maanantai 23. lokakuuta 2017

Kansanäänestysten vyöry


Jo vuosia euvostoeliitti on taistellut kynsin ja hampain vasallivaltioidensa kansanäänestyksiä vastaan. Vanhat herrat ja rouvat Brysselin saleissa joutuvat kuitenkin yhä uudelleen ja uudelleen tukahduttamaan uppiniskaisten alamaisten pyrkimyksiä pyristellä tasapäistämistä ja uuden euvostoihmisen luomista vastaan. Näin euvostouskoisten mittava ihmiskoe ja liittovaltiokiihko on sikälikin ällistyttävää, että keskuudessamme on yhä viimeisiä niistä, jotka joutuivat viettämään parhaat vuotensa taistelemassa Euroopan yhteisen, autoritaarisen hallinnon alle asettamista vastaan. Iiki täydellistä piittaamattomuutta historiasta on osoittanut väestönvaihto aikana, jolloin edes alkuperäiset asukkaat eivät ole hitsautuneet yhdeksi kokonaisuudeksi.


Ajatus Euroopan Yhdysvalloista olisi saattanut olla loistava ajatus, mikäli Eurooppa olisi ollut tyhjä tai alkuperäiset asukkaat intiaanien tapaan täysin nujerrettuja. Manner on kuitenkin jo jakautunut lombardeihin, katalonialaisiin, baskeihin ja ties mitä kaikkia meitä täällä jo asuukaan – jopa suomalaisia, joiden historia kansana on tahdottu viime aikoina monen partasuun ja yliopistopiltin taholta kieltää. Hollannissakin on saatu kokea, mitä merkitsee olla vasallina eri mieltä Brysselin kanssa. Kuuluminen historiallisiin kansankokonaisuuksiin on kuitenkin olennainen osa perintöämme esi-isiemme ketjussa. Keinotekoinen maahanmuutto ja liki stalinismia muistuttava kansojensiirto sotii kaikella tavalla tätä perintöä vastaan ja on siis ottanut avukseen sylikoiran lailla lipovat oppineet, jotka joutuvat hännystelemään mesenaatejaan ansaitakseen elantonsa niin kuin iät ja ajat on ollut liian usein ollut tapana.

Ironiaa on se, että heti alussa Bryssel otti kansanäänestyksiin kielteisen kannan sen sijaan, että olisi lähtenyt aidosti uudistamaan tavoitteitaan tai edes toimintatapojaan. Sen sijaan ensimmäiset äänestykset pakkouusittiin, kunnes pääkallonpaikalta vaaditut lakimuutokset ja liityntäsopimukset oli ajettu läpi. Olisi liian helppohintaista syyttää esimerkiksi Italiaa tai Espanjaa jäytäviä ideologistaloudellisia jakolinjoja vain yksittäisten alueiden itsekkyydeksi ja solidaarisuuden puutteeksi suhteessa köyhiin periferioihin. Silmäys historiaan osoittaa, kuinka myöhäisessä vaiheessa esimerkiksi nykyinen Italia on yhdistynyt saman hallinnon alle. Vielä kansallisvaltion puitteissa eritahtisten alueiden kokonaisuus on jollain lailla pysynyt koossa, mutta viimeistään Brysselin globaali taakanjakopolitiikka ja rajaton pankkiirien tukeminen on ylittämässä kriittistä massaa.

Paradoksina on kuvitella mantereenlaajuisen imperiumin syntyvän väkivallatta tai pysyvän kasassa vailla piiskaa. Euroopan kansat ovat paljolti huomaamattaan olleet jo vuosikausia sodassa rahaeliittiä vastaan joutumalla alistumaan pitkälti muutoksiin ja velvoitteisiin, joita varten olisi ennen tarvittu avoimia sotatoimia. Ajatellaanpa vaikka omasta rahasta luopumista, verotusoikeuden vähittäistä luovuttamista maan rajojen ulkopuolella tai loputtoman ihmisvirran asuttamista kantaväestön keskuuteen täysin riippumatta vallitsevasta työllisyys- ja asuntotilanteesta. Samalla Bryssel on uhkaillut ennen suvereeneja valtioita rangaistuksilla, mikäli nämä eivät ole avanneet rajojaan kansainvaelluksille. Kornein ilmentymä rajattomassa maailmassa on ollut tietty väkivallan ja turvattomuuden hyväksyminen osaksi arkea. Tämä kaikki on näyttäytynyt yhä selkeämmin ylhäältä johdetuksi toiminnaksi, jonka toteuttajat on palkittu komeilla komissaarien ja pankinjohtajien viroilla kaukana omasta kansastaan. Jotkut toki ovat joutuneet pettymään huolimatta palveluksistaan pääkonttorille.

Eurooppa olisi ollut katastrofissa jo pelkän euronsa ja kasvavan työttömyytensä vuoksi ilman siirtolaisvyöryäkin. Jos mantereen kehityksen olisi määrä johtaa yhteen euvostokansaan, aikaa kuluisi satoja vuosia lisää, muussa tapauksessa Euvostoliitolla on edessä stalinismin kaltainen väkivallan kausi, joka ei suinkaan pelkästään tarkoita avoimien sotatoimien kaltaista väkivaltahallintoa. Joka tapauksessa Bryssel on jo osoittanut täydellisen kyvyttömyytensä ottaa vastaan kansanäänestysten aallon. Nykyisellään Komission politbyroo on liiaksi oman valtansa ja ainoaksi oikeaksi kokemansa ideologian sokaisema uskollisen median takoessa tahtia muun muassa syyttämällä esimerkiksi Venäjää kaikista agendan kohtaamista vastoinkäymisistä. Erehtymättömyyttä ei ole edes Brysselissä ja sen johtoideologiassa, ja sen tunnustaminen olisi tie kohti kansanäänestysten kierteen ratkaisemista.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti