tiistai 13. syyskuuta 2016

Viime päivien sairaskertomus


Kuluneen viikon uutisanti on entisestään syventänyt tietoisuutta aikamme jakomielitautisuudesta. Koko tunnettu elämämme natisee liitoksistaan. Silti osa meistä elää kuin mitään ei olisi tapahtunut tai kehitys rullaisi raiteilla kuin entinen VR.

MORAALISEN YLEMMYYDEN JULISTUS
Pöyhkeä idealistinen idioluutio on saanut
uuden ilmentymänsä, josta voisimme vaikka
käyttää nimitystä tervoilu, pidäkkeetöntä
syyllistämistä ja virheiden korjausta
silloin kun siihen vaivaudutaan eli harvoin.
No niin, tuskin kukaan välttyi viikonloppuna huomaamasta, että suuri ja mahtava valtiollinen Oikeinajattelija ja mahtimietteiden Vantaanjoki eli Yle täytti vuosia. Toki oli liki liikuttavaa muistella nuoruutensa televisio-ohjelmia ja niiden välittämää kuvaa entisestä Suomesta. Kaiken nostalgian keskellä tajuntaan kuitenkin hiipi katkeruus siitä, mitä globalisaatiofanaatikot ovatkaan maallemme viime vuosikymmeninä tehneet. Ylenannon synttärit valuivat armotta lähes härskin itsekehun puolelle ja kuopivat hävyttömästi menneiden aikojen hautoja. Eihän meidän enää vuosikausiin ole sallittu elää siinä maailmassa, joka tuotti Yleisradion parhaat ohjelmat ja antoi kyseisen instituution aidosti valistaa kansaa nykyisen aivopesun sijasta.

Moraalisen ylemmyyden siirappi valui jälleen vastaanottimen kylkiä Stillerin päästäessä Emma Karin ja Jari Tervon melskaamaan Pressiklubissaan Sampo Terhon koettaessa ojentaa edes tuikkua järjenvalosta niin sanottuun pakolaiskeskusteluun. Kun Tervo heittää syytöksen Suomesta talvisena Bulgariana täytyy toki myöntää, että kyseisen maan nykytilanteesta on täältä käsin hankala esittää mitään arviota. Silti olettaa sopii tilanteen siellä olevan jonkin verran parempi kuin esimerkiksi Calais´a. Pressiklubin ”saarnatilaisuus” ja Tervon kuuluisa Autismilausunto ovat olleet tolkuttoman läpinäkyviä uuden kirjan mainostilaisuuksia ja ultramatuttavan asiakaskunnan nuoleskelua. Siksi ei olekaan ihme, jos moisen kampanjan jälkeen jonkinlainen pelko saattaa jo hiipiä mieleen. Aikamme sairauden musertava ilmentymä on kirjailijan päätyminen valtakunnanpelleksi. Niin kuin joku onkin todennut tuollainen vaatii jo suunnatonta narsismia.

* * *


Monikulttuurisessa Helsingissä tapahtunut False Flag-uhriutuminen nosti hetkeksi esille ammattiloukkaantujan ja sai toimittelijat takomaan hurmiossa pahoinpitelystä, jota ei tapahtunut. Asian oikaisu lehdistössä on ilmeisesti jättänyt toivomisen varaa. Olemme saaneet konkreetisen esimerkin valtamedian ”vastuuntuntoisesta” uutisoinnista. Ilman tapahtumajärjestäjien tarkkaa tilaisuuden videodokumentointia väärä tieto tuskin olisi tullut kumotuksi. Opetuksena kaikille mielenilmaisujen järjestäjille nousee mieleen videotallennuksen merkitys, jottei toimittelijalauma pääse keksimään omia satujuttujaan. Näin pitkälle siis yhteiskuntamme taudinkuva on päässyt kehittymään päätoimittajien vasta joitain kuukausia sitten nostettua itsensä jalustalle jonkinlaisina auktorisoituina todenpuhujina!

Mielenkiinnolla sopii odottaa Kajaanin surmien selvittelyä ja tilanteen synnyttämien mielenilmauksien lopputulemaa. Kaikki höyrypäisimmät vastamielenosoittajat tuskin vaivautuvat pääkaupunkiseudun kasvispatojensa äärestä jonnekin periferiaan möykkäämään. Saapa nyt sitten nähdä. Otanmäen kyläläisten huoli on epäilemättä aitoa. Sitä vastaan viranomaisten hyssyttelevä asenne ja asettuminen enemmän muukalaisten puolelle vaikuttaa merkilliseltä. Olisi viimeinkin aika ryhtyä vakavasti puhumaan maassamme ja koko Euvostoliitossa noudatetun maahanmuuttopolitiikan ja elintasopakolaisten asuttamisen vastuusta väistämättömiin murhenäytelmiin. Tervomaiset agitaatiot pitäisi jättää jo omaan arvoonsa ja myöntää avoimesti tehdyt virhearviot. Julkinen totuushan ovat muun muassa pakolaisstatuksella eläneiden lomamatkat kotimaissaan samaan aikaan kun muun muassa somalit väittävät joutuvansa kuoleman omiksi tullessaan palautetuiksi. Tässäkin yhteydessä hullu ei ole ylläpidon vaatija, vaan holhoukseen pitäisi asettaa se, joka satutarinat uskoo.

* * *


Viimeksi tänään päästettiin ruutuun tulevaisuudenennustajat, jotka vuodattivat jälleen yllemme automatiikan ja robotiikan ilosanomaansa. Olen kirjoittanut robotiikasta aiemminkin [Robottiuskoisten hurja harha, Älyn ihmisoikeudet]. Siitä huolimatta on syytä jälleen todeta se mieliharmi, jota televisioon päästetty varttunut naisihminen herätti julistaessaan robotiikan vapauttavan esimerkiksi hoitohenkilökuntaa empaattiseen työhön asiakkaiden kanssa. Karu kokemushan on osoittanut, että työn siirtyminen koneille vapauttaa ihmiset lähinnä mittailemaan katuja. Tehokkuuden lisääntyminen on perin huonosti siirtynyt sijoittajien taskujen asemesta koko kansan hyvinvointiin – ainakin sen perusteella, kuinka vaikeata on enää kustantaa niiden ihmisten elämää, jotka tekniikka on tehnyt tarpeettomaksi.

Mainittu epäsuhta tuottavuuden kasvun ja ihmistyön tulevaisuuden kesken onkin ehkä suurin paradoksi ja jakomielitautisuuden ilmentymä ajassamme. Olen jo useasti aiemminkin todennut tulevaisuudentutkijoiden ja insinöörien täysin epärealistiset kuvitelmat ihmispopulaatiosta, jossa kaikki käytännön havainnot todistavat kiihtyvästä idioluutiosta. Se ei tue yltiöoptimistista käsitystä entistä taiteellisemmista ja henkisemmistä ihmisistä nauttimassa robottiensa työn tuloksista. Juopa älykkäiden ja kiihtyvästi kasvavan vaatimattomin henkisin lahjoin varustetun väestön välillä syvenee ja levenee. Vastoin idealistisia väitöksiä kehitysmaista tänne marssiva ihmismassa ei suinkaan muodosta uutta aivopoolia, sillä heistä vain murto-osalla on mitään mahdollisuuksia elinaikanaan tarjota mitään teknistä kehitystä palvelevaa tai monimutkaisten järjestelmien hyväksikäyttöön vaadittavaa jäykistä uskonnollisista raameista vapaata resurssia. Mainittu kuilu pärjääjien ja osattomiksi jäävien välillä tulee vakavasti silpomaan yhteiskuntaa, jonka vakaus olisi edellytys teknisten edistysaskelten täysivaltaiselle hyödyntämiselle.

Niin sanottuja pakolaisia Wienin rautatieasemalla syyskuussa 2015.  Uusia korkean teknologian kehittäjiä
vai hupenevien resurssien käyttäjiä. Jo olemassaolevilla eurooppalaisilla on edessä ankeat ajat teknisen
kehityksen myllertäessä työelämän ja elannon ansaitsemisen. Kaaos on helppoa synnyttää, mutta pullonhenki
ei niin vain suostu takaisin sisälle.
Kuva Wikimedia Commons

Kuin pisteenä idioluutiokehitykselle olemme viime päivinä saaneet myös lukea ja kuulla huolenaiheita syntyvyytemme alhaisuudesta. Syiden eri arvioissa on esitelty yhteiskuntamme vanhemmille asettamia vaatimuksia, kiirettä ja toimeentulovaikeuksia. Toki kiistämätöntä on, ettei viime vuosikymmeninä kiihtynyt individualismin korostaminen tue elämänsä tärkeimmän osan pyhittämistä jonkun toisen elämän – tai useamman toisen elämän – kasvattamiseen ja varjelemiseen. Samalla kuitenkin on muistettava kehitysuskoisen yhteiskunnan kasvavalle polvelle asettamat yhä suuremmat vaatimukset. Ristiriita yhä henkisempien kykyjen vaatimisen, koulutusmuutosten ynnä biologisten tosiasioiden välillä on selkeä. Suurin osa väestöstä tulee väistämättä vastaisuudessakin olemaan sangen vaatimattomin henkisin ominaisuuksin varustettua. Heille tulevaisuustutkijat eivät näytä tarjoavan mitään. Vaatimus einsteinien kasvattamisesta on lievästi sanottuna kohtuuton taka-ajatus.

Vastapainona länsimaalaiselle huolelle tulevaisuudesta onkin sitten tiukasti uskonnollinen, vanhoillinen välinpitämättömyys maapallon resurssien riittävyydestä. Kun ainoaksi tekijäksi elämässä suodattuu hengissäpysyminen, elintilaa haetaan kyynärpäillä. Kilpailijoiden mentaaliset heikot kohdat toki löydetään. Niin on käynyt myös muukalaisten etsiytyessä Eurooppaan. Onko millään poliittisen päätöksenteon tasolla vakavasti esitetty kehitysmaille syntyvyydensäännöstelyä taloudellisen avun tarjoamisen ja liikaväestön vastaanottamisen edellytyksenä? Niin karulta kuin se vaikuttaakin, idealistien tunnevetoinen toiminta ei vie meitä tuumaakaan lähemmäksi ongelmien ratkaisemista. Elämme täyttä päätä olemassaolon resurssitaistelua. Länsimaisen tautimme pahin ilmentymä on sokeus järjen äänelle.



1 kommentti:

  1. Suurin pelkoni minulla on lasteni ja lastenlasteni kohtalosta. Toivon vain, että he loppupeleissä saavat pidettyä puolensa. Olen parhaani tehnyt, että he myös ymmärtäisivät pitää huolta omista eduistaan.

    VastaaPoista