maanantai 24. huhtikuuta 2017

Toinen kierros


Pankkiirit nostivat kanin hatusta puolustamaan liittovaltiota


Perinteinen oikeisto -vasemmisto -asetelma on ollut jo vuosia mennyttä määriteltäessä Euvostoliiton poliittisia kamppailuja. Globalistit ovat odotetusti omineet itselleen mielikuvan kaikesta kansainvälisestä toiminnasta ja tuominneet puheissaan kansallismieliset jonkinlaisiksi kellariin sulkeutuviksi rassukoiksi.

Valitaanko Galliassa Ranskan vai EU:n tulevaisuus?

Eräässä varhaisessa kommentissa ääntenlaskennan vasta alettua luonnehdittiin Emmanuel Macronia Obaman kaltaiseksi toivoksi ennen [enemmän kuin todennäköistä] pettymystä ja Trump-ilmiön kaltaista tulevaisuutta. Eri asia sitten on, voiko Ranskalla tai Euroopalla yleensä olla enää muutaman vuoden kuluttua mahdollisuutta kääntyä takaisin. Macronin nousu Le Penin päävastustajaksi osoittaa, kuinka tarkasti Brysselin sirkus on suurpankkiirien peukalon alla. Tiedetään nimittäin, että Macron on Rothschildin valinta täsmäaseeksi kansallismielisiä vastaan. Virallisesti hän on ex-pankkiiri, mutta kuka tietää mikä on totuus. Meidän suomalaisten tulisi muistaa Nokia ja tapaus Elop sekä epäilyt tämän myyräntyöstä täällä.

Vasemmiston rippeet ovat kerääntymässä suurpankkiirien juoksupojan taakse. Ylenanto kuvaili jo tammikuussa Macronia ”nyrkkeilevänä ex-pankkiirina”, joka pelottaa oikeistoa ja syö ääniä vasemmalta. Toimittelijat meilläkin jaksavat liturgian mukaan toistella, kuinka Le Pen käyttää hyväkseen pelkoa sivuuttaen sen paradoksin, että vasemmistolaisia kadunihmisiä paimennetaan nyt synkimmän rahavallan vaalikarjaksi aivan kuin jokin Rothchild välittäisi puupennin puolikkaan vertaa köyhästä ranskalaisesta tai eurooppalaisesta yleensä. 39-vuotiaasta Macronista ollaan yllättäen tekemässä jonkinlaista ihmemiestä, vaikka toki tunnustetaan hajoamassa olevan ja väkivallan yhä enemmän raastaman euvostoprovinssin johtamisen vaikeus. Euvostotaivaalla ensivaikutelma Macronista kuvastelee klassista patronus-klientti-suhdetta, jossa yksinkertaistettuna ilmaisten suojattijärjestelmän kautta taataan yhteiskunnallinen nousu palvelusten ja vastapalvelusten kautta.

Euvostoliitto kokonaisuudessaan on maattoman rahan projekti niin kuin kokemamme globaalit mullistukset yleensäkin. Sodat ja sotien välttäminen ovat liiketoimintaa. Olen toisissa yhteyksissä toistanut käsitystä, että mielikuva Brysselin kommuunista rauhanprojektina on silkka harha. Maailman todelliset johtajat Bilderbergien ynnä muiden käskynjakotilaisuuksien takana käyttelevät niin sotaa kuin valerauhaakin kuin pelinjohtajat kenttäpelaajia. Voiko kukaan väittää väkivallan raastamia eurooppalaisia katuja todelliseksi rauhaksi? Tahot EU-teatterin takana ovat saavuttaneet monin kerroin enemmän lainsäädännöllisen hivutuksen kautta kuin avointen sotatoimien. On luotu järjestelmä, jonka piiriin ihmiskarja kilvan juoksee. Saadessaan lopulta verotusoikeuden ja taatessaan lakiteknisen ylivaltansa euvostopiirit tavoittavat maalinsa. Tällä ratkaisevalla hetkellä on noussut estradille Le Pen, joka on tahtonut vetää ranskalaisten lapiot hiekkalaatikolta.

Rothchildin mies ylistää euvostolippua. Ranskalaiset valitsevat nyt itsenäisyyden ja Euvostoliiton välillä.

Macronin on sanottu pelottavan oikeistoa. Ilmaisu on paradoksaalinen ja kuvastelee tilannetta, kuinka ajastaan jäänyttä edellä mainittu oikeisto-vasemmisto -jaottelu onkaan. Samalla lyömäsana äärioikeisto menettää konkreettista merkitystään. Mikäli vanha oikeisto on mielletty vasemmistopiireissä ökyrikkaiksi rahvaanriistäjiksi, nykyään se ”oikeistolainen” ei tarkoita automaattisesti rikasta eturivin säätyläistä. Kansainvälisillä areenoilla jättiansioin mesova politrukki tai hallintoneuvosto-ohjus on usein nk. vasemmistolaisen puoluekirjan esille nostama, ja perikadon kirves niskassa pientä yritystään pyörittävä käsityöläinen tuomittu vanhan katsannon kautta oikeistoon. Jos joku tässä pelissä pelaa peloilla, se löytyy pankkiirien lakeijoina toimivista tahoista, jotka uskollisesti julistavat itsenäisen kansan muka sulkeutuvan vain omaan itseensä ja torjuvan kehityksen. Tuota mantraa olemme saaneet kuulla tänäänkin.

Täältä etäältä reunaprovinssista käsin herää väistämättä kysymys todellisesta pelonaiheesta. Kumpaa sitä oikeastaan pelkää enemmän: oman kansansa tulevaisuudesta ja puolustautumisesta puhuvaa naista vai niitä piirejä, jotka ovat välittömästi masinoimassa huligaaneja kaduille epäsuotuisan vaalituloksen alkaessa häämöttää? Kuvio on ehtinyt näkyä Britannian ja Yhdysvaltain lisäksi nyt siis Ranskassakin. Silti virallinen liturgia kehtaa yhä korostaa nimenomaan ”äärioikeiston” liikehdintää ja etsiä sitä.

On ollut liki liikuttavaa seurata, kuinka toimittelijat ovat ylistäneet Macronin etenemistä ensimmäisen erän voittajaksi. Paine Euroopassa ei kuitenkaan ole mitenkään helpottanut. Ranskan vaalien toisella kierroksella punnitaan kansan tahdon, propagandan ja vapaudenkaipuun suhde. Jonkinlaiselta fatalismilta ei kuitenkaan voi välttyä. Idealismi ja utopia romahtavat vasta viimeisellä rajalla. Eurooppa ei tule koskaan olemaan entisensä. On vain etsittävissä se pienin riesa.

* * *

 EDIT: Tämä kuvaa hyvin asetelmia...











2 kommenttia:

  1. Ihmiset uskovat näihin EU satuihin siksi, että isolla osaa kansasta on käsittämättömän vähäinen käsitys siitä kokonaiskuvasta miten maailmaa johdetaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan. Joukkoviestinten jouto-ohjelmat hukuttavat alleen kaikki vähänkin huomiota ansaitsevat dokumentit. Parhaaseen katseluaikaan tulee lähinnä nk. Tosi-TV:ä. Hämärrystä täydentävät muun muassa Ylen ideologein maustetut ja oikeinajatteluun piiskaavat niin sanotut ajankohtaisohjelmat.

      Elämme elokuvan maailmaa:

      http://www.leffatykki.com/elokuva/idioluutio

      Poista