keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Ravitsemus syyllisyydentunnon ehtymättömällä kaivolla

Ruoan inhimillistäminen on umpikuja


Ihminen on lajina sikälikin ihmeellinen, että se kehittää yhä uusia metodeja omaksua syyllisyydentuntoa omasta olemassaolostaan. Erityisen lahjakasta väkeä tuossa irvokkaassa taidossa näyttäisivät olevan akateemisessa kuplassaan muhivat koulutetut naiset. Uudesta esilletulosta on vastannut Ylellä filosofi Elisa Aaltola, joka julistaa pidättäytyvänsä syömästä kalaa. Hän kaipaa yhteiskuntaa, jossa ei enää kalasteta.

Mitähän ne meistä ajattelee? Mitä sitä enää voisi syödä, jos ruoka kerran kommunikoi...


Nykypäivän tiedostavat piirit ovat täynnä mitä erilaisimpia dieettejä. On eri asteen kasvissyöjiä, vegaaneja ja ties mitä. Filosofin tehtävänä on tietenkin ajatella; siinä sivussa ei ole ihme, että pohtineeksi tulee myös, mitähän se kalakin mahtaa ajatella. Yhä uusilta eläinlajeilta on löydetty käyttäytymistä, joka vihjaa jonkinasteisen kommunikoinnin suuntaan. Täysin huolimatta vuosimiljoonien kehityskulusta ajattelun ammattilaiset keskuudessamme ovat tulleet siihen tulokseen, ettei lajimme iät ja ajat ravintona käyttämiä eläinlajeja sopisi pyydystää ravinnoksi. Itsensä eläimestä joksikin muuksi – joissain yhteyksissä jopa jumalankuvaksi – kohottanut apinalaji lienee unohtanut olleensa varhaisaikoinaan täysin samanlaista riistaa kuin säälimänsä saaliit. Luonto nyt vain sattuu olemaan rakentunut niin, että toinen saalistaa toista.

Murhenäytelmämme ydin on ollut tavaton menestyksemme eläinlajina. Olemme sopeutuneet lähes kaikenlaiseen ilmastoon ja ravintoon.Toisaalta emme ole mitään pandoja, jotka voisivat keskittyä bambuversojen jyrsimiseen. Meitä on liikaa. Vielä jokin vuosikymmen sitten puhuttiin nykyistä avoimemmin väkiluvun kasvun rajoittamisen tarpeesta. Nyttemmin tajuntaamme taotaan globaalia syyllisyyttä niidenkin ihmisten kurjuudesta, jotka on lähtökohtaisesti synnytetty oloihin, jotka eivät elätä nykyistä ihmismäärää tai huomattavasti pienempääkään. Yltiöhumanismi julistaa meidät vikapäiksi lähes kaikkeen muuhun kuin edesvastuuttomaan kestämättömien ja julmien uskonnollisten käsitysten sietämiseen.

Veganismikin on uskonnollistyylinen ääriliike, jonka noudattamisessa on tietenkin vivahde-eroja. Traagisimpia tapauksia ovat olleet esimerkiksi lemmikkikissojen ruokkiminen pelkillä kasviksilla, mitä sitäkin kuulemma ääritapauksissa on sattunut erittäin ikävin seurauksin. Oman ravintonsa rajaaminen aatteellisin periaattein on globaalisti etuoikeutetussa asemassa olevien aatteellinen valinta. Muualla on syötävä lähinnä sitä mitä tarjolle löytyy. Normaalioloissa yksilö toki saa itse päättää ruokavalionsa, mutta ulkopuolisten syyllistäminen näiden valinnoista astuu rajan ylitse.

Eläinperäisen ravinnon käyttämisen hyväksyminen on eri asia kuin pyynnissä käytetty, tuomittavan tarpeeton julmuus. Eläinten inhimillistäminen toki avaa potentiaaliselle syyllisyyspääomalle loputtomat kasvunäkymät. Jonkinlaisena ravintopoliittisena kriteerinä tarjoiltu päätelmä eläinten keskinäisestä kommunikoinnista ajaa meidät kuitenkin umpikujaan. On nimittäin päätelty myös kasvien aistivan. Niiden on sanottu ”haistavan, maistavan ja viestivän”.

Ihmisvihaajan ratkaisuna on yksinkertaisesti vain kuolla pois. Muiden kannalta olennaisinta olisi pyrkiä kohtuuteen, niin syntyvyyden, uskonnollisten tapojen kuin ruokavalionkin suhteen. Ympäristömyrkkyjen tuomat terveysongelmat, allergiat ynnä muut haitat ovat seurausta henkisestä välinpitämättömyydestä ja holtittomuudesta. Syyllisyyden pulma on, ettei se tartu niihin, joiden sitä tulisi kokea ja tukahduttaa ne, jotka harvoin ovat vaikuttamassa juurisyihin



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti