lauantai 13. toukokuuta 2017

Vanha mies on poissa


Kokemukseni juuri edesmenneestä presidentti Mauno Koivistosta olivat aina ulkopuolisen kansalaisen ristitiitaisia ja ihmetteleviä tuntemuksia. Vuosia hämmästelin hänen suosiotaan kansan parissa. Itse olen aina epäillyt henkilöitä, jotka vapaaehtoisesti luovuttavat pois omia valtaoikeuksiaan. Tuskin kuitenkaan monella nykypoliitikolla antaisi ego myöten myöntää virheitään niin kuin Koivistolla hänen todetessaan katuvansa toimiaan presidentin valtaoikeuksien karsimiseksi.


Edesmenneistä ei sopisi puhua arvostelevasti. Mauno Koivisto ei kuitenkaan ollut kuka tahansa. Kiistämättä hän osoitti kykynsä noustessaan vaatimattomista työläisoloista maamme poliittiseen kärkeen ja opiskellessaan pitkälle silloisissa oloissa työn ohella. Valitettavasti Euvostotaivaalle piirtyi lähtemättömästi juuri hänen toimintansa presidentti-instituution muuttamiseksi lähinnä operettitirehtööriä muistuttavaksi. Karvaana esimerkkinä kastroidun presidentin voimattomuudesta saimme taannoin seurata mitään aikaan saamattoman Stubbin pellehallituksen roikuttamista kasassa. Uusi valtiosääntömme on nimittäin tehnyt pääministereistä käytännössä erottamattomia, jota astuvat syrjään vasta itse toimeensa kyllästyessään.

Parlamentarismin ”vahvistaminen” on ollut termi, joka on toistunut yhä edelleen muisteltaessa entisen tasavallan presidenttimme uraa. On yhä uuden julistettu dogmia ”Suomen viemisestä Kekkosen ajasta Eurooppaan”. Traagista Suomen kannalta on ollut hakeminen Euvostoliiton vasallivaltioksi, mikä sittemmin on mahdollistanut poliittisten pyrkyriemme toimimisen Brysselin etu isänmaamme edellä. Todella järisyttäviä toimenpiteitä omasta rahasta luopumista myöten on sittemmin käsitelty ilmoitusasiana eduskunnassa. Kokonainen sukupolvi on jo siirtymässä poliittisen toiminnan piiriin ilman kokemusta ajasta ennen euvostovaltiota. Itse asiassa valtamedia uskollisena vallan sylikoirana on pyrkinyt uskottelemaan euvostovaltaa edeltänyttä aikaa varsinaisena eurooppalaisten kansojen vankilana. Tätä taustaa vasten on ollut kuvaavaa kansallisen identiteettimme hapertumiselle muun muassa se, kuinka muuan pikkupolitrukkimme nousi äskettäin esille ehdottaen presidentin viran avaamisesta muille kuin syntyperäisille suomalaisille aikana, jolloin kansalaisuuksia on myönnetty ennätysmäärä ja kaksoiskansalaisten todellista lukumäärää tuskin on annettu edes julki. "96 prosenttia Suomen kansallisuuden saaneista säilytti myös entisen kansallisuutensa".


Näin raflaavasti Mauno Koivisto totesi vuoden 1991 haastattelussa. Tuolloin tällainen toteamus vaikutti vähintään
jotenkin harkitsemattomalta kuluneen vuosisadan katkera historia taustanaan. Nyttemmin taakse päin katsoen emme
voi olla näkemättä idänkaupan romahtamista, Euvostoliiton ja Venäjän tosiasiallisen kauppasodan kurittaman nykyisen
idänkauppamme vaikeuksia jne. Aikanaan vallinneen kauhuntasapainon luhistumisella on ollut maailmassa dramaattiset
seuraukset. Neuvostoliiton romahdus jätti meidät Bilderbergin ja EU:n armoille.

Nyt on kuitenkin aika muistella poliitikkoa ja vaikuttajaa, joka oli uransa huipulla vanhan Suomen vaihtuessa Brysselin juoksupojaksi ja mallioppilaaksi avaten tien Ahon, Vanhasen, Kataisen, Stubbin ja Sipilän kaltaisille politrukeille. Suomeen muuttaneille inkeriläisille Koiviston muisto tulee varmasti olemaan omalla laillaan merkittävä. Koiviston epäonnistumisena on nostettu esille niin sanotun vahvan markan politiikan noudattaminen, vaikka tarkkailijan ajatus viivähtää siinä kysymyksessä, oliko kyseinen kriisi osa tarkoitushaluista, ylhäältä johdettua suunnitelmaa runnoa Suomen kaltainen itsenäisenä sangen menestynyt valtio Brysselin ikeen alle ja luopumaan taloudellisesta itsemääräämisoikeudestaan. Joka tapauksessa Koivisto edusti viimeisiä sodan käyneitä poliittisessa asemassa olleita ihmisiä, millä on ollut suuti merkitys arvioitaessa suhtautumista naapurivaltioihimme. Ylen Elävässä arkistossa on haastattelu vuodelta 1991, jossa Koivisto joutui jo puolustamaan Suomen kansaa kollektiivisia rasismisyytöksiä vastaan. Samalla välittyy kuvaa siitä vaarallisesta tilanteesta, jossa maamme oli Balttian maiden irtaantuessa Neuvostoliitosta. Meillä nykypäivän ihmisillä on tiedossa, kuinka prosessi eteni, mutta aikalaisilta tällainen tietämys luonnollisesti puuttui. Tämä on syytä pitää mielessä silloisia toimia arvosteltaessa.

Sinänsä on nykyään erittäin mielenkiintoista vertailla suhtautumista itsenäisyyttä havitelleisiin Balttian maihin ja euvostouskoisten itkupotkuja Brexit-Britanniaa kohtaan.

Kuten sanottua, viimeisinä vuosinaan Koivisto ilmeisesti koki menneensä liian pitkälle tietyissä toimissaan. Valitettavasti poliittinen nykyeliittimme tuskin noita pohdintoja kuuntelee eikä sille enää Bilderberg-Rothchild -akselilta varmaan vaihtoehtoja annetakaan.




1 kommentti: