Uuden Euroopan rumat kasvot

Kerro kerro kuvastin, mikä on mantereista kaunehin, tuntuvat Brysselin politrukit kyselevän. Vielä viitisentoista vuotta sitten ruusunpunaiset fantasiatarinat Euroopan yhteisestä taipaleesta saattoivat mennä lävitse muillekin kuin lapsenuskoisimmille idealisteille. Nykyään integraation perään huutavia voi epäillä oitis omien henkilökohtaisten palkkiovirkojen metsästyksestä. Mantereemme on kiihtyvästi kehitysmaalaistumassa.

Viime vuoden syyskuussa Die Zeit kyseli, mitä saapuneiden pakolaisten kanssa sitten oikein tehtäisiin ja
miten paljon heitä lopultakin on tulossa. Kuluneen runsaan vuoden aikana tilanne ei ole ainakaan yhtään
selkiytynyt. Tulijoiden virtaa on paikoin onnistuttu tulppaamaan, mutta ehtymisen merkkejä ei suinkaan
ole näkyvissä. Tällä menolla tulevaisuuden Euroopalla on kahdet, jyrkästi erilaiset kasvot: toisaalla
tarkasti rajatut menestyjien asuinalueet ja toisaalla yhä laajeneva kehitysmaa.

Yksi toisensa jälkeen ovat Euvostojärjestelmän ja etenkin sen avointen rajojen vastustajien uhkakuvat tihkuneet myös sylikoiralehdistön tunnustamiksi. Vielä jokin aika sitten tietty kansanosa kilpaili keskenään esittäessään toinen toistaan houkuttelevampia kutsuja Eurooppaan saapuville. Tarkkailija saattoi jo silloin ounastella kuntien joutuvan vaikeuksiin pyrkiessään eturiviin muukalaisten vastaanotossa aivan kuin valtion rahoitus olisi ehtymätön rahahana. Jos päättäjien mieleen oli uhkaavasti nousemassa epäillys seuraamuksista, esiin nousi niitä kellokkaita, jotka empimättä vaativat valtiolta lisää rahaa. Vaikka vaikeudet asiattomien ihmisten maastapoistamisen suhteen ovat olleet hyvin tiedossa, vielä kesällä 48 kuntaa julisti ottavansa vastaan kaikki niille osoitetut turvapaikanhakijat. Kyse on siis ollut nimenomaan turvapaikanhakijoista – ei edes oleskeluluvan saaneista - ,joten tyhmemmänkin olisi tullut oivaltaa, että käsiin oli jäämässä tolkuton määrä Musta Pekka -kortteja.

Tänään muun muassa Kainuun Sanomat valittaa irakilaisen Omar Widad Abdulwahidin ja hänen kaltaistensa asemaa heidän pelätessään joutuvansa kadulle. Järjestelmä on osoittanut täydellisen epäonnistumisensa sallimalla sellaisen ihmisjoukon syntymisen, joka saattaa pahimmillaan ainakin kaksi vuotta odottaa lopullista päätöstä tilanteestaan. Lisäksi kuntien perustuslakiin kirjattu vastuu jatkuu hamaan maailman tappiin kaikista paikkakunnalle eksyneistä.

Ajatus on sinsänsä kaunis, muttei tästä maailmasta. Valtion ensi sijainen tarkoitus on turvata ja luoda edellytykset omien kansalaistensa selviytymiselle. Sitä ei ole edes luotu koko maailman ylläpitämiseksi omien kansalaisten toimeentulon kustannuksella. Se ei tarkoita, ettei jokaista akuutin hädän alaista tulisi auttaa. Muukalaisten päästäminen Eurooppaan ENNEN heidän tilanteensa selvittämistä tulee osoittautumaan Euvostoliiton kohtalokkaimmaksi virheeksi. Idealismilla ei hallita valtioita, vaan synnytetään kaaosta ja väkivaltaa. Heikoimpien suomalaisten aseman kurjistamista on hankala perustella haalimalla ihmisiä mantereen ulkopuolelta. Kuka ottaa poliittisen vastuun yhteiskuntarauhan lopulta murtuessa? 

Kyse rauhan romahtamisessa ei nimittäin ole jos vaan kun.

Olen monta kertaa kirjoittanut modernin yhteiskunnan tarvitsevan pikemminkin vähemmän ihmisiä kuin keinotekoista, pääosin oppimattoman väestönlisäystä. Parempaa tulevaisuutta hakevien näkökannalta etsiytyminen uusille alueille on täysin luonnollista toimintaa, mutta hallitsemattomana ja jopa rohkaistuna se ajaa vastaanottavat yhteiskunnat kaaokseen ja tuhoon. Samalla se nyhtää pois viimeisenkin toivon lähtömaiden tilanteen parantamisesta. Jäljelle jäävät vain heikot, avuttomat sekä ne, jotka yhä tahtovat tappaa ja sotia joutumatta edesvastuuseen.

Brysselin ja Strasbourgin kullattujen vesihanojen ja pompöösien palatsien äärestä suuren tilipussin turvin kelpaa julistaa integraation ja liittovaltion sanomaa kuoleville kansakunnille, jotka ovat menettämässä isiensä ja äitiensä uskon ja kansallisperinteen. Suvaitsevaisto pyrkii yleensä asiasta puhuttaessa runttaamaan keskustelun matalaksi tiukkaamalla esimerkkejä uhatusta kulttuuriperinteestä. Kyse ei kuitenkaan ole yksittäisestä teosta tai kautta Euroopan samankaltaisesta prosessista. Paremminkin kehitys ilmenee tulijoiden yliymmärtämisenä, vieraskoreutena ja omien perinteiden hylkäämisenä, ”jotteivät tulijat loukkaantuisi”. Asetutaan itse muutosvelvoitteen alle, vaikka nimenomaan tulijoiden vastuulla olisi sopeutua olosuhteisiin, joihin he ovat saapuneet. Lähinnä julkisuuteen ovat nousseet miltei klassikoiksi jo kohonneet kiistat suvivirrestä tai joulu-sanan käytöstä eri yhteyksissä. Sinänsä vielä osin pieninä nyansseina ne ovat oireita isommasta kuviosta eli miten ja kuinka syömme, pukeudumme tai mitä ravintoa tuotamme ja mitä asioita pidämme tärkeimpinä.

Syyskuussa 2015 brittilehti Guardian uutisoi suuri-
eleisesti maahanmuuttajien ja pakolaisten puolesta.
Jälkeen päin on hyvin nähtävissä, kuinka kampanjointi
ajoi Brexitin asiaa.

Kesän tapahtuma Euroopassa oli Brexit, jota idealistit ja euvostouskovaiset pitivät viimeiseen asti niin epätodennäköisenä, että he ovat viikosta toiseen jatkaneet sen kyseenalaistamista puhumattakaan brexiteerien halventamisesta ja heidän oppineisuutensa aliarvioimisesta. Britannian viime vuosikymmenien etninen myllerrys ei tietenkään ole vain Euvostoliiton syytä, mutta Brysselin alamaisuus tietyin lievennyksinkään ei ole mitenkään edesauttanut sikäläisten vaikeuksien käsittelyä. Brexit-tuloksen jälkeen globaalistit, lähtökohdiltaan etuoikeutetut euvostoalamaiset ovat olleet huolissaan ja peloissaan omien työskentelymahdollisuuksiensa tulevaisuudesta Britanniasta, vaikka käsi sydämellä sikäläisten viranomaisten tuleekin turvata etupäässä brittien oma työllisyys. Niin pitäisi Suomenkin hallituksen kantaa huolta suomalaisista ja saksalaisten saksalaisista.

Brexitin ymmärtämiseksi täytyisi edes tunnustaa se etnisuskonnollinen kaaos, johon Britannia on päätynyt. Vielä vuosi sitten lähinnä vain sosiaalisessa mediassa ja vaihtoehtokirjoituksissa välitettiin tietoa sharia-lain rantautumisesta Britanniaan. Muutamissa kuukausissa asia on murtautunut lävitse jopa Helsingin Pravdan sivuille. Huomio kiinnittyy etenkin siihen tietyille piireille kiusalliseen toteamukseen, kuinka huonosti mainittu oikeusjärjestelmä soveltuu Eurooppalaiseen perinteeseen ja eurooppalaisiin käsityksiin ihmisyydestä. Britanniassa on kuulemma ainakin 30 ellei jopa 85 sharia-tuomiosistuinta. Mikäli valtion tunnusmerkkeihin luetaan lainkäyttövalta, sinne on rakentunut oma valtio toisen sisään. Ei liene hankala otaksua, etteivät sharian perään vannovat järin vakaasti kunnioita länsimaisia oikeusperinteitä tai -käytäntöjä. Erityisen noloa modernien ihmisten kannalta lienee se avoin vihamielisyys naisia kohtaan, jota tuo ajattelutapa edustaa.

Calais on juuri tällä hetkellä huomion keskipisteessä, koska Ranskan on täytynyt ryhtyä toimenpiteisiin niitä tuhansia ja tuhansia laittomia siirtolaisia kohtaan, joiden Euvostoliitto on sallinut kokoontua juuri Britanniaan pääsyä varten. Väkivalta ja väärät identiteetit ovat olleet paikan käytäntö. Mitä olisi seurannut, jos tuo joukko kokonaisuudessaan olisi esteettä päässyt kanaalin ylitse?

Calais on paikka, jossa Euroooan uusia kasvoja muovataan rankalla kädellä. Sitä on voinut seurata
reaaliajassa kuin tosi-tv:ä ikään. Ikävä vain on, että tätä ohjelmaa ei voi sulkea vastaanottimen
katkaisijasta.

Islamisaatio muuttaa Euroopan vanhojen kulttuuri-
kaupunkien kasvot perusteellisesti. Viranomaiset

ovat vaikeuksissa yrittäessään valvoa moskeijoita
ynnä muuta tulokkaiden toimintaa.

Suomella on tärkeä valinnan paikka suhtautumisessa Helsinkiin kaavailtuun jättimoskeijaan. Mannermaalla ja Britanniassa juuri moskeijoiden on todettu olleen kiihotuksen ja ssopeutumattomuuden tukipilareita. Kärjistäen voi todeta, että muukalaiset perustelevat saapumisensa sellaisen käytännön seurausten pakenemisella, jota he alkavat heti uuteen asuinmaahansa tahdottomien myötäilijöidensä tuella rakentaa. Kuppikuntien väliset uskonnolliset riidat vain odottavat syttymistä. Italiasta on kantautunut tietoja levottomuuksista, jotka ovat seuranneet viranomaisten pyrkimystä sulkea pieniä moskeijoita, joiden välittämää sanomaa ei ole voitu valvoa. Nähtäville on levinnyt hätkähdyttäviä kuvia muslimeista rukoilemassa joukoittain vanhojen eurooppalaisten kaupunkien aukioilla.

Pommien, palavien autojen, pahoinpideltyjen ja raiskattujen naisten Eurooppa on se todellinen perintö, jota pankkiirien renkipojat ja piiat eli euvostopoliitikot ovat tarjonneet lapsilleen. Milliäkään ei ole lähestytty mannertamme reunustavien alueiden hävitykseen syypäiden asettamiseksi edesvastuuseen tai sotien syiden oikaisemiseksi. Päinvastoin, Brysselin agendaa vastustelevia kohtaan on nostatettu raivoisia mediakampanjoita.