maanantai 9. huhtikuuta 2018

Vastarinnan ääniä ja kotoista näpertelyä


Maailmalla kauhistellaan nyt Orbànin vaalivoittoa ja meillä päivitellään suomalaisten uppiniskaisuutta hallituksen päätösten edessä, kun ei aktiivimalli kuulemma toimi eivätkä suomalaiset lisäänny.

Unkarilaiset ova antaneet äänensä kuulua. Heillä on johtaja, johon uskoa.


Unkarilaiset ovat tehneet sen. He ovat antaneet voimakkaan vastalauseensa Euvostoliiton politiikalle. Siinä missä kansan valtaosa muissa euvostomaissa lammasmaisesti myötäilee Brysseliä tietyt itäeurooppalaiset valtiot yhä muistavat elämänsä suuren sosialistisen kokeilun valtapiirissä.

Euvostomielisten julkaisujen reaktiot ovat sangen oletettuja. Pitkin hampain ne ovat joutuneet toteamaan eurooppalaisittain sangen korkean äänestysprosentin eli 68,8. Viktor Orbán on siis saanut erittäin vahvan tuen puolueensa 133 paikalla 199 jäsenisessä parlamentissa. Siinä missä meidän puudelilehdistömme anelee omalle euvostouskoiselle Juha Sipilällemme säälittävästi palkintoa tuhotöistään Orbán on toiminut kansansa puolesta Brysseliä vastaan, ja siitä unkarilaiset ovat hänet ilmeisesti palkinneet huolimatta opposition euvostomielisistä yhteistopimintahenkilöistä.

Orbánin sanoma on jo kauan ollut selvä: säilyttää perinteinen kristitty Eurooppa ja unkarilainen Unkari. Hän on sulkenut rajat kutsumatta paikalle vyöryviltä ihmismassoilta, jotka lukumäärällään tukehduttaisivat maan ennen pitkää. Länsi-Euroopassa lisääntyvä sharialaki on yksi osoitus käytännön henkisistä muutoksista, joita Unkariin ei tahdota.

Helsingin Pravda toki linjansa mukaan pyrkii etsimään syitä euvostomielisten tappioon muun muassa vaalijärjestelmästä. Toki puitteet voidaan luoda joko Brysseliä suosiviksi tai omaa maata ja kansaa tukeviksi. Hesari toteaa myös kampanjaa agressiivisesti leimanneen maahanmuuttoteeman ja euvostovastaisuuden. Lopputulos kertookin unkarilaisten selkeästi kannattavan itsenäisen ja perinteisiä arvoja puolustavan valtion politiikkaa. Kuvaavaa lehdistömme kielenkäytölle on luonnehtia islamilaisen arvomaailman paikalle marssimisen vastustamista vihakampanjaksi, vaikka Orbán on selkeästi todennut, ettei Unkari vain tahdo islaminuskoa maahansa. Kyse on siis oman uskon ja oman kulttuurin puolustamisesta. Eivät unkarilaiset ole lähtemässä ristiretkelle kitkemään islamia islaminuskoisista valtioista. Tässä kohdin olisi mielenkiintoista pohtia, kuinka avomielisesti esim. Saudi-Arabia katsoisi kristittyjen joukkomarssia ja kirkkojen pystyttämistä. Onko kristinuskoisilla muka jokin erikoisvelvollisuus luovuttaa elintilansa toisille uskonkäsityksille?

Euvostomielinen media yrittää myös nostaa korruption välineeksi Orbánia vastaan, vaikka peiliin katsomista olisi kotipesässäkin. Vasta äskettäin meillä julkaistiin tutkimus, jonka mukaan elinkeinoelämä ohjailee vahvasti lobattavien [lahjottavien] itsensäedustajiemme lainsäädäntötoimintaa. Nuorisomme erityisen euvostomyönteisiä asenteita on myös hehkutettu euvostoliittolaisessa mallimaassamme. Nuori polvi keskuudessamme on jo syntynyt ja viettänyt koko elämänsä Euvostoliitossa, joten matkustelu ja kielitaito on helposti liitettävissä mystiseen euvostoihmiseen aivan kuin nuori väki ei olisi jo 1970-luvulla liikkunut maailmalla. Kuvaavaa kyllä ja tärkeätä euvostoprojektin kannalta on, että nämä nuoret ihmiset eivät ole kiinnostuneita Brysselin politbyroon politiikasta. Vaikka politrukit kenties muodon vuoksi asiasta ovat huolissaan, tuollainen individualistinen risteily vailla yhteiskunnallista vaikuttamispyrkimystä sopii pankkiireille erinomaisesti. Uuden ”eurooppalaisen” ihmisen tulee olla ensisijaisesti ja etenkin kuluttaja.

Olisi mielenkiintoista saada jostain puolueetonta tietoa myös siitä, kuinka paljon politrukkiemme sotekiiman takana ovat käskyt Brysselin pääkonttorilta. Mullistus yhteiskunnassa uhkaa ulottua ketjureaktiona kautta linjan. Sitkeästi elää uskomus kansalta salatuista vaikutuksista. Tulevaisuus provinssimme euvostokansalaisille näyttäytyy enemmän kuin epävarmana, siis niille jotka eivät kuulutetun ihanteen mukaan ole ”kansainvälisiä, paljon matkustelevia ja kielitaitoisia”. He saattavat hiljaa mielessään pohtia, minkälainen yhteiskunta heitä ympäröi muutaman vuoden kuluttua tai minkälainen automaatio rassaa työmarkkinoita. Eliittimme kerjää maailmalta yhä lisää tuntematonta väkeä, joka hädin tuskin osaa lukea ja kirjoittaa edes äidinkielellään saati suomeksi tai ruotsiksi. Millaisia ohituskaistoja vielä rakennetaankaan? On jo puhuttu tiettyjen pätevyysvaatimusten joustamisesta. Tätä taustaa vasten ei ole mikään ihme, etteivät suomalaiset lisäänny. Sinänsä siitä taitaa olla turha edes laatia tutkimuksia tässä henkisessä tilanteessa.

Vuodenvaihteen päätapahtumia on ollut aktiivimallin runnominen Arkadialla, vaikka lain vaatimat rakenteet ovat yhä puuttuneet. Paljon on perusteltu talouskasvulla, jonka uuvahtamisestakin on jo ollut ensi merkkejä esillä. Kuin pohjustuksena tuleville lisäkurituksille Hesari jo julistaa: ” Aktiivimallin vaikutukset eivät näy yrityksissä, ja työvoimapula pahenee yhä – Seuraava vaihtoehto on rekrytoida ulkomailta”. Mitä elinkeinoelämä sitten on odottanut? Vanheneva työttömien joukko ei suinkaan ole syntynyt tätä euvostotodellisuutta varten. Onko hausssa lopultakaan mikään realistinen ihmisolento vai kone? Puhuttaessa työpaikoista mukaan niputetaan myös sellaisia, joita ei rehellisesti miksikään työpaikoiksi kutsua. Vai mitä pitäisi sanoa palkattomasta varalla olosta tai täysin provisiopohjaisista tehtävistä maailmassa, jossa laskut ja maksut eivät suinkaan odota .

Aktiivimallissa aktivoida olisi pitänyt etenkin yrityksiä perustamaan sellaisia työpaikkoja, joista saaduilla tuloilla työttömät tulisivat toimeen sen sijaan että heidät siirretään vain jollain silmänkääntötempulla tilastoista pois. Kourallinenkin oikeisiin, tuottaviin ja kelvollista palkkaa ansaitsemaan saatavia työttömiä on yhteiskunnalle parempi kuin älyttömiin leikkikursseihin ja tempputöihin ajettujen ihmispoloisten massat. Koska perimmäisenä tarkoituksena vaikuttaa olleen ainoastaan tilastojen kaunistaminen, ei liene ihme, jos tyytymättömyyttä esiintyy kaikkialla muualla paitsi hallituksen piirissä.

Iän ollessa kiistämätön rasite työmarkkinoilla, elinkeinoelämän huolestuneen katseen täytyy ilmeisesti kohdistua siihen hektiseen ja omaan itseensä keskittyneeseen ikäpolveen, jota toisaalla on hehkutettu uutena euvostoihmisenä. Väitän kilpailukykyisen palkan, ammattitaitovaatimusten ja työehtojen tuottavan yrityksille enemmän kuin tarpeeksi työnhakijoita. Uusi polvi ei kuitenkaan alistu rengiksi tai piiaksi alihintaan niin kauan kuin toisaalla rakennetaan yli rajojen kulkevaa aktiivista ja isänmaatonta yksilöä. Siitä puheet liian korkeista sosiaalituista. Kilpailukykyinen työvoima tosin ei kieriskelekään köyhyysloukussa ja sitä paitsi rahaa kyllä jaetaan rajoituksetta maahantulijoille, joilla ei ole mitään edellytyksiä työllistyä, joten sosiaalipoliittinen keskustelu liitettynä työvoimapolitiikkaan on lähtökohtaisesti viallista.

Väitänpä, että Suomelle olisi ollut edullisinta pysyttäytyä – kauhistus sentään – sellaisena ”suljettuna” Impivaarana, joka olisi pitäytynyt infrastuktuuripalvelujensa suhteen valtiollisena nollasummapelinä heittymättä liittovaltion ohjailevaan berneriläiseen syliin. Kenties elintasomme ei olisi yhtä suuri kuin nyt, mutta se olisi todennäköisesti tasaisemmin kuin nyt. Ehkäpä myös nuori väkemme uskaltaisi lisääntyäkin eri lailla kuin nykyään, ja juuri Suomea varten. Aikamoista kauppamiestemme ja -naistemme aliarviointia on väittää, ettei tarvittava kaupankäynti onnistuisi myös Euvostoliiton ulkopuolella ja ilman ulkomailta vyöryviä ihmismassoja. Eliittimme on aina pyrkinyt isoisten rengeiksi ja piioiksi, joten meillä ei ole päässyt johtoon ketään Orbánin kaltaista oman kansan edun ajajaa. Kenties lähimpänä sitä on ollut Kekkonen, mutta siksipä häntä niin tietyissä piireissä nykyään vihataankin, ja maailmanaika oli tuolloin toinen.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti