keskiviikko 17. elokuuta 2016

Turpiinvedolla maalle kunniaa


Maa on täynnä toinen toistaan hienompia urheilukeskuksia. Media rummuttaa olympiakisailua vuorokauden ympäri. Toimittelijat vuodattavat optimistisia arvioitaan kilpailijoistamme, joiden olisi tehtävä oma ennätyksensä, jotta pääsisisivät edes alkueristä jatkoon. Kerta toisensa jälkeen poikamme ja tyttömme joutuvat nielemään pölyä kaukana huippujen takana. Ainoana valopilkkuna esiintyvät suoraviivaisen fyysiset kamppailulajit nuorten naisten edustamina. Voidaan sanoa, että turpiinveto ja vastustajan kierittäminen ovat ilmeisesti ainoat jäljellä olevat keinot kerätä maallemme urheilukunniaa.

Potkonen iski suomalaiskannatajille lohtua. Menestys
vaatii todella paljon niin urheilussa kuin kansain-
välisessä kilpailussa. Suomi on nykyään liian pehmeä
ja naiivi.
Kaukana takana ovat ne ajat, jolloin yleisurheilijamme kantoivat repputolkulla mitaleja kansainvälisistä arvoturnauksista. Yhtenä selkeänä syynä on toki osanottajamäärien lisääntyminen. Sehän on kiistatonta matematiikkaa. Toisaalta yhteiskuntamme olosuhteet herättävät kysymyksiä. Missä tahansa järjestetäänkään yleisötapahtumia järjestäjien suurena huolena on parkkipaikkojen riittävyys. Sen sijaan, että tilaisuuksiin tultaisiin joko julkisilla kulkuvälineillä tai omalla lihasvoimalla, alueelle on tungettava omalla autolla. Urheilusuorituksia varten täytyy ensiksi körötellä ties kuinka kauan, vaikka itse harjoituksiin siirtyminen voisi olla oma osansa prosessia.

Edellä mainittu on toki sivullisen vaikutelmia ympäröivästä todellisuudesta. En pyri vähättelemään urheilijoidemme vuosikausien työtä menestyksensä eteen. Mikäli tarkoituksena nimenomaan on saavuttaa menestystä, mahdollisimman suuren joukkueen lähettäminen näin pienen kansan keskuudesta on lähtökohtaisesti mieltä vailla. Karsintarajojen täytyisi olla kunkin urheilijamme rutiinisuoritustasoa. Ennätystä ei tulisi enää jahdata alkuerissä, jotta saattaisi päästä välieriin! Eräässä tekstissä mainittiin osuvasti Bryggaren todenneen, jotenkin niin ettei kansainvälisiin arvokisoihin voi lähteä fiilistelemään. Niin siis on, mikäli tavoitteena on hankkia mahdollisimman paljon menestystä. Höntsäkisailu onkin sitten jotain muuta, mutta yhteiskunnan panostus tuskin hamuaa puulaakisarjojen arkea.

Petra Ollin kasvot kertoivat viime vuonna karusti, mitä
menestys vaatii.
Itse olen vuosi vuodelta kriittisempi suhteessani huippu-urheiluun sijoitettujen panostusten mielekkyytteen. Kansakunnalle olisi toki arvokkaampaa keskittyä kansanterveyden vaalimiseen ja mahdollisimman yhtäläisten liikuntamahdollisuuksien takaamiseen kautta maan. Se ei tietenkään tarkoita huippukallista välineurheilua, vaan lapsille ja nuorille tulisi taata riittävästi aikaa leikeille ja kisailulle, pyrkiä välttämään tekemästä heistä pikkuaikuisia. Väistämättä huippu-urheilijoiden suorituksissa kentillä on toisinaan jotain miltei päihdyttävää. Kansa saadaan typertymään sohvilleen ja urheilubisnes keräämään jättivoitot. Huume nimeltä huippu-urheilu ei ole niidenkään ohitettavissa, jotka viis veisaavat koko touhusta.

Suomalaisessa yhteiskunnassa urheilu nimittäin peilaa sangen paljastavasti koko vallitsevaa rakennetta ja ihmisluontoa yleensä. Meillä on vuosi vuodelta enemmän toinen toistaan trendikkäämpiä lajeja, joista saattaa muutaman vuoden tulla yllätysmenestystä. Niin kuin elämässä yleensä liian kohteliaat ja unelmia elättelevät yksilöt eivät valitettavasti pärjää. Kun mediamme äskettäin ihmetteli nyrkkeilijä Mira Potkosen voittoa hallitsevasta olympiavoittajasta, se tuli vahingossa rivien välistä vastanneeksi omaan kysymukseensä. Nyrkkeilijän aviomiehen sanoin:

Tiesin, että Mira voi voittaa kenet tahansa. Hänellä oli lähtiessään sillä asenteella, että p-le vedän kaikkia turpaan.

Suomalaisnaiset siis iskevät , runnovat, kaatavat – ja menestyvät!

Kuvaavaa yhteiskunnallemme on juuri se, että menestystä tuovat suoraviivaiset, fyysiset naiset. Eräässä haastattelussa painija Petra Olli on julistanut, että ”miehen paikka on nyrkin ja hellan välissä”. Joukostamme nousee yhä enemmän määrätietoisia, kovia naisia miesten vaipuessa tillittäviksi ”äijäfeministeiksi” ja keskittyessä yhä enemmän siihen, ettei vain jollain harkitsemattomalla eleellä tai huolimattomilla sanoilla tule viskanneeksi paskaa tuulettimeen. Pieni Suomi on kuin ylikorrekti puolestapahoittuja eikä härän lailla puskeva nyrkkeilijä tai painija, joka tietää omat vahvuutensa antamatta periksi vastustajan juonille.

Meillä on jo vuosia julistettu olevan mystinen unelmaTM. Se unelma näyttäisi olevan hylätä omat vanhukset, sairaat, lapset ja työttömät, jotta varat riittäisivät toimimaan koko maailman sosiaalitoimistona. Kun maahan marssii ilman papereita yhä enemmän väkeä, rientävät tietyt instituutiot jopa piilottelemaan tunkeilijoita, mikäli näitä pyritään joissain tapauksissa poistamaan maasta. Pehmeät ja ohjailtavat poliitikkomme – monet miehet etunenässä – ovat dogmatisoidun unelmanTM kautta olleet painitermillä sillassa vuosikymmeniä.

Tärkein urheilulajimme on kansainvälinen talouskilpailu. Poliitikkomme ovat jumittuneet ideologisesti palvelemaan Brysselin pankkiireja. Siinä heitä ovat auttaneet henkilökohtaiset uratoiveet, joten he ovat käyttäytyneet kuin muinaiset roomalaiset konsulit, jotka aikanaan kävivät provinsseissa keräämässä henkilökohtaista omaisuutta ennen kuin palasivat valtakunnan keskukseen. Säälittävää on seurata mediamme pähkäilyä, milloin talouden nousu oikein alkaa. Tarkoituksella sivuutetaan, ettei taloutemme voi elpyä Euvostoliitossa. Brysselin kommuunissa jokaisella vasallilla on oma tehtävänsä. Maamme nostamiseksi tarvittaisiin tartanin sipsuttajien sijasta voimakkaita kamppailu-urheilijoita, joita nykyisistä eurooppalaisista poliitikoista muistuttavat eniten Unkarin Orban ynnä jotkut muut itäeurooppalaiset poliitikot. Oman maan ja kansan puolustamiseen tarvitaan tiettyä röyhkeyttä ja määrätietoisuutta kreivi Richard Nikolaus Coudenhove-Kalergin valtioiden tuhoamisen opin seuraamisen sijasta.

Valtakunnan säilyminen ja menestys vaatii sitkeyttä ja lujuutta, tervettä itsekkyyttä. Joissain tapauksissa täytyy olla valmis ”antamaan turpiin” vastustajille välittämättä siitä, mitä nämä ajattelevat. Jos jaamme kaikkemme afrikkalaisille ja Lähi-Idän asukeille, he tuskin kiittävät eikä uusien tulijoiden määrä koskaan lopu ennen kuin kaikki todella on jaettu. Ilman tämän sisäistämistä kasvavan kurjuuden kierre ei koskaan edes oikene.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti