torstai 16. maaliskuuta 2017

Itsetyytyväisyyttä ennen seuraavaa tragediaa


Euvostouskovaisilla taitaa olla nyt melkoinen krapula, ainakin puheista päätellen. Mielipidetiedustelujen uumoilema Geert Wildersin Vapauspuolueen voitto on sulanut äänestyksen toiseen tilaan. Multikultit pääsevät siis jälleen piirileikkiinsä heitä vedättävien muukalaisten kanssa. Brysselin establismentin itsetyytyväisyys pyrkii kuitenkin kätkemään taakseen, kuinka harhainen euvostovaltion ideologia ja usko universaaliin hyvyyteen tässä resurssitaistelujen maailmassa onkaan.

Seuraavat viikot tulevat olemaan sikälikin mielenkiintoisia, että voimme seurata euvostopiirien avoimia rajoja vastustaneiden tahojen reagointia vaalitulokseen. Alkavatko yleiset mellakat kautta suurkaupunkien, uhataanko tai toivotaanko Hollannin vaalien voittajaksi julistettu Mark Rutte tappaa. Ainakin ensi kommenteista on välittynyt sellainen käsitys, että Wilders on rehdisti tunnustanut jääneensä tappiolle – ainakin toistaiseksi. Voimme verrata käytöstä niin Brexit-äänestyksen kuin Yhdysvaltain vaalit hävinneen osapuolen käytökseen.

On totta, että ainakin meikäläinen valtamedia on pyrkinyt julistamaan Wildersin Vihtahoususta seuraavaksi. Nyt vaalihuoneistojen hiljennyttyä vihervasemmistosta on tehty Messiasta, joka olisi pelastamassa Eurooppaa. Mistä? Kautta mantereen on varttumassa politikointi-ikään sukupolvi, joka on ikänsä imenyt oppia Euvostovaltion autuudesta. Opin kulmakivi ja yhä uudestaan keskusteluissa esille nouseva argumentti on illuusio Unionista niin sanotun pitkän rauhankauden takaamisessa. Itse asiassa toisen maailmansodan jälkeen rikkiammutussa Euroopassa ei ollut tarkoituksenmukaista sotia. Kahinat alkoivat liki välittömästi niin Indokiinassa kuin Afrikassa, ja eurooppalaiset valtiot olivat niissä tiiviisti mukana. Nuoremmankin väen olisi syytä muistaa Balkanin tapahtumat aivan hiljattain. Erittäin aktiivisesti pyritään unohtamaan, että juuri moninaiset, keskenään ristikkäiset liittoutumat olivat mukana ajamassa kansakuntia toisiaan vastaan. Paljonko eroaa nykypäivän euvostoeliitin terävin, vaaleilla valitsematon kärki 1900-luvun alun kuningasperheistä ja rehentelevästä aatelista? Aikamme ideologian mukaan kuuluu ainoastaan korostaa hirmuista kansallismielisyyttä, jota ilman maailma muka olisi parempi paikka elää.

Kansallismielisyyttä liki maanisesti vihaava Euvostoliittokin on kompuroinut idänsuhteissa kahmien sieltä kahmalokaupalla vaikeuksia maille, joilla ei ole ollut syytä sorkkia esille vihanpitoa. Se on niin ikään ollut sotkemassa Välimeren ympäristössä demokratiakäsityksensä savuverholla länsimaisia talousetuja maissa, joita on pidetty edes jollain lailla kurissa vanhakantaisella, autoritaarisella hallintomallilla. Ei ole muka oivallettu, ettei kristillishumanistiselta pohjalta kummunnut oppi juurru täysin toisenlaisesta uskontopohjasta kasvaneeseen ympäristöön.

Todellisuudessa kansallismielisyydessä on kysymys etupäässä siitä, kenen tahdotaan toimivan missäkin isäntänä. Tietyllä tavalla on nyt paradoksaalista, että Turkin Erdogan on antanut Euroopalle oppitunnin tulevasta pyrkimällä masinoimaan Euvostovaltion alueelle tulleita alamaisiaan oman politiikkansa käsikassaraksi. Ateistiset teknokraatit kautta läntisen maailman aliarvioivat uskonnon voiman ja kirkonmiehet lahjoittavat kirkkojansa kilpailevan, pohjimmaltaan itselleen vihamielisen uskonnon harjoittamista varten. Näin tapahtuu aikana, jolloin kristinuskoa nujerretaan omilla syntysijoillaan – siis aivan tällä hetkellä eikä joskus keskiajalla! Eurooppalaisten sinisilmäisyydestä ovat yrittäneet varoittaa jopa Lähi-Idästä pelastautuneet oikeat pakolaiset. Oma esimakunsa tulevasta on jo ollut nähtävissä jo pakolaiskeskuskuksissa, joista kristityt on pitänyt pelastaa pois.


Multikultturistit eivät ole sen kummempia kuin äärifundamentalistit, jotka julistavat omaa oppiaan ainoana oikeana. Juuri he ovat tuoneet yhteiskuntaan mustavalkoiset asetelmat eivätkä kriitikot. Wildersin kaltaisten poliitikkojen nousu julkisuuteen on taudin oire, ilman selkeätä tarvetta vallitsevan valtaideologian suitsemiseen heitä ei olisi. Nyt hänen puolueensa on jo ilmeisesti toiseksi suurin, mutta vanhaa menoa pyritään Brysselin kabineteissa jatkamaan. Jos islamin ja monikultturismin ilmenemismuotojen arvostelu koetaan pelkäksi vihaksi, aikuiset ihmiset käyttäytyvät sangen infantiilisti. Keski-Euroopan tai Ruotsin muuttuminen väkivaltapesäkkeiksi on alettu hiljakseen hyväksyä – in facto. Sillä vastatoimiin ryhtyminen on opillisesti tuomittu tavalla, joka ei kenellekään asioita seuraavalle ole jäänyt epäselväksi.

Meidänkin valtiollisella, verovaroin ylläpidetyllä opinjakokanavallamme kirjeenvaihtajaksi tms kaiketi tituleerattu euvostototuuden äänitorvena tavan takaa messuava nainen hehkutti heti aamulla ”populismin tavoittaneen lakipisteensä”. Koska kriitikoilla on mantereellamme vastassa koko internationalistinen koneisto, joka Brexitin yhteydessä kompastui omaan ylimielisyyteensä, Hollannin tapauksessa jopa vaalitulosta lienee sitä taustaa vasten syytä hiukan epäillä. On silti välttämätöntä ilmaista kantansa sivistyneesti ja väkivallattomasti – toisin kuin euvostokiihkoilijat Britanniassa.

Oma lukunsa tarinassa on sitten se, kuinka Hollannin vaaleja on alettu välittömästi hyödyntää lähestyvien Ranskan vaalien valmistelussa. Valtamediamme käy samanlaista vaalitaistelua kuin Britannian tapauksessa, vaikka provinssissamme lienee sangen vähän äänioikeutettuja. Helsingin Sanomien kolumnisti on tarttunut teknistyvän maailman ongelmiin, automaatioon ja robotisaatioon. Sangen vastaansanomattomasti hän toteaa, etteivät entiset työt palaa. Vallan sylikoira antaa puudelinäänellään ymmärtää, että Yhdysvaltain Trump ja Ranskan Le Pen olettaisivat voivansa muuttaa suuren pyörän suunnan. Jos jäljellejääviä työpaikkoja pyritään turvaamaan omalle väelle ja estämään niiden valuminen tyystin ulkomaille, se kolumnistin mukaan olisi menetetyn henkiinherättämistä. Euvostoeliitti yhä lähes kutsuu paikalle väkeä, josta suurin osa on luku- ja kirjoitustaidotonta äidinkielelläänkin. Kuinka se porukka voisi koskaan huoltaa robotteja tai huolehtia viimeisistä yksinkertaisista töistä ohittamatta niin kutsutun ”positiivisen syrjinnän” kautta täällä ikänsä eläneet?

Euroopan painajainen ei suinkaan ole kohdannut omaa huippuaan. Euvostokansalaiset saavat toki ihmetellä niiden natsikorttien lentelyä, joita mies Turkista viskelee ympäriinsä. Ruotsi on tässäkin tapauksessa jo osoittanut, että Euroopan kansakuntia kuohitaan yksi toisensa jälkeen. Wildersiin on isketty poltinmerkki hänen puututtuaan puheissaan islamistien vaikutusvallan kasvuun. Erdoganin kaltaiset poliitikot ratsastavat kuitenkin juuri islamilla, joka poikkeaa omat perinteensä ja aatteensa rahalle ja globalisaatiolle uhranneiden, mukavuudenhalussaan degeneroituneiden eurooppalaisten taustasta tuoden mieleen hunnit kohdanneet rappeutuneet roomalaiset. Kun tulokkaiden lukumäärä väistämättä kasvaa ja muuttaa väestösuhteita, eurooppalaiset juhlat uhkaavat päättyä väistämättä. On jo käynyt ilmi, että sairaalloisen kunniankipeä mies Turkista saa loukata ja sättiä Eurooppaa mielensä mukaan. Hänellä on tankkeja ja hävittäjäkoneita ja uskonveljiä Euroopan suurkaupungeissa, joita toistaiseksi vielä hallitsevat ainakin muodollisesti vääräuskoiset, joiden rankallekin kohtelulle on löydettävissä tarvittaessa henkistä tukea paimentolaisuskonnon kirjoituksista. On myös nähty, että vastaanottajat ovat valmiita hyväksymään pitkälle meneviä myönnytyksiä kulttuurin nimissä. Mikäli Erdogan ei vielä saa Euroopalta haluamaansa, pian tulee joku toinen, sillä Bryssel itse jauhaa täkäläisiä kansoja hajalle.

Vihervasemmisto saattaa tällä hetkellä pullistella omaa ”erinomaisuuttaan”, mutta pelättävissä on aika, jolloin ei ole ketään jäljellä astumaan tilille henkisestä sokeudestamme.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti