keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Soittaako Eurooppa oman tuhonsa kelloja?


Siviilejä täynnä olevan kaupungin pommittaminen on tietenkin tragedia, joka pysäyttää. Silti väistämättä alkaa pohtia, kuinka paljon Eurooppa kolistelee kellojaan oman huonon omantuntonsa rauhoittamiseksi tai vaientaakseen alitajuisesti omien virheidensä kohtaamisen tuskaa.


Kaikki merkit viittaavat siihen, että Euroopassa
joudutaan tulevina vuosina soittamaan kelloja monta
kertaa tulevien uhrien muistoksi yhteiskuntien
alkaessa murentua.
Aatteellisen, tunnepitoisen ideologian yhdistäminen politiikkaan on äärimmäisen vaarallista. Meillä on päässyt etenkin feministien vaikutuksesta vallalle ajatus, ettei uskonnon luonteella tai eri kulttuureilla olisi toisistaan poikkeavia seurauksia. Puhuminen roduista on joutunut samaan kategoriaan sellaisten kiellettyjen sanojen kuin neekeri joukkoon. Vaikka eri uskontojen kirjoitetuista käskykokoelmista on selkeästi luettavissa toisistaan poikkeavat käsitykset niin yksilönvapauksista kuin valtion roolista, monikulttuurisuuden nimissä on liputettu suuren kansojen yhteisön, liittovaltion nimiin. Samalla on runnottu läpi käsitystä, ettei eri kansoilla tai ihmisryhmillä olisi keskenään erilaisia peruskäsityksiä elämästä.

Ylenannon uutiset kirjoittivat vielä vuosi sitten niin kutsutusta Arabikeväästä liki ylistävään sävyyn. Toki oli jo havaittavissa kiistämättömiä seuraamuksia, kuten Egyptin yhteiskunnallinen kehitys tai Libyan Gaddafin päätyminen kuolemaan viemäriputkeen. Eri tapauksissa on tarkkailijan mieleen noussut, kuinka mielettömästi länsi on ollut syöksemässä alas Lähi-Idän yhteiskuntia koossa pitäneitä voimia. Etenkin Libyan hallinnon murskaaminen on jälkikäteen osoittautunut Euroopan kannalta kohtalokkaaksi. Olihan Gaddafin valtakunta Afrikassa merkittävä vierastyöalue ja tulppana siirtolaisten tiellä kohti Eurooppaa [EU sätkii Välimeren aalloilla].

Ajaessaan lännen etuja talouspolitiikassa idealistimme ovat varmasti osin tietämättään päätyneet melkoiseen irvikuvaan omista ihanteistaan.

Gaddafin mukana kaadettiin etenkin hänen ajatuksiaan, jotka hän esitti nk. Vihreässä kirjassaan. Niiden eritteleminen olisi oman tekstinsä aihe. Otetaanpa tässä esille kuitenkin kaksi lainausta netistä.


Gaddafin ajatuksia lähes kaikilta elämänalueilta rintaruokinnasta sukupuolten yhtäläiseen ihmisyyteen on opetettu lapsille 8-vuotiaasta alkaen.

Vallankumouksen aikana Vihreitä kirjoja poltettiin kasoittain, mutta Tripolin kirjakaupoissa niitä on edelleen läjäpäin – vaikkakaan ei myytävänä.
Vihreä kirja oli tuhoisa Libyalle”, sanoo Al Jazeeran haastattelema englanninopettaja Abdu Majid. ”Se johti maan nykyiseen kammottavaan tilaan. Kaikki, mitä Gaddafi kirjoitti, oli suurta valhetta.”
Yksi Gaddafin teeseistä on, että molemmat sukupuolet ovat ihmisiä.

Magneettimedia kertoo julkaiseensa osissa käännöksen Vihreästä kirjasta.


On yleistä, että hallinto edustaa todellisuudessa vain pientä yhteiskunnallista vähemmistöä. Kun äänistä kisailee useampi kuin vain kaksi ihmistä, voi johtoon lopulta nousta ihminen, jota alle 50 prosenttia kansasta kannattaa. Ja tätä kutsutaan demokratiaksi! Todellisuudessa kyse on naamioidusta diktatuurista.
Maailmaa johtavat nykyään hallitukset, joilla on todellisuudessa vain pienen väestönosan mandaatti. ”Kansanvallat” ovat todellisuudessa harvainvaltoja.”


Kansalaisella on oikeus ilmaista mielipiteensä, olivatpa hänen ajatuksensa kuinka hulluja tahansa. Myös erilaisilla yhteisöillä on oikeus sananvapauteen.

Yhteiskunta koostuu yksilöistä ja erilaisista yhteisöistä. Ne edustavat itseään, eikä niiden toiminnan tai puheiden pohjalta voi tehdä pitkälle meneviä yleistyksiä koko yhteiskunnasta.

Yhteiskunta ilmaisee itseään lehdistön ja muiden mediojen kautta. Lehdistö ei siis edusta ihanteellisessa tilanteessa vain tietyn yksilön tai yhteisön intressejä, minkä vuoksi median yksityisomistus ei ole perusteltua.

Useimmissa maissa sanomalehdet edustavat yksityisten omistajiensa näkemyksiä (vaikka lehdistö väittäisi pyrkivänsä objektiivisuuteen). Tällaisessa järjestelmässä olisi valehtelua väittää, että media antaa äänen koko yhteiskunnalle.

Muistan kyllä, että Libyan hallinnon edustajia pidettiin aikanaan sangen arrogantteina toimijoina. Ketkä sitten kirjoittivat Libyan johtajan sukulaisten öykkäröinneistä Euroopassa? No, läntinen lehdistö tietenkin. Tuskin jotkut saudiprinssit sen länsimaalaisemmin käyttäytyvät, oletan. Olen monta kertaa mielessäni ihmetellyt, miksi Gaddafi piti kaataa juuri hänen alkaessaan saada jonkinlaista synninpäästöä kansainvälisillä kentillä. Meillä muun muassa Elisabeth Rehn oli avoimen katkera, ettei Suomi osallistunut aktiivisesti Libyan ristiretkeen. Tuolloin kirjoitettiin muun muassa, että ”entinen puolustusministeri Elisabeth Rehn (r) arvosteli lauantaina Ylen Ykkösaamussa sitä, että Hornetien lähettämättä jättämistä ei ole perusteltu kunnolla. Rehn epäili syyksi sitä, että vaalit ovat tulossa. Samoilla linjoilla oli entinen pääministeri Matti Vanhanen (kesk) Suomen Kuvalehdessä.”

Kun risteilyohjukset moukaroivat Irakia tai länsi pommitti Libyaa, eivät kellot täällä kumisseet. Libyassakin seurauksena oli täysi kaaos. Syyriassa britit ja jenkit ovat saaneet rauhassa touhuta. Tukea on jaeltu epämääräisille ryhmittymille kunhan nämä vain ovat vastustaneet Assadia. Turkin kaksoisrooli suhteessa Syyrian islamisteihin on julkinen salaisuus. Lähi-Idässähän on suosittu taktiikka, että alakynnessä oleva osapuoli kätkeytyy siviilien joukkoon hankiakseen länneltä kallisarvoista uhripääomaa.

On jopa sanottu Syyrian Assadin hallinnon olleen ainoita alueen toimijoita, jotka ovat suojelleet uskonnollisia vähemmistöjä niin kuin kristittyjä. Kirkkojemme kellot kumisevat uhreille, joita syntyy lännen ja Turkin tukemien kristityille vihamielisten tahojen piileskellessä siviilien joukossa. Turkin Erdoganin toimien islamin korostamiseksi maassaan pitäisi jo osoittaa, millaisia voimia länsi on ollut vapauttamassa niin Irakissa, Libyassa kuin Syyriassakin. Egyptikin on ollut oman ääriuskonnollisuutensa kourissa Mubarakin kaaduttua. Niin sanottua demokratiaa on koetettu kantaa vuotavalla ämpärillä kaivoihin maissa, joiden kulttuuri tai uskonto eivät ilmeisesti ole yhteensopivia länsimaisen demokratiakäsityksen kanssa.

Ongelman esille tuoneita Puolaa ja Unkaria on Brysselin taholta viime aikoina ryöpytetty ankarasti, vaikka turvallisuustilanne esimerkiksi Brysselissä viimeisen vuoden aikana liki romahtanut.

Eurooppalaisille kouriintuntuvin seuraus Lähi-Idän ja Afrikan kaaoksesta muukalaisväestön ehtymätön virta ennestään työttömyyden kyllästämille markkinoille. Pääkirjoituksia myöten kirjoitetaan, kuinka maailmanlaajuinen työvoimapula ilmenee erityisosaajien puutteena. Valtaosa alkuperäisväestöstäkään ei kykene enää täyttämään työnantajien vaatimuksia. Poukkoileva koulutuspolitiikka ei pysty tuottamaan tarvittavaa osaajajoukkoa. Työvoimassa on joka tapauksessa aina kyse ihmiselämästä. Tarvittavien taitojen omaksuminen vaatii aikaa ja sillä on kaikkineen omat rajansa. Ihmistä ei ole luotu kvartaalitaloutta varten. Nykypäivänä voi olla vain kateellinen entisaikojen käytäntöön valmentautua koko ikänsä esimerkiksi jotain käsityöläisammattia varten. Taito kehittyi vain ajan kanssa. Valmiina eilen -tyyli on ihmisen esineellistämistä pahimmillaan.

Siirtolaisongelma yhdistettynä pakolaisliikehdintään on pahinta, mitä omassa murroksessaan kouristelevalle Euroopalle voisi tällä hetkellä tapahtua. Ellei kehitystä saada käännettyä toiseen suuntaan yhteiskuntarauha tulee väistämättä romahtamaan eri puolilla mannertamme. Puheet insinööreistä ja lääkäreistä ovat järkyttävä klisee. Muukalaisista valtaosa on lähes luku- ja kirjoitustaidottomia omalla äidinkielelläänkin. Lähtömaat sitä paitsi tarvitsisivat oman koulutetun väestönsä. Suuri tulijamassa on juuri kaikkein vaikeimmin sopeutuvia ja työnantajien vähiten tarvitsemia. Lisänä tulevat vielä uskontojen ja kulttuurien erot. Hiljattain Norjasta kantautui puheita joulu-sanan korvaamisesta jollain muulla ”tulijoita vähemmän loukkaavalla”. Meillä itsellämme on ollut suvivirsi-kohu. Moniavioisen kulttuurin marssiminen yksiavioisen käytännön ympärille rakentuneisiin yhteiskuntiin ilmenee omine hankaluuksineen esimerkiksi yksilön statuksen määrittelemisessä. Kiihkoisen monikulttuuriaatteen arvosteleminen tahdotaan teilata vihapuhe- ja rasismisyytöksin, joiden ympärille kyhätään kiireellä omaa rikoslainsäädäntöään vailla selkeätä itse rikoksen määrittelemistä.

Olen jo aiemminkin kirjoittanut alueen uskonnollisista jännitteistä [Kun kristittyjen kodit palavat...]. Yhtään siis vähättelemättä Aleppon kärsimyksiä joutuu pakosti pohtimaan, mitä tarvitaan kellonsoiton kaltaisten reaktioiden laukaisemiseksi. Miksei tapuleissa ole kumissut Lähi-Idän tuhottujen luostareiden tai vainottujen seurakuntien tueksi? Jossain keskustelussa on mainittu sikäläisiä seurakuntia luonnehditun halveksivasti ”Putinin kirkoiksi” tms. Mikäli todella niin on, meidän eurooppalaisten suhtautuminen uskontoihin on jotenkin kieroutunutta ja itsetuhoista. Euvostoliiton kumppani Turkki ei vieläkään tunnusta sadan vuoden takaisia etnisiä rikoksia armenialaisia [Turkkilainen teurastamo] tai kreikkalaisia kohtaan. Aleppon tapahtumat niin kuin kaaos muuallakin tuolla seudulla on seurausta pyrkimyksistä kaataa hallintovalta. Samalla avataan ovea entistä brutaalimmalle tavalle hallita niin kuin Libya on osoittanut. Arabeista ei tehdä sormia näpsäyttämällä demokraattisia, hillittyjä länsimaalaisia. Ehkä he eivät sitä edes halua. Enemmän kuin syyrialaisuhrien hirvittävää kohtaloa kirkkojemme kellot tuntuvat tarkkailijan mielessä kumisevan Euroopan omaa kohtaloa valta- ja talouspoliittisen pelinsä seurausten keskellä.

Oli miten oli, syvenevässä suomalaisessa syksyn harmaudessa kajahtelevat kuitenkin Kallion kirkon kellot. Itse kukin voi sisällään pohtia kenelle tai mille ne lopulta soivatkaan:






2 kommenttia:

  1. Kallion seurakunnan jäsenenä sanoisin, etteivät ne kellot ketään tappane.

    Aleppo lienee ollut tämän sodan ajan suurimmaksi osaksi hallituksen käsissä. Siis kapinallisryhmien piirittämänä. Ei aiemmin siviilien hädästä juurikaan huolta maailmalla kannettu.

    Ulkopuolisten sekaantumisen vaikutus sisäisiin kamppailuihin näyttää olevan sotaa ja kurjuutta pitkittävä, olivatpa erilaisten "auttajien" aikeet miten vilpittömät tahansa. Ulkopuoliset intressit saattavat olla koko sodan taustalla.

    Suomen sotiessa itsensä kanssa, kohta sata vuotta sitten, oli ulkopuolisilla silloinkin lusikkansa liemessä. Onneksi ulkopuolisten vaikutus jäi lyhytaikaiseksi, koska puna-Venäjällä oli tarpeeksi tekemistä omien 'valkoisten kenraaliensa' kanssa ja Saksa oli häviämässä I maailmansodan lännessä - ehtien sitä ennen kuitenkin tehdä "punaisten" aikeet tyhjiksi Suomessa, ja ajaa Ruotsin joukot tiehensä Ahvenanmaalta.

    Suomen rauhoitti lopullisesti lyhyeksi jääneen sodan aiheuttama välitön nälänhädän uhka, mikä pakotti Suomen hattu kourassa "Setä Samulin" syliin. Apua tulikin; pari ehtoa piti täyttää: saksalaisen kuninkaan sai unohtaa ja poliittiset vangit eli vankileireillä oleva työväki piti vapauttaa.

    Toivottavaa on, että suurvallat pääsisivät nopeasti sopuun Syyriassa; tai sitten Assad voittaa - parempi sekin kuin sodan jatkuminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikuttaa vahvasti, että nyt sata vuotta edellisen veljeskahinan jälkeen kasataan uusia aineksia seuraavaa rettelöä varten ja ollaan sitoutumassa ulkomaisiin konflikteihin tavalla, joka muistuttaa Euroopan maiden ajautumista I maailmansotaan.

      Ettei nyt vain kansainvälisyyshuumassa maalattaisi itseämme nurkkaan...

      Poista