maanantai 26. maaliskuuta 2018

”Me ei tulla sun hiekkalaatikolle”


Ohjaajakohu saamassa kulttuuripoliittisia seurauksia


Yhä vuodesta toiseen kulttuuripiirien isot gaalat ovat näyttäytyneet elitistien päiväkerhona, jossa armoitettuun piiriin hyväksytyt taputtelevat toisiaan selkään ja julkisuudessa jo kuukausia palkitut tuotokset saavat pystinsä. Esiintyvien taiteilijoiden tarvitsee vielä siellä kilvan pörhistellä toisilleen ja etenkin tiedotusvälineille. Viime vuosina maailmalta on kantautunut yhä enemmän monenmoisia poliittisia kannanottoja, joilla on pyritty vankistamaan hyvän ihmisen imagoa. Samalla varsinkin näytelmän seuraajien kannalta pääasia eli taiteelliset tuotokset ovat jääneet sivuosaan.



Taiteilijat ovat kautta aikain olleet sangen narsistista porukkaa. Jollain lailla heihin on voitu yhdistää vaikean ihmisen leima. Osaksi se on varmasti ollut sekä syy että seuraus heidän ammatinvalinnalleen. Heidän tehtävänsä on ollut luodata ajattelussaan ja esiintymisessään ihmisluonnon ja maailman pohjavireitä, mikä ei onnistune henkilöltä, jonka muumit tanssivat tavanomaista tahtia. Normihenkilö on valinnut jonkin vakiintuneista ns. porvarillisista ammateista ja ryhtynyt säästämään omakotitaloa, perhettä ja kenties koiraa varten. Voi päätellä, että ohjaamisen tai näyttelemisen työkseen ottaneet ihmiset ne vasta merkillisiä ovatkin. Tietyllä tavalla voi siis ymmärtää heidän levittelevän roskapyykkiäänkin kaiken kansan nähtäville ja vielä juhlapukuihin sonnustautuneina.

Poppoo gaaloissa edustaa nykypäivän länsimaista henkeä, jossa perinnäinen oikeuslaitos tutkimis- ja syyttämisprosesseineen koetaan liian hitaaksi. Tunteiden annetaan estoitta ajaa järjen ja harkinnan edelle. Kuin alakouluikäiset lähdetään julkisen syyttelyn tielle. Aseina käytetään jopa vuosikymmenten takaisia tapahtumia. Harvoja edes ihmetyttää, miksei epäkohtiin ole puututtu jo vuosikausia sitten. Aivan uskottavilta eivät tunnu selitykset kaikkien syystä kriittisten näyttelijöiden työtilaisuuksien joutuminen uhatuksi alalla, jolle kyllä varmasti on riittänyt tulijoita, uusia ohjaajakandidaatteja. Esimerkkitapauksessa elokuvaohjaajia on ennemminkin julkisuudessa tainnut vaivata iänikuinen rahoituksen saamisen ongelma, ja kelvollisten käsikirjoitusten puute.

En kiistä, etteikö nyt vuorollaan aasinhattua kantamaan joutunut ohjaaja todennäköisesti ole ollut vähintään hankala tyyppi. Kuten edellä olen pyrkinyt mainitsemaan, useimmat taiteilijat ovat vaikeita persoonia. Niin ovat epäilemättä myös näyttelijätkin, mutta heidän oikuttelunsa ovatkin kuuluneet vuosikymmenet saumatta ainakin julkiseen kuvaan. En myös mitenkään tahdo aliarvioida mahdollisia loukkauksia tai muita väärinkäytöksiä. Niiden julkinen ja oikeudenkäynninomainen käsitteleminen vain ei kuulu mihinkään palkintogaaloihin tai televisio-ohjelmiin. Samoin maailmalta ilmeisesti tänne levinnyt kaikenlainen muukin alaan kuulumaton elämöiminen punaisella matolla on sangen vastenmielistä. Touhun libretto on toki pitänyt sisällään myös monen ulkokehänkin toimijan kilpalaulannan kaltainen julistautuminen irti kiistanomaisesta henkilöstä ja tapahtumista.

Kulttuuriministeri ei kyennyt irrottamaan kyseenalaisia syytöksiä palkittavina olevista elokuvista. Varsinkin koska syytösten kohteena oleva elokuvaohjaaja on kiistatta ollut ammatissaan pätevä ja esittänyt jo ennen tilaisuutta omia katuvia kannanottojaan, palkintojenjako olisi tullut suorittaa varman asiallisesti ja kenties jollain tulevaisuuden varmempaan suorittamiseen kannustavalla kommentilla höystettynä. Sen sijaan poliitikkokin lähti mukaan tunnevaltaisille kierroksille tuomitsemaan ilman oikeuden päätöstä. Totisesti armo ei tunnu kuuluvan siihen piiriin, missä tärähtäneistö ottaan jonkun tai jonkin tähtäimeensä. Ministeri lähti ilmeisesti epätoivoisesti kalastamaan itselleen ääniä tilanteessa, jossa mitä todennäköisimmin joutunee vaalien jälkeen etsimään uuden poliittisen kodin.

Nyt Maikkari on tuonut julki esityksen uusimman näytöksen eli aaltojen vietävänä olevan poliitikon tekojen tai tekemättä jättämisten seurauksia. Kiinassa jo jonkin aikaa vaikuttanut Renny Harlin on kuulemma kieltäytynyt asettumassa Sampo Terhon kärryille tämän viedessä delegaation Kiinaan neuvottelemaan elokuva-alan yhteistyösopimuksesta. Samassa yhteydessä mainitaan myös eräs toinenkin palkintojenjaosta kieltäytynyt sekä henkilö, joka lopulta osasi suhtautua ammattimaisesti tilaisuuteen ja erottaa sen yhä enemmän noitavainojen kaltaisia piirteitä saaneista tapahtumista. Koska prosessia Louhimiestä vastaan on ajettu mitä suurimmassa julkisuudessa ilman virallista oikeudenkäyntiä tai tuomiota, on täysin oikeutettua puhua ajojahdista, jota lopulta ovat lähteneet myötäilemään monet miehetkin. Asia on muotoiltu pirullisen taitavasti klassiseen ”oletko lakannut hakkaamasta vaimoasi, kyllä vai ei ”– tyyliin. Sillä onhan kaikki mielivaltaisuus ja alistaminen toki työelämässä kiellettyä ja niin pitääkin olla. Syytökset on kuitenkin puitava oikeudessa tai sovittava hiljaisuudessa keskenään. Julkinen sonnan tonkiminen vain jättää ikuisen stigman syytetyn nahkaan riippumatta täysin tapahtumien todenperäisyydestä tai vakavuudesta. Naapurimaastamme on jo kantautunut viestejä jopa itsemurhasta moisen metsästyksen seurauksena. Emme sentään puhu mistään terroriteosta, jonka seuraukset on nähtävissä pitkin asfalttia räjähtäneissä raadoissa.


Vilkkaana esiintynyt keskustelu sosiaalisessa mediassa on paljastanut kohun taakse kätkeytyttä pohjavirettä.
Osin puheenvuorot ovat varmasti olleet sarkastisia, mutta niiden taakaa epäilemättä kurkistelee katsanto,
jonka mukainen politiikka uhkaa kuristaa taiteellisen vapauden ja muuttaa ilmaisun pelkäksi ideologiseksi
megafoniksi.

Tärähtäneistön hienosti pukeutuvat ja itsensä korottaneet edustajat ovat tässä näytelmässä leimanneet myös itsensä. Saattaa hyvinkin koittaa pian aika, jolloin taiteellisiksi kutsutut tuotokset ovat niin hajuttomia, mauttomia ja värittömiä, että ne ovat jo syntyessään kuolleita – tai sitten niin valtaideologian syövyttämiä, että tuotanto-ongelmat ratkeavat katsojien puutteeseen. Toivottavasti tulevien projektien säännöt saadaan sen verran selviksi, ettei jätesankoja tongita vuosikymmeniä myöhemmin. Onneksi meillä sentään on lukemattomia vanhoja elokuvia, joista voi hakea lohtua ja hetken unohdusta ankeaan arkeen näkemättä kasvoja, jotka ovat manifestoituneet jonkin kampanjan kärkikasvoiksi.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti