lauantai 28. lokakuuta 2017

Hyvä paha itsenäisyys


Toisille se suodaan ja toiset julistetaan rikollisiksi. Tarkoituksella unohdetaan, että valtiokokonaisuudet perustuvat aina väkivaltaan, käytännössä toteutettuun tai sillä uhkaamiseen. Paradoksaalisesti näkökulma muuttuu tarkasteltaessa, esiintyykö separatismia ideologisen vastustajamme leirissä vai ”omissa” joukoissamme.




Katalonian tapahtumat ovat ymmärrettävästi tällä hetkellä monien huulilla ja mielessä. Itsenäisyystaistelut Afrikassa tai Aasiassa ovat vuosikymmeniä herättäneet varsinkin vasemmistossa sympatialiikkeitä ja mystifisoineet Che Guevaran kaltaisia vallankumouksellisia eri puolilta maailmaa. Viime vuosisadan loppupuolella lännessä epäilemättä hierottiin käsiä innoissaan Neuvostoliiton hajotessa ja entisten neuvostotasavaltojen ja satelliittivaltioiden ponnistellessa kohti itsenäisyyttä, jonka monet niistä - in facto -  ovat nyttemmin Brysselille luovuttaneet tai ainakin sellaista tavoittelemassa.

Euvostoliittoa ovat ravistelleet viime vuosina vasallikansojen peräämät kansanäänestykset, jotka ovat olleet myrkkyä euvostopolitrukeillemme ja heidän perässähiihtäjilleen. Brysselin norsunluutornista on julistettu internatiomalistista yhteisvastuuta ja pyritty pakottamaan etenkin Puola ja Unkari ottamaan vastaan kansainvaelluksen hyöky. Niiden toteuttama käytännön itsenäisyys eli kieltäytyminen rajojensa avaamisesta on koettu liki kapinaksi Junckerin ja kumppaneiden esikunnissa. Suhtautuminen mielipiteeseen tulijoiden vastaanottamisesta on osoittanut selkeästi, mitä itsenäisyys todella merkitsee tai ei merkitse euvostovaltiossa.

Eipä tainnut tuo Suomenkaan itsenäistyminen mennä aivan laillisuuden kaavan mukaan? Euvosto-aikana
itsenäisyyden ilmentymät saattavat toisinaan näyttäytyä sangen merkillisinä...

Meillä Suomessa valmistaudutaan suuren itsenäisyysnäytelmän huipentumaan kuin se kuuluisa keisari ilman vaatteita. Lähes jokainen suomalaisille epämiellyttävä lakipykälä perustellaan direktiivillä, joka vaatii tekemään tätä ja tuota. Jos pääkonttorilta vuotaa esille jokin direktiivi, sitä kiiruhdetaan täällä pää märkänä toteuttamaan oli sitten kyseessä kuinka mielipuolinen oksennus tahansa. Euvosto-Suomen itsenäisyysjuhlinta vaikuttaa yhtä paradoksaaliselta kuin vanhojen neuvostotasavaltojen ”itsemääräämisoikeuden” korostaminen. Vuosi 1995 on ollut melkoinen viilto yhteiskuntaamme.

Euroopassakin on eri puolilla separatismin siemeniä. Toisinaan ne tuntuvat lähinnä ristiriitaisilta ja jopa järjettömiltä. Esimerkiksi Skotlannissa on koetettu Brexitin vanavedessä herätellä ”itsenäistymispyrkimyksiä” vain jotta se voisi liittyä takaisin Brysselin alamaiseksi. Espanjan suunnalla niin katalaaneista kuin baskeistakin on kirjoitettu jo vuosikymmeniä. Ilmeisesti sikäläinen valtiokokonaisuus on ollut jo ennen Euvostoliiton muodostamista pohjimmiltaa hatara. Vain pohtia voi, mitä olisikaan siellä käsissä, mikäli aikanaan Madridin alaisuudessa ollut Portugali ei olisi jo hyvissä ajoin päässyt irtautumaan.

Itsenäisyys on siis länsimaisen ajattelun paradoksaalisimpia käsitteitä. Toisaalta korostetaan itsemääräämisopikeutta aivan individiualismin mielettömimpiin asteisiin, mutta toisaalta valtaapitävien on pakko piiskata uppiniskaisia takaisin ruotuun. Espanjan sisäinen kuohunta ei tietenkään voi olla vain sen sisäinen asia, sillä Brysselin vasallivaltioiden mikään metakka ei voi olla muuta kuin virus liittovaltion kehossa. Kalergilaiset ovat pyrkineet kansainvaellusten kautta luomaan jonkinlaisen euvostoihmisen, mutta kehitys on jumittunut ikivanhoihin eurooppalaisiin kiistoihin. Mitä enemmän Brysselin koetaan pakottavan eurooppalaisia toimimaan omia etujaan vastaan sitä enemmän vastarintaelementit saavat polttoainetta. Jos vasallihallitukset palvelevat Brysselin oikkuja, vastarinta löytänee jalansijaa ikivanhoissa jakolinjoissa. Britanniassa toki kehitys on käynyt hiukan toisin federalistien pyrkiessä käyttämään Skotlantia hyväkseen.

Osa tämän hetken pakolaisongelmaa on myös Myanmarin Rohingya-vähemmistön tilanne, josta tuskin täysin puolueetonta näkökulmaa eteemme on tuotukaan. Joidenkin tietojen mukaan ongelma on ollut, ettei heitä ole tunnustettu Myanmarin kansalaisiksi ja toisaalta heidän on kerrottu tavoitelleen omaa valtiota. Asiaan tarkemmin perehtymättömän silmissä ongelma vaikuttaisi kuitenkin olevan vahvasti uskonnollisetninen yhteensovittumattomuus valtaväestön kanssa. Meidän euvostoliittolaisten tulisi erityisen tarkalla silmällä ja korvalla tutkailla asetelmaa jossa muslimit eli rohingyat eivät ole tulleet toimeen buddhalaisen valtaväestön kanssa. Nykyisen euvostoideologian mukaan ilmeisesti ristiriitoja muslimien ja valtauskontojen kanssa ei saa avoimesti käsitellä.


Ikivanhoista itsenäisyyspyrkimyksistä uhkaa tulla Brysselille samanlainen painajainen kuin kansanäänestyksistä, mikä sotii kansojen yhteisen marssin ideologiaa vastaan. Politrukeiltamme voi toki kysyä, kuinka he itsenäisyyden oikeastaan määrittelevät. Onko se kannatettavaa ainoastaan silloin kun se tukee valtaideologiaa ja pitää sisällään ainoastaan kanonisoitua liirumlaarumia. Pakon ja sanktioiden sijasta Euvostoliiton tulisi keskittyä palvelemaan kansojaan ja siten estämään vanhojen jakolinjojen repeäminen auki. Mikäli se ei siihen pysty niin kuin vahvasti vaikuttaa, lienee paikallaan todeta koko projekti pankkiirien luonnottomaksi imperiumiksi, jonka sortuminen on jo alkanut.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti