torstai 24. elokuuta 2017

Kukkahatut ja jeesustelun sietämätön keveys


Kun nuorena aloin ymmärtää, mitä valtio tarkoittaa, omaksuin käsityksen, että suvereeni kansakunta huolehtii etupäässä omien kansalaistensa turvallisuudesta varmistaen samalla veronkanto-oikeutensa laillisuuden, päättää itse valuuttapolitiikastaan ja huolehtii siitä, etteivät kutsumattomat vieraat vyöry rajojen ylitse. Kaikesta siitä Suomi on luopunut eliittinsä vuodattaessa samalla ylisanoja jonkin Suomi100 -myytin hengessä. Viime viikkoina on taottu yhä mielipuolisempia ennätyksiä oman kansakunnan halveksuntaa kuvastavissa lausunnoissa. Esimerkkeinä mainittakoon ainakin kaksi tapausta.

”Mitä sanon lapsille?”


Järjettömän politiikan toteuttajiin vuosikaudet kuulunut Eva Biaudet intoutui juuri ennen Turun puukkokarnevaaleja kyynelehtimään niin kutsutun perheenyhdistämisen tiukennusesityksen vuoksi. Kyyneltäkään tuskin on vuotanut niiden juustohöylän nirhaisemien suomalaisten tähden, jotka ovat jo työttömyyden tai rahapulassa hoitamattomien tautien kourissa menettäneet tulevaisuutensa. Kukkahattujen eturintama on ollut julistamassa pöyristymistään siitä, että heikoimpien suomalaisten asettaminen etusijalle tai edes samaan asemaan pitkin ja poikin Eurooppaa kruisailevien matujen suhteen merkitsisi jonkinlaisia etuoikeuksia.

Tähän on tultu, että ikänsä maassa asuneet ja todennäköisesti jopa aikanaan vuosikaudet maatansa rakentaneet syntyperäiset kansalaiset eivät voisi olla etusijalla verrattuna siihen nuorten miesten joukkoon, joka on lampsinut Euroopan halki kenties useitakin valehenkilöllisyyksiä vaihdellen. Brysselissä kakonisoitu ja täällä orjan mielellä noudatettu politiikka on tuonut Nälkämaan rajoillekin katusulkujen ja terroriuhan maailman, jota olisi tehokkasti voitu rajoittaa vaatimalla jokaisen rajan ylittäneen identifioimista jo ennen maahan päästämistä.

Biaudet on vollottanut krokotiilinkyyneliään peräten selitystä lapsilleen. Todennäköisesti hän ja kaltaisensa joutunevat jossain vaiheessa aidosti sen tekemään, mutta kaivattu vastaus liittynee ennemmin kansakunnan ajamisesta kaaokseen kuin turvapaikkaturistien käännyttämiseen.


Kenen vapautta riistetäänkään?



Tässä yhteydessä tullaan sitten suvakkien pöyristelyyn jonkun esittäessä identeetiltään epämääräisten muukalaisten asettamista valvontaan. Viimeksi Juhana Vartiainen levittää tuohtumustaa moisesta ajatuksesta. Hän on kirjoittaa ”vapaudenriistosta”. Häntä ei näytä lainkaan huolestuttavan se turvallisuudenriisto, jonka kohteeksi suomalaiset ovat joutumassa synnyinmaassaan. Vain suunnaton onni on varjellut meitä useammalta suurelta joukkomurhalta tuntemattomien saadessa kuljeskella joukkoina kaduillamme. Edes ulkomailta tulleet vihjeet eivät saaneet viranomaisia asettamaan Turun puukottajaa eristykseen.

Mikäli linjana olisi ottaa vastaan enintään virallisen prosessin jo läpikäyneitä ihmisiä suoraan pakolaisleireiltä, kansalaisten ei tarvitsisi arvuutella, mitä uinuvia ihmistorpedoja keskuudessamme harhailee vain odottaen jotain mystistä aktivoitumista. Kuolemanvaarasta pelastetun ihmisen luulisi kykenevän hyväksymään suojelijoidensa asettamat viralliset rajoitukset elämälleen, kunnes häntä on päästy oikeasti kotouttamaan. Säilytystilojen vertaaminen joihinkin keskitysleireihin on halpahintaista ja lisäksi älyllistä vastuuttomuutta. Olennaista on, kuinka eristettyjä kohdellaan valvonnan alla. Unkarinkin tapauksessa tulijat ovat olleet vapaita poistumaan maasta.

Sisäministeriössä on pyöritelty ajatusta palautuskeskuksista. Turun tapauksen kohdalla sisäministeri Risikko höpöttää jotain sellaista, ettei kielteisen turvapaikan saanutta voisi sijoittaa palautuskeskukseen valituksen ollessa vireillä. Mikäli säännöt on muotoiltu tuolla lailla, se kuvastaa täydellistä itsesuojeluvaiston puutetta. Nykyisten lepsujen käytäntöjen aikana jo kielteinen turvapaikkapäätös on jo selvä merkki sinänsä mahdollisesta uhasta. Kuinkahan monta sandaalinläpsyttäjää onkaan kateissa vastaanottokeskuksista?

Uskomattomin selitys mainittujen säilytyskeskusten torjumiseksi on ollut vaarallisen aineksen kasaantuminen yhteen paikkaan. Suomessa on siis jo sellainen määrä potentiaalisia uhkatekijöitä, ettei niitä voitaisi eristää esimerkiksi jollekin saarelle? Sen sijaa yksi jos toinenkin ripotellaan eri puolille maata ja toivotaan, ettei kukaan heistä naksahda? Joku on unohtanut, että yksittäisiä rajoja saatetaan valvoa, mutta jokaisen kadun tai kujan sulkeminen erikseen on ajatuksena mahdottomuus ja hypoteettisena toteutumana seisahduttaisi koko maan.

Meillä on puolustusvoimat ja jonkinlainen rajavartiolaitos. Siitä huolimatta yksittäinen kansalainen joutuu jo harkitsemaan tarkoin niitä alueita, joilla kotimaassaan liikkuu. Mediamme vouhkaa muutamasta lentokoneesta, jotka silloin tällöin koukkaavat väärässä paikassa meren yllä, mutta maahan lasketaan väkeä, jolla on valeidentiteetti jokaiselle sormelle. Betoniporsaiden ilmestyessä kirkkojen eteen ja rekkojen sulkiessa katuja, viranomaisten suurimpana huolena näyttävät olevan turhautumistaan tuhmiin sanoihin purkavat kantasuomalaiset, joiden terveys- ja koulutuspalveluja leikataan ja joiden syyllisyyskuormaa maailmantapahtumista alati kasataan. Tässä ympäristössä ei ole lainkaan ihme, mikäli yhä useampi päättää olla lisääntymättä ja tuomitsematta mahdollista jälkikasvuaan nykyisen vastuuttomuuden seurausten maksajiksi.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti