maanantai 4. joulukuuta 2017

Sirkus tuli Euvosto-Suomeen


Provinssimme on viettänyt karnevaalivuotta Suomi100 -hengessä. Toisaalta meille on tahdottu kertoa uskomattomasta satavuotiaasta taipaleesta ja toisaalta sieltä ja täältä on nostettu esille äyskähdyksiä, ettei mitään suomalaista kansaa ole koskaan ollutkaan. Tarkkailijasta tuntuu, että meille on tarjottu useampaa todellisuutta yhtä aikaa. Lähipäivinä huipentuu joka tapauksessa ”satavuotiaan” Suomen juhlinta maassa, joka ei saa itse päättää edes kellonviisarien asennosta. Juhlahumun tauottua arkeen koittavat vaalit, joiden jälkeen sopiikin muistella sisällissotaa.

Viimeistään nyt tulisi unohtaa vanha oikeisto-vasemmisto -asetelma. Vastakkain ovat ainoastaan globalistinen,
liittovaltiolle uskollinen euvostouskovainen blokki ja paikallista, oman maan etua ajava katsantokanta. Jos
globalistien käsiin ajautunut YK ajaa ihmisvyöryä vasten vastaanottavien kansojen tahtoa, ei liene epäselvää,
mille kannalle Brysselin palvelijat kallistuvat seurauksista piittaamatta.

Heti vaalitaiston ensi metreillä olemme päässeet seuraamaan mielenkiintoista näytelmää euvostojärjestelmän ainoan todellisen kriitikon Laura Huhtasaaren julistaessa teesinsä vallitsevan asiaintilan vahingollisuudesta. Huhtasaari syyllistyi oitis suurimpaan syntiin vallanpitäjiemme silmissä kehdatessaan tunnustautua Liittovaltion vastustajaksi ja Suomen asian ajajaksi. Nykypäivinä politrukkiemme täytyy epäilemättä elää jakomielitautista aikaa: yhdellä kädellä on viittelöitävä jo mainitussa Suomi100 -hengessä ja toisella käteltävä direktiivihallinnon kielellä. Pian tuo tuska kuitenkin hellittää.

Paavo Väyrynen on luku sinänsä; hän voisi olla vaikka kuinka oikeassa, mutta monet sivuuttavat hänet, koska hän nyt sattuu olemaan Väyrynen. Kun Huhtasaari kehtaa sanoa ääneen Brysselin pankkiirien luomuksen vertautuvan Neuvostoliittoon, kalikan on pakko kalahtaa. Establishmentin selkein luomus Stubb ehtikin jo heti tuoreeltaan älähtää saaden oitis taustatukea viime vuosina suomalaisia vähintäänkin penseästi kommenteissaan kohdelleelta poliittiselta kirjailijalta Jari Tervolta. Tervo kiirehti toteamaan: ”Neuvostoliitto oli kansojen vankila. Euroopan unioniin liitytään ja siitä erotaan vapaaehtoisesti. Tämän tajuaminen ei vaadi paljon. Joillekin se on silti liikaa.

Hetkinen, euvostouskovaisille juuri tuo ajatus liittovaltiosta eroamisesta vasta vastenmielistä onkin hyväksyä. Jo asiaa ajaneet kansanäänestykset on manattu syvimpään helvettiin. Itse asiassa paljon aivokapasiteettia on käytetty sen todistelemiseen, etteivät kansat osaisi itse päättää tuollaisista asioista. Itse muistan selvästi, ettei meillä aikanaan surullisenkuuluisassa euvostoäänestyksessämme puhuttu mitään omasta rahasta luopumisesta tai yhteisestä perustuslaista ja verotuksesta. Kansanäänestysten vastustajien yksi sinnikkäimmistä argumeneista on myös vedota äänestysten arpajaisluonteeseen, mikä tuntuu sangen hassulta pohdittaessa myöhemmin eduskunnassa ilmoitusasioina runnottuja päätöksiä, joiden tekemiseen edustajat eivät suinkaan ole aikanaan saaneet nimenomaista valtuutusta. Kovin sallitulta ei ole vaikuttanut brittien Brexit-päätöskään. Rahapiirit ovat luonnollisesti tehneet kaikkensa hankaloittaakseen brittien eroneuvotteluja vaatien suunnattomia erorahoja. Jari Tervolle tahtoisin tässä yhteydessä huomauttaa, ettei ”vapaaehtoisuuden” määritelmää suinkaan täytä vielä euvostotankkien puuttuminen Lontoon kaduilta. Sodankäynti on nykyään enimmäkseen taloudellista. Sitä Bryssel on hiljaisesti käynyt vuosikausia nujertaessaan kätyreineen Euroopan kansallisvaltioita.

Mutta palataanpa nyt vielä neuvostojärjestelmän allegoriaan keskuudessamme. Laura Huhtasaari on todennut muun muassa, että ”Neuvostoliitossa oli ideologia, dogmi, jossa ei ollut mitään väärää. Eli suu kiinni epäkohdista ja sosialismi toimii. Kokeilkaapa vaihtaa sanan ”sosialismi” tilalle monikulttuurisuus.” Juuri tämä kuvastelee aikaamme kaikkein tuskaisemmin. Järeimmät koneistonsa Euvosto-Suomi on valjastanut tämän johtoaatteen ajamiseen. Ainakin Kuopiossa on itsenäisyyspäivän juhlinta valjastettu monikulttuurisuuden aatteen ajamiseen. Mitä se pitääkin tuossa yhteydessä sisällään uho kuitenkin muistuttaa takavuosien marsseja valtiollisen ja kansainvälisen kommunismin puolesta. Kansainvaellusten vanavedessä elämäämme on ujuttautunut aiemmin uskomattomaksi olettamani järjestelmä, joka pyrkii ”puhdistamaan” kieltä milloin sukupuolittuneiksi milloin vihapuheeksi tulkitsemiaan ilmauksia. Korostettakoon, että jo tätä kampanjaa ennen on ollut selvä raja, jota ihmisten ei ole ollut sallittua ylittää toisiaan kohtaan. Nyt vain tuomittavuuden määritelmää on hivutettu entistä epämääräisemmälle vyöhykkeelle, jolla tulkinnanvaraisuus mahdollistaa tarvittaessa ajojahdin aivan ketä tahansa vastaan. Siinä yhteydessä väitteiden todenperäisyydellä ei ole mitään merkitystä, koska julkinen tuomitseminen tapahtuu jo ennen todisteiden esittämistä. Käytännössä minkäänlainen rehalibisointi tuskin on tietoverkkojen aikakaudella mahdollista. Tämä kollektiivinen ajatusvalvonta on perinteisesti liitetty sellaisiin diktatorisiin järjestelmiin, joiden pitkäikäisin edustaja on ollut juuri Neuvostoliitto.

Kyttäys- ja ilmiantokulttuurin esimerkkinä on pidetty Saksan Demokraattista Tasavaltaa lyhenteenään DDR. Mainittu neuvostosatelliitti oli lopulta paavillisempi kuin paavi itse. Yksilöiden kollektiivinen hallinta meni niin pitkälle, että urheilijoistakin tehtiin poliittisia välineitä. Heidät pumpattiin terveysvaikutuksista piittaamatta niin täyteen mömmöjä, että ennätykset ja mestaruudet seurasivat toistaan.

Mainittu ”demokraattinen” tasavalta on muutenkin hyvä esimerkki allegoriasta nykypäiväämme. Hyllyssäni on Frederíck Taylorin teos Berliinin muuri. Siinä on itse muurin tarinan ohella hyytävän mainio kuvaus hallinnon ottamisesta tietyn aatteen haltuun. Saksalaiskommunisti Walter Ulbricht totesi kommunistisesta strategiasta vasta vallatussa Berliinissä nuoremmalle aatetoverilleen Wolfgang Leonhardille seuraavasti: ”Sen on näytettävä demokraattiselta, mutta kaikki on pidettävä meidän käsissämme”. Niinpä kommunistien hyppysiin syntyi rykelmä pikkupuolueita, jotka käytännössä olivat heidän vallassaan, ”Antifasististen demokraattisten puolueiden yhtenäisyysrintama”.

Walter Ulbricht ja Antifasististen demokraattisten puolueiden yhtenäisyysrintama vuonna 1945. Jottei koko
totuus tavoitteista olisi liian pikaisesti selvinnyt kommunistien piti haalia mukaansa hyödyllisiä idiootteja
antamaan vaikutelman demokraattisesta muutoksesta. Meillä Suomessa Sauli Niinistön voitto tulevissa vaaleissa
on vaikuttanut niin selvältä, että mukaan on täytynyt haalia merkityksettömiä vastaehdokkaita. Vallanpitäjien
yllätykseksi on kuitenkin esille noussut myös ääni euvostovaltaa vastaan. Se aiheuttanee vatsanpuruja koti-
globalistiemme piirissä.
Kuva Wikimedia Commons

Meillä Euvosto-Suomessa käydään kohti uusia vaaleja liki pohjoiskorealaisissa tunnelmissa. Valtamediamme on jo käytännössä julistanut voittajan. Epäselvyyttä on vain siitä, ajaudutaanko kosmeettiselle toiselle kierrokselle. Istuvan presidentin vastaehdokkaat yhtä lukuunottamatta vaikuttavat lähinnä marioneteilta vailla yhtäkään omintakeista ajatusta. Ainoat rakentavat ja vallitsevaa järjestelmää ravistelevat kommentit ovat tulleet juuri Huhtasaarelta. Esimerkiksi ajatus eduskunnan toimikauden betonoimisesta neljään vuoteen on osoittautunut järjettömäksi. Myös se, että pääministeri käytännössä ainoastaan itse kykenee erottamaan itsensä on mieltä vailla. Joku saattaa pohtia toistuvien vaalien kustannuksia, mutta silloin hän sivuuttaa tyystin soten kaltaisten iäisyysprojektien jääräpäisen vatvomisen synnyttämät tavattomat menot. Nykyisellään eduskunta on poliittinen marionettiteatteri, jonka käsiteltäväksi voidaan vaikkapa Brysselistä heittää jokin ajatus yhteiskuntamme sopeuttamiseksi liittovaltiota varten. Kun vasallivaltion pikkupoliitikot on sidottu vuosikausiksi tukkanuottasille etenemättömien asioiden kanssa, voivat Ulbrichtin aatetoverien tapaan näennäisdemokraattisesti ulkopuolelta valitut euvostokomissaarit, komissio ynnä muut junckerit ujuttaa tahtomansa muutokset liittovaltiotasolla.

Huhtasaaren kannanotot liittovaltiokehityksen suunnan muuttamiseksi ja vallan palauttamiseksi takaisin kansalle tulevat viimeisellä hetkellä. Tietyllä tavalla voimme katsoa joidenkin peruuttamattomien päätösten jo tapahtuneen esimerkiksi Lissabonin sopimuksen kautta. Tuokin euvostotason sopimus aikanaan äänestytettiin niin monta kertaa kuin oli tarpeen Brysselin mieleisen ratkaisun saamiseksi – siis niissä harvoissa vasallimaissa, joiden oli pakko sallia äänestys edes tehtäväksi. Se siis siitä vapaaehtoisuudesta siinäkin asiassa!

Seuraavina kuukausina ympärillämme tanssii kiihkeä sirkus, jonka lankoja pyrkii vetelemään euvostopolitrukkien joukko. Oma asiamme on, annammeko heidän saarnojensa vaikuttaa meihin.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti