maanantai 12. maaliskuuta 2018

Utopia kansakuntien Unionista


Helsingin Pravda on äskettäin ottanut pääkirjoituksessaan esille närkästyksen siitä, että Jean-Claude Junckerin komissio ei ole vastannut sitä illuusiota, jota Suomi virallisesti olisi sen tahtonut edustavan. Ajatuksena johtaviin propagandajulkaisuihimme kuuluvan instanssin itkupotku vaikuttaa lähinnä hyytävän huvittavalta. Aivan kuin jokin Burjaattien Aginskin kansallinen piiri olisi kirjoitellut keskenään loukkaannuttuaan Neuvostoliiton Korkeimman neuvoston politiikasta. 




Tarinalla on tietenkin vähintään kaksi eri puolta: rahvaalle esitelty ihanteellinen kuva Euvostoliitosta rauhan ja vakauden mutta etenkin vaivattoman arjen edistäjänä sekä poliittistaloudellisen eliitin hyödyntämä palkkiovirkakaruselli. Euvosto-Suomi on jo käytännössä luokkayhteiskunta, jossa yläkannella paistattelevat ne, jotka kykenevät nyhtämään tukirahat ja etenkin koneiston tarjoamat poliittiset virat. Itse asiassa esimerkiksi Suomen alueella asuvien kannalta tilanne ei ole muuttunut vuosisatojen kuluessa lainkaan, sillä aluksi opportunistit saattoivat luoda uransa Ruotsin ja sittemmin Venäjän valtapiirissä. Ennen joutumista pienen itsenäisen valtion aikakauteen toki käytiin vielä kumartamassa Saksalle. Venäjän keisarin hovin kautta esimerkiksi Suomen Hauholla syntyneestä Oscar von Kraemeristä saattoi tulla suurvaltalaivaston amiraali. Venäjän valtakoneiston osasena Casimir Ehrnrooth kykeni nousemaan 1880-luvulla Bulgarian sotaministeriksi ollen lopulta kyseisen maan ruhtinaan neuvonantajuuden kautta vähällä päätyä jopa kuninkaaksi. Tuolloin vielä Euroopan politiikan kärkeen kuulunut Itävalta kuitenkin esti hankkeen.

Politrukkiemme puheet liittovaltiokehityksen vastustamisesta ovatkin aina tuntuneet sangen falskeilta. Kyseessä on ainoastaan tasapainoilu edellä mainittujen kahden tarinan välillä. Toisaalta rahvas on pidettävä jollain tavoin auliina uhrautumaan unioniaatteen edestä kuvitellen yhä elävänsä itsenäisessä omia etujaan ajavassa valtiossa ja samalla myötävaikutettava johtavan luokan urakehitystä Brysselin palatseissa. Pienellä kansakunnalla ei toki ole loputtomiin mitään myytävää kataisten nostamiseksi näkyville seremoniapaikoille. Lisäksi kilpailua lienee myös muiden vasallivaltioiden puolelta.

Viime aikoina on noussut esille myös pyrkimys saattaa Euvostoliiton fiskaalinen puoli entistä tiiviimmin Brysselin haltuun. Talous- ja verohallinnon ohjaaminen yhteisen ministerin alaisuuteen on pyritty myymään alamaisille veronkierron ja pimeän rahan suitsimisen kautta. Luotaessa uutta liittovaltiota moiset pyrkimykset ovat osa luonnollista kehityskulkua. Toki joitain soraääniäkin on tainnut esiintyä, vaikkakin lähinnä epämääräisinä sivulauseina arvioitaessa euvostokriittisten ja -vastaisten voiminen menestystä kansallisissa vaaleissa. Perustotuus tuskin on vuosien kuluessa muuttunut eli rahojen haltija on viime kädessä pomo. Kun avaimet on jo annettu Brysselille, lienee turha enää itkeä komission harjoittamasta politiikasta niin kauan kun väkisin tahdotaan tässä junassa roikkua.

Helsingin Totuuden edustama virallinen poliittinen linja pyrkii ylläpitämään Brysselin idealistista eetosta esittäen Euvostoliiton Suomen edun kannalta ristiriitaiset toimenpiteet ”liukumisena pois” Suomen haluamasta linjasta aivan kuin pienen vasallimaan tahdolla oikeastaan olisi mitään merkitystä suuressa kuvassa. Todellinen kohtalonkysymys sen sijaan on pysyttää rahvas edelleen siinä harhauskossa, että Brysselin tahto olisi myös suomalaisten etu – tai että suomalaismepeillä olisi mitään sanansijaa paalutettaessa liittovaltion peruspilareita. Avoimin rajoin on Bryssel saanut jo järkytettyä melkein kaikkien vasallimaittensa etnisuskonnollista väestöpohjaa, mikä ei voi olla vaikuttamatta kunkin maan alkuperäisiin erityispiirteisiin.

Puheita uudesta monikulttuurisuudesta ei saa sotkea todelliseen kulttuurien tai toimintatapojen moninaisuuteen. Luotaessa nk. uutta maailmanjärjestystä harmaat taustavoimat tavoittelevat sellaista kuluttajamassaa, joka olisi tässä kehitysvaiheessa ainakin Välimereltä Jäämerelle yhtenäisen sekava uskonnoltaan ja perinteiltään. Mikäli tietty Lähi-Idän paimentolaisuskonto siinä jyrää kunkin vasallimaan alkuperäisen ajattelutavan, sillä ei ole merkitystä, mikäli liittovaltion osaset saadaan mahdollisimman samankaltaisiksi ja samoilla direktiiveillä ohjailtaviksi.

Suomen tapauksessa esimerkiksi tulevia puolustustarvikemenoja täytyy yhä perustella etupäässä Suomen puolustamiseksi tarkoitetuiksi, vaikka pääosa kokemastamme ulkopuolisesta uhasta on seurausta toimimisesta osana suurempaa kokonaisuutta eli Euvostoliittoa tai natokumppanina. Joku on jo saattanut esittääkin hiljaa mielessään kerettiläisen kysymyksen siitä, kenen puolustamiseksi meiltä vaaditaan uusia verovaroja? Muun muassa taannoin tietyt piirit ehkä haikailivat Suomelle hävittäjien ilmatankkauskonetta [ Amerikkalainen ilmatankkauskone tankkaa F-16-hävittäjiä Suomenlahden yllä/ Suomalaiset Hornetit harjoittelee ilmatankkausta? ], mikä istuisi järkevämmin jonkin suurvallan kuin pienen Suomen etujen puolustamiseen.

Lähempänä joka päiväistä rahvaamme elämää on eliittimme piirissä herännyt kasvava kauhu nykyiseen terveydenhoitojärjestelmäämme liittyen. Vähitellen on euvostouskoisimpien politrukkiemme keskuudesssa vakiintunut usko, että koko järjestelmä täytyy myllertää perin pohjin. Samalla toki kajotaan yhteiskuntamme korttitalon perustaan. Vaikutukset ulottuvat aivan jokaiseen kansallisen hallintomme rippeeseen. Muutoksesta on rakenneltu niin monimutkaista ja eri tahoilla tuntuvaa, ettei kukaan tunnu kykenevän antamaan tyhjentävää selitystä käytännön vaikutuksista. On vain hirmuinen pakko toimia. Mieleen nousee väistämättä Lissabonin sopimus, jonka syövereihin epäilemättä on leivottu varastoon yhtä sun toista merkillistä odottamaan Brysselin kannalta vaikeita aikoja. Myös tuo sopimus oli aivan välttämätöntä hyväksyttää kautta Euroopan - vaikka sitten äänestyttämällä hamaan maailmantappiin. Suomalainen terveydenhoito eri tasoineen ei ole mitenkään sattumaa, vaan lopputulema pitkästä kansallisesta kehityksestä. Sinällään sitä ei tietenkään voi pitää ikuisena monoliittina, mutta oman kansan terveydenhoidon pitäminen monikansallisten yhtiöiden sijasta omissa käsissä on tärkeä osanen poliittistaloudellista itsenäisyyttä.

Liian vähän on pohdittu sitä, millaisia käskyjä esimerkiksi euvostouskoiset kokoomuspolitrukit pikkuapureineen yli puoluerajojen ovat ulkoa saaneet ryhtyessään ajamaan tätä yhteiskuntamme peruspilareiden järkyttämistä. Sitä taustaa vasten ei ole mikään yllätys, että verhon takaa on alkanut tihkua tietoja voimakkaasta painostuksesta, jonka kohteina olisivat sote-hirviötä vastustaneet asiantuntijat.

Palatakseni vielä lopuksi Helsingin Pravdan pääkirjoituksen otsikkoon, jossa haikaillaan komission hallinnon ”pikaista korjaamista” en voi olla pohtimatta, eikö kyseessä sittenkin ole liittovaltion hallitsemisen perusolemus. Kenties nyt apinallekin alkaa valjeta, että posetiivari se onkin, joka soittimen kampea vääntää. Kansalle tarjoiltuun tarinaan toki kuuluu satu itsenäisestä hallinnosta Brysselin alaisuudessa, mutta ristiriita syvenee vuosi vuodelta. Pöhöttynyt kulurakenne puolestaan syntyy niistä veri- ja korruptiorahoista, joilla nykypäivän opportunistinen yläluokka eri vasallimaissa ostetaan ajamaan Euvostoliiton asiaa ja houkutellaan uusia kansallisia uhreja Brysselin alttarille. On myös totta, että tietyssä mielessä alemmalle rahvaalle on se ja sama, kuka ruoskaa heiluttaa. Silloin vain olisi lopetettava tarinankerronta itsenäisyydestä ja pohdittava paikallishallinnon kehittämistä oikein nimin. Höpötys Unionista itsenäisten kansakuntien yhteenliittymänä on samankaltaista sumutusta kuin kertomus Baltian maiden vapaaehtoisesta liittymisestä Neuvostoliittoon. 





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti