin muualle kuin Ukrainaan. Panaman papereista saattaisivat myös paljastua ne taloudelliset kytkökset, joilla Ukrainan kriisi on saatu aikaan. Niitä tuskin koskaan tullaan julkistamaan. Voimme vain arvailla.

Hollannin kansanäänestyksen vastustajat ovat rummuttaneet Putin-rumpuaan. Valitettavasti yhteenotto Moskovan kanssa on ollut seurauksena ylimielisestä politiikasta, jota Brysselin itsensä jumalien asemaan asettaneet politrukit ovat noudattaneet. Jos syytetään Putinia siitä, että eurooppalaiset pankkiirien sormennapsautuksesta ovat valmiita syytämään omia ynnä lapsenlapsiensakin rahoja maailman pahimpiin korruptiopesäkkeisiin kuuluvalle tunkiolle, ei voi kuin ihmetellä sitä ihmisten älykkyyden aliarvioimista. Meidän suomalaistenkin tulisi jo tässä vaiheessa olla sen verran kaukana siitä alas laskeutumastamme puusta, että ymmärtäisimme päättäjiemme ajavan aivan muun kuin oman kansansa asiaa. Rahvaan ääntä ei ikinä kuunnella vapaaehtoisesti.

Eivät hollantilaisetkaan käsittääkseni nyt äänestä Putinin puolesta tai vastaan. Heidän huolensa on Unionin sekopäinen ja suuruudenhullu finanssi- ja valtapolitiikka, johon sekoittuva epärealistinen maailmanparantaminen antaa oman kitkerän lisämausteen. Tätä taustaa vasten hollantilaisten huolen pitäisi olla meidän kaikkien euroopalaisten yhteinen asia.

* * *

EDIT. Nyt näyttäisi siltä, että hollantilaiset ovat ilmaisseet kantansa Ukraina-sopimukseen. Mielenkiintoista nähdä, millaiseen verbaaliakrobatiaan Bryssel tämän jälkeen yltyy ja mitä hollannin hallitus tilanteessa tekee. Jos äänestysprosentti on jokseenkin alhainen, se kertoo alamaisten valitettavasta välinpitämättömyydestä ja jopa tietystä alistuneisuudesta. Kuitenkin lienee selvää, että eurooppalaiset ihmiset alkavat kyllästyä tapaan, jolla euvostoeliitti kerta toisensa jälkeen heidän ylitseen kävelee. Merkilleoantavaa on, että kansa eri puolilla Eurooppaa on lähes JOKA kerta ilmaissut eriävän mielipiteensä Brysselin politrukkien toimenpiteille saadessaan äänestää ohitse komission ja MEPien lobatun marionettiteatterin.

Jäämme odottamaan jatkoa...