keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Tuntematon suomalainen


Kuuluin itsekin vielä äskettäin heihin, joiden mielestä kolmas filmatisointi Tuntemattomasta sotilaasta oli jo liikaa. Epäilin pitkään ennen kuin päätin käydä katsomassa filmin, oikein isolta kankaalta ja läheltä. Louhimiehen elokuvaa näkemättömät ja sen käänteisiin myöhemmin perehtyvien ei liene syytä jatkaa tämän tekstin lukemista pidempää, mikäli he tahtovat säilyttää elokuvan yllätykset. Näin tuoreeltaan elokuvan juuri nähneenä olen päättänyt kuitenkin kiskoa korteni elokuvaa käsittelevään keskusteluun.

Voimakas ponnin omalle tutustumiselleni Louhimiehen tuotokseen on ollut sivistyneistömme alati kipuileva suhtautuminen aiheeseen. Tätä kirjoittaessani vilkuilen toisella silmällä juuri löytämääni muun muassa opetusalan eettisen neuvottelukunnan puheenjohtajaksi itseään tituleeraavan Arno Kotron kirjoitusta ”Tuntematon sotilas on vaarallinen elokuva”. Siinä vedetään esille katkerien arvostelijoiden repertuaari juoksuhaudoista vanhentuneeksi koetun sodankäyntitavan osana, sankarisotilaiden inhottavuudesta ja pullamössösukupolvien kokema vastenmielisyys kansallista maanpuolusta ja asevelvollisuutta kohtaan. Niin kuin eräässä aiemmin nykykriitikoiden uusinta Tuntematonta kohtaan tuntemaa asennevammaa käsitelleessä kirjoituksessa olen saanut lukea siitä nykyisessä esittävässä taiteessa vallitsevasta anakronismin vaatimuksesta, joka vaatii väärien asioiden ja ajattelutapojen ujuttamista historialliseen epookkiin [mallia Musta Mannerheim].

Kotrolla on toki oikeutensa mielipiteeseensä, mutta hän hirttäytyy omaan pasifistiseen harhaluuloonsa väkivallan ja sodankäynnin pohjimmaisesta muuttumisesta. Hän kirjoittaa muun muassa:

Sodankuva on yksinkertaisesti muuttunut. Vuosia kestävän ja miesmääräisesti valtavin massa-armeijoin käytävän rintamasodan sijaan uhkana ovat nopeat strategiset iskut yhteiskunnan avainkohteisiin ja arvaamattomat kyberhyökkäykset. Olennaista on laatu, ei määrä: ei teknistyneen ja ammatillistuneen sodankäynnin maailmassa ole käyttöä isoilla mutta kehnosti varustetuilla ja huonosti koulutetuilla reserviläislaumoilla.

Paradoksaalista kyllä globalisoituvassa maailmassa älymystö on ollut ajamassa alas kansallisvaltioiden otetta populaatiosta. Kansainvaellusten Euroopassa kuka tahansa saattaa päätyä järjettömän hyökkäyksen kohteeksi. Jopa Ruotsissa on ollut merkkejä klaanivallan päännostosta. Yksilön oma taito kohdata väkivalta ja puolustaa itseään ja omaa reviiriään todennäköisesti tullee korostumaan. Globalistin näkökulmasta itsepuolustuksensa osaava kansa on myrkkyä. Asevelvollisuusarmeija löytyy tarvittaessa joka portilta.

Kyllä, Tuntematon sotilas on ”vaarallinen” elokuva, mutta juuri siksi se olikin syytä kuvata, vielä kerran. Kotron elokuvasta vetämä viiva yhteiskuntamme nykypäivään pyrkii ainoastaan korostamaan hänen omaa agendaansa. Meillä on yhä suuri naapuri, ja poliitikkomme tahtovat heittyä selälleen sopivan aatteellisen isännän kuten Junckerin edessä. Nykyistä Euvostojärjestelmää ei olisi mantereellamme elleivät maailmansodat olisi jauhaneet vanhaa eurooppalaista kulttuuria rikki. Murros ei ole vieläkään ohitse.

Toki vertailu eri filmiversioiden välillä ei ole kaikin osin edes reilua. Alkuperäinen Laineen Tuntematon on toki se, jolla sodan itse käynyt sukupolvi aloitti trauman käsittelyn vallinneissa henkisissä olosuhteissa. Joka tapauksessa kaikista edes otsikkotasolla lukemistani Suomen merkkivuoden tapahtumista juuri uusi Tuntematon on ainoa, jota oikeastaan kehtaa esitellä nimenomaan ”satavuotiaan” Suomen teematapauksena. Siinä missä sisällissotamme veteraaneista on jo aika jättänyt toisen maailmansodan kokeneista viimeiset ovat yhä keskuudessamme. Viimeinenkin yhteys murrosajan ihmisiin katkeaa pian lopullisesti. Kenties tässä on viimeinen yritys luoda vuoropuhelua.

Sodan uhraukset muovasivat ratkaisevasti Suomea; juuri sota selittää yhä monta seikkaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Vuosikymmeninä jälleenrakennuksen ajasta näihin päiviin juuri Väinö Linnan romaanin henkilöistä on kehittynyt jonkinlaisia sotasukupolven arkkityyppejä. Heistä on tullut kuin sukulaisiamme, ja jokaisella varttuneemmalla kansalaisella taitaa olla oma käsityksensä, millaisia ihmisiä ovat olleet Rokka, Hietanen, Vanhala ja kumppanit. Se on sekä tarinan vahvuus että heikkous. Louhimies on ryhmineen selvästi pyrkinyt syventämään kosketuspintaamme noihin ihmisiin. Siinä missä esimerkiksi Eino Pietolan tai Onni Palasteen romaaneissa olisi yhtä lailla ollut ainesta aikakauden ihmiskuvaan -  kenties joltain osin jopa syvemmin - kansakunta ei ole ottanut niitä henkilöitä tuolla tavoin omikseen ja vertailu Tuntemattomaan olisi väistämättä kuitenkin syntynyt.

Louhimiehen elokuvaa on kutsuttu jossain Rokan elokuvaksi. Totta onkin, että kannakselaista Tikkakosken mannekiinia seurataan perusteellisemmin kuin mielestäni aiemmissa versioissa. Hänet on valittu aiempaa enemmän edustamaan aikansa sukupolvea, toki aseveljiään jonkin verran varttuneempana. Elokuva on jotain muuta kuin vuosikymmenen takaisten otosten orjallista filmaamista uudelleen. Edellä vertasin jo Linnan luomia hahmoja kuin meidän kaikkien suomalaisten sukulaisiksi. Niinpä katsojan näkökulma on tällä kertaa kuin aivan jonkun toisen verrattuna aiempiin filmauksiin. Tämä uusi joku on ollut läsnä koko ajan, mutta toisinaan muutaman metrin päässä tai joskus satojenkin kilometrien päässä päätapahtumista. Silti hän on ollut mukana koko ajan kiinnittäen kenties enemmän huomiota johonkin toiseen yksityiskohtaan kuin me. Nyt uusi tekniikka saa aistimme kokemaan luotien vihellykset tai maan tärähdykset tykistökeskityksessä aivan toisin kuin vielä vuosikymmen takaperin. Hetki ennen raastavaa hyökkäyskäskyä saa katsojallakin miltei metallin maun nousemaan suuhun. Että sitä pitäisi lähteä liikkeelle, tuonne!

Oli kylmäävän niskakarvoja nostattavaa, kuinka ohjaaja on päätynyt nivomaan tapahtumat aiempaa lähemmäksi myös Pohjantähden Koskelan perheen tragediaa, sillä täydentyihän sekin Tuntemattoman lopussa. Koska työkaluina olivat juuri Linnan henkilöt, on ollut mahdollista liittää muutamalla lyhyellä otoksella mukaan huomattavasti enemmän merkityksiä kuin täysin neitseellistä materiaalia muovattaessa. Näin pyhäinpäivän lähestyessä ja vainajien muistelun ollessa muutenkin ajankohtaista on syytä muistaa, että Tuntematon sotilas on etenkin kertomus heistä, jotka antoivat kalleimpansa Suomen vuoksi, siis Suomen. Heidän päätymisensä loskan, mudan, lumen ja kranaatinsirpaleiden keskelle oli toki osa suurempaa kehityskulkua kuin pelkästään suomalaisten edesottamukset. Tämä on syytä muistaa myös niiden poliitikkojemme, jotka meitä tänäkin päivänä tyrkyttävät maailman ytimiin.

Elokuvan aiemmasta vaihtunut näkökulma antaa yhä vähemmän tilaa huumorille. Laineen Rokka kyllä kertoo vaimonsa leikkaavan raskaana eloa Kannaksella, mutta Louhimies näyttää sen musertavan hetken tuvassa, jolloin uusi evakkohetki koittaa, samaan aikaan kun rintamalla on tuskin päästy asettelemasta pyöreitä kiviä komentokorsujen eteen. Viimeisten lopputekstien hiipuessa kankaalta tämä katsoja ainakin jää odottamaan, tarttuuko ohjaaja jossain vaiheessa kuvaamaan Rokan lasten varttumista siihen Suomeen, jota ei ilman sotaa olisi olemassa. Epäilemättä tuolloinkin olisi kyseessä vaarallinen elokuva, mikäli se pyrkisi esittämään asiat enemmän sellaisina kuin ne ovat olleet kuin ne nykyisin tahdottaisiin monissa piireissä kokea olleen. 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti