tiistai 12. heinäkuuta 2016

Vakaus vai kansainvälisyys


Elämän perusasiat pysyvät samoina sukupolvesta toiseen. Nyt on tuotu julki korkeakoulutettujen nuorten tavoittelevan paljolti samoja asioita kuin vanhempansakin [Talouselämä, Karjalainen, Iltalehti]. Kenties kahdella tuolilla istumisen vaikeus on heille karvaasti valkenemassa vasta iän karttuessa.

Kotiseutu vai maailman valot?

Korkeakoulutetut nuoret haluavat työelämältään ennen muuta vakautta, paljastaa Akavan TNS Gallupilla teettämä kyselytutkimus. 20–35-vuotiaat arvostavat eniten vakaata toimeentuloa ja suurin osa työskentelisi mieluiten palkansaajana (69 prosenttia).

Euvostomielinen mediamme on hellinyt teesiä, jonka mukaan Brexit olisi jonkinlainen nuoret vastaan vanhukset -asetelma. Viimeksi tätä päätelmää nostatteli toimittelija Maikkarin SuomiAreena -lähetyksessä. Ajan hengeksi on pyritty kohottamaan individualistinen pärjäämisen ja kilpailemisen kulttuuri. Pohjimmiltaan ultrakansainvälisen ja anti-kansallisen talouspolitiikan hämmentämän työelämän pelastajaksi on väitetty kiky-sopimusta ja paikallista sopimista. Samalla ajatukseen on usein lausumattomana sisältynyt pyrkimys avata rajat ulkomaalaisille työntekijöille. Oman kansan varoin on ideologisin perustein ollut tavoitteena kouluttaa myös muukalaisväestöä. Ristiriitaisena seurauksena on koulutetuimman väen siirtyminen ulkomaille ja sen sinne lähtemisellä pelotteleminen ellei ”tyhmä” vanha väki äänestä niin kuin euvostouskovainen eliitti tahtoo.

Vaikka paluu muutaman vuosikymmenen takaiseen monokulttuuriseen Suomeen onkin mahdotonta, sen nuorisolle tuomat haasteet on syytä tunnustaa yksinkertaisemmiksi kuin tämän monikansallisen ja monikulttuurisen euvostomaan. Karrikoidusti ura koko iän samassa tehtaassa oli vakaata vailla kilpailua toiselta puolelta maailmaa saapuneiden intressejä vastaan. Poliittisesti pienen, puolueettoman ja liittoutumattoman maan kansa ei joutunut kompuroimaan minkään liittovaltion tuomien itselle kuulumattomien pakotevaatimusten taakan alla. Riitti selkeä taiteilu lähimpien naapurien ja oman edun välillä. Kansainvälisyys on liittosopimusten miinakenttä. Ensimmäinen maailmansota sytytettiin juuri monimutkaisten liittosopimusten kautta. Omassa maassa oman uskonnon ja oman kulttuurin keskellä toimintaohjeet olivat huomattavasti selkeämmät kuin taiteillessa yksilönä suurkaupunkien uskonto- ja väestöryhmittäin jakautuneissa alakulttuureissa. Kokiessaan nykyistä selkeämmin oman kansallisen kokonaisuutensa arvon myös omistava luokka kykeni asettamaan kansakunnan lyhytaikaisten pikavoittojen edelle.

Kilpailtaessa henkilökohtaisilla ominaisuuksilla tulee vääjäämättä käymään niin kuin urheilussa eli ennemmin tai myöhemmin esille astelee joku vahvempi, älykkäämpi, kokeneempi – tai nuorempi. Ilman omaa, vahvaa viiteryhmää ultraindividuaalin kohtaloksi tulee ajautua nurkkaan kuin epäkelpo työkalu. Ellei hän ole pitänyt huolta oman kulttuuriryhmänsä eduista tyhjän tilan täyttää elinvoimaisempi ja tonttiaan puolustamaan kykenevä ihmisryhmä. Juuri näin on Euroopassa käymässä. Yksilökeskeinen muotikäsite pyrkii turhaan kumoamaan ihmisen biologisen taustan sosiaalisena apinana, joka nykyaikaisia kilpailukäsitteitä noudattaen olisi kuollut jo kauan sitten sukupuuttoon. Vanhan sanonnan mukaan Suomi on ollut suomalaisten paras maa. Sitä Euvostoliitto ei ikinä tule olemaan, sillä kansojen vastaiselle hallintaprojektille käsite suomalainen ei merkitse mitään. Antautuessaan Brysselin ajamalle agendalle päättäjämme ovat luovuttaneet itsenäisyytemme lisäksi tyystin omat vaikutusmahdollisuutensa puolustaa lastensa tulevaisuuden vakautta.

Nuoret eivät pitäneet työn kansainvälisyyttä erityisen tärkeänä mutta kokivat ulkomaille muuton todennäköisempänä vaihtoehtona kuin vanhemmat.

Olemme edenneet Euroopan tuhoutumisessa pisteeseen, jossa on tärkeätä erottaa syy ja seuraus. Monokulttuurin vakauttava vaikutus alkaa olla hiipumassa olemattomiin. Eri intressiryhmien kiistat ovat alkaneet myllertää pinnan alla yhteiskuntaa. Turvattomuus ja epävarmuus ovat lakaisemassa vanhan Euroopan tieltään. Moni vanhempikin ihminen saattaa kokea juuttuneensa mureneville juurilleen pelkästään ikänsä tähden odottamaan viimeistä matkaansa. Minne matkan sitä paitsi voisi suunnata? Nuorten soisi oivaltava, etteivät he voi seistä yhtä aikaa kahdessa paikassa: napsimassa kansainvälisyyden pikavoittoja ja nojaamassa vanhan maailman vakaata käsivartta vasten.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti