keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Herää Sipilä, hevonen on jo kuollut!


Pääministeri elää väärässä ajassa


Viime vuosina yliopistoista on tuntunut putkahtelevan toinen toistaan tolkuttomampia julkilausumia ja etenkin naistutkijoiden suusta. Lukiessani Turun yliopiston tutkijan Mona Mannevuon luonnehdintaa pääministeri Sipilästä, jouduin kuitenkin kohottelemaan kulmakarvojani. Helsingin Pravdan ja Talouselämän mukaan pääministerimme retoriikka on kuin ”tuulahdus 1900-luvun alun tehdasteollisuudesta”.

En rajaisi määritelmää ainoastaan Sipilään, vaan ottaisin mukaan koko sen valtaeliitin, jonka keulakuvana pääministerimme toimii. Helsinkiläisaviisi lainaa Mannevuota:

Yhteiskuntasopimusta ja muita Sipilän ideoita on kohdeltu ikään kuin niissä olisi jotain uutta. Tosiasiassa hänen argumenttinsa ovat hyvin samanlaisia kuin tayloristiset näkemykset viime vuosisadan alussa.”

Mannevuon mukaan myös taannoin vedottiin yhteistyöhön ja yhdessä tekemisen meininkiin ja yhteiseen etuun. Toki talouspiirien tavoitteena on kautta aikojen ollut saada panostuksilleen majhdollisimman korkean tuoton. Tutkija tuo esille amerikkalaisen insinöörin Frederick Taylorin ja tämän liikkeenjohdolliset ajatukset ja yhtäläisyydet suhtautumisessa ”vätysteleviin” ja ”vetkutteleviin” työntekijöihin.

Myös nykyään vastakkaiset näkemykset näyttäytyvät tunnelman pilaamisena tai röyhkeytenä. Niitä nimitellään vatuloinniksi, vanhanaikaisuudeksi tai huonoksi asenteeksi. Jos ei esimerkiksi lähtenyt mukaan tähän yhteiskuntasopimukseen, ei ikään kuin ymmärtänyt taloudesta tai Suomen ongelmista mitään.

Niin kuin Mannevuo toteaa, Sipilä on tyypillinen insinööri. Ihmistyyppi tuskastuu ellei kaava toimi niin kuin sen paperilla pitäisi. Tässä tapauksessa voisin todeta tarjotun kaavan ja esillä olevan kirjan olevan ristiriidassa keskenään. Aitokaan innostus asiaansa ei riitä, mikäli toimintaympäristö on väärä. En kuitenkaan pysähtyisi tutkijan (tai häntä referoineen toimittajan) tavoin vertailemaan nykyistä asenneympäristöä Henry Fordin tehtaisiin, joissa ei saanut näyttää tunteita, lauleskella tai vihellellä. On aivan liian helppoa todeta, että leikkisyys, hauskuus ja kekseliäisyys tuottaisi niitä kaivattuja innovaatioita. Pelkkä johtamiskulttuurin analysointi ei riitä katastrofimme ja Sipilän tarjoamien lääkkeiden tragedian hahmottamiseen.

Todellisesta ongelmien alkusyystä ei ole poliittisesti korrektia puhua. Sen vuoksi sinänsä terävät johtopäätökset eivät edistä itse alkusyyn perkaamista.

Eräs perustavan laatuneinen asia oli kautta Euroopan sata vuotta sitten eri lailla: nationalismi ei ollut päätynyt halveksituksi. Venäjällä tosin alkoi kokeilu kaikkien kansojen saattamiseksi yhden hallinnon alaiseksi, mutta vielä tuolloin se ei saanut Euroopassa sanottavampaa suosiota. Koska samaan aikaan käyty maailmansota seurauksineen esti rahamiehiämme löytämästä uutta hovia palveltavaksi, herännyt kansallistunto sopi heille paremman puutteessa. Kansa puolestaan löysi konkreettisen ”oman itsen”, jonka paremman huomisen puolesta sopi tinkiä ja toivoa parempaa huomista. Pohjalla oltaessa siinsi silmissä sentään parempi aamu. Näkymät kaiken kurjuudenkin keskellä olivat siksi niin kovin erilaiset kuin nykyään. Agraariyhteiskunta kykeni muovautumaan helpommin ja etenkin vähemmin kustannuksin vaikeuksiensa keskellä kuin nykyinen jälkiteollinen virtuaalivetoinen mielikuvapopulaatio. Osattiinhan ja kyettiinhän lähes kaikki tarvittava tekemään itse tai ainakin omassa pitäjässä.

Sotien kurimuksia jälkeen päin tutkittaessa ei ehkä silmiin nouse, että silloinen yhteiskunta oli ratkaisevassa murrosvaiheessa jo ennen talvisotaa, tienhaarassa agraariyhteisöstä teollisuusyhteiskuntaan. Eri nyanssien valintaa varmasti yksioikoisti karulla tavallaan sodan lopputulema. Taannoin käsittelin useassa tekstissä M. Lausan sota-aikana julkaistua ja sittemmin kiellettyä pamflettia Mihin menet Suomen kansa. Osaltaan nykypäivä vastaa mainitun kirjoituksen kysymykseen.

Sipilä kumppaneineen vaatii kansalaisilta paluuta yksinkertaiseen elämään, ansioiden leikkaamista tai ainakin jäädyttämistä samaan aikaan kun kaikki tärkeimmät elinkustannukset nousevat. Mikäli raaka-aineet sattuisivat hetkellisesti halpenemaan, välilliset verot ja erinäiset haittamaksut huolehtivat maksujen säilymisestä. Ennen saattoi työteliäs ihminen kitkutella maalla parin lehmän ja satunnaisten päivätöiden avulla. Aina ei edes tarvittu rahaa, vaikka sitä olisi sattunut olemaankaan. Nyt kaikesta pitää maksaa erikseen. Rahasta on päättäjien mielestä tultava sähköistä niin, ettei sen ansainnut itse asiassa koskaan sitä edes hallussaan pidäkään. Tempoileva ympäristölainsäädäntö pikkumaisine pykälineen on alituinen uhka maaseudun pieneläjälle, joka tietyin edellytyksin olisi yhteiskunnalle se halvin asukas – vaikka tietenkin samalla vallanpitäjille vähätuottoisin. Euvostoliiton uskollisessa vasallimaassa jokainen rahvaan selkänahasta herutettu hippu katoaa liittovaltion moolokin kitaan, johon kurkistamalla näkee muun muassa siirtolaisongelman ja erilaisten toimimattomien hallintojen tukemisen (Kreikka, Ukraina) sekä jättipalkkaisten virkamiesten pöyhkeän lauman. Kansa ei yksinkertaisesti elä itseään varten. Onnekkaimmat saattavat kyynärpäillään paaluttaa itselleen komealta kalskahtavan kansainvälisen uran. Yhä useampi viereltä putoaa ja naapuri saa huokaista toistaiseksi vältettyään viikatteen. Ponnistusten hedelmät valuvat ties minne samaan aikaan kun terveydenhoito, koulutus ja infrastruktuuri ovat hajoamassa käsiin.

Byrokratian purku on vuoroin kunkin poliittisen tahon huulilla. Muutosta ei kuitenkaan tule, koska paperi- tai sähkölomakesota on pettämätön keino kahlita yksilöt uupuneiksi ja etenkin alistuneiksi muurahaisiksi. Erilaisten työhön vaadittavien korttien ja sertifikaattien kuljettamiseen tarvitaan kohta kottikärryt. Sipilä kulisseissa piilottelevine esimiehineen tyrkyttää siis kansalle reseptiä, joka ei ole tarkoitettu maailmanvaltiota varten. Itsensä milloin tahansa korvattavissa olevaksi, muukalaisia vähempiarvoiseksi ja jopa toisia vähemmän palkkaa ansaitsevaksi kokevan ihmispoloisen ei voi olettaa ilolla ottavan vastaan keppi-porkkana -käsittelyä. Tarjotut veronalennuksetkin ovat lähinnä rienausta tilanteessa, jossa kerättyjen varojen käytön päättömän kohdennuksen vuoksi yhteiskunnan koneisto haukkoo jo hapenpuutetta.

Eliitin kansalle tarjoamat vanhat ”kaurat” eivät sinällään ole pahasta, mutta hevonen on jo kuollut, viimeistään sotien jälkeen!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti