tiistai 10. tammikuuta 2017

Sodan satuttamat


Tuli katsottua Dokumenttiprojekti Sodan murtamat. Sietäisi jokaisen katsoa, jotta ymmärtäisi sotaa käytävän sitten vielä vuosikymmenet aseiden vaiettua.

Haavoittunut suomalainen Vuokkiniemessa 1941
Kuva: SA-kuvat

Veteraanien lasten kertomukset ovat karua kuultavaa. Samalla ne selittävät paljon nykyisen Suomen luonteenlaadusta. Samalla tavalla toki kautta maailmansotien auraaman Euroopan vaikutukset ovat olleet ylisukupolvisia. Varmaan jokaisessa suvussa on ollut asioita, joista ei ole puhuttu, ainakaan kuiskauksia äänekkäämmin. Media nyttemmin on pitänyt huolta suuren kuvan esille tuomisesta eli että ensin sodassa olleita halveksittiin ja vasta viime vuosina arvostus on noussut. Enimmäkseen aivan liian myöhään.

Sodissa tiivistyy ihmisen pahuus. Valitettavasti ilkeämielisyyttä, vihaa ja toisen halveksimista ei voi riisua yltään ahdistavan epämukavan takin lailla. Syyllisyys jahtaa ihmistä niin kuin dokumentissa kuvattua sotilasta, joka oli paininut henkensä edestä viimein puukottaen vastustajaansa, jonka joukkueenjohtaja sitten lopulta ampui. Oman kuolemansa vaivoin välttänyt siis kantoi huonoa omaatuntoa siitä, ettei ollut ottanut vastustajaansa vangiksi. Epäröinti olisi varmasti tiennyt omaa menehtymistä. Vaikuttava oli myös erään sodanjälkeisen lapsen kuvaus siitä, kuinka rääväsuu oli haastanut sotainvalidi-isää tappeluun.

Noidenko vuoksi mä oon tapellu?

Vaikuttava kertomus menneiltä vuosikymmeniltä jäisi merkitykseltään torsoksi ellemme pysähdy miettimään tuota kysymystä. Kenen vuoksi sodimme? Sotia käydään jatkuvasti. Meilläkin on havaittavissa suoranaista sotahysterian lietsomista. Toinen maailmansota oli vielä tietyssä mielessä ”puhdas” sota, koska vastapuolelta oli selkesäti osoitettavissa aate, jota vastaan käydä ja vapauttaa miehitetyt maat. Nykypäivänä pankkiirien valta on entistä selkeämpi, valuuttakurssien hallintaa ei edes yritetä enää salata. Entistä paljaammin sodat ovat nyt pankkiirien sotia.

Yhdysvallat on viime vuosina ollut etunenässä sorkkimassa muun muassa Lähi-Idän diktatuurimaiden hallintoja päätyen loputtomiin sotiin. Irakista ei tainnut löytyä niin kutsuttuja joukkotuhoaseita, vaikka arvovaltaisilta tahoilta niin etukäteen väitettiin. Gaddafi piti kaataa, vaikka jonkinlainen kauhun tasapaino Libyan ja lännen välillä oli jo löytymässä. Samalla tolkuton määrä amerikkalaisia on vammautunut aivan yllä mainitun suomalaisdokumentin tapaan. Muistan hyvin amerikkalaiselokuvan kymmenen vuoden takaa, In the Valley of Elah, jossa Tommy Lee Jonesin esittämä eläkkeelle jäänyt sotilaspoliisi päätyy selvittämään sotaveteraanipoikansa kuolemaa. Kyseinen elokuva on karuimpia koskaan näkemiäni amerikkalaiselokuvia. Siinä uurteet näkyvät säälittä väsyneen oloisen Jonesin kasvoilla hänen liikkuessaan nuhraantuneessa lähiössä yhdysvaltalaisen sotilasalueen takamailla. Kaukana ovat keskivertoisen jenkkileffan siloitellut maisemat alettaessa kuvata keikan toisensa jälkeen Lähi-Itään tehneiden sotilaiden ja näiden perheiden kurimusta.

Tylynä leikkauksena viime päiviin voimme pitää uutisointia Floridan ampujasta. Entinen sotilas oli kotiutunut vasta viime vuonna. Sivulliset etäällä tuskin koskaan saavat tietää tapahtumien kaikkia osasia, mutta sotilastausta kertoo jo paljon. Yhdysvalloissakin on lukemattomia veteraaneja, jotka kysyvät, kenen vuoksi he lopultakin ovat tapelleet kaukaisella aavikolla. Yhtään sinänsä hyväksymättä diktatuurimaiden sortotoimia niissä vallinneita ankaria olosuhteita on voinut ymmärtää sikäläistä kulttuuritaustaa vasten. Ei tarvitse kuin vilkaista Libyan, Syyrian, Irakin ja Afganistanin nykyistä tilannetta pohtiakseen niin sanotun demokratian pakkosyötön mielettömyyttä. Rahamiehet eivät tietenkään ole olleet niin tyhmiä, että olisivat luulleetkaan arabien ryhtyvän kristillisistä arvoista pohjaavan demokratiakäsityksen tukijoiksi. Heillä ovat olleet mielessään muun muassa Irakin öljyvarat. Demokratiahössötys on ollut typeriä Hollywood-näyttelijättäriä ynnä muita älykköinä itseään pitäneitä varten.

Likaisen työn ovat tehneet ne, joilla ei ole ollut varaa olla lähtemättä sotaan sekä tietenkin jotkut, jotka ovat kuvitelleet lähtevänsä sankaritekoja tekemään.

Sotiminen suorittavalla tasolla on primitiivireaktiota paljaimmillaan. Suhtautuminen taisteluissa niin henkisesti kuin fyysisesti vammautuneita kohtaan puolestaan edustaa raa´alla tavalla ihmiskunnan suorituskeskeistä aatemaailmaa. Vaikka vertaaminen nykyiseen työelämään saattaa tässä yhteydessä kalskahtaa kornilta, monta kertaa on noussut mieleen, että moderni työelämä on täyttä henkistä sodankäyntiä, jossa arvoton rivityöntekijä säälittä muserretaan. Kansat ja kansanryhmät kamppailevat kiihtyvällä tavalla resursseista ja työtilaisuuksista. Samalla kelpaamattomat joutuvat armottoman painostuksen ja syyllistämisen kohteiksi, vaikka juuri heidät on ilman omaa syytä kehityksen nimissä siirretty ennen aikojaan pois sorvin ääreltä. Viimeisellä rajalla odottaa sitten avoin konflikti, fyysinen lihamylly.

Sodan murtamat on syytä katsoa tarkalla silmällä ja korvalla. Etenkin on syytä esittää tärkeä kysymys siitä, kenen asialle meitä ollaan valmiita seuraavaksi houkuttelemaan. Sota ei ikinä lopu aseiden vaietessa. Se jatkuu viimeiseen hengenvetoon.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti